keskiviikko 30. marraskuuta 2016

The Essence of Metal – 7. Full blast!Metallimusiikin olemus – 7. Volat kaakkoon!

DICK DALE AND HIS DEL-TONES - SURFER'S CHOICE (1962)

Dick Dale, originally Richard Anthony Monsour, is among the first to be called a heavy metal founder. Dale was born in Lebanon, although he doesn’t admit it. No matter how it was, man's roots is from there. There the multi-talent player took elements for his own music. He was a very eager surfer, but he liked play music too. Starting with drums and piano and via guitar he went up to trumpet.

However, he has the biggest gains by the guitar. First, as a developer of surf music. Fast picking a single string is the story of that music. Another, possibly even more important part was his way to use the amplifiers. He was friend of Leo Fender, and he wanted bigger sound. Eventually Dale was the first to play with 100 watts of power. In this case, the scale of knobs ranged from 1-4 to 0-10. And that would not end there, Dick - unlike many people – was the first left-handed who played the right-handed guitar on the wrong way! Without turning the order of strings. Jimi Hendrix wasn’t the first!

Dale was quite a strange type to the rock world in those days. No alcohol, no cigars, no drugs or red meat. Dale was quite a strange type to the then rock world. No alcohol, no tobacco, no drugs or red meat. He actively exercised self-defense for a long time. So he’s not “rock” by his habits.

What about his effect on metal? Well, of course, his influence for Jimi is important. But maybe then that one string picking versus black metal? Or the volumes in the knobs? Or perhaps all of them. As an inspiration, the man has officially said at least that Jimi Hendrix, but also Eddie van Halen. I have also seen a sentence with Yngwie J. Malmsteen has been said that the volume was Dale’s invention.

As an example, Dick Dale And His Del-Tones Surfer's Choice (1962) is mentioned. There are couple of hits and a Misirlou Twist familiar with Pulp Fiction.

https://www.youtube.com/watch?v=ZIU0RMV_II8

https://open.spotify.com/album/0FQdBkIi1pgShnNYD77sCj

Photo: lightning-usa.com DICK DALE AND HIS DEL-TONES - SURFER'S CHOICE (1962)

Dick Dale eli alunperin Richard Anthony Monsour, jota on ensimmäisten joukossa kutsuttu heavy metallin kantaisäksi. Heppu on syntynyt Libanonissa, vaikka itse ei sitä myönnäkään. Olipa miten oli, on miehen suku sieltä suunnasta. Multitalentti soittajamies onkin tuolta saanut vaikutteita omaan soittoonsa.Surffaillessaan mies soitteli milloin mitäkin. Aluksi aloittaen rummuista ja siitä pianon ja kitaran kautta jopa trumpettiin asti.

Kitarasta Dick kuitenkin suurimmat ansionsa saanut on. Ensinnäkin surffimusiikin kehittäjänä. Yhden kielen nopea pickaaminen on tuon musiikin juttu. Toinen, mahdollisesti jopa tärkeämpi osa miehellä oli vahvistimien käytössä. Hän nimittäin oli Fenderin Leon kavereita ja toivoi isompaa ääntä. Lopulta Dale oli ensimmäinen, joka soitti 100 watin vahvarilla. Tällöin myös potikoiden skaala vaihtui 1-4:stä 0-10:een. Ja ettei kehityskohteet ihan loppuisi oli Dick - toisin kuin usein luullaan - ensimmäinen, joka soitti vasenkätisenä oikeakätistä kitaraa väärinpäin. Kääntämättä kielten järjestystä. Hendrixin Jimi ei siis ollut eka!

Mies on rokkimaailmaan, ainakin silloiseen, aika outo tyyppi. Ei ikinä alkoholia, ei tupakkaa, ei huumeita eikä punaista lihaa. On harrastanut aktiivisesti itsepuolustuslajeja pitkän aikaa. Ei siis millään lailla rock.

Entäpä vaikutus metalliin? No, Jimin kautta tietysti kova. Mutta ehkä sitten kuitenkin tuo yhden kielen nopea soitto vs. black metal? Vaiko kuitenkin jumalattomat volyymit vahvareissa? Tai ehkä näitä kaikkia. Innoittajiksi miehen ovat virallisesti sanoneet ainakin juuri tuo Jimi Hendrix, mutta myös Eddie Van Halen. Olen myös nähnyt lauseen, jossa Yngwie J. Malmsteen on todennut tuon volyymin olleen Dalen keksintöä.

Esimerkkilevynä on mainittu Dick Dale And His Del-Tonesin Surfer's Choice. Siellä on muutamakin kova hitti ja tähän tönäistäänkin Pulp Fictionistakin tuttu Misirlou Twist.

https://www.youtube.com/watch?v=ZIU0RMV_II8

https://open.spotify.com/album/0FQdBkIi1pgShnNYD77sCj

Kuva: lightning-usa.com

tiistai 29. marraskuuta 2016

The Essence of Metal – 6. Power Chords and DistortionMetallimusiikin olemus – 6. Power-soinnut ja särö

LINK WRAY & THE WRAYMEN (1960)

Link Wray aka Fred Lincoln Wray Jr. born in Shawnee-indian. It may also be seen by the man's essence. Wray was a young man in the Korean War and got ill with tuberculosis. Even so badly that the man's songs were predicted to be singed.

However, Wray remained with the music, even though he sung less than before. Hit single Rumble. Rumble was initially banned because of the theme of violence. It is possible to sense the strength of the guitar playing, which became popular later by Black Sabbath.

Link Wray is one of the pioneers of the distorted guitar sound. It’s rumored that he would even snore holes in his amplifiers to get smarter sound. Another, almost as important, matter that Wray used to be among the first were power chords. Power chords are inherent in rock music, but especially in metal music. They are relatively easy to take and allow the songs to get their strength according to their name.

As an example, is mentioned Link Wray and The Wraymen (1960), which is Link's debut album. It contains rockabilly music and when you listened it, you realize that you've heard these tunes thousands of times. However, some must have made these too and Wray is probably one of these architects.

Wray’s influence on the metal is obvious. Those technical innovations have been inspired the following metal precursors: Jimmy Page, Jimi Hendrix, Iggy Pop and Pete Townshend. Townshend has said that without Wray he would never have grabbed the guitar.

The linked video is Rumble, which really got a ban on playing the radio during its release. It's also a metal-like achievement, because this is an instrumental piece.

https://www.youtube.com/watch?v=fHEmDLQKrrk

https://open.spotify.com/album/6Xk79NT1IBKPsSWHJbqJPY

Photo: rockabillyhall.comLINK WRAY & THE WRAYMEN (1960)

Link Wray eli Fred Lincoln Wray Jr. oli syntyjään Shawnee-intiaani. Sen voi ehkä miehen olemuksesta aistiakin. Wray kävi nuorena miehenä Korean sodassa ja sairastui siellä pahasti tuberkuloosiin. Jopa niin pahasti, että miehen laulut ennustettiin olevan lauleltu.

Wray kuitenkin pysyi musiikin parissa, vaikka esittikin laulettua musiikkia aiempaa vähemmän. Hitiksi noussut Rumble kiellettiin aluksi sen jengiväkivaltaan sijoittuvan teeman vuoksi. Kappaleessa on hyvinkin aistittavissa myöhemmin varsinkin Black Sabbathin kitaroinnissa suosioon noussut voima.

Link Wrayta pidetään yhtenä särökitaran suosion nostajista. Kerrotaan, että mies olisi jopa viillellyt reikiä vahvistimiinsa saadakseen rouheamman soundin. Toinen, lähes yhtä merkittävä asia, jota Wray ensimmäisten joukossa käytti olivat power-soinnut. Power-soinnut eli vitossoinnut, kuuluvat lähtemättömästi rock-musiikkiin, mutta varsinkin metallimusiikkiin. Ne ovat suhteellisen helppoja ottaa ja niiden avulla kappaleisiin saadaan nimensä mukaista voimaa.

Esimerkkilevynä on mainittu Link Wray and The Wraymen (1960), joka on Linkin debyytti. Se sisältää rockabilly-musiikkia ja nyt kuunneltuna "tuhat kertaa kuultuja" säveliä. Tosin jonkun nekin on pitänyt keksiä ja Wray lienee yksi näistä arkkitehdeistä.

Miehen vaikutus metalliin on ilmeinen. Nuo tekniset innovaatiot ovat olleet vaikuttimina esimerkiksi seuraaville metallin esi-isille: Jimmy Page, Jimi Hendrix, Iggy Pop ja Pete Townshend. Townshend on sanonut, että ilman Wrayta hän ei ikinä olisi tarttunut kitaraan.

Videoksi linkataan juuri tuo Rumble, joka tosiaan sai radioissa soittokieltoa ilmestymisensä aikana. On sekin metalliin vivahtava saavutus, kun ottaa huomioon, että kyseessä on instrumentaalikappale.

https://www.youtube.com/watch?v=fHEmDLQKrrk

https://open.spotify.com/album/6Xk79NT1IBKPsSWHJbqJPY

Kuva: rockabillyhall.com

maanantai 28. marraskuuta 2016

The Essence of Metal – 5. Bo Diddley, The Man Who Invented RhythmMetallimusiikin olemus – 5. Mies, joka keksi rytmin

BO DIDDLEY - GO BO DIDDLEY (1959)

Ellas Bates's alias Ellas McDaniel, alias Bo Diddley, was the man who influenced blues and rock music significantly from the late 50's. He was dark-skinned and tried his skills in boxing too. But the music eventually captured her.

Bo got his name from a string instrument, Diddley bow. It has only one string, so rhythm plays a big role in playing this instrument. And rhythm Bo knows. He developed or invented or in any case used a lot of rhythm that is called Bo's beat. Diddley is also remembered for the guitars that were shaped odd. The box maybe the most known form.

Bo's beat is a familiar rhythm nowadays, but rarely anyone think where it comes from. Diddley used the guitar more for the rhythm than the melody. If we look at the previous artists, Diddley seems to be the most direct link to the metal music. It's easy to see the upward curve from Bo Diddley to Jimi Hendrix and then to Stevie Ray Vaughan and beyond. For example, Iron Maiden's The Number of The Beast begins with the Bo's Beat.

The album that mentioned is Bo Diddley's Go Bo Diddley (1959), which is standard blues music, but which includes a bit of strange rhythm.

As a video example, I will place a live performance somewhere far away. Bo Diddley's different way to rhythm plays. There is something very metallic about the song at the beginning. Stairs, amplifiers in line and visible, women are screaming and the audience is in some kind of transceiver mode. Hurry up!

https://www.youtube.com/watch?v=17W7496230Y

https://open.spotify.com/album/0dneVriSJk88kwnkFEdiqo

Photo: ladimensiondetrastos.blogspot.comBO DIDDLEY - GO BO DIDDLEY (1959)

Ellas Bates alias Ellas McDaniel alias Bo Diddley oli 50-luvun loppupuolelta eteenpäin mies, joka vaikutti blues-/rock-musiikkiin merkittävästi. Kuinka ollakaan, hänkin oli tummaihoinen ja kokeili taitojaan nyrkkeilyssä. Musiikki kuitenkin lopulta nappasi hänet.

Bo sai nimensä eräänlaisesta kielisoittimesta, Diddley bowsta. Soittimessa on vain yksi kieli, joten rytmillä on iso rooli tätä instrumenttia soitettaessa. Ja rytmistäpä Bo tunnetaankin. Hän kehitti tai keksi tai joka tapauksessa käytti paljon rytmiä, jota Bo's beatiksi kutsutaan. Diddley muistetaan myös kitaroista, joiden muoto oli mitä milloinkin. Laatikko ehkä muodoista tunnetuin.

Bo's beat on nykyäänkin tuttu rytmi, mutta harvoin tulee ajateltua, mistä moinen juurensa juontaa. Diddley käytti kitaraa enemmän rytmi-, kuin sävelsoittimena. Hän on tähän menneistä kahlatuista Metallinolemus-muusikoista mielestäni selkeästi suorin yhteys metalliin. Helppo on nähdä nouseva käyrä Bo Diddleystä Jimi Hendrixiin ja sitä kautta Stevie Ray Vaughaniin ja siitä eteenpäin. Esimerkiksi Iron Maidenin The Number of The Beast alkaa Bo's beatin johdannaisella.

Levynä oli mainittu Bo Diddleyn Go Bo Diddley (1959), joka on levynä ja bluesmusiikkina nykyisellään tavallista, mutta joka lopulta sisältää rytmitykseltään hyvinkin kummallista kitarointia.

Videoesimerkiksi laitan kuitenkin live-esiintymisen jostain kaukaa. Miksi? Siksi, että tässä havainnollistetaan tuo Bo Diddleyn erilainen tapa rytmittää soittoa. Myös kappaleeseen lähdössä on jotain hyvin metallimaista. Portaat, vahvistimet rivissä ja näkyvissä, naiset kiljuvat, yleisö on jossain mosh pitiä edeltävässä transsitilassa. Hurja meininki!

https://www.youtube.com/watch?v=17W7496230Y

https://open.spotify.com/album/0dneVriSJk88kwnkFEdiqo

Kuva: ladimensiondetrastos.blogspot.com

perjantai 25. marraskuuta 2016

Metallimusiikin olemus – 5. Metallin esikuvien eniten kopioima artisti?

Willie Dixon on hänkin yksi arvostetuimmista blues-muusikoista. Mies kuitenkin vaikutti musiikkimaailmaan hiukan edeltäviä myöhemmin.

Howlin' Wolfin tapaan Willie oli iso mies. Niin iso, että omasi hyvät raamit nyrkkeilijäksi. Mies oli hakkaamisessa niin kova, että voitti osavaltionsa amatöörititteleitä. Noista piireistä löytyi kaveri, joka johdatti Willien musiikkimaailmaan.

Dixon oli laulanut ja säveltänyt omia kappaleita jo teini-ikäisenä. Kuntosalilta löytynyt kitaristi teki Williestä kuitenkin sen, mitä hän ehkä eniten on: kova kontrabasisti, joka soitteli milloin missäkin maailmankuulussa bändissä. Hän toimi taustabändissä ja jopa tuotti muun muassa nimiä Chuck Berry, Muddy Waters, Howlin' Wolf...
Mies on kuitenkin ehkä tullut parhaiten tunnetuksi kappaleista, jotka ovat muiden esittämiä tai "rumasti" lainaamia. Esim. Led Zeppelinin Whole Lotta Lovesta käytiin tiukkaa tekijänoikeustaistelua, joka lopulta sovittiin oikeussalin ulkopuolella. Tämän jälkeen Dixonin nimi on lisätty kappaleen tekijöihin myös Zeppelinin julkaisuissa. Kappale, jota Led Zeppelin lainasi oli nimeltään You Need Love.

Se, miksi Willie Dixon on metallille tärkeä selittynee hänen säveltämillään kappaleilla. Tai artisteilla, kelle hänen sävellykset ovat menneet: The Doors, Steppenwolf, Motörhead, The Rolling Stones, The Kinks, Stevie Ray Vaughan... Näillä bändeillä on ehkä Willietä suorempi vaikutus metallin syntymiseen.

Levynä on mainittu 1970 julkaistu I Am The Blues, jolla kuullaan monia hyvin tuttuja blues-kappaleita Willien esittämänä. Todella perinteistä bluesia, juuri sellaisena kuin moni bluesin mieltää. Vaikka on siellä toki pientä sähkökitaraakin kuultavissa, kuten Back Door Manissa. Albumi on sellainen, että väkisinkin alkaa ihminen savuttomuudesta ja raittiudesta huolimatta etsiskelemään sikareita ja viskilaseja ja nahkaista nojatuolia, jolle istahtaa.

https://www.youtube.com/watch?v=fpG_6GX51sE

https://open.spotify.com/album/0y79HnVGwEtybfIcfD6M7N

torstai 24. marraskuuta 2016

The Essence of Metal – 4. Touch of EvilMetallimusiikin olemus – 4. Kosketus pahan puolelle

HOWLIN' WOLF - MOANIN' IN THE MOONLIGHT (1959)

Howlin’ Wolf was a quite old man when he made his first recordings. He was born in 1910 and his debut album was released in 1959. However, this did not mean that he had not previously performed.

The Blues legend, rightly called Chester Burnett, got his artist name from her grandfather, who told stories about wolves. The grandpa told that the wolves would take him away unless the boy could behave. The boy's childhood was raw, and he was forced out from his home. When it came time to get back, Chester got his mother's anger over him because he made "devil's music" in to earn money.

Howlin 'Wolf is a truly respected artist in blues music. The Bluesmaker, without exception, was an impressive sight at that time. Almost two metres and about 140 kg impressed not only his appearance but also his voice. The howling, the harmonica, and the shifty eyes created the evil presence.

The lyrics really took audience into the dark side, or at least the sense of it. The same wickedness or fear of presence has subsequently been perceptible, for example, in The Doors and Jimi Hendrix, both of them have a solid place among the creators of metal. Both have been coworkers of Howlin 'Wolf.

Clearly from the metal side, his admirers are publicly named Dave Mustaine, who, with Megadeth, is also versioning I Ain’t Superstitious in Peace Sells... But Who's Buying album. That song was Willie Dixon's, but Howlin 'Wolf originally recorded it.

His debut album, Moanin 'in the Moonlight (1959), which is quite a good blues record. "That's Evil..." as the man singing...

https://www.youtube.com/watch?v=09j6vMdKi3E

https://open.spotify.com/album/0Up484rAboIROlHnBvFIZj

Photo: dirtyrock.comHOWLIN' WOLF - MOANIN' IN THE MOONLIGHT (1959)

Howlin' Wolf siirtyi levyttävien artistien joukkoon iän puolesta todella myöhään. Mies kun syntyi 1910 ja debyyttialbumi julkaistiin heti kohta 1959. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteikö mies olisi aiemmin esiintynyt.

Blues-legenda, oikealta nimeltään Chester Burnett, sai taiteilijanimensä isoisältään, joka kertoi tarinoita susista. Vaari nimittäin pelotteli, että sudet vievät mennessään, ellei poika osaa käyttäytyä. Pojan lapsuus oli raaka ja kotoakin mies joutui pois. Reissuilla rähjääntyi ja palattuaan Chester sai äidin vihat niskaansa siitä syystä, että oli esittänyt "paholaisen musiikkia" rahaa ansaitakseen.

Howlin' Wolf on blues- ja musiikkipiireissä todella arvostettu artisti. Kärkikolmikkoon poikkeuksetta nimetty bluesmies oli vaikuttava näky tuohon aikaan. Lähes kaksimetrinen ja noin 140-kiloinen mies teki vaikutuksen olemuksensa lisäksi myös äänellään. Ulvonta, huuliharppu ja lymyilevä katse loivat pahan läsnäoloa.

Sanoitukset veivät oikeasti pahan puolelle tai ainakin aavistukseen siitä. Samaa pahuutta tai pelon läsnäoloa on myöhemmin ollut havaittavissa esimerkiksi The Doorsin ja Jimi Hendrixin esiitymisissä, joilla molemmilla on selkeä paikka metallin syntymisen vaikuttimina. Molemmat ovat Howlin' Wolfia coveroineetkin.

Selkeästi metallin puolelta hänen ihailijoihin on julkisesti itsensä nimennyt Dave Mustaine, joka Megadethin kanssa versioikin I Ain't Superstitiousia Peace Sells... But Who's Buying-albumilla. Tuo kappale toki oli Willie Dixonin hommia, mutta Howlin' Wolf sen alunperin äänitti.

Listalta löytyy bluesjätin debyyttialbumi Moanin' in the Moonlight, joka on ihan pätevä blues-levy. Kyllä se metalliväellekin uppoaa. "That's evil...", kuten mies itse laulaa...

https://www.youtube.com/watch?v=09j6vMdKi3E

https://open.spotify.com/album/0Up484rAboIROlHnBvFIZj

Kuva: dirtyrock.com

The Essence of Metal - 3. Tales of Chuck BerryMetallimusiikin olemus – 3. Chuck Berryn tarinat

CHUCK BERRY – BERRY IS ON TOP (1959)

Chuck Berry brought guitar solos into rock music. Blues bent to rock n’ roll and when there’s a dark-skinned man to play guitar, it was strange enough for youth.

In fact, I've seen Chuck Berry's always a bit of "one trick pony". Every other (if not more) of the tracks begins Johnny B. Goode’s intro, and there’s not much variance in chord progression either. Perhaps Berry's greatest achievement was bringing the stories to music. There’s good stories in every corner of his production. Although the Berry's music is, in principle, a little boring, it was made somehow right. And of course there was the “duck walk”.

He’s unquestionably a very important pioneer of the all music, even metal. Repeating riffs are one of the main points of metal music and so are the fast guitar solos too. He also knew that he’s doing something new. Eg. Roll over Beethoven is deliberately made to tell how the classical music will give way for the rock music.

Chuck Berry’s Berry is on Top album includes all you need to know about Berry’s work. The following twenty albums have just the same.

We cannot skip the Johnny B. Goode, so there it is.

https://www.youtube.com/watch?v=6ROwVrF0Ceg

https://open.spotify.com/album/7qIlDCv2QNNtCrauUzPPP2CHUCK BERRY – BERRY IS ON TOP (1959)

Chuck Berry toi rock-musiikkiin sujuvasti myös kitarasoolot. Blues taipui rock n’ rolliksi ja kun kitaraa vielä raapi tummaihoinen mies, oli se kylliksi omituista tarratakseen nuorisoon.

Itse olen Chuck Berryn nähnyt aina pikkuisen ”one trick ponyna”. Joka toinen (ellei useampikin) kappale alkaa Johnny B. Gooden introlla, eikä sointukierroissakaan juuri varianssia ole. Ehkä Berryn suurin saavutus olikin tarinoiden tuominen musiikkiin. Monessa kappaleessa käydään läpi pitkiä tarinoita ihmisistä ja heidän teoistaan. Vaikka miehen tuotanto on lähtökohtaisesti vähän tylsää, oli siinä jotain oikein. On noita kappaleita niin moni versioinut. Eikä sovi unohtaa "ankkakävelyä".

Metallin suunnannäyttäjiä hän kiistatta on. Tietty toisto kuuluu riffeistä elävään metalliin ja tiluttelevat kitarasoolot olivat Berryn myötä tulleet jäädäkseen. Mies myös tiesi tekevänsä jotain uutta. Esim. Roll over Beethoven on tietoisesti tehty kertomaan, kuinka klassiset musiikki-ihanteet saavat väistyä syrjään rockin tieltä.

Chuck Berryn Berry is on Top-albumi sisältää mieheltä oikeastaan kaiken, mitä tarvitsee musiikillisesti tietää. Seuraavat parikymmentä albumia on ihan sitä samaa. Ja näitä kierrättämällä mies on keikkaillut vielä tälläkin vuosikymmennellä.

Johnny B. Goodea ei voi esimerkkipallilta tiputtaa.

https://www.youtube.com/watch?v=6ROwVrF0Ceg

https://open.spotify.com/album/7qIlDCv2QNNtCrauUzPPP2

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Metallimusiikin olemus – 2. Little Richard karjui ja meikkasi



LITTLE RICHARD - HERE'S LITTLE RICHARD (1957)

Little Richard eli Richard Wayne Penniman voidaan kyseenalaistamatta laskea rockin suuriin vaikuttajiin. Monia muusikoita soitollaan innoittanut tummaihoinen pianisti uudisti musiikkia toki soiton, mutta myös parin muun tavan avulla.

Little Richard esiintyi samoihin aikoihin kuin Chuck Berry, ja molemmathan tietysti pitivät toinen toistaan esikuvanaan. Molemmat ovat tehneet pitkän päivätyön rock 'n rollin parissa. Esikuvaksi miehen ovat kertoneet myös Elton John, David Bowie ja jopa suomalaisista Remu Aaltonen.

Little Richard oli outo lintu siinäkin mielessä, että mies kiljui/karjui laulaessaan. Tätä on tiettävästi ihaillut metallikansasta ainakin King Diamond. Ja kun videoita Little Richardista katselee, on tässä sitä vaaraa vielä jopa Elvistä ja Chuck Berryä runsaammin.

Tämän lisäksi herralla oli aikaansa nähden oudohkoja seksuaalisia mieltymyksiä. Mies nimittäin meikkasi ja sehän ei jollekin osastolle käynyt ollenkaan. Suuremmaksi paheeksi muodostui kuitenkin erilaiset esiintulot vaikka tirkistelijänä ja julkisella paikalla haureuden harjoittajana. Myös kohtuullisen epämääräinen sukupuolinen suuntautuminen olivat tuolle ajalle vaikeita tapauksia.

Tämän lisäksi mies oli vielä harras uskovainen. No, kaikki tämä sekaisin tekivät hänestä hyvin mielenkiintoisen artistin. Eräänlainen meikkaaminen ja maalailu on aina kuulunut metallimusiikkiin. Kuten myös vallitsevien normien järkyttäminen. Siinä Little Richard on ollut oikein erinomainen suunnannäyttäjä, joten allekirjoitan miehen paikan listalla täysin.
Musiikillinen anti ei niin monipuolista ole, että sitä jaksaisi kovin montaa levyllistä kuunnella, mutta kyllä Tutti Fruttilla paikkansa on.





Kuva: pianu.com

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

The Essence of Metal - 1. Elvis – The Start of Everything?Metallimusiikin olemus - 1. Elviksestäkö kaikki lähti?

ELVIS PRESLEY - ELVIS PRESLEY (1956)

Elvis Aaron Presley received a strong awe for his musicality at a young age. At age 10 he won a singing competition at agricultural exhibition. Soon afrer that, his parents bought him a guitar instead of a bicycle. This guitar he played for hours of music, which is perceived as black music.

When Elvis went to record a birthday present for his mother, received Sam Phillips, director of Sun Records, what he longed: a white man who sounded black. Elvis recorded That's All Right (Mama) and Sam Phillips gave it to the radio station. After that first presentation hundreds of people called the station hoping it to be played again.

This led to huge popularity. Elvis was moving "obscene", and it was very effective to young people. Elvis performances included a lot of improvisation, which also included a wide range of applications phrasing and vocals.

Elvis' popularity was so immense that when it’s faded, it was a huge drop from a height. After the military service, he separated to his home and rarely appeared in public excl. gigs. Various health problems brought medicines and from the medicines was disappointingly short trip to drugs. However, Elvis died of arrhythmia 08/16/1977.

Meaning for the all music, especially rock music is huge. He could be the most affected artist of 1900’s. Elvis was a character who broke the barriers between races by playing the so-called black music. For the counterbalance of his sex-oozing presence Elvis loved gospel music. Again, this was very revolutionary at that time.

An example album is Elvis' debut, Elvis Presley (1956), which is made very hastily. Only because of its impact on music is insane. The covers are known to have copied by The Clash. Elvis has been a model for so large number of mega-artists that rock music would be hard to imagine without Elvis. Through this, he would earn almost the role of a saint even metal. I don’t even try to mention the bands that have tried to imitate him.

For the best example of music on this album is Blue Suede Shoes.

https://www.youtube.com/watch?v=Bm5HKlQ6nGM

https://open.spotify.com/album/7GXP5OhYyPVLmcVfO9Iqin

Photo: Listchallenges.comELVIS PRESLEY - ELVIS PRESLEY (1956)

Elvis Aaron Presley koki musiikin kautta kunnioitusta jo nuorena. 10-vuotiaana hän voitti maatalousnäyttelyn laulukilpailun. Pian tämän jälkeen hänen vanhempansa ostivat hänelle polkupyörän sijasta kitaran. Tällä kitaralla tapailtiin tuntikaupalla musiikkia, jollaista pääasiassa mustat esittivät.

Kun Elvis meni nauhoittamaan äidilleen syntymäpäivälahjaksi paria kappaletta, sai Sun Recordsin johtaja kauan kaipaamansa. Valkoinen mies, joka kuulostaisi mustalta. Elvis nauhoitti That’s All Right (Mama)-kappaleen nauhalle ja Sam Phillips antoi sen soittoon radioasemalle. Tuon ensisoiton jälkeen sadat ihmiset soittivat asemalle toivoen kappaletta soitettavaksi uudelleen.

Tästä seurasi valtava suosio, jota vaikuttavat live-esiintymiset vain lisäsivät. Elvis liikkui ”siveettömästi”, ja sekös vetosi nuoriin. Elviksen esiintymisessä oli paljon improvisaatiota, johon kuului myös monenlaiset fraseeraukset ja sovellukset laulutavassa.

Elviksen suosio oli niin valtava, että sen hiipuessa pudottiin aika korkealta. Armeija-ajan jälkeen hän eristäytyi kotiinsa ja esiintyi harvoin julkisuudessa. Erilaiset terveysongelmat toivat lääkkeitä ja lääkkeistä oli valitettavan lyhyt matka huumeisiin. Elvis kuitenkin kuoli rytmihäiriöön 16.8.1977.

Merkitys kaikelle musiikille ja varsinkin rock-musiikille on valtava. Häntä voi huoletta pitää jopa 1900-luvun eniten vaikuttaneena artistina. Elvis oli hahmo, joka rikkoi rotujen välisiä aitoja esittämällä täysin varauksetta ns. mustien musiikkia. Seksiäkin tihkuvan esiintymisen vastapainoksi Elvis rakasti gospel-musiikkia. Tämäkin oli hyvin vallankumouksellista tuohon aikaan.

Esimerkkilevynä on Elviksen debyytti Elvis Presley (1956), joka on tehty hyvin hätäisesti. Pelkästään sen vaikutus musiikkiin on mieletön. Kansia on tunnetusti kopioinut The Clash. Esikuvana mies on ollut niin suurelle joukolle mega-artisteja, että hänen jälkeensä seurannutta rock-musiikkia olisi vaikea kuvitella ilman Elvistä. Tätä kautta hän ansaitsisi lähes pyhimyksen roolin jopa metallissa. En edes ala mainitsemaan bändejä, jotka häntä ovat yrittäneet matkia.

Parhaana esimerkkinä albumin musiikista Blue Suede Shoes.

https://www.youtube.com/watch?v=Bm5HKlQ6nGM

https://open.spotify.com/album/7GXP5OhYyPVLmcVfO9Iqin

Kuva: Listchallenges.com

perjantai 18. marraskuuta 2016

The Essence of Metal Music - Prologue Metallimusiikin olemus – Prologi

The essence of metal music has been the subject of many debate in recent years. The topic has always been interested in myself. I have read books, watched documents and walked through an endless maze of metal genres. Now is the time to go on a trip, which is better prepared.

Some time ago I found an interesting article on the subject: "List Of 1000 Albums That Can Help You To Have A Full And Comprehensive Understanding Of Metal Music". There's shown 1000 album, which express the bending of music to the way of metal.

Of course, this is only one aspect, but there has been lot of discussion, and the list is updated according to the proposals. That list attracted me so much that I had to be pulled along.

I thought that I try to thrash out the matter here, too. And this could be very nice possibility for “unmetalheads” to explore their own dark sides. Especially when the trip starts from rock ‘n roll of 1950’s.

Welcome aboard!Metallimusiikin olemuksesta on tullut käytyä keskustelua monellakin taholla. Itsekin sitä taajaan kuuntelevana aihe on aina kiehtonut. Dokumentteja ja kirjoja aiheesta on tullut luettua ja eri genrejen loputtomassa suossa seikkailtua.

Taannoin löysin mielenkiintoisen sivuston aiheeseen liittyen: "List Of 1000 Albums That Can Help You To Have A Full And Comprehensive Understanding Of Metal Music". Artikkelissa on albumiesimerkein pohdittu musiikin taipumista metallin suuntaan.

Toki tämä on vain yksi näkökulma, mutta keskustelua siellä on käyty julmetusti ja listaa on ehdotuksien mukaan päivitetty. Listaihmisenä tuo houkutteli sen verran, että pakko oli tempautua mukaan.

Ajattelin, että yritän täälläkin asiaa puida. Ja tästä voisi olla metallia vierastavien, mutta musiikkia rakastavien hyvä lähteä völjyyn ja tutkimaan omia pimeitä puolia. Varsinkin kun kohti metallia mennään tuolta 1950-luvun rokkenrollista alkaen. Ihan yhtä hyvin se voisi lähteä Afrikan heimomusiikista, mutta sitä on kivikaudella vähemmän albumimittaisena nauhoiteltu.

Tervetuloa matkalle!

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

The Beatles: Eight Days a Week - The Touring Years

"By the end, it became quite complicated. But at the beginning, things were really simple." -Paul McCartney

The Beatles: Eight Days a Week – The Touring Years on tuore Ron Howardin ohjaama ja osittain tuottama katsaus The Beatlesin uran vaiheisiin alkaen vuodesta 1962 eli Ringo Starrin liittymisestä yhtyeeseen. Pian bändi nousi Liverpoolin Cavern Clubilta Yhdysvaltojen stadioneille päättäen keikkauransa San Fransiscoon vuonna 1966.

Dokumentti on valmistettu edelleen elossa olevien Beatlesien (Paul McCartney & Starr) sekä edesmenneiden jäsenten leskien (John Lennon/Yoko Ono & George Harrison/Olivia Harrison) suostumuksella. Kun on kyse virallisesta Beatle-tuotteesta, myös laatu on huikea: arkistomateriaalin määrä yllättää alusta saakka ja sekaan ripotellut live-pätkät ovat paitsi kuvan-, myös äänenlaadultaan poikkeuksellisen herkullista materiaalia ollakseen viiden vuosikymmenen takaa.

The Beatlesin alku-uran käänteet opetettiin ainakin itselleni jo alakoulussa: Cavern Club, Hampurin seikkailut, fanihysterian käynnistyminen sekä Shea-stadionin keikka käydään läpi tässäkin filmissä. Historiankirjoituksessa se ei siis tarjoa suuria yllätyksiä, mutta nautinto tuleekin muualta. Itse nautin erityisesti bändin toiminnasta ryhmänä: yhtäkään päätöstä ei laitettu käytäntöön ennen kuin se oli hyväksytty kaikkien jäsenten toimesta. Samoin julkisuuden paineet pystyttiin jakamaan ryhmän kesken: ”meitä oli neljä, mutta Elvis jäi yksin” kuten Harrison elokuvassa toteaa.

Yhteistyön ytimessä oli kuitenkin bändi ja sen soitto. Vanhoista taltioinneista päivitetyt versiot esittelevät teräksisessä lyönnissä olleen yhtyeen legendaarisilla keikkalavoilla. Nuo vedot saavat entisestään lisää taikaa, kun niitä pohjustetaan hieman filmissä mainituilla teknisillä seikoilla: bändi käytti keikkapaikan omaa PA-laitteistoa (siis sitä, jolla esimerkiksi baseball-ottelussa kuulutetaan pelitapahtumia) sekä ”Voxin erityisesti varta varten rakentamia vahvistimia” joiden teho oli kokonaiset sata (100) wattia. Sen tehoisia vahvistimia näkee nykyään käytettävän harrastelukäytössäkin, mutta tuolloin ne olivat uusinta uutta ja myös riittämättömät tuon kokoluokan konsertteihin. Ringo selittääkin, kuinka hän ei kuullut isoimmilla keikoilla oikeastaan mitään vaan koetti pitää paketin kasassa katselemalla muiden jäsenten liikkeitä ja jalkojen polkemista selvittääkseen tempon.

Näin vuosikymmeniä Beatlesin jälkeen eläneenä heidän merkitystään on hankala käsittää. Yksi Eight Days a Weekin mieleenjäävistä hetkistä on, kun yhtyeen vuoden 1964 Yhdysvaltain kiertuetta käydään läpi. Tuolloin rotuerottelu oli maassa valloillaan ja bändin saapuessa Jacksonvilleen keikalle olivat yleisön paikat jaoteltu rodun mukaan. Bändi kieltäytyi esiintymästä, mikäli näin jatkettiin, joten järjestäjät päätyivät ”sekoittamaan” yleisön. Ringo Starr sanookin: ”We didn't play to those people or that people – we just played to people."

Vaikka The Beatles saavutti huumansa huipun keikkailevana yhtyeenä, olivat heidän taiteelliset tavoitteensa selkeästi studion puolella. Filmi tuo tämänkin selvästi esille ja on vallan mielenkiintoista nähdä (ja kuulla) nelikon sekä George Martinin studiotoimintaa. Sitä paitsi, tulihan heidän artistinen huippunsa keikkavuosien jälkeen 60-luvun loppupuolella: sekin käsitys vain vahvistuu tämän dokumentin myötä.

Varsinaisen elokuvan jälkeen nähtiin puolituntinen kooste legendaarisesta Shea Stadium-keikasta vuodelta 1965. Twist and Shoutilla käynnistynyt näytös nostatti ihokarvoja pystyyn ainakin omalla kohdallani: taika oli konkreettisesti koettavissa ennenkokemattomalla laadulla. Dizzy Miss Lizzyn kitarafillit, Ticket to Riden melodiat tai Ringon tulkitsema Act Naturally olivat vain yksittäisiä huippuhetkiä kokonaisuutena mahtavassa show'ssa, jota oli samassa elokuvateatterissa todistamassa myös koululuokallinen ala-asteen yläluokkalaisia.

Tänä syksynä on tullut muutenkin kuunneltua The Beatlesia jälleen pitkästä aikaa. Eight Days a Week – The Touring Yearsia voi suositella kaikille pop-musiikin ystäville: tuon ajan vaikutukset säkenöivät edelleen musiikkimaailmassa monissa muodoissa.

https://www.youtube.com/watch?v=0fFyZzqPDws

torstai 3. marraskuuta 2016

BON JOVI - 7 ILMAN SLIPPERYÄ: Superman Tonight

Albumilta The Circle (2009).

The Circle oli bändin viides studioalbumi 2000-luvulla. Kehityskaaressa edellinen levy, vuoden 2007 Lost Highway, oli ollut äänityskaupunginsa Nashvillen hengessä countryyn päin flirttaileva, ja paria vuotta myöhemmin seurannutta The Circleä mainostettiin kliseisesti ”paluuna juurille päin”. Sitä se olikin sikäli, että akustiset kerrokset oli riisuttu ja osassa kappaleista oli kuultavissa myös modernin U2:n vaikutteita avaruudellisine soundeineen ja rumpurytmeineen.

Albumin ensimmäinen kuuntelu loka-marraskuun taitteessa on yksi muistoihini taltioituneista Bon Jovi-hetkistä. Usko siihen, että bändi voisi vielä 2010-luvun lähestyessä tehdä kelpo rockpop-levyn palasi ainakin hetkellisesti. Superman Tonight on levyn neljäs raita rakentuen nykyaikaisessa rock-musiikissa melko yleiseen, mutta Bon Jovi-leirissä harvinaiseen rytmiin.

Jonin omin sanoin: ”Se kertoo tytöstä, jota katselin välimatkan päästä ilman mahdollisuutta tehdä mitään. Hän käyttäytyy kuin pallo flipperissä: reagoi moniin miehiin, on kaunis ja fiksu mutta uskoo ja tietää olevansa onnellisempi, jos häneen luotettaisiin enemmän. Laulu on kuin tarkkailijan päiväkirjamerkintä.”.

Tämän biisin kohdalla harmitti, että radiosoittopaikka jäi saavuttamatta. Superman Tonight julkaistiin kyllä singlenä, mutta se ei ottanut tuulta alleen. Muistan myös, että vaikka itse ihastuin biisiin heti ensimmäisellä pyörälenkkikuuntelulla, ajattelin sen olevan hetken huumaa tuoreen musiikin parissa eikä kukaan muu biisin hienoutta kuulisi. Yllätys olikin miellyttävä, kun vilkaisin sitten internetin fanifoorumeita ja kappaletta ylistettiin liki poikkeuksetta. Sikälikin hitittömyys jäi harmittamaan.

Tästä tulee edelleen kuunnellessa mielikuva, että se pari vuosikymmentä aiemmin You Give Love a Bad Namea tai Born to Be My Babya laulanut kertoja on jälleen asialla, ajan myötä kypsyneellä näkökulmalla vain. The Circlelle mahtuu biisejä, joita on vaivaannuttavuudessaan työlästä kuunnella, mutta Superman Tonightilla bändi osuu harvinaisen hyvin. Osansa on myös sillä, että kappaletta on studiossa hiottu, sillä en ole vielä törmännyt keikkaversioon joka lähtisi yhtä napakasti. Jonin laulusuoritus tässä studioversiossa on 2010-luvun paras, varsinkin kertosäkeistössä. Samaisen osion kompista oli jo puhettakin: tuollainen syke voi pahimmillaan ontua mutta parhaimmillaan nousta biisin kantavaksi selkärangaksi. Tässä käy juuri jälkimmäisesti.

Soinnuista on pakko mainita kaksi asiaa: ensimmäisenä Oasiksenkin käyttämä jippo, jossa kitaran kaksi ylintä kieltä soivat koko ajan samasta kohtaa. Tällöin muodostuu tietynlaisia, ainakin itselleni indie-henkisiä sointuja joissa siis on aina kaksi samaa korkeinta ääntä. Kertosäkeessä noista poiketaan sointukierrolla, joka ei kuitenkaan millään rivillä toistu identtisenä edellisen kanssa. Toinen sävellystekninen asia on laulun melodia, joka kulkee hienosti käsi kädessä em. sointujen kanssa. Kun Jon ensimmäisen kerran nostaa kertosäkeen toisella rivillä, E-molli-soinnulla, äänensä pykälää korkeammalle kohdassa ”who's gonna pull you in when the tide gets too high” muistan kokeneeni pitkästä aikaa herran laulamisesta johtuneita kylmiä väreitä ja hymyn väreen suupielessä.

https://www.youtube.com/watch?v=Lad4rbIgLlE

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

TOOMIO's TOP100: 1. Type O Negative – October RustTOOMION TOP100: 1. Type O Negative – October Rust

Producers: Josh Silver, Peter Steele
Released: 20.8.1996
Label: Roadrunner

#7 in Finland, #26 in UK, #42 in USA.7. Sold exclusively in the US for more than half a million albums.

SINGLES
- Love You To Death
- My Girlfriend’s Girlfriend
- In Praise of Bacchus
- Cinnamon Girl


Why this is a number one? What makes this better than Life Is Killing Me? Musically necessarily nothing. The duo crossed the finish line quite even. October Rust have more memories in its pocket, more teen-age mysticism. Nostalgia, which don’t move so dark waters.

The album is high precisely because of its atmosphere. It reaches perfectly the essence of its name and cover art. Autumn spheres, which can be sunny, gloomy, rainy, or just muddled. A lot of the dark, with a warm glow in orange, yellow and brown shades. A lot of things is refined through the running or my own band for me. This album has a big role in both.

The beginning of October. New year plan. A cooling air. Finnish forest in its best colours. Dark evenings and weekends, when carrying on musical instruments and amplifiers into rehearsal shack. Dearest friends, and the feeling how all the best is often much smaller things than we wanted to admit.

Album recordings was started after Bloody Kisses breakdown. The band was on everyone's lips. Peter Steele wanted to do better. At this point of Steele’s career, he still had a day job. He cared park areas in New York. From this fact has left his nicknames Green Man, Green Giant. He used alcohol only rarely and live very healthy life.

Steele and his band mates submitted the October Rusy to Roadrunner. The record company people were amazed. So light, so magical, so clean. Still, they knew that this would be selling huge amounts. But it would take a tour of what Steele has wanted not. He wanted only to compose music in his basement and make albums. Not touring.

The album begins with the band's strange sense of humour. A mere voice disorder. After this, the boys of the band wish to welcome the listener. After this, the straight dive into album’s mood. Nature and women. Love You To Death was dedicated to Peter's most important girlfriend. The text exudes erotic, Gothic style. It’s based on the very simple guitar riff. This is coloured by Josh Silver's echoing pianos and quiet organs in the background. The whole song is like Coldplay sold its soul.

Be My Druidess presents Type O Negative's bewildering guitar- and bass sound. Its programmed drums come out very well too. The first half of the song is close to U2. However, the final Be My Druides is gloomy, but still so beautiful painting. The texts will continue the theme of the preceding paragraph, only deeper under the skin. Or maybe in this case, deeper between the thighs. Sighing will bring genuine emotion closer.

In Green Man Steele dive even more into his character and through nature. In this time, he made long hikes in nature. You can see glistening pine forest in autumn sun, which in some places still feel warm. Cranberries begin to be suitable for a hungry winter to eat.

From joy they go to gloom, which weighs tons. Kenny Hickey’s trade mark, slides on guitar strings. Red Water (Christmas Mourning) tells the loss of loved ones. Peter and Josh's lost a lot of close people those days. The tempo is so slow that it could play in a funeral. Worthy of the name includes a piece something Christmassy. The song is almost the best song of the band. The next two phrases are chilling:

” My tables been set for but seven,
just last year I dined with eleven.”

Hit but not very big hit, My Girlfriend’s Girlfriend will return to the erotic side. It’s a little clichéd fantasy. The song exudes a lewd lust. However it includes all the necessary, like cars and modulation at the end:

”In their '62 'vette
Sharing one cigarette,
In a black light trance then”

Die With Me begins so gently that it is almost a sissy. After a while, the atmosphere breaked with raw Black Sabbath-riff. Black Sabbath-riffs bring sinister themes to the songs. They embody Steele's character perfectly. The beautiful song can cleverly include words such as KLM, AT&T and the UK post system. That's what I call Steele. This will continue with Burnt Flowers Fallen, which is based only two four-sentence cluster, which repeated more than six minutes. This is nicely disguised as a whole song.

One of the singles, In Praise of Bacchus is a complex and vaguely abrupt song. It’s surprisingly praise of Bacchus, god of wine, ecstasy and fertility. The track will mourn mysterious female character named Val Ium. Type O Negative has certainly been a role model to HIM and Ville Valo. These are much the same, but Type O Negative makes everything much bolder and lustfully.

Type O Negative has covered some artist on the every album with the exception of the last Dead Again. In this album the cover selection is Neil Young’s Cinnamon Girl, which is one of the album's highlights. An acquaintance of mine said that the band "is nothing more than Cinnamon Girl and Steele’s screwdriver!" It’s not that simple, but it’s quite understandable that the band stopped after Steele’s death. In addition to the lack of screwdriver there’s a lack of quite unique sense of melody. In fact, I miss that latter.

Next name monster, The Glorious Liberation Of The People's Technocratic Republic Of Vinnland By The Combined Forces Of The United Territories Of Europa is only a snack before Wolf Moon (Including Zoanthropic Paranoia). Again, the band moves in the Gothic themes. This time they tell about werewolf. Actually this is the case of a man who turns into a wolf as a result of fellation. Cello and Silver’s keys are handsome to be heard along with Steele's fretless sounding bass. At the end song will turn to a full blooded pop-piece.

Before the ending words there’s a very dragging Haunted, which is not heavy, sad or prolonged. It's just too tired to wake up:

” Alone and awake but exhausted I lie
Oh how I hate the morning.”

Black humour, which cultivates the band, doesn’t always turn on more than disgust. It doesn’t, however, detract from the fact that the songs are great. I like Steele’s voice, Silver's sound worlds with keyboards and guitar licks of Kenny Hickey. I also like Kelly's drums. Although they are programmed, it won’t be annoying. I actually didn’t even know it, before writing this story. No any other band has a such sound world. Steele's voice is the perfect contrast of the other clickings and very personal guitar sound, which of course include the noisy bass sound too.

Headphones, dark room, a cottage and a fireplace. Whisky and dark chocolate.

THE BEST MOMENTS
Love You to Death –
Although this is a very pop, this is also an excellent piece.
Red Water (Christmas Mourning) – Darker than dark, even racking.

https://open.spotify.com/album/46NjYrJ5v5ZTIHMb1DrAgl
Tuottajat: Josh Silver, Peter Steele
Julkaistu: 20.8.1996
Levy-yhtiö: Roadrunner

7. Suomessa, 42 .Jenkeissä, 26. Briteissä. Myynyt pelkästään USA:ssa yli puoli miljoonaa albumia.

SINGLET
- Love You To Death
- My Girlfriend’s Girlfriend
- In Praise of Bacchus
- Cinnamon Girl


Miksi tämä on ykkösenä? Mikä tästä tekee paremman kuin Life Is Killing Me? Ei välttämättä musiikillisesti mikään. Hyvin tasapäin kaksikko maaliviivan ylitti. October Rustilla on enemmän muistoja taskussaan, enemmän loppuvan teini-iän mystiikkaa. Nostalgiaa, jossa ei liikuta ihan niin tummissa vesissä.

Levy on korkealla nimenomaan sen tunnelman takia. Se tavoittaa nimensä ja kansitaiteensa olemuksen täydellisesti. Tässä liikutaan nimensä mukaisesti syksyisissä sfääreissä, jotka voivat olla aurinkoisia, synkkiä, sateisia tai muuten vaan huuruisia. Paljon pimeää, jossa lämmin hehkuu oranssin, keltaisen ja ruskean sävyissä. Kohdallani moni asia jalostuu juoksun tai oman bändiharrastukseni kautta. Tällä albumilla on iso rooli molemmissa.

Lokakuun alku. Peruskuntokauden alku. Uusi vuosisuunnitelma. Viilenevä ilma. Pakkasessa kovettuva pururadan pohja. Suomalainen metsä näyttää ruskan tullen valttikorttinsa. Pimeät viikonloput ja illat silloin, kun kannetaan soittimia ja vahvistimia treenimökkiin. Rakkaimmat ystävät ja se, kuinka kaikki paras on usein paljon pienemmissä asioissa kuin itsekään haluaa myöntää.

Albumin teko aloitettiin Bloody Kissesin läpilyönnin jälkeen. Bändi oli kaikkien huulilla. Peter Steele halusi onnistua paremmin. Hioa työnjälkeä täydellisemmäksi. Tässä vaiheessa uraa Steele oli vielä päivätöissä. Hän huolehti puistoalueista New Yorkissa. Oli jopa vastaavassa roolissa. Tästä seikasta on lähtenyt miehen lempinimet Green Man, Vihreä Jätti. Hän käytti alkoholia vain harvoin ja eli muutenkin erittäin terveellistä elämää. Mies kuntoili paljon ja piti itsestään huolta.

Steele bändikavereineen toimitti Roadrunnerille October Rustin valmiina. Levy-yhtiön ihmiset olivat hämmästyksestä ihmeissään. Näin kevyttä, näin maagista, näin siloista. Silti he tiesivät, että tämä tulisi myymään valtavasti. Mutta se vaatisi kiertueen, mitä Steele ei todellakaan olisi halunnut. Hän olisi halunnut vain säveltää musiikkia omassa kellarissa ja tehdä levyjä. Ei missään nimessä keikkailla.

Albumi alkaa bändin omituisella huumorilla. Pelkällä häiriöäänellä. Tämän jälkeen bändin pojat toivottavat kuulijan tervetulleeksi. Tämän jälkeen sukelletaan suoraan koko levyä kuvaavaan tunnelmaan. Luontoon ja naisiin. Love You To Death oli omistettu Peterin tärkeimmälle naisystävälle. Tekstit huokuvat eroottista gotiikkaa. Se rakentuu varsin yksinkertaisen sahaamisen päälle. Tätä värittävät Josh Silverin horisonttiin asti kaikuvat pianot ja taustalla hiljaa komppaavat urut. Koko kappaleesta tulee mieleen sielunsa myynyt Coldplay.

Be My Druidess esittelee Type O Negativen todella hämmentävän kitara- ja bassossoundin. Siinä myös bändin rumpalin John Kellyn ohjelmoimat rummut tulevat erittäin hyvin esiin. Kappaleen alkupuoli on lähellä U2:selta tuttua helppoutta. Be My Druidessin loppu on kuitenkin todella synkkää, mutta silti niin kaunista maalailua. Tekstit jatkavat edeltävän kappaleen teemaa, mennen edellistäkin syvemmälle ihon alle. Tai ehkä tässä tapauksessa reisien väliin. Hönkiminen ja huokailu tuovat aidot tunteet lähemmäksi. Laulu ei kuulosta esittämiseltä.

Green Manissa Steele sukeltaa enemmän omaan hahmoonsa ja sen kautta luontoon. Mies teki vielä tässä vaiheessa elämäänsä pitkiä vaelluksia luontoon. Kappaleen soidessa voi nähdä mäntykankaalla välkehtivän syysauringon, joka paikka paikoin tuntuu vielä lämpimältä. Puolukat alkavat olla sopivia nälkäisen talven syötäväksi.

Ilosta painutaan tonnien painoiseen synkkyyteen haikeiden torvien säestyksellä. Kappaletta vievät kitaristi Kenny Hickeyn tavaramerkiksi muodostuneet kitarankieliliu’utukset. Red Water (Christmas Mourning) kertoo läheisten menettämisestä. Peterin ja Joshin elämästä katosi tuohon aikaan paljon läheisiä ihmisiä. Kappaleen tempo on niin hidas, että se voisi soida hautajaisissa. Nimensä veroisesti kappale sisältää jotain jouluista. Kulkusten helinää ja joulupallojen putoamisia. Kappale on lähes paras koko bändin tuotannosta. Seuraava lausepari saa veren hyytymään:

”My tables been set for but seven,
just last year I dined with eleven.”



Jonkinmoiseksi, ei kuitenkaan kovin isoksi, hitiksi muodostunut My Girlsfriend's Girlsfriend palaa tuonne erotiikan puolelle. Se leikittelee hiukan kliseiselläkin fantasialla. Kappale huokuu irstasta himoa. Se ei kuitenkaan olisi Type O Negativea ilman keskiosan kaunista huokailua. Muuten se sisältää kaiken tarvittavan lopun modulaatiosta autoviitteisiin:

”In their '62 'vette
Sharing one cigarette,
In a black light trance then”



Die With Me alkaa niin lempeästi, että se on melkeinpä nössö. Hetken kuluttua tunnelman kuitenkin murtaa raaka Black Sabbath-riffi. Black Sabbath-riffit tuovat jonkinlaista synkkää tematiikkaa biiseihin. Ne ilmentävät kyllä Steelen hahmoa erinomaisesti. Jälleen lauletaan rakkaasta naisesta. Kauniiseen kappaleeseen saadaan taitavasti kolvattua myös sanat kuten KLM, AT&T ja UK post system. Tämä on ehtaa Steeleä. Tätä jatkaa Burnt Flowers Fallen, joka perustuu oikeastaan vain kahteen neljän lauseen ryppääseen, joita toistetaan yli kuusi minuuttia. Hienosti tämäkin on naamioitu kokonaiseksi biisiksi.

Singlenäkin julkaistu In Praise of Bacchus on monisyinen ja hämärästi töksähtelevä kappale. Se on yllättäen ylistys Bacchukselle, viinin, hurmion ja hedelmällisyyden jumalalle. Kappaleessa käy huokailemassa salaperäinen naishahmo nimeltään Val Ium. Type O Negative on varmasti ollut esikuva HIMille ja Ville Valolle. Näissä on paljon samaa, mutta Type O Negative vaan tekee kaiken paljon rohkeammin ja himokkaammin. Itseäni ei varsinaisesti tämä erotiikka tässä puhuttele vaan pikemminkin taitava sävellystyö ja hyvät biisit.

Type O Negative on coveroinut jotain artistia jokaisella albumilla lukuunottamatta viimeiseksi jäänyttä Dead Againia. Tällä albumilla cover-valinta on Neil Youngin Cinnamon Girl, joka onkin yksi levyn kohokohdista. Eräs tuttavani totesikin bändistä, että ”eihän siinä ei ole muuta kuin Cinnamon Girl ja Steelen meisseli!” Asia ei ole näin yksinkertainen, mutta on täysin ymmärrettävää, että bändi lopetti Vihreän Jätin kuoltua. Meisselin lisäksi siinä meni melkoisen uniikki melodiantaju. Itse kaipaan näistä jälkimmäistä.

Seuraava nimihirviö The Glorious Liberation Of The People's Technocratic Republic Of Vinnland By The Combined Forces Of The United Territories Of Europa on vain välipala ennen Wolf Moon (Including Zoanthropic Paranoia):a. Jälleen liikutaan gootti-tematiikan lempiaiheissa. Tällä kertaa lauletaan ihmissudesta. Steelen mukaan kyseessä on mies, joka muuttuu sudeksi fellaation seurauksena. Sello ja Silverin kilkuttavat koskettimet ovat komeaa kuultavaa yhdessä Steelen jopa nauhattomalta kuulostavan bassottelun päällä. Viktoriaanisen ajan tunnelmaa lisää kirkkokuoro kappaleen lopussa. Siihen sopii myös tempon vaihto, jolla kappale saadaan kääntymään täysiveriseksi pop-biisiksi.

Levyn päätössanoja ennen kuullaan todella laahaava Haunted, joka ei temmostaan huolimatta ole raskas, surullinen tai pitkitetty. Se on vain liian väsynyt heräämään:

”Alone and awake but exhausted I lie
Oh how I hate the morning.”



Musta huumori, jota bändi viljelee ei aina sytytä muuta kuin inhoa. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että biisit ovat hienoja. Pidän Steelen laulusta, Silverin äänimaailmoista koskettimissa sekä Hickeyn kitarahommista. Pidän myös Kellyn rummuista. Vaikka ne ovat ohjelmoidut, se ei läpi kuulu. En itse asiassa edes tiennyt sitä, ennen tämän jutun kirjoittamista. Paljon hämärää sälää, mutta kokonaisuus ei silti kuulosta täyteen ahdetulta. Tällaista soundimaailmaa ei ole millään muulla bändillä. Type O Negative on tuotannossaan sellainen, että siinä oikeasti kuulee ympäristön. Atmosfääri on olemassa. Steelen ääni on oiva kontrasti muulle kilkutukselle ja varsin persoonalliselle kitarasoundille, jossa on tietysti bassosoundiakin seassa.

Kuulokkeet päässä, pimeässä huoneessa. Miksei jopa mökillä ja takan ääressä. Viski ja tummaa suklaata.

PARHAAT HETKET
Love You to Death –
Vaikka tämä on hyvin pop, on tämä myös erinomainen kappale.
Red Water (Christmas Mourning) – Synkkääkin synkempi, jopa raastava.

https://open.spotify.com/album/46NjYrJ5v5ZTIHMb1DrAgl

tiistai 1. marraskuuta 2016

BON JOVI - 7 ILMAN SLIPPERYÄ: Dirty Little Secret

Albumilta Have a Nice Day (2005).

Viimeinen kerta toistaiseksi, kun Bon Jovi on kuulostanut syntisen vaaralliselta. Dirty Little Secret piilotettiin Have a Nice Day-levyn kansainvälisen (Japani, Britannia, Australia ja Aasia)-painoksen bonuskappaleeksi. Sain levyn hyllyyn melko tuoreeltaan loppusyksyllä 2005. Dirty Little Secretin asema kummaksutti heti, sillä tuotanto oli viimeistelty ja kappale yksi mieleen jäävistä muuten keskinkertainen+-arvosanan ansaitsevalla levyllä mutta kappale oli silti merkitty ”bonus trackiksi”.

HAND-albumilla ei olla aivan edeltävän Bouncen kaltaisissa raskaissa vireissä, mutta monien biisien pohjilla on hieman normaalia alemmas viritettyjä kitaroita ja bassoja. Tässäkin tykyttää koko keston ajan kompissa 16-osarytmi, muutaman soinnun (Am-G-F) muodostama kuvio. Jonin äänikin kantaa vielä kertosäkeen korkeat nuotit ilman sen kummempia studiotemppuja tai vaivalloisen kuuloista vääntämistä.

Kuten alussa tuli todettua, niin tässä biisissä on 80-luvun aikaisen Bon Jovin syntisyyttä ja kohtauksia, jotka tapahtuvat pimeässä poissa ulkopuolisten katseilta. Kuvaukset tilanteista, joissa todellisuus pidetään piilossa päivänvalossa sisältävät hieman sitä vaaraa, jota vanhassa tuotannossa kuultiin esim. Slippery When Wetin I'd Die for Youssa tai Keep the Faith-levyn In These Armsissa. Tässä kappaleessa koetaan siis hetkellinen paluu tunnemaailmaan, jonka tulkitsijana nuori Jon oli maailman parhaita. Vielä vanhoilla päivilläkin irtoaa uskottavasti.

”Dirty Little Secret” on myös todella tyylikäs biisin nimi. Onneksi bändi uskalsi viedä idean askelta pidemmälle kuin heiltä enää 2000-luvulla odotti. Lopputuloksena on yksi 2000-luvun tuotannon kohokohdista.

https://www.youtube.com/watch?v=srabG-ghflA