DICK DALE AND HIS DEL-TONES - SURFER'S CHOICE (1962)
Dick Dale eli alunperin Richard Anthony Monsour, jota on ensimmäisten joukossa kutsuttu heavy metallin kantaisäksi. Heppu on syntynyt Libanonissa, vaikka itse ei sitä myönnäkään. Olipa miten oli, on miehen suku sieltä suunnasta. Multitalentti soittajamies onkin tuolta saanut vaikutteita omaan soittoonsa.Surffaillessaan mies soitteli milloin mitäkin. Aluksi aloittaen rummuista ja siitä pianon ja kitaran kautta jopa trumpettiin asti.
Kitarasta Dick kuitenkin suurimmat ansionsa saanut on. Ensinnäkin surffimusiikin kehittäjänä. Yhden kielen nopea pickaaminen on tuon musiikin juttu. Toinen, mahdollisesti jopa tärkeämpi osa miehellä oli vahvistimien käytössä. Hän nimittäin oli Fenderin Leon kavereita ja toivoi isompaa ääntä. Lopulta Dale oli ensimmäinen, joka soitti 100 watin vahvarilla. Tällöin myös potikoiden skaala vaihtui 1-4:stä 0-10:een. Ja ettei kehityskohteet ihan loppuisi oli Dick - toisin kuin usein luullaan - ensimmäinen, joka soitti vasenkätisenä oikeakätistä kitaraa väärinpäin. Kääntämättä kielten järjestystä. Hendrixin Jimi ei siis ollut eka!
Mies on rokkimaailmaan, ainakin silloiseen, aika outo tyyppi. Ei ikinä alkoholia, ei tupakkaa, ei huumeita eikä punaista lihaa. On harrastanut aktiivisesti itsepuolustuslajeja pitkän aikaa. Ei siis millään lailla rock.
Entäpä vaikutus metalliin? No, Jimin kautta tietysti kova. Mutta ehkä sitten kuitenkin tuo yhden kielen nopea soitto vs. black metal? Vaiko kuitenkin jumalattomat volyymit vahvareissa? Tai ehkä näitä kaikkia. Innoittajiksi miehen ovat virallisesti sanoneet ainakin juuri tuo Jimi Hendrix, mutta myös Eddie Van Halen. Olen myös nähnyt lauseen, jossa Yngwie J. Malmsteen on todennut tuon volyymin olleen Dalen keksintöä.
Esimerkkilevynä on mainittu Dick Dale And His Del-Tonesin Surfer's Choice. Siellä on muutamakin kova hitti ja tähän tönäistäänkin Pulp Fictionistakin tuttu Misirlou Twist.
https://www.youtube.com/watch?v=ZIU0RMV_II8
https://open.spotify.com/album/0FQdBkIi1pgShnNYD77sCj
Kuva: lightning-usa.com
keskiviikko 30. marraskuuta 2016
tiistai 29. marraskuuta 2016
Metallimusiikin olemus – 7. Power-soinnut ja särö
LINK WRAY & THE WRAYMEN (1960)
Link Wray eli Fred Lincoln Wray Jr. oli syntyjään Shawnee-intiaani. Sen voi ehkä miehen olemuksesta aistiakin. Wray kävi nuorena miehenä Korean sodassa ja sairastui siellä pahasti tuberkuloosiin. Jopa niin pahasti, että miehen laulut ennustettiin olevan lauleltu.
Wray kuitenkin pysyi musiikin parissa, vaikka esittikin laulettua musiikkia aiempaa vähemmän. Hitiksi noussut Rumble kiellettiin aluksi sen jengiväkivaltaan sijoittuvan teeman vuoksi. Kappaleessa on hyvinkin aistittavissa myöhemmin varsinkin Black Sabbathin kitaroinnissa suosioon noussut voima.
Link Wrayta pidetään yhtenä särökitaran suosion nostajista. Kerrotaan, että mies olisi jopa viillellyt reikiä vahvistimiinsa saadakseen rouheamman soundin. Toinen, lähes yhtä merkittävä asia, jota Wray ensimmäisten joukossa käytti olivat power-soinnut. Power-soinnut eli vitossoinnut, kuuluvat lähtemättömästi rock-musiikkiin, mutta varsinkin metallimusiikkiin. Ne ovat suhteellisen helppoja ottaa ja niiden avulla kappaleisiin saadaan nimensä mukaista voimaa.
Esimerkkilevynä on mainittu Link Wray and The Wraymen (1960), joka on Linkin debyytti. Se sisältää rockabilly-musiikkia ja nyt kuunneltuna "tuhat kertaa kuultuja" säveliä. Tosin jonkun nekin on pitänyt keksiä ja Wray lienee yksi näistä arkkitehdeistä.
Miehen vaikutus metalliin on ilmeinen. Nuo tekniset innovaatiot ovat olleet vaikuttimina esimerkiksi seuraaville metallin esi-isille: Jimmy Page, Jimi Hendrix, Iggy Pop ja Pete Townshend. Townshend on sanonut, että ilman Wrayta hän ei ikinä olisi tarttunut kitaraan.
Videoksi linkataan juuri tuo Rumble, joka tosiaan sai radioissa soittokieltoa ilmestymisensä aikana. On sekin metalliin vivahtava saavutus, kun ottaa huomioon, että kyseessä on instrumentaalikappale.
https://www.youtube.com/watch?v=fHEmDLQKrrk
https://open.spotify.com/album/6Xk79NT1IBKPsSWHJbqJPY
Kuva: rockabillyhall.com
Link Wray eli Fred Lincoln Wray Jr. oli syntyjään Shawnee-intiaani. Sen voi ehkä miehen olemuksesta aistiakin. Wray kävi nuorena miehenä Korean sodassa ja sairastui siellä pahasti tuberkuloosiin. Jopa niin pahasti, että miehen laulut ennustettiin olevan lauleltu.
Wray kuitenkin pysyi musiikin parissa, vaikka esittikin laulettua musiikkia aiempaa vähemmän. Hitiksi noussut Rumble kiellettiin aluksi sen jengiväkivaltaan sijoittuvan teeman vuoksi. Kappaleessa on hyvinkin aistittavissa myöhemmin varsinkin Black Sabbathin kitaroinnissa suosioon noussut voima.
Link Wrayta pidetään yhtenä särökitaran suosion nostajista. Kerrotaan, että mies olisi jopa viillellyt reikiä vahvistimiinsa saadakseen rouheamman soundin. Toinen, lähes yhtä merkittävä asia, jota Wray ensimmäisten joukossa käytti olivat power-soinnut. Power-soinnut eli vitossoinnut, kuuluvat lähtemättömästi rock-musiikkiin, mutta varsinkin metallimusiikkiin. Ne ovat suhteellisen helppoja ottaa ja niiden avulla kappaleisiin saadaan nimensä mukaista voimaa.
Esimerkkilevynä on mainittu Link Wray and The Wraymen (1960), joka on Linkin debyytti. Se sisältää rockabilly-musiikkia ja nyt kuunneltuna "tuhat kertaa kuultuja" säveliä. Tosin jonkun nekin on pitänyt keksiä ja Wray lienee yksi näistä arkkitehdeistä.
Miehen vaikutus metalliin on ilmeinen. Nuo tekniset innovaatiot ovat olleet vaikuttimina esimerkiksi seuraaville metallin esi-isille: Jimmy Page, Jimi Hendrix, Iggy Pop ja Pete Townshend. Townshend on sanonut, että ilman Wrayta hän ei ikinä olisi tarttunut kitaraan.
Videoksi linkataan juuri tuo Rumble, joka tosiaan sai radioissa soittokieltoa ilmestymisensä aikana. On sekin metalliin vivahtava saavutus, kun ottaa huomioon, että kyseessä on instrumentaalikappale.
https://www.youtube.com/watch?v=fHEmDLQKrrk
https://open.spotify.com/album/6Xk79NT1IBKPsSWHJbqJPY
Kuva: rockabillyhall.com
maanantai 28. marraskuuta 2016
Metallimusiikin olemus – 6. Mies, joka keksi rytmin
BO DIDDLEY - GO BO DIDDLEY (1959)
Ellas Bates alias Ellas McDaniel alias Bo Diddley oli 50-luvun loppupuolelta eteenpäin mies, joka vaikutti blues-/rock-musiikkiin merkittävästi. Kuinka ollakaan, hänkin oli tummaihoinen ja kokeili taitojaan nyrkkeilyssä. Musiikki kuitenkin lopulta nappasi hänet.
Bo sai nimensä eräänlaisesta kielisoittimesta, Diddley bowsta. Soittimessa on vain yksi kieli, joten rytmillä on iso rooli tätä instrumenttia soitettaessa. Ja rytmistäpä Bo tunnetaankin. Hän kehitti tai keksi tai joka tapauksessa käytti paljon rytmiä, jota Bo's beatiksi kutsutaan. Diddley muistetaan myös kitaroista, joiden muoto oli mitä milloinkin. Laatikko ehkä muodoista tunnetuin.
Bo's beat on nykyäänkin tuttu rytmi, mutta harvoin tulee ajateltua, mistä moinen juurensa juontaa. Diddley käytti kitaraa enemmän rytmi-, kuin sävelsoittimena. Hän on tähän menneistä kahlatuista Metallinolemus-muusikoista mielestäni selkeästi suorin yhteys metalliin. Helppo on nähdä nouseva käyrä Bo Diddleystä Jimi Hendrixiin ja sitä kautta Stevie Ray Vaughaniin ja siitä eteenpäin. Esimerkiksi Iron Maidenin The Number of The Beast alkaa Bo's beatin johdannaisella.
Levynä oli mainittu Bo Diddleyn Go Bo Diddley (1959), joka on levynä ja bluesmusiikkina nykyisellään tavallista, mutta joka lopulta sisältää rytmitykseltään hyvinkin kummallista kitarointia.
Videoesimerkiksi laitan kuitenkin live-esiintymisen jostain kaukaa. Miksi? Siksi, että tässä havainnollistetaan tuo Bo Diddleyn erilainen tapa rytmittää soittoa. Myös kappaleeseen lähdössä on jotain hyvin metallimaista. Portaat, vahvistimet rivissä ja näkyvissä, naiset kiljuvat, yleisö on jossain mosh pitiä edeltävässä transsitilassa. Hurja meininki!
https://www.youtube.com/watch?v=17W7496230Y
https://open.spotify.com/album/0dneVriSJk88kwnkFEdiqo
Kuva: ladimensiondetrastos.blogspot.com
Ellas Bates alias Ellas McDaniel alias Bo Diddley oli 50-luvun loppupuolelta eteenpäin mies, joka vaikutti blues-/rock-musiikkiin merkittävästi. Kuinka ollakaan, hänkin oli tummaihoinen ja kokeili taitojaan nyrkkeilyssä. Musiikki kuitenkin lopulta nappasi hänet.
Bo sai nimensä eräänlaisesta kielisoittimesta, Diddley bowsta. Soittimessa on vain yksi kieli, joten rytmillä on iso rooli tätä instrumenttia soitettaessa. Ja rytmistäpä Bo tunnetaankin. Hän kehitti tai keksi tai joka tapauksessa käytti paljon rytmiä, jota Bo's beatiksi kutsutaan. Diddley muistetaan myös kitaroista, joiden muoto oli mitä milloinkin. Laatikko ehkä muodoista tunnetuin.
Bo's beat on nykyäänkin tuttu rytmi, mutta harvoin tulee ajateltua, mistä moinen juurensa juontaa. Diddley käytti kitaraa enemmän rytmi-, kuin sävelsoittimena. Hän on tähän menneistä kahlatuista Metallinolemus-muusikoista mielestäni selkeästi suorin yhteys metalliin. Helppo on nähdä nouseva käyrä Bo Diddleystä Jimi Hendrixiin ja sitä kautta Stevie Ray Vaughaniin ja siitä eteenpäin. Esimerkiksi Iron Maidenin The Number of The Beast alkaa Bo's beatin johdannaisella.
Levynä oli mainittu Bo Diddleyn Go Bo Diddley (1959), joka on levynä ja bluesmusiikkina nykyisellään tavallista, mutta joka lopulta sisältää rytmitykseltään hyvinkin kummallista kitarointia.
Videoesimerkiksi laitan kuitenkin live-esiintymisen jostain kaukaa. Miksi? Siksi, että tässä havainnollistetaan tuo Bo Diddleyn erilainen tapa rytmittää soittoa. Myös kappaleeseen lähdössä on jotain hyvin metallimaista. Portaat, vahvistimet rivissä ja näkyvissä, naiset kiljuvat, yleisö on jossain mosh pitiä edeltävässä transsitilassa. Hurja meininki!
https://www.youtube.com/watch?v=17W7496230Y
https://open.spotify.com/album/0dneVriSJk88kwnkFEdiqo
Kuva: ladimensiondetrastos.blogspot.com
perjantai 25. marraskuuta 2016
Metallimusiikin olemus – 5. Metallin esikuvien eniten kopioima artisti?
Willie Dixon on hänkin yksi arvostetuimmista blues-muusikoista. Mies kuitenkin vaikutti musiikkimaailmaan hiukan edeltäviä myöhemmin.
Howlin' Wolfin tapaan Willie oli iso mies. Niin iso, että omasi hyvät raamit nyrkkeilijäksi. Mies oli hakkaamisessa niin kova, että voitti osavaltionsa amatöörititteleitä. Noista piireistä löytyi kaveri, joka johdatti Willien musiikkimaailmaan.
Dixon oli laulanut ja säveltänyt omia kappaleita jo teini-ikäisenä. Kuntosalilta löytynyt kitaristi teki Williestä kuitenkin sen, mitä hän ehkä eniten on: kova kontrabasisti, joka soitteli milloin missäkin maailmankuulussa bändissä. Hän toimi taustabändissä ja jopa tuotti muun muassa nimiä Chuck Berry, Muddy Waters, Howlin' Wolf...
Mies on kuitenkin ehkä tullut parhaiten tunnetuksi kappaleista, jotka ovat muiden esittämiä tai "rumasti" lainaamia. Esim. Led Zeppelinin Whole Lotta Lovesta käytiin tiukkaa tekijänoikeustaistelua, joka lopulta sovittiin oikeussalin ulkopuolella. Tämän jälkeen Dixonin nimi on lisätty kappaleen tekijöihin myös Zeppelinin julkaisuissa. Kappale, jota Led Zeppelin lainasi oli nimeltään You Need Love.
Se, miksi Willie Dixon on metallille tärkeä selittynee hänen säveltämillään kappaleilla. Tai artisteilla, kelle hänen sävellykset ovat menneet: The Doors, Steppenwolf, Motörhead, The Rolling Stones, The Kinks, Stevie Ray Vaughan... Näillä bändeillä on ehkä Willietä suorempi vaikutus metallin syntymiseen.
Levynä on mainittu 1970 julkaistu I Am The Blues, jolla kuullaan monia hyvin tuttuja blues-kappaleita Willien esittämänä. Todella perinteistä bluesia, juuri sellaisena kuin moni bluesin mieltää. Vaikka on siellä toki pientä sähkökitaraakin kuultavissa, kuten Back Door Manissa. Albumi on sellainen, että väkisinkin alkaa ihminen savuttomuudesta ja raittiudesta huolimatta etsiskelemään sikareita ja viskilaseja ja nahkaista nojatuolia, jolle istahtaa.
https://www.youtube.com/watch?v=fpG_6GX51sE
https://open.spotify.com/album/0y79HnVGwEtybfIcfD6M7N
Howlin' Wolfin tapaan Willie oli iso mies. Niin iso, että omasi hyvät raamit nyrkkeilijäksi. Mies oli hakkaamisessa niin kova, että voitti osavaltionsa amatöörititteleitä. Noista piireistä löytyi kaveri, joka johdatti Willien musiikkimaailmaan.
Dixon oli laulanut ja säveltänyt omia kappaleita jo teini-ikäisenä. Kuntosalilta löytynyt kitaristi teki Williestä kuitenkin sen, mitä hän ehkä eniten on: kova kontrabasisti, joka soitteli milloin missäkin maailmankuulussa bändissä. Hän toimi taustabändissä ja jopa tuotti muun muassa nimiä Chuck Berry, Muddy Waters, Howlin' Wolf...
Mies on kuitenkin ehkä tullut parhaiten tunnetuksi kappaleista, jotka ovat muiden esittämiä tai "rumasti" lainaamia. Esim. Led Zeppelinin Whole Lotta Lovesta käytiin tiukkaa tekijänoikeustaistelua, joka lopulta sovittiin oikeussalin ulkopuolella. Tämän jälkeen Dixonin nimi on lisätty kappaleen tekijöihin myös Zeppelinin julkaisuissa. Kappale, jota Led Zeppelin lainasi oli nimeltään You Need Love.
Se, miksi Willie Dixon on metallille tärkeä selittynee hänen säveltämillään kappaleilla. Tai artisteilla, kelle hänen sävellykset ovat menneet: The Doors, Steppenwolf, Motörhead, The Rolling Stones, The Kinks, Stevie Ray Vaughan... Näillä bändeillä on ehkä Willietä suorempi vaikutus metallin syntymiseen.
Levynä on mainittu 1970 julkaistu I Am The Blues, jolla kuullaan monia hyvin tuttuja blues-kappaleita Willien esittämänä. Todella perinteistä bluesia, juuri sellaisena kuin moni bluesin mieltää. Vaikka on siellä toki pientä sähkökitaraakin kuultavissa, kuten Back Door Manissa. Albumi on sellainen, että väkisinkin alkaa ihminen savuttomuudesta ja raittiudesta huolimatta etsiskelemään sikareita ja viskilaseja ja nahkaista nojatuolia, jolle istahtaa.
https://www.youtube.com/watch?v=fpG_6GX51sE
https://open.spotify.com/album/0y79HnVGwEtybfIcfD6M7N
torstai 24. marraskuuta 2016
Metallimusiikin olemus – 4.Kosketus pahan puolelle
HOWLIN' WOLF - MOANIN' IN THE MOONLIGHT (1959)
Howlin' Wolf siirtyi levyttävien artistien joukkoon iän puolesta todella myöhään. Mies kun syntyi 1910 ja debyyttialbumi julkaistiin heti kohta 1959. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteikö mies olisi aiemmin esiintynyt.
Blues-legenda, oikealta nimeltään Chester Burnett, sai taiteilijanimensä isoisältään, joka kertoi tarinoita susista. Vaari nimittäin pelotteli, että sudet vievät mennessään, ellei poika osaa käyttäytyä. Pojan lapsuus oli raaka ja kotoakin mies joutui pois. Reissuilla rähjääntyi ja palattuaan Chester sai äidin vihat niskaansa siitä syystä, että oli esittänyt "paholaisen musiikkia" rahaa ansaitakseen.
Howlin' Wolf on blues- ja musiikkipiireissä todella arvostettu artisti. Kärkikolmikkoon poikkeuksetta nimetty bluesmies oli vaikuttava näky tuohon aikaan. Lähes kaksimetrinen ja noin 140-kiloinen mies teki vaikutuksen olemuksensa lisäksi myös äänellään. Ulvonta, huuliharppu ja lymyilevä katse loivat pahan läsnäoloa.
Sanoitukset veivät oikeasti pahan puolelle tai ainakin aavistukseen siitä. Samaa pahuutta tai pelon läsnäoloa on myöhemmin ollut havaittavissa esimerkiksi The Doorsin ja Jimi Hendrixin esiitymisissä, joilla molemmilla on selkeä paikka metallin syntymisen vaikuttimina. Molemmat ovat Howlin' Wolfia coveroineetkin.
Selkeästi metallin puolelta hänen ihailijoihin on julkisesti itsensä nimennyt Dave Mustaine, joka Megadethin kanssa versioikin I Ain't Superstitiousia Peace Sells... But Who's Buying-albumilla. Tuo kappale toki oli Willie Dixonin hommia, mutta Howlin' Wolf sen alunperin äänitti.
Listalta löytyy bluesjätin debyyttialbumi Moanin' in the Moonlight, joka on ihan pätevä blues-levy. Kyllä se metalliväellekin uppoaa. "That's evil...", kuten mies itse laulaa...
https://www.youtube.com/watch?v=09j6vMdKi3E
https://open.spotify.com/album/0Up484rAboIROlHnBvFIZj
Kuva: dirtyrock.com
Howlin' Wolf siirtyi levyttävien artistien joukkoon iän puolesta todella myöhään. Mies kun syntyi 1910 ja debyyttialbumi julkaistiin heti kohta 1959. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteikö mies olisi aiemmin esiintynyt.
Blues-legenda, oikealta nimeltään Chester Burnett, sai taiteilijanimensä isoisältään, joka kertoi tarinoita susista. Vaari nimittäin pelotteli, että sudet vievät mennessään, ellei poika osaa käyttäytyä. Pojan lapsuus oli raaka ja kotoakin mies joutui pois. Reissuilla rähjääntyi ja palattuaan Chester sai äidin vihat niskaansa siitä syystä, että oli esittänyt "paholaisen musiikkia" rahaa ansaitakseen.
Howlin' Wolf on blues- ja musiikkipiireissä todella arvostettu artisti. Kärkikolmikkoon poikkeuksetta nimetty bluesmies oli vaikuttava näky tuohon aikaan. Lähes kaksimetrinen ja noin 140-kiloinen mies teki vaikutuksen olemuksensa lisäksi myös äänellään. Ulvonta, huuliharppu ja lymyilevä katse loivat pahan läsnäoloa.
Sanoitukset veivät oikeasti pahan puolelle tai ainakin aavistukseen siitä. Samaa pahuutta tai pelon läsnäoloa on myöhemmin ollut havaittavissa esimerkiksi The Doorsin ja Jimi Hendrixin esiitymisissä, joilla molemmilla on selkeä paikka metallin syntymisen vaikuttimina. Molemmat ovat Howlin' Wolfia coveroineetkin.
Selkeästi metallin puolelta hänen ihailijoihin on julkisesti itsensä nimennyt Dave Mustaine, joka Megadethin kanssa versioikin I Ain't Superstitiousia Peace Sells... But Who's Buying-albumilla. Tuo kappale toki oli Willie Dixonin hommia, mutta Howlin' Wolf sen alunperin äänitti.
Listalta löytyy bluesjätin debyyttialbumi Moanin' in the Moonlight, joka on ihan pätevä blues-levy. Kyllä se metalliväellekin uppoaa. "That's evil...", kuten mies itse laulaa...
https://www.youtube.com/watch?v=09j6vMdKi3E
https://open.spotify.com/album/0Up484rAboIROlHnBvFIZj
Kuva: dirtyrock.com
Metallimusiikin olemus –3. Chuck Berryn tarinat
Chuck Berry toi rock-musiikkiin sujuvasti myös kitarasoolot. Blues taipui rock n’ rolliksi ja kun kitaraa vielä raapi tummaihoinen mies, oli se kylliksi omituista tarratakseen nuorisoon.
Itse olen Chuck Berryn nähnyt aina pikkuisen ”one trick ponyna”. Joka toinen (ellei useampikin) kappale alkaa Johnny B. Gooden introlla, eikä sointukierroissakaan juuri varianssia ole. Ehkä Berryn suurin saavutus olikin tarinoiden tuominen musiikkiin. Monessa kappaleessa käydään läpi pitkiä tarinoita ihmisistä ja heidän teoistaan. Vaikka miehen tuotanto on lähtökohtaisesti vähän tylsää, oli siinä jotain oikein. On noita kappaleita niin moni versioinut. Eikä sovi unohtaa "ankkakävelyä".
Metallin suunnannäyttäjiä hän kiistatta on. Tietty toisto kuuluu riffeistä elävään metalliin ja tiluttelevat kitarasoolot olivat Berryn myötä tulleet jäädäkseen. Mies myös tiesi tekevänsä jotain uutta. Esim. Roll over Beethoven on tietoisesti tehty kertomaan, kuinka klassiset musiikki-ihanteet saavat väistyä syrjään rockin tieltä.
Chuck Berryn Berry is on Top-albumi sisältää mieheltä oikeastaan kaiken, mitä tarvitsee musiikillisesti tietää. Seuraavat parikymmentä albumia on ihan sitä samaa. Ja näitä kierrättämällä mies on keikkaillut vielä tälläkin vuosikymmennellä.
Johnny B. Goodea ei voi esimerkkipallilta tiputtaa.
https://www.youtube.com/watch?v=6ROwVrF0Ceg
https://open.spotify.com/album/7qIlDCv2QNNtCrauUzPPP2
keskiviikko 23. marraskuuta 2016
Metallimusiikin olemus – 2. Little Richard karjui ja meikkasi
LITTLE RICHARD - HERE'S LITTLE RICHARD (1957)
Little Richard eli Richard Wayne Penniman voidaan kyseenalaistamatta laskea rockin suuriin vaikuttajiin. Monia muusikoita soitollaan innoittanut tummaihoinen pianisti uudisti musiikkia toki soiton, mutta myös parin muun tavan avulla.
Little Richard esiintyi samoihin aikoihin kuin Chuck Berry, ja molemmathan tietysti pitivät toinen toistaan esikuvanaan. Molemmat ovat tehneet pitkän päivätyön rock 'n rollin parissa. Esikuvaksi miehen ovat kertoneet myös Elton John, David Bowie ja jopa suomalaisista Remu Aaltonen.
Little Richard oli outo lintu siinäkin mielessä, että mies kiljui/karjui laulaessaan. Tätä on tiettävästi ihaillut metallikansasta ainakin King Diamond. Ja kun videoita Little Richardista katselee, on tässä sitä vaaraa vielä jopa Elvistä ja Chuck Berryä runsaammin.
Tämän lisäksi herralla oli aikaansa nähden oudohkoja seksuaalisia mieltymyksiä. Mies nimittäin meikkasi ja sehän ei jollekin osastolle käynyt ollenkaan. Suuremmaksi paheeksi muodostui kuitenkin erilaiset esiintulot vaikka tirkistelijänä ja julkisella paikalla haureuden harjoittajana. Myös kohtuullisen epämääräinen sukupuolinen suuntautuminen olivat tuolle ajalle vaikeita tapauksia.
Tämän lisäksi mies oli vielä harras uskovainen. No, kaikki tämä sekaisin tekivät hänestä hyvin mielenkiintoisen artistin. Eräänlainen meikkaaminen ja maalailu on aina kuulunut metallimusiikkiin. Kuten myös vallitsevien normien järkyttäminen. Siinä Little Richard on ollut oikein erinomainen suunnannäyttäjä, joten allekirjoitan miehen paikan listalla täysin.
Musiikillinen anti ei niin monipuolista ole, että sitä jaksaisi kovin montaa levyllistä kuunnella, mutta kyllä Tutti Fruttilla paikkansa on.
Kuva: pianu.com
sunnuntai 20. marraskuuta 2016
Metallimusiikin olemus - 1. Elviksestäkö kaikki lähti?
ELVIS PRESLEY - ELVIS PRESLEY (1956)
Elvis Aaron Presley koki musiikin kautta kunnioitusta jo nuorena. 10-vuotiaana hän voitti maatalousnäyttelyn laulukilpailun. Pian tämän jälkeen hänen vanhempansa ostivat hänelle polkupyörän sijasta kitaran. Tällä kitaralla tapailtiin tuntikaupalla musiikkia, jollaista pääasiassa mustat esittivät.
Kun Elvis meni nauhoittamaan äidilleen syntymäpäivälahjaksi paria kappaletta, sai Sun Recordsin johtaja kauan kaipaamansa. Valkoinen mies, joka kuulostaisi mustalta. Elvis nauhoitti That’s All Right (Mama)-kappaleen nauhalle ja Sam Phillips antoi sen soittoon radioasemalle. Tuon ensisoiton jälkeen sadat ihmiset soittivat asemalle toivoen kappaletta soitettavaksi uudelleen.
Tästä seurasi valtava suosio, jota vaikuttavat live-esiintymiset vain lisäsivät. Elvis liikkui ”siveettömästi”, ja sekös vetosi nuoriin. Elviksen esiintymisessä oli paljon improvisaatiota, johon kuului myös monenlaiset fraseeraukset ja sovellukset laulutavassa.
Elviksen suosio oli niin valtava, että sen hiipuessa pudottiin aika korkealta. Armeija-ajan jälkeen hän eristäytyi kotiinsa ja esiintyi harvoin julkisuudessa. Erilaiset terveysongelmat toivat lääkkeitä ja lääkkeistä oli valitettavan lyhyt matka huumeisiin. Elvis kuitenkin kuoli rytmihäiriöön 16.8.1977.
Merkitys kaikelle musiikille ja varsinkin rock-musiikille on valtava. Häntä voi huoletta pitää jopa 1900-luvun eniten vaikuttaneena artistina. Elvis oli hahmo, joka rikkoi rotujen välisiä aitoja esittämällä täysin varauksetta ns. mustien musiikkia. Seksiäkin tihkuvan esiintymisen vastapainoksi Elvis rakasti gospel-musiikkia. Tämäkin oli hyvin vallankumouksellista tuohon aikaan.
Esimerkkilevynä on Elviksen debyytti Elvis Presley (1956), joka on tehty hyvin hätäisesti. Pelkästään sen vaikutus musiikkiin on mieletön. Kansia on tunnetusti kopioinut The Clash. Esikuvana mies on ollut niin suurelle joukolle mega-artisteja, että hänen jälkeensä seurannutta rock-musiikkia olisi vaikea kuvitella ilman Elvistä. Tätä kautta hän ansaitsisi lähes pyhimyksen roolin jopa metallissa. En edes ala mainitsemaan bändejä, jotka häntä ovat yrittäneet matkia.
Parhaana esimerkkinä albumin musiikista Blue Suede Shoes.
https://www.youtube.com/watch?v=Bm5HKlQ6nGM
https://open.spotify.com/album/7GXP5OhYyPVLmcVfO9Iqin
Kuva: Listchallenges.com
Elvis Aaron Presley koki musiikin kautta kunnioitusta jo nuorena. 10-vuotiaana hän voitti maatalousnäyttelyn laulukilpailun. Pian tämän jälkeen hänen vanhempansa ostivat hänelle polkupyörän sijasta kitaran. Tällä kitaralla tapailtiin tuntikaupalla musiikkia, jollaista pääasiassa mustat esittivät.
Kun Elvis meni nauhoittamaan äidilleen syntymäpäivälahjaksi paria kappaletta, sai Sun Recordsin johtaja kauan kaipaamansa. Valkoinen mies, joka kuulostaisi mustalta. Elvis nauhoitti That’s All Right (Mama)-kappaleen nauhalle ja Sam Phillips antoi sen soittoon radioasemalle. Tuon ensisoiton jälkeen sadat ihmiset soittivat asemalle toivoen kappaletta soitettavaksi uudelleen.
Tästä seurasi valtava suosio, jota vaikuttavat live-esiintymiset vain lisäsivät. Elvis liikkui ”siveettömästi”, ja sekös vetosi nuoriin. Elviksen esiintymisessä oli paljon improvisaatiota, johon kuului myös monenlaiset fraseeraukset ja sovellukset laulutavassa.
Elviksen suosio oli niin valtava, että sen hiipuessa pudottiin aika korkealta. Armeija-ajan jälkeen hän eristäytyi kotiinsa ja esiintyi harvoin julkisuudessa. Erilaiset terveysongelmat toivat lääkkeitä ja lääkkeistä oli valitettavan lyhyt matka huumeisiin. Elvis kuitenkin kuoli rytmihäiriöön 16.8.1977.
Merkitys kaikelle musiikille ja varsinkin rock-musiikille on valtava. Häntä voi huoletta pitää jopa 1900-luvun eniten vaikuttaneena artistina. Elvis oli hahmo, joka rikkoi rotujen välisiä aitoja esittämällä täysin varauksetta ns. mustien musiikkia. Seksiäkin tihkuvan esiintymisen vastapainoksi Elvis rakasti gospel-musiikkia. Tämäkin oli hyvin vallankumouksellista tuohon aikaan.
Esimerkkilevynä on Elviksen debyytti Elvis Presley (1956), joka on tehty hyvin hätäisesti. Pelkästään sen vaikutus musiikkiin on mieletön. Kansia on tunnetusti kopioinut The Clash. Esikuvana mies on ollut niin suurelle joukolle mega-artisteja, että hänen jälkeensä seurannutta rock-musiikkia olisi vaikea kuvitella ilman Elvistä. Tätä kautta hän ansaitsisi lähes pyhimyksen roolin jopa metallissa. En edes ala mainitsemaan bändejä, jotka häntä ovat yrittäneet matkia.
Parhaana esimerkkinä albumin musiikista Blue Suede Shoes.
https://www.youtube.com/watch?v=Bm5HKlQ6nGM
https://open.spotify.com/album/7GXP5OhYyPVLmcVfO9Iqin
Kuva: Listchallenges.com
perjantai 18. marraskuuta 2016
Metallimusiikin olemus – Prologi
Metallimusiikin olemuksesta on tullut käytyä keskustelua monellakin taholla. Itsekin sitä taajaan kuuntelevana aihe on aina kiehtonut. Dokumentteja ja kirjoja aiheesta on tullut luettua ja eri genrejen loputtomassa suossa seikkailtua.
Taannoin löysin mielenkiintoisen sivuston aiheeseen liittyen: "List Of 1000 Albums That Can Help You To Have A Full And Comprehensive Understanding Of Metal Music". Artikkelissa on albumiesimerkein pohdittu musiikin taipumista metallin suuntaan.
Toki tämä on vain yksi näkökulma, mutta keskustelua siellä on käyty julmetusti ja listaa on ehdotuksien mukaan päivitetty. Listaihmisenä tuo houkutteli sen verran, että pakko oli tempautua mukaan.
Ajattelin, että yritän täälläkin asiaa puida. Ja tästä voisi olla metallia vierastavien, mutta musiikkia rakastavien hyvä lähteä völjyyn ja tutkimaan omia pimeitä puolia. Varsinkin kun kohti metallia mennään tuolta 1950-luvun rokkenrollista alkaen. Ihan yhtä hyvin se voisi lähteä Afrikan heimomusiikista, mutta sitä on kivikaudella vähemmän albumimittaisena nauhoiteltu.
Tervetuloa matkalle!
Taannoin löysin mielenkiintoisen sivuston aiheeseen liittyen: "List Of 1000 Albums That Can Help You To Have A Full And Comprehensive Understanding Of Metal Music". Artikkelissa on albumiesimerkein pohdittu musiikin taipumista metallin suuntaan.
Toki tämä on vain yksi näkökulma, mutta keskustelua siellä on käyty julmetusti ja listaa on ehdotuksien mukaan päivitetty. Listaihmisenä tuo houkutteli sen verran, että pakko oli tempautua mukaan.
Ajattelin, että yritän täälläkin asiaa puida. Ja tästä voisi olla metallia vierastavien, mutta musiikkia rakastavien hyvä lähteä völjyyn ja tutkimaan omia pimeitä puolia. Varsinkin kun kohti metallia mennään tuolta 1950-luvun rokkenrollista alkaen. Ihan yhtä hyvin se voisi lähteä Afrikan heimomusiikista, mutta sitä on kivikaudella vähemmän albumimittaisena nauhoiteltu.
Tervetuloa matkalle!
keskiviikko 9. marraskuuta 2016
The Beatles: Eight Days a Week - The Touring Years
"By the end, it became quite complicated. But at the beginning, things were really simple." -Paul McCartney
The Beatles: Eight Days a Week – The Touring Years on tuore Ron Howardin ohjaama ja osittain tuottama katsaus The Beatlesin uran vaiheisiin alkaen vuodesta 1962 eli Ringo Starrin liittymisestä yhtyeeseen. Pian bändi nousi Liverpoolin Cavern Clubilta Yhdysvaltojen stadioneille päättäen keikkauransa San Fransiscoon vuonna 1966.
Dokumentti on valmistettu edelleen elossa olevien Beatlesien (Paul McCartney & Starr) sekä edesmenneiden jäsenten leskien (John Lennon/Yoko Ono & George Harrison/Olivia Harrison) suostumuksella. Kun on kyse virallisesta Beatle-tuotteesta, myös laatu on huikea: arkistomateriaalin määrä yllättää alusta saakka ja sekaan ripotellut live-pätkät ovat paitsi kuvan-, myös äänenlaadultaan poikkeuksellisen herkullista materiaalia ollakseen viiden vuosikymmenen takaa.
The Beatlesin alku-uran käänteet opetettiin ainakin itselleni jo alakoulussa: Cavern Club, Hampurin seikkailut, fanihysterian käynnistyminen sekä Shea-stadionin keikka käydään läpi tässäkin filmissä. Historiankirjoituksessa se ei siis tarjoa suuria yllätyksiä, mutta nautinto tuleekin muualta. Itse nautin erityisesti bändin toiminnasta ryhmänä: yhtäkään päätöstä ei laitettu käytäntöön ennen kuin se oli hyväksytty kaikkien jäsenten toimesta. Samoin julkisuuden paineet pystyttiin jakamaan ryhmän kesken: ”meitä oli neljä, mutta Elvis jäi yksin” kuten Harrison elokuvassa toteaa.
Yhteistyön ytimessä oli kuitenkin bändi ja sen soitto. Vanhoista taltioinneista päivitetyt versiot esittelevät teräksisessä lyönnissä olleen yhtyeen legendaarisilla keikkalavoilla. Nuo vedot saavat entisestään lisää taikaa, kun niitä pohjustetaan hieman filmissä mainituilla teknisillä seikoilla: bändi käytti keikkapaikan omaa PA-laitteistoa (siis sitä, jolla esimerkiksi baseball-ottelussa kuulutetaan pelitapahtumia) sekä ”Voxin erityisesti varta varten rakentamia vahvistimia” joiden teho oli kokonaiset sata (100) wattia. Sen tehoisia vahvistimia näkee nykyään käytettävän harrastelukäytössäkin, mutta tuolloin ne olivat uusinta uutta ja myös riittämättömät tuon kokoluokan konsertteihin. Ringo selittääkin, kuinka hän ei kuullut isoimmilla keikoilla oikeastaan mitään vaan koetti pitää paketin kasassa katselemalla muiden jäsenten liikkeitä ja jalkojen polkemista selvittääkseen tempon.
Näin vuosikymmeniä Beatlesin jälkeen eläneenä heidän merkitystään on hankala käsittää. Yksi Eight Days a Weekin mieleenjäävistä hetkistä on, kun yhtyeen vuoden 1964 Yhdysvaltain kiertuetta käydään läpi. Tuolloin rotuerottelu oli maassa valloillaan ja bändin saapuessa Jacksonvilleen keikalle olivat yleisön paikat jaoteltu rodun mukaan. Bändi kieltäytyi esiintymästä, mikäli näin jatkettiin, joten järjestäjät päätyivät ”sekoittamaan” yleisön. Ringo Starr sanookin: ”We didn't play to those people or that people – we just played to people."
Vaikka The Beatles saavutti huumansa huipun keikkailevana yhtyeenä, olivat heidän taiteelliset tavoitteensa selkeästi studion puolella. Filmi tuo tämänkin selvästi esille ja on vallan mielenkiintoista nähdä (ja kuulla) nelikon sekä George Martinin studiotoimintaa. Sitä paitsi, tulihan heidän artistinen huippunsa keikkavuosien jälkeen 60-luvun loppupuolella: sekin käsitys vain vahvistuu tämän dokumentin myötä.
Varsinaisen elokuvan jälkeen nähtiin puolituntinen kooste legendaarisesta Shea Stadium-keikasta vuodelta 1965. Twist and Shoutilla käynnistynyt näytös nostatti ihokarvoja pystyyn ainakin omalla kohdallani: taika oli konkreettisesti koettavissa ennenkokemattomalla laadulla. Dizzy Miss Lizzyn kitarafillit, Ticket to Riden melodiat tai Ringon tulkitsema Act Naturally olivat vain yksittäisiä huippuhetkiä kokonaisuutena mahtavassa show'ssa, jota oli samassa elokuvateatterissa todistamassa myös koululuokallinen ala-asteen yläluokkalaisia.
Tänä syksynä on tullut muutenkin kuunneltua The Beatlesia jälleen pitkästä aikaa. Eight Days a Week – The Touring Yearsia voi suositella kaikille pop-musiikin ystäville: tuon ajan vaikutukset säkenöivät edelleen musiikkimaailmassa monissa muodoissa.
https://www.youtube.com/watch?v=0fFyZzqPDws
The Beatles: Eight Days a Week – The Touring Years on tuore Ron Howardin ohjaama ja osittain tuottama katsaus The Beatlesin uran vaiheisiin alkaen vuodesta 1962 eli Ringo Starrin liittymisestä yhtyeeseen. Pian bändi nousi Liverpoolin Cavern Clubilta Yhdysvaltojen stadioneille päättäen keikkauransa San Fransiscoon vuonna 1966.
Dokumentti on valmistettu edelleen elossa olevien Beatlesien (Paul McCartney & Starr) sekä edesmenneiden jäsenten leskien (John Lennon/Yoko Ono & George Harrison/Olivia Harrison) suostumuksella. Kun on kyse virallisesta Beatle-tuotteesta, myös laatu on huikea: arkistomateriaalin määrä yllättää alusta saakka ja sekaan ripotellut live-pätkät ovat paitsi kuvan-, myös äänenlaadultaan poikkeuksellisen herkullista materiaalia ollakseen viiden vuosikymmenen takaa.
The Beatlesin alku-uran käänteet opetettiin ainakin itselleni jo alakoulussa: Cavern Club, Hampurin seikkailut, fanihysterian käynnistyminen sekä Shea-stadionin keikka käydään läpi tässäkin filmissä. Historiankirjoituksessa se ei siis tarjoa suuria yllätyksiä, mutta nautinto tuleekin muualta. Itse nautin erityisesti bändin toiminnasta ryhmänä: yhtäkään päätöstä ei laitettu käytäntöön ennen kuin se oli hyväksytty kaikkien jäsenten toimesta. Samoin julkisuuden paineet pystyttiin jakamaan ryhmän kesken: ”meitä oli neljä, mutta Elvis jäi yksin” kuten Harrison elokuvassa toteaa.
Yhteistyön ytimessä oli kuitenkin bändi ja sen soitto. Vanhoista taltioinneista päivitetyt versiot esittelevät teräksisessä lyönnissä olleen yhtyeen legendaarisilla keikkalavoilla. Nuo vedot saavat entisestään lisää taikaa, kun niitä pohjustetaan hieman filmissä mainituilla teknisillä seikoilla: bändi käytti keikkapaikan omaa PA-laitteistoa (siis sitä, jolla esimerkiksi baseball-ottelussa kuulutetaan pelitapahtumia) sekä ”Voxin erityisesti varta varten rakentamia vahvistimia” joiden teho oli kokonaiset sata (100) wattia. Sen tehoisia vahvistimia näkee nykyään käytettävän harrastelukäytössäkin, mutta tuolloin ne olivat uusinta uutta ja myös riittämättömät tuon kokoluokan konsertteihin. Ringo selittääkin, kuinka hän ei kuullut isoimmilla keikoilla oikeastaan mitään vaan koetti pitää paketin kasassa katselemalla muiden jäsenten liikkeitä ja jalkojen polkemista selvittääkseen tempon.
Näin vuosikymmeniä Beatlesin jälkeen eläneenä heidän merkitystään on hankala käsittää. Yksi Eight Days a Weekin mieleenjäävistä hetkistä on, kun yhtyeen vuoden 1964 Yhdysvaltain kiertuetta käydään läpi. Tuolloin rotuerottelu oli maassa valloillaan ja bändin saapuessa Jacksonvilleen keikalle olivat yleisön paikat jaoteltu rodun mukaan. Bändi kieltäytyi esiintymästä, mikäli näin jatkettiin, joten järjestäjät päätyivät ”sekoittamaan” yleisön. Ringo Starr sanookin: ”We didn't play to those people or that people – we just played to people."
Vaikka The Beatles saavutti huumansa huipun keikkailevana yhtyeenä, olivat heidän taiteelliset tavoitteensa selkeästi studion puolella. Filmi tuo tämänkin selvästi esille ja on vallan mielenkiintoista nähdä (ja kuulla) nelikon sekä George Martinin studiotoimintaa. Sitä paitsi, tulihan heidän artistinen huippunsa keikkavuosien jälkeen 60-luvun loppupuolella: sekin käsitys vain vahvistuu tämän dokumentin myötä.
Varsinaisen elokuvan jälkeen nähtiin puolituntinen kooste legendaarisesta Shea Stadium-keikasta vuodelta 1965. Twist and Shoutilla käynnistynyt näytös nostatti ihokarvoja pystyyn ainakin omalla kohdallani: taika oli konkreettisesti koettavissa ennenkokemattomalla laadulla. Dizzy Miss Lizzyn kitarafillit, Ticket to Riden melodiat tai Ringon tulkitsema Act Naturally olivat vain yksittäisiä huippuhetkiä kokonaisuutena mahtavassa show'ssa, jota oli samassa elokuvateatterissa todistamassa myös koululuokallinen ala-asteen yläluokkalaisia.
Tänä syksynä on tullut muutenkin kuunneltua The Beatlesia jälleen pitkästä aikaa. Eight Days a Week – The Touring Yearsia voi suositella kaikille pop-musiikin ystäville: tuon ajan vaikutukset säkenöivät edelleen musiikkimaailmassa monissa muodoissa.
https://www.youtube.com/watch?v=0fFyZzqPDws
torstai 3. marraskuuta 2016
BON JOVI - 7 ILMAN SLIPPERYÄ: Superman Tonight
Albumilta The Circle (2009).
The Circle oli bändin viides studioalbumi 2000-luvulla. Kehityskaaressa edellinen levy, vuoden 2007 Lost Highway, oli ollut äänityskaupunginsa Nashvillen hengessä countryyn päin flirttaileva, ja paria vuotta myöhemmin seurannutta The Circleä mainostettiin kliseisesti ”paluuna juurille päin”. Sitä se olikin sikäli, että akustiset kerrokset oli riisuttu ja osassa kappaleista oli kuultavissa myös modernin U2:n vaikutteita avaruudellisine soundeineen ja rumpurytmeineen.
Albumin ensimmäinen kuuntelu loka-marraskuun taitteessa on yksi muistoihini taltioituneista Bon Jovi-hetkistä. Usko siihen, että bändi voisi vielä 2010-luvun lähestyessä tehdä kelpo rockpop-levyn palasi ainakin hetkellisesti. Superman Tonight on levyn neljäs raita rakentuen nykyaikaisessa rock-musiikissa melko yleiseen, mutta Bon Jovi-leirissä harvinaiseen rytmiin.
Jonin omin sanoin: ”Se kertoo tytöstä, jota katselin välimatkan päästä ilman mahdollisuutta tehdä mitään. Hän käyttäytyy kuin pallo flipperissä: reagoi moniin miehiin, on kaunis ja fiksu mutta uskoo ja tietää olevansa onnellisempi, jos häneen luotettaisiin enemmän. Laulu on kuin tarkkailijan päiväkirjamerkintä.”.
Tämän biisin kohdalla harmitti, että radiosoittopaikka jäi saavuttamatta. Superman Tonight julkaistiin kyllä singlenä, mutta se ei ottanut tuulta alleen. Muistan myös, että vaikka itse ihastuin biisiin heti ensimmäisellä pyörälenkkikuuntelulla, ajattelin sen olevan hetken huumaa tuoreen musiikin parissa eikä kukaan muu biisin hienoutta kuulisi. Yllätys olikin miellyttävä, kun vilkaisin sitten internetin fanifoorumeita ja kappaletta ylistettiin liki poikkeuksetta. Sikälikin hitittömyys jäi harmittamaan.
Tästä tulee edelleen kuunnellessa mielikuva, että se pari vuosikymmentä aiemmin You Give Love a Bad Namea tai Born to Be My Babya laulanut kertoja on jälleen asialla, ajan myötä kypsyneellä näkökulmalla vain. The Circlelle mahtuu biisejä, joita on vaivaannuttavuudessaan työlästä kuunnella, mutta Superman Tonightilla bändi osuu harvinaisen hyvin. Osansa on myös sillä, että kappaletta on studiossa hiottu, sillä en ole vielä törmännyt keikkaversioon joka lähtisi yhtä napakasti. Jonin laulusuoritus tässä studioversiossa on 2010-luvun paras, varsinkin kertosäkeistössä. Samaisen osion kompista oli jo puhettakin: tuollainen syke voi pahimmillaan ontua mutta parhaimmillaan nousta biisin kantavaksi selkärangaksi. Tässä käy juuri jälkimmäisesti.
Soinnuista on pakko mainita kaksi asiaa: ensimmäisenä Oasiksenkin käyttämä jippo, jossa kitaran kaksi ylintä kieltä soivat koko ajan samasta kohtaa. Tällöin muodostuu tietynlaisia, ainakin itselleni indie-henkisiä sointuja joissa siis on aina kaksi samaa korkeinta ääntä. Kertosäkeessä noista poiketaan sointukierrolla, joka ei kuitenkaan millään rivillä toistu identtisenä edellisen kanssa. Toinen sävellystekninen asia on laulun melodia, joka kulkee hienosti käsi kädessä em. sointujen kanssa. Kun Jon ensimmäisen kerran nostaa kertosäkeen toisella rivillä, E-molli-soinnulla, äänensä pykälää korkeammalle kohdassa ”who's gonna pull you in when the tide gets too high” muistan kokeneeni pitkästä aikaa herran laulamisesta johtuneita kylmiä väreitä ja hymyn väreen suupielessä.
https://www.youtube.com/watch?v=Lad4rbIgLlE
The Circle oli bändin viides studioalbumi 2000-luvulla. Kehityskaaressa edellinen levy, vuoden 2007 Lost Highway, oli ollut äänityskaupunginsa Nashvillen hengessä countryyn päin flirttaileva, ja paria vuotta myöhemmin seurannutta The Circleä mainostettiin kliseisesti ”paluuna juurille päin”. Sitä se olikin sikäli, että akustiset kerrokset oli riisuttu ja osassa kappaleista oli kuultavissa myös modernin U2:n vaikutteita avaruudellisine soundeineen ja rumpurytmeineen.
Albumin ensimmäinen kuuntelu loka-marraskuun taitteessa on yksi muistoihini taltioituneista Bon Jovi-hetkistä. Usko siihen, että bändi voisi vielä 2010-luvun lähestyessä tehdä kelpo rockpop-levyn palasi ainakin hetkellisesti. Superman Tonight on levyn neljäs raita rakentuen nykyaikaisessa rock-musiikissa melko yleiseen, mutta Bon Jovi-leirissä harvinaiseen rytmiin.
Jonin omin sanoin: ”Se kertoo tytöstä, jota katselin välimatkan päästä ilman mahdollisuutta tehdä mitään. Hän käyttäytyy kuin pallo flipperissä: reagoi moniin miehiin, on kaunis ja fiksu mutta uskoo ja tietää olevansa onnellisempi, jos häneen luotettaisiin enemmän. Laulu on kuin tarkkailijan päiväkirjamerkintä.”.
Tämän biisin kohdalla harmitti, että radiosoittopaikka jäi saavuttamatta. Superman Tonight julkaistiin kyllä singlenä, mutta se ei ottanut tuulta alleen. Muistan myös, että vaikka itse ihastuin biisiin heti ensimmäisellä pyörälenkkikuuntelulla, ajattelin sen olevan hetken huumaa tuoreen musiikin parissa eikä kukaan muu biisin hienoutta kuulisi. Yllätys olikin miellyttävä, kun vilkaisin sitten internetin fanifoorumeita ja kappaletta ylistettiin liki poikkeuksetta. Sikälikin hitittömyys jäi harmittamaan.
Tästä tulee edelleen kuunnellessa mielikuva, että se pari vuosikymmentä aiemmin You Give Love a Bad Namea tai Born to Be My Babya laulanut kertoja on jälleen asialla, ajan myötä kypsyneellä näkökulmalla vain. The Circlelle mahtuu biisejä, joita on vaivaannuttavuudessaan työlästä kuunnella, mutta Superman Tonightilla bändi osuu harvinaisen hyvin. Osansa on myös sillä, että kappaletta on studiossa hiottu, sillä en ole vielä törmännyt keikkaversioon joka lähtisi yhtä napakasti. Jonin laulusuoritus tässä studioversiossa on 2010-luvun paras, varsinkin kertosäkeistössä. Samaisen osion kompista oli jo puhettakin: tuollainen syke voi pahimmillaan ontua mutta parhaimmillaan nousta biisin kantavaksi selkärangaksi. Tässä käy juuri jälkimmäisesti.
Soinnuista on pakko mainita kaksi asiaa: ensimmäisenä Oasiksenkin käyttämä jippo, jossa kitaran kaksi ylintä kieltä soivat koko ajan samasta kohtaa. Tällöin muodostuu tietynlaisia, ainakin itselleni indie-henkisiä sointuja joissa siis on aina kaksi samaa korkeinta ääntä. Kertosäkeessä noista poiketaan sointukierrolla, joka ei kuitenkaan millään rivillä toistu identtisenä edellisen kanssa. Toinen sävellystekninen asia on laulun melodia, joka kulkee hienosti käsi kädessä em. sointujen kanssa. Kun Jon ensimmäisen kerran nostaa kertosäkeen toisella rivillä, E-molli-soinnulla, äänensä pykälää korkeammalle kohdassa ”who's gonna pull you in when the tide gets too high” muistan kokeneeni pitkästä aikaa herran laulamisesta johtuneita kylmiä väreitä ja hymyn väreen suupielessä.
https://www.youtube.com/watch?v=Lad4rbIgLlE
keskiviikko 2. marraskuuta 2016
TOOMION TOP100: 1.Type O Negative – October Rust
Tuottajat: Josh Silver, Peter Steele
Julkaistu: 20.8.1996
Levy-yhtiö: Roadrunner
7. Suomessa, 42 .Jenkeissä, 26. Briteissä. Myynyt pelkästään USA:ssa yli puoli miljoonaa albumia.
SINGLET
- Love You To Death
- My Girlfriend’s Girlfriend
- In Praise of Bacchus
- Cinnamon Girl
Miksi tämä on ykkösenä? Mikä tästä tekee paremman kuin Life Is Killing Me? Ei välttämättä musiikillisesti mikään. Hyvin tasapäin kaksikko maaliviivan ylitti. October Rustilla on enemmän muistoja taskussaan, enemmän loppuvan teini-iän mystiikkaa. Nostalgiaa, jossa ei liikuta ihan niin tummissa vesissä.
Levy on korkealla nimenomaan sen tunnelman takia. Se tavoittaa nimensä ja kansitaiteensa olemuksen täydellisesti. Tässä liikutaan nimensä mukaisesti syksyisissä sfääreissä, jotka voivat olla aurinkoisia, synkkiä, sateisia tai muuten vaan huuruisia. Paljon pimeää, jossa lämmin hehkuu oranssin, keltaisen ja ruskean sävyissä. Kohdallani moni asia jalostuu juoksun tai oman bändiharrastukseni kautta. Tällä albumilla on iso rooli molemmissa.
Lokakuun alku. Peruskuntokauden alku. Uusi vuosisuunnitelma. Viilenevä ilma. Pakkasessa kovettuva pururadan pohja. Suomalainen metsä näyttää ruskan tullen valttikorttinsa. Pimeät viikonloput ja illat silloin, kun kannetaan soittimia ja vahvistimia treenimökkiin. Rakkaimmat ystävät ja se, kuinka kaikki paras on usein paljon pienemmissä asioissa kuin itsekään haluaa myöntää.
Albumin teko aloitettiin Bloody Kissesin läpilyönnin jälkeen. Bändi oli kaikkien huulilla. Peter Steele halusi onnistua paremmin. Hioa työnjälkeä täydellisemmäksi. Tässä vaiheessa uraa Steele oli vielä päivätöissä. Hän huolehti puistoalueista New Yorkissa. Oli jopa vastaavassa roolissa. Tästä seikasta on lähtenyt miehen lempinimet Green Man, Vihreä Jätti. Hän käytti alkoholia vain harvoin ja eli muutenkin erittäin terveellistä elämää. Mies kuntoili paljon ja piti itsestään huolta.
Steele bändikavereineen toimitti Roadrunnerille October Rustin valmiina. Levy-yhtiön ihmiset olivat hämmästyksestä ihmeissään. Näin kevyttä, näin maagista, näin siloista. Silti he tiesivät, että tämä tulisi myymään valtavasti. Mutta se vaatisi kiertueen, mitä Steele ei todellakaan olisi halunnut. Hän olisi halunnut vain säveltää musiikkia omassa kellarissa ja tehdä levyjä. Ei missään nimessä keikkailla.
Albumi alkaa bändin omituisella huumorilla. Pelkällä häiriöäänellä. Tämän jälkeen bändin pojat toivottavat kuulijan tervetulleeksi. Tämän jälkeen sukelletaan suoraan koko levyä kuvaavaan tunnelmaan. Luontoon ja naisiin. Love You To Death oli omistettu Peterin tärkeimmälle naisystävälle. Tekstit huokuvat eroottista gotiikkaa. Se rakentuu varsin yksinkertaisen sahaamisen päälle. Tätä värittävät Josh Silverin horisonttiin asti kaikuvat pianot ja taustalla hiljaa komppaavat urut. Koko kappaleesta tulee mieleen sielunsa myynyt Coldplay.
Be My Druidess esittelee Type O Negativen todella hämmentävän kitara- ja bassossoundin. Siinä myös bändin rumpalin John Kellyn ohjelmoimat rummut tulevat erittäin hyvin esiin. Kappaleen alkupuoli on lähellä U2:selta tuttua helppoutta. Be My Druidessin loppu on kuitenkin todella synkkää, mutta silti niin kaunista maalailua. Tekstit jatkavat edeltävän kappaleen teemaa, mennen edellistäkin syvemmälle ihon alle. Tai ehkä tässä tapauksessa reisien väliin. Hönkiminen ja huokailu tuovat aidot tunteet lähemmäksi. Laulu ei kuulosta esittämiseltä.
Green Manissa Steele sukeltaa enemmän omaan hahmoonsa ja sen kautta luontoon. Mies teki vielä tässä vaiheessa elämäänsä pitkiä vaelluksia luontoon. Kappaleen soidessa voi nähdä mäntykankaalla välkehtivän syysauringon, joka paikka paikoin tuntuu vielä lämpimältä. Puolukat alkavat olla sopivia nälkäisen talven syötäväksi.
Ilosta painutaan tonnien painoiseen synkkyyteen haikeiden torvien säestyksellä. Kappaletta vievät kitaristi Kenny Hickeyn tavaramerkiksi muodostuneet kitarankieliliu’utukset. Red Water (Christmas Mourning) kertoo läheisten menettämisestä. Peterin ja Joshin elämästä katosi tuohon aikaan paljon läheisiä ihmisiä. Kappaleen tempo on niin hidas, että se voisi soida hautajaisissa. Nimensä veroisesti kappale sisältää jotain jouluista. Kulkusten helinää ja joulupallojen putoamisia. Kappale on lähes paras koko bändin tuotannosta. Seuraava lausepari saa veren hyytymään:
”My tables been set for but seven,
just last year I dined with eleven.”
Jonkinmoiseksi, ei kuitenkaan kovin isoksi, hitiksi muodostunut My Girlsfriend's Girlsfriend palaa tuonne erotiikan puolelle. Se leikittelee hiukan kliseiselläkin fantasialla. Kappale huokuu irstasta himoa. Se ei kuitenkaan olisi Type O Negativea ilman keskiosan kaunista huokailua. Muuten se sisältää kaiken tarvittavan lopun modulaatiosta autoviitteisiin:
”In their '62 'vette
Sharing one cigarette,
In a black light trance then”
Die With Me alkaa niin lempeästi, että se on melkeinpä nössö. Hetken kuluttua tunnelman kuitenkin murtaa raaka Black Sabbath-riffi. Black Sabbath-riffit tuovat jonkinlaista synkkää tematiikkaa biiseihin. Ne ilmentävät kyllä Steelen hahmoa erinomaisesti. Jälleen lauletaan rakkaasta naisesta. Kauniiseen kappaleeseen saadaan taitavasti kolvattua myös sanat kuten KLM, AT&T ja UK post system. Tämä on ehtaa Steeleä. Tätä jatkaa Burnt Flowers Fallen, joka perustuu oikeastaan vain kahteen neljän lauseen ryppääseen, joita toistetaan yli kuusi minuuttia. Hienosti tämäkin on naamioitu kokonaiseksi biisiksi.
Singlenäkin julkaistu In Praise of Bacchus on monisyinen ja hämärästi töksähtelevä kappale. Se on yllättäen ylistys Bacchukselle, viinin, hurmion ja hedelmällisyyden jumalalle. Kappaleessa käy huokailemassa salaperäinen naishahmo nimeltään Val Ium. Type O Negative on varmasti ollut esikuva HIMille ja Ville Valolle. Näissä on paljon samaa, mutta Type O Negative vaan tekee kaiken paljon rohkeammin ja himokkaammin. Itseäni ei varsinaisesti tämä erotiikka tässä puhuttele vaan pikemminkin taitava sävellystyö ja hyvät biisit.
Type O Negative on coveroinut jotain artistia jokaisella albumilla lukuunottamatta viimeiseksi jäänyttä Dead Againia. Tällä albumilla cover-valinta on Neil Youngin Cinnamon Girl, joka onkin yksi levyn kohokohdista. Eräs tuttavani totesikin bändistä, että ”eihän siinä ei ole muuta kuin Cinnamon Girl ja Steelen meisseli!” Asia ei ole näin yksinkertainen, mutta on täysin ymmärrettävää, että bändi lopetti Vihreän Jätin kuoltua. Meisselin lisäksi siinä meni melkoisen uniikki melodiantaju. Itse kaipaan näistä jälkimmäistä.
Seuraava nimihirviö The Glorious Liberation Of The People's Technocratic Republic Of Vinnland By The Combined Forces Of The United Territories Of Europa on vain välipala ennen Wolf Moon (Including Zoanthropic Paranoia):a. Jälleen liikutaan gootti-tematiikan lempiaiheissa. Tällä kertaa lauletaan ihmissudesta. Steelen mukaan kyseessä on mies, joka muuttuu sudeksi fellaation seurauksena. Sello ja Silverin kilkuttavat koskettimet ovat komeaa kuultavaa yhdessä Steelen jopa nauhattomalta kuulostavan bassottelun päällä. Viktoriaanisen ajan tunnelmaa lisää kirkkokuoro kappaleen lopussa. Siihen sopii myös tempon vaihto, jolla kappale saadaan kääntymään täysiveriseksi pop-biisiksi.
Levyn päätössanoja ennen kuullaan todella laahaava Haunted, joka ei temmostaan huolimatta ole raskas, surullinen tai pitkitetty. Se on vain liian väsynyt heräämään:
”Alone and awake but exhausted I lie
Oh how I hate the morning.”
Musta huumori, jota bändi viljelee ei aina sytytä muuta kuin inhoa. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että biisit ovat hienoja. Pidän Steelen laulusta, Silverin äänimaailmoista koskettimissa sekä Hickeyn kitarahommista. Pidän myös Kellyn rummuista. Vaikka ne ovat ohjelmoidut, se ei läpi kuulu. En itse asiassa edes tiennyt sitä, ennen tämän jutun kirjoittamista. Paljon hämärää sälää, mutta kokonaisuus ei silti kuulosta täyteen ahdetulta. Tällaista soundimaailmaa ei ole millään muulla bändillä. Type O Negative on tuotannossaan sellainen, että siinä oikeasti kuulee ympäristön. Atmosfääri on olemassa. Steelen ääni on oiva kontrasti muulle kilkutukselle ja varsin persoonalliselle kitarasoundille, jossa on tietysti bassosoundiakin seassa.
Kuulokkeet päässä, pimeässä huoneessa. Miksei jopa mökillä ja takan ääressä. Viski ja tummaa suklaata.
PARHAAT HETKET
Love You to Death – Vaikka tämä on hyvin pop, on tämä myös erinomainen kappale.
Red Water (Christmas Mourning) – Synkkääkin synkempi, jopa raastava.
https://open.spotify.com/album/46NjYrJ5v5ZTIHMb1DrAgl
tiistai 1. marraskuuta 2016
BON JOVI - 7 ILMAN SLIPPERYÄ: Dirty Little Secret
Albumilta Have a Nice Day (2005).
Viimeinen kerta toistaiseksi, kun Bon Jovi on kuulostanut syntisen vaaralliselta. Dirty Little Secret piilotettiin Have a Nice Day-levyn kansainvälisen (Japani, Britannia, Australia ja Aasia)-painoksen bonuskappaleeksi. Sain levyn hyllyyn melko tuoreeltaan loppusyksyllä 2005. Dirty Little Secretin asema kummaksutti heti, sillä tuotanto oli viimeistelty ja kappale yksi mieleen jäävistä muuten keskinkertainen+-arvosanan ansaitsevalla levyllä mutta kappale oli silti merkitty ”bonus trackiksi”.
HAND-albumilla ei olla aivan edeltävän Bouncen kaltaisissa raskaissa vireissä, mutta monien biisien pohjilla on hieman normaalia alemmas viritettyjä kitaroita ja bassoja. Tässäkin tykyttää koko keston ajan kompissa 16-osarytmi, muutaman soinnun (Am-G-F) muodostama kuvio. Jonin äänikin kantaa vielä kertosäkeen korkeat nuotit ilman sen kummempia studiotemppuja tai vaivalloisen kuuloista vääntämistä.
Kuten alussa tuli todettua, niin tässä biisissä on 80-luvun aikaisen Bon Jovin syntisyyttä ja kohtauksia, jotka tapahtuvat pimeässä poissa ulkopuolisten katseilta. Kuvaukset tilanteista, joissa todellisuus pidetään piilossa päivänvalossa sisältävät hieman sitä vaaraa, jota vanhassa tuotannossa kuultiin esim. Slippery When Wetin I'd Die for Youssa tai Keep the Faith-levyn In These Armsissa. Tässä kappaleessa koetaan siis hetkellinen paluu tunnemaailmaan, jonka tulkitsijana nuori Jon oli maailman parhaita. Vielä vanhoilla päivilläkin irtoaa uskottavasti.
”Dirty Little Secret” on myös todella tyylikäs biisin nimi. Onneksi bändi uskalsi viedä idean askelta pidemmälle kuin heiltä enää 2000-luvulla odotti. Lopputuloksena on yksi 2000-luvun tuotannon kohokohdista.
https://www.youtube.com/watch?v=srabG-ghflA
Viimeinen kerta toistaiseksi, kun Bon Jovi on kuulostanut syntisen vaaralliselta. Dirty Little Secret piilotettiin Have a Nice Day-levyn kansainvälisen (Japani, Britannia, Australia ja Aasia)-painoksen bonuskappaleeksi. Sain levyn hyllyyn melko tuoreeltaan loppusyksyllä 2005. Dirty Little Secretin asema kummaksutti heti, sillä tuotanto oli viimeistelty ja kappale yksi mieleen jäävistä muuten keskinkertainen+-arvosanan ansaitsevalla levyllä mutta kappale oli silti merkitty ”bonus trackiksi”.
HAND-albumilla ei olla aivan edeltävän Bouncen kaltaisissa raskaissa vireissä, mutta monien biisien pohjilla on hieman normaalia alemmas viritettyjä kitaroita ja bassoja. Tässäkin tykyttää koko keston ajan kompissa 16-osarytmi, muutaman soinnun (Am-G-F) muodostama kuvio. Jonin äänikin kantaa vielä kertosäkeen korkeat nuotit ilman sen kummempia studiotemppuja tai vaivalloisen kuuloista vääntämistä.
Kuten alussa tuli todettua, niin tässä biisissä on 80-luvun aikaisen Bon Jovin syntisyyttä ja kohtauksia, jotka tapahtuvat pimeässä poissa ulkopuolisten katseilta. Kuvaukset tilanteista, joissa todellisuus pidetään piilossa päivänvalossa sisältävät hieman sitä vaaraa, jota vanhassa tuotannossa kuultiin esim. Slippery When Wetin I'd Die for Youssa tai Keep the Faith-levyn In These Armsissa. Tässä kappaleessa koetaan siis hetkellinen paluu tunnemaailmaan, jonka tulkitsijana nuori Jon oli maailman parhaita. Vielä vanhoilla päivilläkin irtoaa uskottavasti.
”Dirty Little Secret” on myös todella tyylikäs biisin nimi. Onneksi bändi uskalsi viedä idean askelta pidemmälle kuin heiltä enää 2000-luvulla odotti. Lopputuloksena on yksi 2000-luvun tuotannon kohokohdista.
https://www.youtube.com/watch?v=srabG-ghflA
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)