Ausculto - Viikon Aivoradio 48/2018

Viikko 48/2018 - albumiradio

"Satan - Life Sentence: Vahingossa tuli vastaan. Nimestä huolimatta vankkaa hevimetallia. Paluu muistoissa lukion viimeisille vuosille."
T

"Blues Section - Blues Section: Albumi on yhtyeen ainoa varsinainen studioalbumi, joka julkaistiin vuonna 1967. Ajankohtaansa nähden yllättävänkin kansainvälistä musiikkia tältä Wigwamin edeltäjältä, jonka kokoonpanossa olivat Jim Pembroke, Ronnie Österberg, Måns Grundström, Eero Koivistoinen, Pekka Sarmanto ja Hasse Walli. Levyn tuottivat Atte Blom ja Otto Donner, joka on myös vierailevana muusikkona (piano & huilu)"
Yyte

"Nelecc - The Stars: Atmobläkyä Keniasta. Cowaa gamaa."
Spinebrain

"Pelle Miljoona Oy - Anna soihtusi palaa EP: "Vanhojen jäärien yllättävän vahva paluu. Ei se soiton tarkkuus vaan se, miten siistiä on soittaa bändissä. Yhdessä enemmän kuin osiensa summa."
A

[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=cgCPDNY_TtuOfi4IugoksA[/embed]

Metallimusiikin olemus – 52. Suorituskyvyn rajamailla

Yes - Close to the Edge (1972)

Fragilen jälkeen Yesillä oli keskenään vaikeampaa. Toki menestys oli vankka. Pitkän kiertueen jälkeen bändi meni nauhoittamaan muutamia kappaleita tulevaa albumiaan varten. Tämän jälkeen pidettiin jälleen pieni tauko ja palattiin studioon nauhoittamaan Close to the Edge -albumia. Metodina oli tehdä kaikki kappaleet studiossa, harjoitusnauhoitusten tuotosten pohjalta. Tämän jälkeen Yes nauhoittikin kaikki harjoituksensa ideoiden loppumisen pelossa.

Advision Studiosin nauhoituspaikkaa modifioitiin Eddy Offordin toimesta sellaiseksi, että soundista tulisi ”livemmän” oloinen. Soundeissa ei vikaa ollutkaan, mutta yhtye oli muuten stressaantunut. Kunnianhimoiset sävellykset eivät olleet helppoja. Varsinkin rumpali Bill Bruford olisi kaivannut enemmän tilaa improvisaatiolle. Brufordin mukaan kuri oli niin tiukka, että ”jokaisen instrumentin ja idean kohdalla piti käydä vaalit, jotta sai äänensä kuuluviin.” Bruford äänitti omat osuutensa ja jätti bändin tämän jälkeen. Bruford suuntasi King Crimsoniin, joka oli enemmän hänen mieleensä.

Albumin musiikki on kunnianhimoista, mutta kyllä se objektiivisesti kuunneltuna on aika höyrypäistä. Sen nimi (Brufordin mukaan) kertoo bändin tilasta tuossa vaiheessa. Eli reunalla oltiin ja johonkin suuntaan piti mennä. Yleisölle se kuitenkin maittoi. Sitä tilattiin etukäteen lähes puoli miljoonaa kappaletta pelkästään USA:ssa. Albumilla nähdään ensimmäistä kertaa Roger Deanin suunnittelema Yes-logo.

Suoranaista metallin makua ei suuhun jää. Se toki johtuu osittain Jon Andersonin pehmeästä äänestäkin. Kikkailua ja sekopäistä osien yhdistelyä ei ole helppo jäsentää kappaleiksi. Kun oikein vaihdetaan katsantokulmaa, voidaan ajatella, että Yes oli se bändi, joka teki niitä tolkuttoman pitkiä proge-eepoksia, jonka vastavoimaksi oli syntyvä punk, joka taas on metallin alkuaineita varmasti.

Oliisiko Siberian Khatru jotenkin kuunneltavissa?

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=ydAANC7sl0Y[/embed]

[embed]https://open.spotify.com/album/6344rkGqCBDenGoS7eJlBN?si=-tDGMV7YSg6fDtaFEOCfkw[/embed]

Kuva: loudersound.com

Metallimusiikin olemus – 51. Kreikkalainen tähdenlento

APHRODITE'S CHILD - 666 (1972)

Demis Roussos syntyi Egyptissä, mutta joutui alueen häilyvän tilanteen takia muuttamaan perheensä kanssa Kreikkaan. Roussoksen äiti ja isä olivat muusikkoja ja Kreikkaan muutettuaan Demiskin liittyi kirkkokuoroon. Noin 17 vuoden iässä hän tapasi Loukas Siderasin ja Evángelos Papathanassioun, joka tuli tunnetuksi nimellä Vangelis. Vangelis oli aloittanut säveltämisen vaatimattomasti 4-vuotiaana.

Roussos ja Vangelis soittelivat yhdessä muutamassa bändissä, kunnes löivät päänsä yhteen Siderasin ja Silver Koulourisin kanssa. Bändi muuttii Pariisiin ja levytti pari albumia ennen 666-albumia, jota tässä käsitellään.

666 kertoo Johanneksen ilmestyksestä. Albumin julkaisun kanssa oli melkoisia ongelmia, sillä levy-yhtiö pelkäsi kristillisten joukkojen rienaussyytöksiä. Levy odotti julkaisemattomana niin kauan, että ilmestyessään bändin jäsenet olivat ehtineet jo soolourilleen ja Aphrodite’s Child bändinä oli muisto vain.

Musiikki itsessään on ihan aitoa progea. Levyllä musiikkityylit vaihtelevat välimerellisistä kansanmusiikkiteemoista jonkinlaiseen esimetalliin asti. Ei ole oikeastaan ihmekään, että suomalainen Saimaa-yhtye on soittanut suomenkielistä versiota The Four Horsemenistä. Roussoksen ääni on tavattoman korkea ja Vangelis on säveltämiseen melkomoinen talentti.

Metallia tästä tekee osittain metalliset kohdat, mutta ehkä myös kristinuskolle naureskelevat teemat ja lopulta tietysti tuo Roussoksen korkea lauluääni. Uskontoja peilataan jotenkin kummasti 1960-luvun maailmaan, joten tuo sanoituspuoli on vähän vaikea hahmottaa 1980-luvun lapselle.

Sooloja on niin pinkfloydmaisesta maalailusta kunnon tilutteluun. Rumpufilleissä on myös yritystä, jopa tuplabasaria kuulee. Levyä voisi kuvailla viihdyttäväksi kuunneltavaksi.

Bändin esikuvakseen on nimennyt ainakin Yes, joka jossain vaiheessa taivutteli Vangelista kosketinsoittajakseen, mutta hän kieltäytyi. Lopulta Vangelis on kuitenkin tehnyt useammankin levyn bändin laulajan Jon Andersonin kanssa. Vangelis on syntetisaattorimusiikin uranuurtaja, joten haluamattaankin ovat äänisynteesin käyttäjät hänestä vaikuttuneet ainakin välillisesti. Ja Blade Runnerin soundtrack, sitä ei voi ohittaa.

Demis Roussos taisteli suuren osan elämästään ylipainon kanssa. Elimistö ei tästä johtuvaa painonvaihtelua kestänyt ja Roussos kuoli erilaisten ruuansulatuselimien syöpiin vuonna 2015. Vangelis sen sijaan porskuttaa edelleen. Viimeinen levy tuli vuonna 2016.

Esimerkiksi laitan The Four Horsemenin, koska se lopulta lienee sävellyksistä tarttuvin. Videolta myös välittyy Roussoksen silminnähden vakuuttava karisma.

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=3KCbqhJt16k&start_radio=1&list=RD3KCbqhJt16k[/embed]

[embed]https://open.spotify.com/album/4MB7X1urqItzKWFI73dyhb?si=z2CPAJyuQn-S2s-dP4t3aA[/embed]

Metallimusiikin olemus – 50. Soittotaidon ja sävellystyön täydellinen kombinaatio

URIAH HEEP - DEMONS AND WIZARDS (1971)

Uriah Heepillä oli uusi basisti - Mark Clarke. Hän kuitenkin ehti olla bändissä vain pari kuukautta jättäen bändin ”työuupumuksen tähden.” Sen verran mies kuitenkin vaikutti, että osallistui Demons and Wizards -albumin avausraita Wizardsiin soittamalla siinä ja olemmalla myös sävellystyössä mukana. Se onkin melko tavalla eri kastia kuin loput albumista, vaikka on edelleen yksi bändin kestohiteistä.

Ei mennyt pitkäänkään, kun bändiin oli liitetty The Keef Hartley Bandissa soittanut uusiseelantilainen Gary Thain, jota voidaan pitää bändin legendaarisimman kokoonpanon osasena. Thainin tiukka soitto yhdessä rumpali Lee Kerslaken rumputyön kanssa asetti loppubändille hyvän pohjan tehdä tarttuvia kappaleita.

Käytännössä sävellystyö oli pääasiassa urkuri Don Hensleyn käsissä. Eikä se ollut virhe. Levyn hitti Easy Livin’ on edelleen, 45 vuotta ilmestymisensä jälkeen, usein kuultavissa milloin missäkin mainoksessa. Ja ihan syystä. Onnistunut urkujyystö, jossa koko bändin parhaat puolet saadaan esille kuitenkin ulkoisesti suhteellisen simppelissä kappaleessa.

Ennen tätä soinut Traveller in Time kuulostaa 1990-luvun Dream Theaterilta parhaimmillaan. Tosin noin 20 vuotta aiemmin. Rainbow Demon taas on väkisinkin antanut potkua Diolle tai Rainbowlle. Tai oikeimmin ehkä juuri Rainbow-vaiheen Diolle.

Demons and Wizards nosti Uriah Heepin aivan uudelle tasolle. Se nousi Briteissä sijalle 20. ja oli USA:ssakin 23. Suomessa albumi meni kuin kuumille kiville. Demons & Wizards oli listaykkösenä jopa 14 viikkoa. Easy Livin’ on muuten ainut Heepin kappale, joka on noussut USA:ssa singlelistalle. Jos albumi olisi ilmestynyt vuotta aiemmin tai vastaavasti myöhemmin, olisi sillä voinut olla jopa paremmat mahdollisuudet menestyä.

Levyn merkitys metallille ja raskaalle musiikille on ohittamaton. Raskas urkuriffittely maustettuna yhdellä rock-historian kovimmista laulajista nostaa omissa kirjoissa Uriah Heepin korkeammalla kuin se maaimanlaajuisesti on. On sääli, että niin David Byron kuin Gary Thain näkivät silloin rock-elämän varjopuolet lopulta niihin menehtyen. Liian nuorena. Paljon olisi ollut vielä annettavaa.

Demons and Wizards on mainio albumi. Sen kuuntelee mielellään. Myös sen mystiikassa liittyvät sanoitukset voi vetää metalliin. Pidän toki Easy Livin’istä paljon, mutta albumin annista kertoo mielestäni enemmän sen viimeinen kappale The Spell, jossa on davidgilmourmaista kitarasoolottelua ja ylipäätään laadukasta musisointia. Mainitsen vielä Why-kappaleen, joka on bonusbiisinä cd-versiossa. On melkoista työstöä.

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=psnHkE642e4[/embed]

[embed]https://open.spotify.com/album/3jEKIN45ZsAN6tP9GRwLap?si=-l2ZPKLvSzS3Ntg5dLW1vQ[/embed]

Kuva: Youtube.com

Metallimusiikin olemus – 49. Tuplakitarointia kevyesti

WISHBONE ASH - ARGUS (1972)

Vuonna 1969 ammatikseenkin pikkuisen soitellut rumpali Steve Upton ja basisti Martin Turner muuttivat Lontooseen. He etsivät kahta kitaristia bändiinsä vain siksi, että halusivat tietää ”miltä se kuulostaa, jos kitaristeja on kaksi”. Sieltä löytyi vähän kitaraa rämpyttelevä jäätelömyyjä Andy Powell ja enemmän soitteleva Ted Turner. Tämä porukka laittoi kahdelle listalle yksisanaisia bändinnimiehdotuksia ja poimivat sitten satunnaisesti niistä kaksi, joista muodostui tuo Wishbone Ash. Sitten soiteltiin jokunen kuukausi ja oltiinkin jo keikoilla.

Argus-albumi on bändin kolmas ja se nousi jopa kolmanneksi Brittien listalla. Levyn teema liikkuu keskiajalla vaikkei musiikki oikeastaan pätkääkään siltä vaikuta. Musiikki on hyväntuulista autorokkia, jossa kaksi kitaraa vuorottelee oikein taitavasti.

Itselleni bändistä tulee mieleen Dion aikainen Rainbow ja Ritchie Blackmoren soolotuotanto. Se ei toisaalta ole ihme, sillä sitä kautta Wishbone Ash on tiensä suosioon löytänytkin. Juuri Blackmoren suosituksesta bändi tuli Deep Purplen lämmittelijäksi ja sitä kautta se sai oman managerin ja paikkansa tälläkin listalla.

Musiikki ei siis metallia suoranaisesti ole, eikä vihaista tai raskasta muutenkaan. Teknistä soittoa se kyllä sisältää. Lynyrd Skynyrdin ja Pink Floydin välimaastossa tässä ollaan, enkä pitäisi yllätyksenä, vaikka jälkimmäinen olisi tätä bändiä kuunnellutkin. Kuullut on varmasti kuten Iron Maidenin Steve Harris, Judas Priest ja Thin Lizzykin. Ovat nimittäin maininneet bändin vaikuttaneen heidän musiikkiinsa paljonkin.

Suomalaisiakin on soittanut riveissä: Ben Granfelt ja Muddy Manninen ovat kitaroineet orkesterissa 2000-luvulla. Ja voihan sitä tässä nyt namedroppailla koko jutun loppuun asti. Ei tämä osittain musiikkina niin kaukana ole Eppu Normaalistakaan.

Musiikillisesti albumi on hyvä. Metallia se ei ole, eikä ihan hard rockiakaan.

Hyvä esimerkki musiikista on Sometime World, joka tarjoaa bändin rauhallisen ja reippaamman otteen samalla lautasella.

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=kvLVSPPLZZY[/embed]

[embed]https://open.spotify.com/album/7xEluvnbmFtRB5g66CJ2ND?si=M8b6hmPKQmi6ci0RQMBQvg[/embed]

Metallimusiikin olemus – 47. Japanilaista sitar-progea

FLOWER TRAVELLIN' BAND - SATORI (1971)


Hippiliikkeen jälkimainingeissa kelluivat sen psykedeliaelementit myös Japanin suuntaan. Siellä tuottaja, näyttelijä ja japanilaisen viihdeteollisuuden iso nimi Yuya Uchida halusi perustaa Creamia mukailevan bändin. Näin syntyi Flower Travellin’ Band. Bändin alkuajat olivat sekavia varsinkin miehistövaihdoksien takia. Kävipä bändissä jopa naisvokalisti.

Vaikka bändiä kehuttiin, ei sen musiikki varsinaisesti lentoon noussut. Satori-albumi kuitenkin sai jonkin verran näkyvyyttää myös Jenkeissä. Sillä laulanut Joe Yamanaka ja kitaraa sekä sitaria soittanut Hideki Ishima tekivät vielä pitkän uran Flower Travellin’ Bandin jälkeenkin. Ishima sitaroi edelleen, mutta Yamanaka valitettavasti poltti itsensä unohtuneen tupakan sytyttämässä tulipalossa. Perustaja Uchida vaikutti kyllä japanilaisessa pop-kulttuurissa, mutta erinäiset laittomuudet ovat valitettavasti värittäneet hänen myöhempää elämäänsä. Huumeita, pahoinpitelyitä ja uhkauksia noin esimerkiksi. Itse Uchida ei varsinaisesti soittanut mitään. Bassossa oli Jun Kozuki ja George Wada rummuissa.

Satorin myötä yhtye pääsi esittämään itse tekemäänsä musiikkia. Siltä huokuu enemmän shamanismi ja itämainen, toisteinen vingutusmeininki tekee albumista jopa hivenen rasittavan kuunneltavan. Uchida on kuitenkin tuon ajan tuottajaksi saanut kohtuullisen raskaat soundit aikaiseksi, vaikkei musiikki itsessään äärettömänä vallina päälle vyörykään.

Satori-albumilla on Japanissa edelleen vahva ihailu osanaan. Se on valittu sadan parhaan japanilaisen rock-albumin listalle. Sitä pidetään myös doom-metalliin kovasti vaikuttaneena albumina, vaikkei laajemmin olekaan huomioitu. Jopa Yoko Ono on albumia kehunut. Levy on jaettu viiteen osaan, joten kappaleilla ei sen kummempia nimiä ole. IV-osassa on hyvinkin metallielementtejä havaittavissa. Sen verran progeksi menee, että jopa huuliharppua kuullaan tuon sitarin lisäksi.

Vaikka äänimaailma on osittain jopa riipivä, on Satorilla hyvin kuultavissa hevielementtejä ja nimenomaan sen Creamin vaikutus. Jatkumoa voi etsiä vaikka Tomahawkin tuotannosta ja varmaankin tuolla doomissakin tähän sitten tulemme palaamaan. Ei tästä klassikkoa itselleni muodostu, mutta paikka tällä listalla on oikeutettu jo kotimaansa takia.

Nelososa on paras esimerkki albumin annista.

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=LBonxdnuoPM[/embed]

[embed]https://open.spotify.com/album/5GAYe1rmblFTLdsX1jGHFa?si=DNVTksGkSC-V87mk6fkedQ[/embed]

Metallimusiikin olemus – 47. Iloista progekikkailua yhdessä ja erikseen

YES - FRAGILE (1971)

Yesin neljäs albumi, Fragile on monelle proge-elävälle tuttu. Roundaboutin on väkisinkin kuullut, vaikkei asiakseen olisikaan perehtynyt levyihin kappale kappaleelta.

Fragile on kaksijakoinen albumi. Puolet kappaleista on yhdessä sävellettyjä ja toinen puoli on jäsenten soolotuotoksia, joissa muu bändi enintään säestää hiukan. Tämä oli rumpali Bill Brufordin idea, koska progressiivisen bändin sisällä usein on kaikilla halu käyttää bändiä niin kuin itse haluaisi. Siksi jokaiselle annettiin mahdollisuus toteuttaa omia musiikillisia fantasioitaan kappaleen verran.

Vastaanotto albumilla oli todella hyvä. Briteissä se nousi listalla seiskaksi ja jenkeissä jopa neljänneksi. Yhteensä se on myynyt yli kaksi miljoonaa kappaletta. Kansitaiteen suunnitteli Roger Dean, joka suunnitteli myös tunnetun Yesin kuplalogon. Dean on myös suunnitellut kansitaidetta esimerkiksi Uriah Heepille ja Asialle.

Albumi on Rick Wakemanin ensimmäinen ja se kosketinosuuksissa kyllä kuuluu. Cans and Brahms on Brahmsin neljännestä sinfoniasta Wakemanin tekemä sovitus ja klassinen ote kuuluu muussakin soitossa. Muutenkin albumilta välittyy aivan järkyttävän kova soittotaito, jota ei kuitenkaan tuoda tarkoituksellisen jyrkästi esiin. Hattua täytyy nostaa myös tasapainoiselle tuotannolle. Kappaletta on miellyttävä kuunnella.

Albumi on minulle tuttu. Roundabout on todella erinomainen kappale ja avauskappaleena varmasti yllättävä. Bassoriffi jää päähän ihan taatusti. Itse en tosin ole Jon Andersonin äänen suuri fanittaja, mutta orkesterin nimen mukainen positiivisuus siitä kyllä paistaa.

Metallin suhteen tälle albumille varmasti kumartavat muut genren tekijät ja luultavasti vähän hevimmänkin osaston tyypit. Albumin kappaleita ovat coveroineet tiettävästi ainakin Paul Gilbert, Asia ja Cairo. Tunnetuimpana ehkä kuitenkin Dream Theater ja California Guitar Trio, vaikkei jälkimmäistä voi metalliksi laskeakaan.

Southside on the Skyssa kuuluu jopa pientä heviriffittelyä, vaikkei särö raskainta osastoa olekaan. Ja kyllähän kitaristi Steve Howe on hyvin arvostettu metallipuolen ihmisten keskuudessa. Heart of the Sunrise on albumin raskain kappale, vaikka paras kappale lieneekin tuo levyn avaava Roundabout.

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=p9yW-3vFxA0[/embed]

[embed]https://open.spotify.com/album/0dZF93WHyOhTWjz5EWM7yG?si=AkEug_BuTXWjX4BFGf5B1A[/embed]

Metallimusiikin olemus – 46. Saksofonia ja takaperoisia ääninauhoja

VAN DER GRAAF GENERATOR - PAWN HEARTS (1971)

1960-luvun loppupuolella, tarkalleen vuonna 1967, kuoli fyysikko ja sähköinsinööri Robert Van de Graaff. Samaan aikaan Chris Judge Smith ja Peter Hammill keksivät nimiä tulevalle bändilleen. Hankaussähkögeneraattorin keksijän nimi oli mediassa paljon esillä, joten bändin nimeksi valittiin Van der Graaf Generator. Se on väärin kirjoitettu, mutta ei tarkoituksella. Tällaisena se kuitenkin jäi elämään.

Monien vaiheiden jälkeen bändi päätyi Charisma-levy-yhtiön ensimmäiseksi bändiksi. Yhtye keikkaili paljon ja teki levyjä keikkailun lomassa. Miehitys vaihtui ja fanien keskuudessa klassikkokokoonpanoksi muodostui Peter Hammill, Hugh Banton, Guy Evans ja David Jackson. Hammill hoiti laulun ja paljon muutakin, Banton vastasi koskettimista, Evans rummuista ja bändin omaperäisen soundin loi David Jackson saksofonin ja huilun avulla.

Tämä klassinen porukka muutti manageri Tony Stratton-Smithin kotiin harjoitellakseen Pawn Heartsin materiaalia. Nauhoitukset tehtiin lopulta Trident-studiossa, jossa albumin ainut vieraileva artistikin pistäytyi. Hän oli King Crimsonista tuttu Robert Fripp, jonka kitarointia kuullaan muutamallakin kappaleella.

Bändin tavaramerkiksi tällä levyllä muodostui Bantonin käyttämä psychedelic razor -efekti, joka oli modifioitu nauhuri, jolla pystyi nauhoittamaan ja kelaamaan nauhaa taaksepäin yhtäaikaisesti. Bändin kertoman mukaan tämä oli osittain huumorimielessä tehty laite. Huumori oli läsnä bändin keskellä ja siitä löytyy viitteitä musiikista kuin myös levyn kansista. Hommaa ei otettu vakavasti, vaikka teemat olivatkin vakavia pohdiskeluja.

Levy sai huikean menestyksen Italiassa, josta tulikin bändin ”kotimaa”, sillä suosio jatkui myös tulevilla levyillä. Kuten muutkin ajan levyt, se on sekalainen soppa osioita ja improvisointia. Lopulta sen vahvimmiksi puoliksi nousevat Jacksonin saksofoni-tunnelmoinnit ja Hammillin herkkä laulusoundi. Bändi on parhaimmillaan rauhallisissa ja seesteisissä osioissa. Raskaat ja nopeat jaksot ovat lähinnä ahdistavia.

Metallipuolen vaikutusta bändillä on varmasti ollut moneenkin progeilijaan, mutta julkisesti Van der Graaf Generatoria ovat fanittaneet Rush, John Frusciante, Marillionin Fish sekä Bruce Dickinson, joka piti Peter Hammillia yhtenä lapsuutensa sankarina.

Aika yllättävää tai sitten ei, mutta jollain lailla bändistä tulee mieleen Iron Maiden. Osavaihdokset ovat samaan tapaan aika selkeitä ja kutakin riffiä toistetaan pitkään. Rush ja Marillion ovat tietysti selkeitä jatkumoita. Saksofonia uudemmista metallinimistä löytyy Shiningista, mutta norjalaisten versioissa saksofoni ei niinkään ole herkkyyden luojana.

https://www.youtube.com/watch?v=P_TmPVpQ6rY

https://open.spotify.com/album/5Lrsef2F6ZHNC5yIUEJouw?si=2CcyUn5xRdqqMWJyJQmAKA

Kuva: savagehippies.com

Metallimusiikin olemus – 45. Urkurockin ilotulitusta

URIAH HEEP - LOOK AT YOURSELF (1971)

Mick Box eleli Essexissä jalkapalloa ja nyrkkeilyä harrastaen. Urheilun lisäksi hän oli kitaristi The Stalkers -yhtyeessä. Tämän yhtyeen alkuperäinen laulaja sai väistyä rumpalin serkun tieltä. Rumpalin serkku oli mies nimeltä David Garrick, joka paremmin David Byronina tunnetaan. Tämän myötä muut jäsenet lähtivät liitämään ja Boxin ja Byronin oli perustettava uusi bändi. Siitä tuli Spice, joka oli jazzin sekaista rockia. Vuonna 1970 bändiin liittyi multi-insturmentalisti, mutta pääosin kosketinsoittaja Ken Hensley. Näin Uriah Heep oli valmis. Nimi tosin vaihtui managerin ehdotuksesta ja on alkuperältään David Copperfield -romaanin hahmosta kaapattu.

Uriah Heepin kolmas albumi Look at Yourself oli menestys eritoten Suomessa ja Saksassa. Suomessa albumi nousi listaykköseksi. Kotimaassaan se oli yhtyeen ensimmäinen listalle päässyt lätty. Sitä pidetään yleisesti albumina, jolla bändi löysi ”oikean” tyylinsä.

Tuon tyylin takana voidaan pitkälti pitää Ken Hensleya, sillä hän oli säveltämässä lähes kaikkia kappaleita. Vaikka yksi Uriah Heepin tunnistettavimpia elementtejä on David Byronin laulu ja falsetit, laulaa nimikappaleella juuri Hensley. Eikä huonosti laulakaan. Muutenkin kappaleessa on raskasta rymistelyä ja Hensleyn raaka urkusoundi leikkaa ilmaa.

Albumin toinen hitti, July Morning, on bändin omia suosikkeja ja siinä Moogia käy raapimassa Manfred Mann. Kerroksia kappaleissa on enemmän kuin lyhyellä kuuntelulla olettaisi. Progressiivisuus on melodista eikä sitä ole tehty tarkoituksellisen haastavaksi vaan kaikki kikkailut palvelevat kokonaisuutta.

Metalliin vaikutteita bändi on tuonut roppakaupalla. Tämä levykin ainakin ripakopallisen verran. Ian Clarkin rumpusoolot ja tuplarummut eivät olleet ennenkuulumattomia, mutta taidokkaasti esillä. Laulaja David Byron on ainakin King Diamondin suurin esikuva. Metallibändeistä ainakin Gamma Ray on versioinut Look at Yourselfin.

Yhteenvetona Look at Yourself on raaka, mutta ammattimaisesti tuotettu albumi. Jos pitää vahvasti uruilla marinoidusta proge-rockista, niin sitä albumi tarjoaa. Uriah Heep on minusta edelleen hiukan aliarvostettu aikansa bändeistä. Tämäkin levy sisältää perinteisen hard rockin lisäksi viitteitä southern rockista ja jopa grungesta. Hensleyn, Byronin ja Boxin luoma soundi ja sävellykset on usein jopa miellyttävämpiä kuin Deep Purplen vastaavat.

Ottakaa tämä peilikannella varustettu albumi ilolla vastaan. Hienoa junttausta. Esimerkkikappaleena en laita kumpaakaan suurimmista hiteistä, vaan eniten metallisimman Shadows of Griefin, jonka riffi soikin sitten loppupäivän päässä.

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=26yHkr1XTgo[/embed]

[embed]https://open.spotify.com/album/5mcaIwUibQ5JculIFyqDE5?si=8qtHAgr6R_KhdwGsDAMUXw[/embed]

Kuva: britrockbythebay.com

Metallimusiikin olemus – 43. Kuuden tonnin undulaatti

BUDGIE – BUDGIE (1971)

Hills Contemporary Grass oli nimi, jolla Budgie aluksi tunnettiin. Bändin perustivat vuonna 1967 laulaja-basisti Burke Shelley, kitaristi Tony Bourge ja rumpali Ray Phillips. Bändin nimi vaihtui kohta muotoon Six Ton Budgie ja lopulta se oli vain Budgie. Shelley halusi, että bändin nimi on täydellinen vastakohta musiikkityylille. Budgie eli suomeksi undulaatti.

Walesilaisbändin debyyttialbumi Budgie ilmestyi vuonna 1971. Se oli bluesiin nojaavaa, mutta selkeästi raskaampaa hard rockia. Voisi sanoa sen olevan Black Sabbathin kanssa aika samoilla linjoilla. Eikä se ihme olekaan, sillä tuottajana toimi myös Black Sabbathia tuottanut Rodger Bain.

Burke Shelleyn laulusoundissa on hyvin paljon samaa kuin Rushin Geddy Leen äänessä. Voisiko syynä olla osittain myös siinä, että molemmat soittavat bassoa? Pitää laulaa korkealta, että kuulee oman äänensä. Kuka tietää, mutta yhtäläisyyttä äänissä on. Melko oudosta suunnasta tulee Shelleyn oma esikuva. Hän on Bond-kappaleista tuttu Shirley Bassey. Valitettavasti mies ei enää aivoverenvuodon seurauksena pysty täysipainoisesti soittamaan ja laulamaan yhtä aikaa, mutta keikkailu ei ole loppunut.

Levyllä kitaran varressa esiintyvä Tony Bourge on ihan selkeästi raskaamman kitaramusiikin tärkeitä hahmoja, vaikkei häntä nimeltä tuntisikaan. Jerry Cantrell ja Josh Homme hänet ovat esikuvikseen toki maininneet.

Budgie-albumi on hiukan epätasainen, mutta pari helmeä löytyy. Nude Disintegrating Parachutist Woman on itse asiassa melkoista sahausta vähän Steppenwolfin ja Iron Maidenin hengessä. Siinä on ihan selkeästi kuultavissa metallin alkumuoto. Ei tarvitse kuin odottaa, että evät muuttuvat jaloiksi ja se kävelee maalle muuttuen heviksi. Rape of the Locksissa on tilutusta ja riffittelyä, kuten vähän hevimmässä Deep Purplessa.

Budgiella on kohtuullisen vähän mainetta niittäneestä nimestään huolimatta vankka ihailijakunta ihan metalliartistien parissakin. Metallica, Iron Maiden, Megadeth, Van Halen, QOTSA, Alice In Chains, jne… Moni näistä bändeistä on Budgien kappaleita esittänytkin, osa jopa levyttänyt.

Metallievoluutiossa Budgien musiikille on ehdottomasti oma paikkansa. Se on siellä The Doorsin ja Judas Priestin välimaastossa. Vähän ennen NWOBM-aaltoa. Ja jos ajankulua kiihdyttää tulee grunge metallikin äkkiä vastaan.

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=MotjW5rWxVA[/embed]

[embed]https://open.spotify.com/album/0oUP2gjHQLjfAXWZVQh05n?si=S1gTBKRHT82O77E1g1E_xg[/embed]

Kuva: lahabitacion235.com

Metallimusiikin olemus – 42. Lutonin pillipiipari

 JETHRO TULL - AQUALUNG (1971)

Kun taivaltaa pitkin progressiivisen rockin alkumetrejä, tulee väkisinkin törmänneeksi Jethro Tullin Aqualungiin. Se on eräänlainen ”progestandardi” monelle. Ja helpostihan siitä sellainen tulee, jos reilu seitsemän miljoonaa on albumia myyty. Kansitaiteessa esiintyy legendaarinen ”kerjäläinen”, joka on lähes suora kopio Ian Andersonin hahmosta. Mieshän itse vihaa kantta, vaikka siitä on levynkantena tullut lähes ikoninen.

Aqualungia äänitettiin Island -studiolla, jossa samaan aikaan runtattiin kasaan Led Zeppelinin nelosalbumia. Ihan ok tekele sekin. Ennen nauhoituksia bändin basisti vaihtui ja tilalle tuli Jeffrey Hammond, jonka bassottelu melko vähäisestä soittotaustasta huolimatta on lähes albumin parasta antia.

Bändin nimi tulee 1600-1700-lukujen vaihteessa eläneestä maataloustieteilijästä. Siihen viitaten Jethro Tull onkin musiikillisesti folkin ja progen sekoitusta. Ainahan siitä folkia tehdään, jos kappaleessa soitetaan huilua. Sen laulaja Ian Andersson toki osaakin aika hemmetin hyvin. Noin joka toisen kappaleen aikana kuullaan hiukan tiukempaakin riffittelyä, jonka voisi vertauttaa vähän tuoreempaankin proge-rockiin.

Jethro Tullin musiikki on lopulta melko kevyttä ja ilmavaa. Silti varsinkin tämän albumin tematiikka liippaa hyvin läheltä tämän päivän raskaampia yhtyeitä. Vähäosaisten heikkoa asemaa ja kirkon sekä uskontojen epäkelpoisuutta käsitellään suorasti ja kiertoilmaisuin. Myös sellaiset otsikot kuin väestön liikakasvu, teollistuminen ja globalisaatio ovat mukana. Aiheeltaan siis alati ajankohtainen levy. Näiden teemojen takia se sai osakseen myös vastareaktioita. USA:n uskonnollisempi osa julisti albumin pannaan ja jopa poltti sen kopioita.

Esikuvana bändin keulahahmo Anderson on pitänyt saksofonisti Roland Kirkiä, joka myös käytti hyvin erikoisia soittotekniikoita. Tuota tyyliä ovat myöhemmin matkineet ainakin Dead Soul Tribe ja Arjen Lucassen omissa projekteissaan. Esikuvana Jethro Tull on ollut hyvin monelle metallivaikuttajalle. Iron Maidenin Steve Harris ja Bruce Dickinson, Blind Guardianin Marcus Siepen, doom-bändi Blood Ceremony sekä esimerkiksi Dream Theaterin John Myung ovat todella vaikuttuneet bändin musiikista. ”Suurin” tunnettu fani taitaa kuitenkin olla Rushin Geddy Lee, joka on monessa otteessa ihastellut Jethro Tullin kykyä säveltää dynaamisia ja monisyisiä kappaleita.

Aqualung tosiaan menestyi hyvin. Se nousi Briteissä sijalle neljä ja Yhdysvalloissakin sijalle seitsemän. Se itseasiassa on suhteellisen helppoa kuunneltavaa, vaikkakin pitkien kappaleiden myötä vaatii keskittymistä.

Lähimmäksi bändin tunnelmaa päästään ehkä albumin tunnetuimmalla kappaleella Locomotive Breath, jossa todella on höyryveturimaista meininkiä. Laitetaan siitä vielä live-versio, josta pääsee paremmin sisään bändin kehuttuun lavailmeeseen.

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=eSUdlUmtg3Q[/embed]



[embed]https://open.spotify.com/album/0NGM3Ftwjw0dLNpAowmz3x?si=WcacoaPcSLGFjUHsOrEEwg[/embed]

Metallimusiikin olemus – 40. Emersonin hulluuden ilmentymä

EMERSON, LAKE & PALMER - EMERSON, LAKE & PALMER (1970)

Keith Emerson soitti alunperin koskettimia melko rohkeasti eri tyylejä yhdistelevässä The Nice-yhtyeessä. 15-vuotiaana ensimmäisen Hammondinsa hankkinut Emerson kuitenkin koki liikaa rajoituksia The Nicessakin ja alkoi hahmottelemaan mielessään vielä kokeellisempaa kokoonpanoa.

Hän perusti basisti Greg Laken (King Crimson) ja rumpali Carl Palmerin (Atomic Rooster) kanssa tylsästi nimetyn Emerson, Lake & Palmerin. Palmerin tilalla olisi voitu nähdä myös Mitch Mitchell (The Jimi Hendrix Experience), mutta huhut myös Jimin itsensä liittymisestä bändiin pilasivat myös Mitchin osallistumisen. Bändi alkoi esiintymään hyvin pian perustamisensa jälkeen ja Isle of Wight Festivalin setin jälkeen se nousi nopeasti suureen suosioon. Tosin aikalaisissa oli myös oppositiota. Esimerkiksi BBC:n juontaja piti bändiä ”talentin ja sähkön tuhlauksena.”

Debyyttialbumin tuottajana toimi basisti Lake. Hän hoiti lisäksi laulupuolen. Kappaleet albumilla ovat hyvin ristiin sävellettyjä ja sovitettuja. Ne sisältävät ihan suoria kopioita varsin kuuluisienkin klassisten säveltäjien teoksista. Albumilta löytyy monenlaista kikkailua, mutta rumasti voisi sanoa sen olevan Emersonin ”hulluuden” ilmentymä. Ei ole ihme, että bändit kuten Dream Theater pitävät ELP:a suuressa arvossa. Kuten kaikkien progejättien kanssa tahtoo käydä, on albumimitallinen jumalatonta kokeilua ja kikkailua pidemmän päälle raskas pala nieltäväksi. Niin tahtoo käydä myös Emerson, Lake & Palmerin kanssa.

Metallin kehityksessä se on varmasti ollut erittäin merkittävässä roolissa. Se vei King Crimsonin tahallisen vaikeaselkoisuuden melodisen improvisaation äärirajoille. Sisältö kuulostaa siltä, kuin osista noin kymmenen prosenttia olisi sovittu bändin jäsenten kesken etukäteen ja loppu tulee sitten lennosta. Albumi on Laken lauluja lukuun ottamatta melkoisen raskas, joten pieni metalliviite myös sieltä suunnasta.

Keith Emerson on monelle kosketinsoittajalle kova esikuva, sillä hän oli äärimmäisen maaninen live-esiintyjä. Mies kun soitti koskettimiaan milloin mitenkin päin. Soittimia ei varsinaisesti silitelty vaan soitto oli väkivaltaista ja kaoottista. Silti erinomaisen taitavaa. Tällä kertaa laitellaan myös tuosta live-osastosta videomateriaalia.

https://www.youtube.com/watch?v=KjkD39dCvBI

Jos esimerkkikappaleen haluaa albumia parhaiten kuvaavaksi, niin Knife-edgessä taitaa olla kaikki, mihin bändi tällä lätyllä pystyy.

https://www.youtube.com/watch?v=XwIehM-x6kA

https://open.spotify.com/album/4Q8vDc5lmB9SW9cgMDeQAJ

Kuva: anglonautes.eu

Metallimusiikin olemus – 39. Frippin tarkoin varjeltu kaaos

KING CRIMSON - IN THE COURT OF THE CRIMSON KING (1969)

Syksyllä 1967 Gilesin veljekset etsivät kitaristia perustaakseen bändin. Robert Fripp vastasi ja näin syntyi bändi nimeltä Giles, Giles and Fripp. Yhtye tuotti aikalaisarvioiden mukaan ”tylsähköä poppia”. Bändin tuleva kosketinsoittaja haukkui virityksen ”toivottomaksi”. Näinpä Fripp päätti tehdä jotain muuta. Hän kutsui ystävänsä Greg Laken bändiin ja heti kohta alku vuonna King Crimson harjoitteli ensimmäistä kertaa yhdessä.

Jonkin ajan kuluttua bändi julkaisi ensimmäisen albuminsa, tässäkin esimerkkinä olevan In The Court of the Crimson Kingin. Ohjenuorana oli tehdä valtavirrasta poikkeavaa musiikkia. Bändin sanoittajana ja valomiehenä toiminut Peter Sinfield onkin kertonut bändin vaihtaneen tahtilajin 7/8 tai 5/8, jos sävellykset kuulostivat liian tutuilta tai helpoilta.

Debyyttialbumi olikin läpimurto. Esimerkiksi The Whon Pete Townshend piti sitä ehdottomana mestariteoksena. Tuon albumin nauhoittanut kokoonpano hajosi kuitenkin hyvin pian sen julkaisun jälkeen ja Robert Fripp jatkoi yksin. Miestä onkin usein kuvailtu yhtenä omapäisimmistä muusikoista, sillä hän on ainut yhtyeen jäsen, joka on ollut jokaisessa King Crimsonin projektissa mukana.

Toisaalta juuri Fripp on se, joka eniten metallin saralla on muusikoita inspiroinut. Kuuluisia metallipuolen ihailijoita tulee mieleen ainakin Steven Wilson (Porcupine Tree), Kirk Hammett (Metallica), Geoff Tate (Queensrüche, Adam Jones (Tool), Paul Masdival (Cynic). Hän on musikaalisten taitojensa lisäksi hyvin tarkka omistamastaan musiikista, eikä sitä tahdo kirveelläkään löytyä mistään streamauspalvelusta.

Metalliin ja progressiiviseen musiikkiin kaiken kaikkiaan on bändillä ollut valtava vaikutus. Tarkoituksellisen vaikeaa ja haastavaa kilkutusta, jonka ei kuulukaan olla kakunpala purtavaksi. Nykyisin progressiivisuus on melkeinpä pääsääntöistä lähes kaikessa uudessa metallissa. Esikuva-asema on silti bändin suurin arvo, sillä noista bändin suuruuden ajoista on jo melko nippu vuosia kulunut. On jäsenistössä sitten ollut Frippin lisäksi kuka tahansa, on hän yleensä muusikkopiireissä erittäin arvostettu. Kokoonpano ei aina ole ollut kovin tavallinen sekään. Nykyiselläänkin bändissä on kolme rumpalia. Tällä hetkellä soittavassa kokoonpanossa on nimittäin sellainen sakki kuin Fripp, Mel Collins, Tony Levin, Pat Mastelotto, Gavin Harrison… Kyllähän noilla nimillä jonnekin pääsee.

Millaista musiikkia albumi sitten sisältää? 21th Century Schizoid Man on nimensä kuuloinen, raastava ja raskas, jopa mielipuolinen progeteos. Se on kuitenkin armottoman kova kappale. Loppu levy on rauhaisampaa vellontaa, jonka kruunaa levyn eeppisesti päättävä The Court of the Crimson King.

Kansitaidetta hyvin kuvastavaksi esimerkkikappaleeksi laitamme tietysti tuon 21th Century Schizoid Manin.

https://www.youtube.com/watch?v=iX9Dr3Hyi98

Koko levyä ei netistä löydy.

Kuva: teamrock.com

Metallimusiikin olemus – 38. Kenties maailmankaikkeuden huonoin tärkeä albumi?

CAPTAIN BEEFHEART AND HIS MAGIC BAND - TROUT MASK REPLICA (1969)

Frank Zappan hullumpi versio, Don Van Vliet eli Captain Beefheart on psykedeliapuolen hämmentävimpiä hahmoja. Myös kuvataiteilijana uraa tehnyt mies aloitti kuvanveiston kertoman mukaan jo 3-vuotiaana. Musiikkiin hän pääsi kiinni vasta myöhemmin. Silloin hän kuunteli paljon bluesia ja jazzia Robert Johnsonista John Coltraneen. Koulussa hän löysi Frank Zappan ja musiikillinen innostus sai lisätukea toiselta psykedelian ja kokeellisuuden ystävältä. Van Vliet kuoli pitkäaikaiseen MS-tautiin vuonna 2010.

Trout Mask Replican syntytarina on jopa kulttimainen. Bändi koostui Van Vlietia lähes 10 vuotta nuoremmista soittajista, joita herra itse kohteli vähintään häikäilettömästi. Usein levyä pidetäänkin eräänlaisena Van Vlietin ihmiskokeen tuloksena. Van Vliet halusi bändin ”elävän” albumin musiikiksi. Niinpä koko bändi harjoitteli yötä päivää erakoituneena syrjässä sijaitsevassa talossa.

Ilmeisesti herralla Pihvisydämellä oli tavoite selkeänä mielessään, sillä albumin 28 kappaletta, kestoltaan 78 minuuttia, sävellettiin yhdessä ainoassa 8,5 tunnin sessiossa. Sävellys tapahtui pianolla, soittimella, jota Van Vliet ei osannut soittaa. Tämän jälkeen yhtye harjoitteli kahdeksan kuukautta nälässä, univajeessa ja joskus jopa väkivallan kohteena, asuen kahdessa huoneessa ja harjoitellen kolmannessa. Tämän jälkeen koko setti äänitettiin 4,5 tunnissa livenä, jonka jälkeen Van Vliet itse nauhoitti soiton päälle lauluja muutaman päivän ajan. Kunnioitettavaa projektin hallintaa tai sitten miehellä vain oli julmetusti kaloja päässä.

Eihän albumi aikanaan saanut kummoistakaan palautetta, mutta vuosien jälkeen se on saanut kokeellisuudessaan ikonisen aseman. Simpsoneiden luoja Matt Groening on kertonut albumin olleen huonointa, mitä hän oli ikinä kuullut. Hän ei voinut uskoa, että tuottaja Frank Zappa voisi tehdä jotain tällaista hänelle. Sitten väkisin yrittämällä albumi oli kolahtanut monen kuuntelun jälkeen. Myös ennen kaikkea visuaalisesta maailmastaan tunnettu David Lynch pitää albumia ”kaikkien aikojen suosikkialbuminaan". Varsinaisista muusikoista ainakin Red Hot Chili Peppersissä vaikuttanut John Frusciante on albumiin hyvin mieltynyt. Ja kyllähän näitä kaikkia ihailijoita jonkinlainen psykedelia yhdistää.

Metallin suhteen albumia pitänee katsoa nimenomaan äärimmäisen kokeellisuuden suunnasta. Tekotapa on raaka. Siitä tulee mieleen Slipknotin käyttämä agressio, jossa jopa luita on murtunut. Musiikillisesti mennään niin äärimmäisen outoon meininkiin, että pahimmasta kikkailumusiikistakin saa hakemalla hakea yhtä kaistapäisiä elementtejä. Jollain tapaa Mike Pattonia voisin tietyissä projekteissa verrata Don Van Vlietiin.

Vaikka minä paljon siedän ja paljon olen kuunnellut, on Trout Mask Replica (1969) ollut kautta aikojen kolmen huonoimman kuuntelemani albumin joukossa. Eikä se sieltä nouse vieläkään. En vain ymmärrä. En toisaalta ymmärrä Kaija Saariahonkaan tuotantoa, ja silti häntä pidetään maailmalla todella suurena artistina. Ihan ensimmäisestä kappaleesta lähtien Trout Mask Replica on kammottava. Tekotapa on kunnioitettava, mutta musiikki lähinnä kaaosta.

Esimerkkinä ykkösbiisi. Siitä voi sitten kukin päätellä, onko musiikki niin erinomaista, että albumi kannattaa kokonaan kuunnella.

https://www.youtube.com/watch?list=PL85AED660A8EB8501&v=PxRt0rTCo7Q

https://www.youtube.com/watch?v=xiorncOFpcg

Kuva: The Hollywood Reporter

Metallimusiikin olemus – 37. Psyke-jazzia 16-raiturilla

FRANK ZAPPA - HOT RATS (1971)

Vähän ennen vuosikymmenen kääntymistä, julkaisi Frank Zappa yhden myydyimmistä albumeistaan. Hot Rats on oikeastaan ensimmäinen herran sooloalbumeista. Levy on lähes kokonaan istrumentaalimusiikkia. Ainoan vokaaliosuuden vetää Captain Beefheart, joka myös Don Van Vlietinä tunnetaan.

Frank Zappa itse on yksi eniten yleisön mielipiteitä jakavista proge-muusikoista. Moni puristi tuntee koko tuotannon jokaista tahtimerkintää myöten, mutta osalle musiikki on pelkkää yliarvostettua kaaosta. Harvassa on kuitenkin ne, jotka eivät Zappaa muusikkona arvoistaisi.

Zappan ulkonäkö ja pukeutuminen viittaa helposti hippiliikkeeseen, vaikka miehen kerrotaan jopa inhonneen hippejä. Zappa ei myöskään ollut musiikkinsa tavalla viehtynyt psykedeelisiin aineisiin vaan oli tupakkaa lukuunottamatta täysin raitis.

Hot Ratsilla esiintyy melkoinen lajitelma huippumuusikoita. Tunnetuimpina heistä ehkä basisti Max Bennett ja ranskalainen sähköviulisti Jean-Luc Ponty. Albumin avaava Peaches En Regalia on lähellä suomalaista Tikanmäkeä, mutta hiukan progressiivisemmin toteutettuna. Toisena tulevalla Willie the Pimpillä kuullaan Zappan pitkä ja taidokas wah wah-soolo, jonka taustalla rytmiryhmä kuulostaa pelottavan taitavalta.

Mitä Hot Rats on antanut metallille tai miten metallia voi tämän avulla määrittää? Suurimpana poikkeuksena aiemmin mainittuihin albumeihin pitäisin äänitystekniikkaa. Levy on koko musiikkihistoriassa aivan ensimmäisiä 16-raitatekniikalla äänitettyjä tuotoksia. Tämän kaltaisessa musiikissa ja eri toten myöhemmässä metallissa, moniraitatekniikka on ollut erittäin tarpeellinen. Varsinkin musiikin mennessä raaempaan suuntaan on äänityksiä ollut pakko tehdä palanen kerrallaaan soundien selkeyden takia. Vaikka musiikkina ollaan kaukana, niin ilman moniraitatekniikkaa olisi moni Nightwish-albumi eeppisyydeltään koulun kevätjuhlien tasoa. Ehkä sitä myös Zappan kitarataidot ja eräänlaisen ”kitarasankaruuden” voisi lihavoidulla kirjoittaa. Onhan nämä teknisesti julmetun taitavia vetoja.

Musiikkina Hot Rats (1971) ei niin vaikea ole kuin moni Zappan tuotoksista minulle on muuten ollut. Ylitsepääsemättömän kunnianhimoiseen materiaaliin tulee kuitenkin jokaisen musadiggarin ainakin hiukan tutustua. Reitillä metalliin Zappa on tärkeä hahmo, jos ei ihan virstanpylväs niin enemmän kuin kuriositeetti kuitenkin. Musiikki on outoa, eikä sen sisään ole helppo päästä, mutta kyllä sen taidokkuus jollain tasolla kiehtoo.

Esimerkkikappaleena ehkä helpoiten lähestyttävä ja miehen sävellyskynän terävyydestä parhaiten kielivä Son of Mr. Green Genes.

https://www.youtube.com/watch?v=LmN5FMqtBBc

https://open.spotify.com/album/0WYYrC9My9rYWigac003hw

Kuva: Flipboard.com

Metallimusiikin olemus – 36. Kasino paloi ja niskat murtui

THE MOTHERS OF INVENTION - FREAK OUT (1966)

Varsinkin progressiivisen väen suosiossa oleva Frank Zappa perusti ryhmän nimeltä The Mothers of Invention. Alkuperäisessä kokoonpanossa oli vain viisi henkeä, mutta levytyssessioissa on soittanut kymmeniä ihmistä.

Musiikki ei millään lailla ollut helppoa ja tavallista, vaan nimenomaan psykedeelistä ja hämmentävää. Porukan kuuluisin teos, vuonna 1966 ilmestynyt Freak Out! sisältää maalimanrumien kansien lisäksi jännittäviä sovituksia ja melko huonoa äänenlaatua. Tuplavinyyli on jakautunut siten, että ensimmäinen puolisko on jälkeenpäin kuvailtavissa zappamaiseksi, kantaaottavaksi parodiamusiikiksi. Toinen levy oli enemmän kokeellista materiaalia.

Sanoituksista huolimatta jäsenistön hulvaton soittotaito paistaa läpi niin, ettei nukuttua saa. Zappa itse oli musiikillisesti todellinen nero myös sävellyspuolella. Vähän pulskea laulu tosin syö esitysten särmää, mutta kappaleissa on miellyttäviäkin elementtejä ja paremmalla äänenlaadulla tätä varmaan kuuntelisi helpommin. Sen verran on kuitenkin sanottava, että kazoota en soittimena siedä oikeastaan missään.

Levyn tuottajana toimi Tom Wilson, jolla on listoilla ollut sellaisia nimiä kuin Bob Dylan, The Velvet Underground ja Simon & Garfunkel. Hämmentävää siinä on oikeastaan se, että mies oli tummaihoinen. 1960-luvulla se ei vielä ollut niin tavallista. Varsinkaan valkoihoisten artistien joukossa. Äänitysprosessit ovat varmasti olleet ikimuistoisia.

Metallielementtejä on levyltä auditiivisesti vaikea löytää. Enemmän uskon paikan listalla olleen ansaittu nimenomaan kantaaottavana ja soittotaidollisena juttuna. Auktoriteettejä vastustava toiminta ja byrokratian kritisoiminen ovat aina olleet osa metalli- ja varmasti muutakin musiikkia. Albumin hämmentävyyttä ja kunnianhimoa ihaili ainakin The Beatles, jonka Sgt. Pepper’s Lonely Heart Club Band-albumi on kuulemma heidän versionsa Freak Out!:sta. Ehkä niissä on samaa. Nykyhetken tyylilajin jatkajana voisi pitää esimerkiksi Mike Pattonia. Hänenkään tuotoksensa eivät kulje valtavirrassa, eivätkä edes sen suuntaisissa pienissä puroissa.

Mothers of Inventionin historiaan kuuluu pari hyvin muistettavaa tapausta. Ensimmäinen on jo aiemmin mainittu Montreauxin kasinon sytyttämään päässyt keikka vuonna 1971, josta Deep Purple kertoi Smoke on The Water-kappaleessaan. Toinen on enemmän itsensä Frank Zappan uraan vaikuttanut seikka. Samana vuonna Lontoossa eräs yleisöstä tönäisi Zappan lavalta. Bändi luuli Zappan kuolleen, mutta hän onneksi selvisi ”vain” murtumilla, päävammoilla ja kurkkutorven murskaantumisella. Tuo onnettomuus piti miehen yli puoli vuotta pois keikoilta ja lähes yhtä pitkään pyörätuolissa. Kurkkutorven vamma tiputti miehen äänialaa noin kolmanneksen alaspäin.

Albumin pystyy kyllä kuuntelemaan, mutta ei siitä helposti itselleni sävellyksellistä klassikkoa tule. Laitetaan jakoon avausraita, joka kuvaa melko hyvin albumin ensimmäistä puoliskoa.

https://www.youtube.com/watch?v=HQp9EppDB8M

https://open.spotify.com/album/6qfS5de8GAy1G5tk7tyiof

Kuva: YouTube.com

Metallimusiikin olemus – 35. Älykkörunouden ja paheellisen käytöksen kombinaatio - Jim Morrison

THE DOORS - L.A.WOMAN (1967)

Usein virheellisesti luullaan, että The Doors olisi nimensä saanut keikkajulisteiden ”ovet”-tekstistä. Tällä viitataan siis aikaan, jolloin keikkapaikan ovet aukeavat ja yleisö pääsee sisään. Näin ei kuitenkaan ole, vaan nimi on tullut runoteoksesta nimelta The Doors of Perception. Näin kävi siis vuonna 1965, kun The Doors sai alkunsa.

The Doors eli Jim Morrison, joka on vielä tänä päivänäkin mystisyyden verhoama hahmo. Muut bändin jäsenet rumpali John Densmore, kitaristi Robby Krieger ja kosketinsoittaja Ray Manzarek olivat bändille se runko, jonka Morrisonin käytös ja luonne vaativat, että bändi ylipäätään pysyi pystyssä. Varsinkin Manzarek ihannoi Morrisonia henkilönä. Krieger ja Densmore eivät olleet aina ihan samalla taajuudella.

Tuohon aikaan The Doors oli tumminta ja paheellisinta musiikkia, mikä julkisuudessa sai huomiota. Se ammensi voimiaan Morrisonin huuruisissa ja eroottisissa, kuolemaa ihannoivissa sanoissa. Anarkistinen ja auktoriteettivastainen Morrison aiheutti hämminkiä siellä, missä bändi liikkui. Lähinnä päihteiden käyttönsä takia.

Vuonna 1971 julkaisut L.A.Woman jäi bändin viimeiseksi studioalbumiksi. Jim Morrison kuoli pari kuukautta julkaisun jälkeen. Albumi poikkeaa muista Doors-albumeista äänitystekniikaltaan. Suurin osa kappaleista äänitettiin livenä ja niissä kuuluu erittäin vahva blues-musiikin vaikutus.

The Doors on aina vedonnut metallipuolen ihmisiin. Se johtunee pääosin Morrisonin hahmosta ja tavasta käsitellä auktoriteetteja. L.A. Woman ei varsinkaan sisällä varsinaista metallia kovinkaan paljon. Enemmän löydän metallia debyyttialbumin ensimmäisestä kappaleesta, Break on Through (To The Other Side) on edelleen kohtuullisen kova esikoislevyn avausraita. Silti esimerkiksi nimiraita L.A. Woman vaanii ja lymyää, kunnes iskee päälle groovaavalla kompillaan. Ja soittajat kyllä ovat taitavia, varmasti metallimaisempikin ilmaisu taipuisi. Morrisonin ääni on miehen ikään nähden karismaattinen ja vahva, joskin aika hyvin viskillä valeltu.

The Doors on myös niitä bändejä, jotka ovat vaikuttaneet lähes kaikkiin heidän jälkeensä tulleisiin jotenkin. Samaa hulluutta löytyy ehkä glam rock bändeistä. Ei pitäisi, mutta sanon kuitenkin, että Guns N' Roses’ssa ja Mötley Crüessa on jotain samaa. Ainakin käytöksen suhteen. Type O Negative tekemisissä voi myös samankaltaisuutta havaita. Sanoitusten teemat, tietynlainen pimeys ja läpipaistava äly ovat vahvasti läsnä.

Itse L.A.Woman on hyvä albumi. Soundit ovat luonnolliset ja miellyttävät. Jos tuollainen blues-vetoinen musiikki uppoaa, niin tämä on helppo albumi kuunneltavaksi. En itse pidä sitä bändin parhaana esimerkkinä metallin esi-isistä, mutta ei se huonokaan ole.

Esimerkkikappaleena legendaarinen päätösraita Riders on The Storm.

https://www.youtube.com/watch?v=k9o78-f2mIM

https://open.spotify.com/album/7IKUTIc9UWuVngyGPtqNHS

Kuva: youtube.com

Metallimusiikin olemus – 34. Andy Warhol, Lou Reed ja glam rockin alkulähteet

THE VELVET UNDERGROUND & NICO (1967)

The Velvet Underground & Nico on sellainen albumi, jonka kannen tuntevat kaikki, mutta harva lopulta on sen musiikkia kuullut. Albumin kansitaiteesta vastasi kuvataiteilija Andy Warhol, joka toimi myös albumin toisena tuottajana.

The Velvet Underground ei bändin varsinaisena aktiiviaikana ollut mitenkään erityisen suosittu. The Velvet Underground & Nico-albumi sai sen verran paheksuntaa, että sen kappaleet eivät juuri radiossa soineet. Tämä albumi tehtiin Nicon, saksalaiset juuret omaavan naislaulajan kanssa. Nico oli Andy Warholin ympärillä pyörivää ”ihmesakkia”, ja kuten monet muutkin tuosta joukosta, omasi hyvin vahvan mielenkiinnon huumeita kohtaan.

Varsinaisen bändin keulahahmo Lou Reed on metalliväelle tuttu lähinnä melko flopiksi osoittautuneesta yhteistyöstä Metallican kanssa. Reedille on kuitenkin ne suurimmat huomiot osoitettava, sillä hän oli se, joka teki kyseisestä albumista jälkikäteen katsottuna uraauurtavan. Reed käsitteli teksteissään ajalle poiketen hyvin vapaasti erinäisiä tabuja, kuten huumeidenkäyttöä ja erilaisia seksuaalisia poikkeavuuksia. Loullakin oli elinaikanaan riittävästi kanssakäymistä huumeiden kanssa. Lopulta miehen maksa ei kestänyt reipasta elämää, vaan hän kuoli maksaongelmiin vuonna 2013.

Tästä päästäänkin albumin täysin oikeutettuun paikkaan metalliin vaikuttaneiden levyjen listalla. Paheksuntaa, huumeita, seksiä ja undergroundia oli siis moneen mittapuuhun verraten paljon. Tämä oman aikansa hipsterialbumi ei musiikilliselta anniltaan ole mitenkään erityisen raskasta. Paljon se on innoittanut ja tarkkanäköinen voi huomata jonkinlaisen yhteyden vaikkapa myöhemmin käsiteltävään glam rockiin. Psykedelian alaotsikossa liikuessamme, voi tästä aistia myös sen suunnan elementtejä. Niitä muuhun soittoon kiinnitteli ainakin sähköviulua soittanut John Cale. Todellista pioneerityötä teki myös rumpali Maureen Tucker, joka oli ensimmäisiä todella tunnettuja naisrumpaleita.

Musiikkia tällä levyllä on oikeasti vaikea kuvata sanoin. Ei se useammallakaan kuuntelulla jää päähän soimaan, mutta se ei missään nimessä ole huonoa. Oletan sen olevan niitä levyjä, jotka kasvavat joka kuuntelulla. Sanoituksissa on jotain perin hämärää, vaikka aiheena huumeet ja oudot mieltymykset eivät suoranaisesti kiehdokaan. Ehkäpä paketti ja sen outous vetoaa kaikissa musadiggareissa ainakin kevyesti loisivaan hipsteriin. Ja oudointa albumissa taitaa olla juuri se, että se ei lopulta edes kuulosta kovin oudolta. Tässä ajassa. Mutta mitä se on ollut vuonna 1967?

Lou Reed on bändinsä kanssa ollut erittäin merkittävä monelle artistille. Esimerkiksi vaikkapa David Bowie, Pearl Jam ja The Smashing Pumpkins ovat Velvet Undergroundin musiikista kertoneet inspiraatiota saaneensa. Ehkä juuri viimeksi mainitussa löytyy näistä ”nykyisistä” eniten samaa.

Esimerkkinä toimikoon avausraita Sunday Morning. Vaikea tästä suoraan on takoa metallia, mutta kyllä tässä joku hivenen häiriintynyt väri on.

https://www.youtube.com/watch?v=Xhbyj8pqUao

https://open.spotify.com/album/6MqUvJry4Z87cCWebJmzcu

Kuva:

”1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään” – B:lla alkavat artistit.

”1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään” on Robert Dimeryn toimittama musiikkikirja, josta B:llä alkavat artistit kahlasin läpi. Vastaan tuli monenlaista levyä, niin hyviä, keskivertoja kuin sysihuonojakin. Tässä pieni tiivistelmä levyistä, sekä mielestäni parhaista biiseistä niillä. Parhaat biisit löytyvät soittolistasta tekstin lopussa.

JOKAISEN PITÄISI TÄMÄ LEVY OMISTAA!



1. Buckley, Jeff – Grace (1994, alternative rock)
“Myös laulajan traagisella kohtalolla puolittain ratsastava levy. Tällä kertaa se laulaja oli tosiaankin taitava.”


NÄMÄ LEVYT VOI KUUNNELLA USEASTI



2. Bowie, David – Rise & Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars (1972, glam rock)
“Hyvä teos varmasti aikanaan. Oikeastaan vain Starman pomppaa biisinä ylös.”

3. Björk – Debut (1993, electronic pop)
“Muutama hullun kova biisi ja sitten sellaista björkmäistä taidekilkuttelua.”

4. Black Sabbath – Black Sabbath (1970, heavy metal)
“Huojuntaa laadussa ja sävellyksissä, jopa soitossa, mutta on tällä myös hetkensä.”

5. Black Sabbath – Paranoid (1970, heavy metal)
“Tässä on eniten Black Sabbathia. Ehkä johtuu noista hiteistä.”

6. Blood, Sweat & Tears - Blood, Sweat & Tears (1968, rock)
“Tuttuja sävelkulkuja big band-hengessä ja hyvällä groovella. Oikein hyvää meininkiä. Autoon sopivaa.”

7. Björk – Vespertine (2001, electronica)
“Eteeristä huttua, ei niin hyvä kuin aiemmat.”

8. Beck – Sea Change (2002, alternative rock)
“rauhallista ja kaunista, jopa pearl jam tyyppistä maalailua. Beckiä parhaimmillaan.”

9. Brubeck, Dave – Time Out (1959, cool jazz)
“Hyvää perusjazzia, alkupää jopa huippua. ”

10. Big Brother & the Holding Company – Cheap Thrills (1968, blues rock)
“Kyllä Janisin ääni oli maineensa veroinen, ihan äänen takia tämä täällä kannattaa olla.”

11. Bon Jovi – Slippery When Wet (1986, hard rock)
“tukkarockin kulmakiviä, mutta alkupuolen jälkeen lähinnä kylmänväreitä herättävää tekokovaa hempeilyä.”

12. Black Crowes – Shake Your Money Maker (1990, southern rock)
“Hyvää etelän bluesrockia. Mukavaa mätkettä.”

13. Beck – Guero (2005, alternative rock)
“Jännittäviä ja ehdottoman omaperäisiä kitarariffejä. ”

14. Basie, Count – The Atomic Mr. Basie (1958, swing)
“Vanhaa big-band-jazzia. meininkiä. Oikein mukavaa.”

15. Bee Gees – Odessa (1969, pop)
“Korkealta laulettu konseptialbumi, joka ehkä vaatisi tarkkaa sanojen seuraamista.”

16. Buena Vista Social Club - Buena Vista Social Club (1997, son cubano)
“Hieno tarina. Juuri sitä kuubalaista musiikkia, mitä sen kuuluukin olla. Tälle on paikkansa.”

17. Boston – Boston (1976, hard rock)
“AOR-musiikkia ennen kuin se oli AOR-musiikkia. Aivan hyvää peruskauraa.”


NÄMÄ ALBUMIT KANNATTAA AINAKIN KERRAN KUUNNELLA



18. Baez, Joan – Joan Baez (1960, folk)
“Kantaaottavaa nainen ja kitara-laulantaa. Hetkittäinen menee syvällekin, sillä Joan osaa laulaa.”

19. Beatles – Abbey Road (1969, rock)
“Legenda. Vähän sekava kuitenkin.”

20. Beta Band – Heroes to Zeros (2004, electronic)
“Kummallista musiikkia. Hirvittävän tavallista, mutta ei kuitenkaan. On niin outo, että voi olla, että paikka täällä on oikeus ja kohtuus.”

21. Bad Company – Bad Company (1974, hard rock)
“Perusrockia.”

22. Booker T & the MGs – Green Onions (1962, r&B)
“Alkukantaista urkumusiikkia. Blues-henki huokuu ja sikari tuoksuu. Teemailtoihin taustalle.”

23. Boards of Canada – Music Has the Right to Children (1998, electronica)
“Omalla laillaan legendaarinen kilkutusbändi. Vähän soundit ovat vanhahkot, mutta on tämä varmasti uranuurtaja tällä alalla.”

24. Black Sabbath – Vol 4 (1972, heavy metal)
“Epätasainen albumi legendaarisilla kansilla. Muutama hämmentävän huonosti soitettu kohta.”

25. Beck, Jeff – Truth (1968, blues rock)
“Vanhaa rokkia, ihan aikansa mukaista.”

26. Buckley, Tim – Goodbye & Hello (1967, folk rock)
”Tunteellista ja vakuuttavaa laulutyötä ja mahtipontisia sävellyksiä.”

27. Björk – Medúlla (2004, vocal)
“Äänenkäyttöä parhaimmillaan, mutta biiseinä toki aika epäselkoja. ”

28. Beta Band – Hot Shots II (2001, electronic)
“Helpompaa Radioheadia, myös vähän keskinkertaisempaa. Ei ihan kanna albumimittaa asti.”

29. Beastie Boys – Ill Communication (1994, hip hop)
“Legenda, muta pidemmän päälle rasittava.”

30. Blur – Blur (1997, indie rock)
“Semittäistä brittirokkia. Joku tässä on vain niin angstia. Ei jaksa enää.”

31. Blue Nile – A Walk Across the Rooftops (1984, sophisti-pop)
“Kasarimeininkiä aika rauhallisella otteella. Ei pahakaan.”

32. Bees – Sunshine Hit Me(2002, indie rock)
“Erikoista musiikkia. Zero 7 tulee jotenkin mieleen. Sellaista chillailua ska-otteella. Hyvin rauhallista.”

33. Blue Cheer – Vincebus Eruptum (1968, psychedelic rock)
“Osittain rasittavaa esi-stoneria. On siellä hyvääkin ja paikan listalla tavallaan ymmärtää.”

34. Big Black – Atomizer (1986, noise rock)
“Raastavaa punkia. Aika höyryvetoinen tunnelma. Ei ihan onnetonta. Huonot soundit.”

35. Big Star – Third (1978, power pop)
“Liian pitkä levyllinen kantrirokkia. Tai jotain sellaista helppoa. Vähän liian helppoa.”

36. Belle & Sebastian – If You’re Feeling Sinister (1996, chamber pop)
“Liian iloista ja siloista indiepoppia. Varmaan tyylissään maailman kärkeä, mutta tylsää on.”

37. Beatles – Beatles (1968, rock)
“Myös legenda. En ole vielä sisäistänyt”

38. Beatles – Sgt Pepper’s Lonely Hearts Club Band (1967, rock)
”Kappaleina ei minun makuuni, mutta kunnianhimoisuudessaan tärkeä levy.”

39. The Band – The Band (1969, roots rock)
”Aika rasittavalla laululla varustettua musiikkia.”

40. Bowie, David – Low (1977, art rock)
” B-puolen Ambientia voisi kuunnella levyllisen. Eikä tämä läpeensä kehno ole muutenkaan.”

41. Buffalo Springfield – Again (1967, psychedelic rock)
“Tylsää kantripohjaista rokkia. Ei pelasta Young ja Stillskään tätä. Tylsää on. Ei voi mitään.”

42. Bonnie Prince Billy – I See a Darkness (1999, indie rock)
“Sellaista tasapaksua akustista indie-folkia. Tällaisia bändejä on arviolta miljoonia.”

43. Beastie Boys – Licensed to Ill (1986, rap rock)
“Oivaltavia lainailuja rocklegendoista, mutta osa biiseistä on aikamoisen rasittavia.”

44. The Byrds – The Notorious Byrd Brothers (1968, psychedelic rock)
“Parempaa ja vauhdikkaampaa Byrdsiä. Ehkä Crosbyn poislähtö teki vain hyvää.”

45. Black, Frank – Teenager of the Year (1994, alternative rock)
“Vähän liian pitkä albumillinen sekavasti koostettua punk pop rockia. Hyviäkin paloja on.”

46. Beau Brummels – Triangle (1967, folk rock)
“Psykedelian ja hyvän välimaastossa pyörivää aikansa musiikkia. Kyllä tämä varmaan paikkansa listalla ansaitsee.”

47. Banhart, Devendra – Rejoicing in the Hands (2004, indie folk)
“Folkia. Outoa.”

48. Brel, Jacques – Olympia ’64 (1967, chanson)
“Ranskalaisen musiikin perikuva. Live-levytys ei soundeiltaan ole parasta, mutta onhan tuossa yritystä.”

49. Blur – Modern Life is Rubbish (1993, britpop)
“Brittirokkia, perus-sellaista. Keskinkertaista ollut minulle aina. Muutamia hyviäkin riffejä on.”

50. Big Star – # 1 Record (1972, power pop)
“Kantrimaista rockia. Ei ihan hirvittävää, mutta hivenen tylsähköä kyllä.”

51. Baker, Anita – Rapture (1986, quiet storm)
“Kunnon kasarisiirappia.”

52. Bush, Kate – The Sensual World (1989, art rock)
“Sitä samaa nauhattoman basson säestyksellä. Leijumista jossain eteerisissä maailmoissa.”

53. Beatles – Rubber Soul (1965, folk rock)
“Tämäkään ei ole sävellystyön merkkiteos. Liian monta rallattelua. Ei eleanorerigbyjä.”

54. Beatles – Revolver (1966, rock)
“Legendaarista rockia. Muutamia hyviä sävellyksiä, muutama psykedelian prototyyppi ja paljon turhaa.”

55. Bee Gees – Trafalgar (1971, soft rock)
“Hienoja jousisovituksia, vaatisi ehkä tarkempaa tutustumista. Ehdottomasti levy joka listalle kuuluu.”

56. Brown, James – Live at the Apollo (1963, soul)
“Ei oikeastaan ollut sitä mitä odotin. Rauhallista ja hiljaista. On varmasti parempiakin levytyksiä tältä mieheltä.”

57. Bush, Kate – Hounds of Love (1985, art pop)
“Folk-fantasialauleskelua. Enemmän sitä, mistä Bush tunnetaan. Himpun epätasapainoinen vain.”

58. Beck – Odelay (1996, alternative rock)
“Aikamoisen sekavaa kilkutusta ja laahausta. Ei niin hyvä kuin guero.”

59. Bad Brains – I Against I (1986, hardcore punk)
“HC-punk-kaahausta. Eihän tähän pysty.”

60. Basement Jaxx – Remedy (1999, house)
“Liian vanhaa Jaxxia.”

61. Burman, Rahul Dev – Shalimar (1975, soundtrack)
“Bolliwood-elokuvan soundtrack. Miltä lie ajalta? Tarvitsisi sen elokuvan taustalle. Varmasti siihen sopii hyvin.”

62. Beatles – A Hard Day’s Night (1964, rock)
“Pikkusen liian Beatlesiä. Liian vanha soundi. Hyviä sävellyksiä osin, mutta liikaa rillumareitä.”

63. Burning Spear – Marcus Garvey (1975, reggae)
“Jotain alkukanta-reggaeta. Ihan jees. Reggaeksi.”

64. Badly Drawn Boy – Hour of Bewilderbeast (2000, indie folk)
“Folkia. Ei jaksa.”

65. Byrds – Fifth Dimension (1966, folk rock)
“Kantrirokkia. Mainstreamia mulle, mutta aikanaan varmaan ollut jotenkin uraauurtavaa.”

66. Beach Boys – Today! (1965, orchestrated rock)
“Beach boys-höttö jatkuu. Muutamia hyviä pätkiä, mutta onhan tämä aika yksinkertaista.”

67. Byrds – Mr. Tambourine Man (1965, folk)
“Ei huippua kokonaan, mutta pari hyvää sävellystä.”

68. Bowie, David – Aladdin Sane (1973, glam rock)
“progressiivisillä jazz-pianoilla siivitettyä erikoispoppirokkia. Muutama hyvä pätkä, mutta happoista on.”

69. Blondie – Parallel Lines (1978, pop rock)
“Pop rockia naislaululla. Muutama radiohitti ja loppu peruskamaa. Äänessä on aikamoista kantrisävyä.”

70. Bush, Kate – Dreaming, the (1982, art rock)
“Äänenkäytöllä kikkailua. Ei montakaan klassikkosävellystä. Mutta jopa karjuntaa sisältävää naislaulua.”

71. Bowie, David – ‘Heroes’ (1977, art rock)
“Kasarisoundia ennen kasikytlukua. Pahan kuuloisia soundeja, outoja kitarajuttuja ja pari hyvää instrumentaalia.”

72. Belle & Sebastian – Tigermilk (1996, indie pop)
“Samaa tylsähköä, vähän liian iloista musiikkia. En tiedä miksei sytytä. Liian helppoa.”

73. Burke, Solomon – Rock ‘n’ Soul (1964, R&B )
“Soulin alkuajoissa ollaan. Vähän liian imelää minun makuun. Hidasta blues-soulia.”

74. Bowie, David – Hunky Dory (1971, glam rock)
“Eipä paljon mistään kotoisin ilman Life in Marsia. ”

75. Beastie Boys – Paul’s Boutique (1989, alternative hip hop)
“Ei niin hyvä kuin Licensed to Ill. Liian rasittavaa räppiä rasittavilla äänillä ja hyvin itseään toistavalla räp-melodialla.”


NÄIHIN ÄLÄ KOSKE!



76. Bragg, Billy & Wilco – Mermaid Avenue (1998, folk rock)
“Kantria ja folkia. Wilco pelastaa paljon Braggin karmaisevalta ääneltä. Aika tylsää joka tapauksessa.”

77. Band – Music from Big Pink (1968, americana)
“Ei vaan iske tämä laulu.”

78. Bowie, David – Station to Station (1976, art rock)
“70-luvun lopun ihmepoppia. Liian vähän nyansseja, monotonista ja kummaa. Tässäkin levyssä on kuitenkin yksi helmi.”

79. Beach Boys – Pet Sounds (1966, progressive pop)
“Surffendaalia. Turhan kaukaa historiasta minulle.”

80. Buckley, Tim – Greetings from LA (1972, funk)
“Taidepläjäys. Ihmeellistä scat-soolottelua ja sekoilevia sävellyksiä. Hajanainen teos.”

81. Badu, Erykah – Mama’s Gun (2000, neo soul)
“kammottavaa R&B:tä”

82. Buzzcocks – Another Music in a Different Kitchen (1978, punk rock)
“Alkupunkia. Osittain jopa kuunneltavaa. Rasittavaakin mahtuu joukkoon.”

83. Beatles – With the… (1963, rock and roll)
“Ei kovinkaan ihmeellinen albumi. Kopiokappaleita, eikä mitään järkevää linjaa.”

84. Ben, Jorge – África Brasil (1976, world music)
“Oikeastaan sellaista maailmanmusiikkia, jota ei jaksa pitkään kuunnella. Taustalla menee, mutta tällaista on tehty niin paljon, ettei aiheuta erikoisia värähdyksiä.”

85. Blur – Parklife (1994, britpop)
“Alku lähtee lupaavasti, mutta sitten se lopahtaa aika raskassoutuiseksi ja häiritseväksi brittirockiksi. Joku ei Blurissa vaan kanna riittävän pitkälle.”

86. Buckley, Tim – Happy Sad (1969, folk jazz)
“Keskinkertaista länkötystä. Hyvin 70's. “

87. The Boo Radleys – Giant Steps (1993, psychedelic pop)
“Ja taas on keskinkertaista brittipoppia. Tylsää on. Taitaa kuitenkin olla kirjoittajan lempilapsi.”

88. Bowie, David – Young Americans (1975, blue-eyed soul)
“Tylsää poppia. Ei jumankauta, että tylsää. ”

89. Bragg, Billy – Talking with the Taxman About Poetry (1986, rock)
“Rasittavantyyppistä irkkufolkkia huonolla laululla ja pitkäveteisillä poliittisilla kannanotoilla.”

90. Beach Boys – Surf’s Up (1971, progressive pop)
“Sitä samaa lainelautailua.”

91. Bukem, LTJ – Logical Progression (1996, electronic)
”Vanhaa ja todella vanhan kuuloista elektronista tanssimusiikkia. Baskeri vinoon ja keltaset lasit päähän. Ei helvetti”.

92. Bauhaus – Mask (1981, gothic rock)
“Kamottavaa ölötystä. Musiikki ei periaatteessa ole täysin kamalaaa, mutta laulu on.”

93. Barrett, Syd – Madcap Laughs (1970, psychedelic folk)
“Kamala.”

94. Black Flag – Damaged (1981, hardcore punk)
“Raastavaa ja hirvittävää punkia, jossa on kyllä temponvaihtelupuolella jotain omaperäistäkin. Soundit vaan ovat niin paskat. Legenda, mutta ei tämä musiikkina kummoista ole.”

95. The Byrds – Sweetheart of the Rodeo (1968, country rock)
“Niin perinteistä kantria että hirvittää ja meinaa solmiokivi mennä kurkkuun. Hyi helevetti!”

96. Butthole Surfers – Locust Abortion Technician (1987, hardcore punk)
“Olipa hirveää äänisaastetta. Älkää testatko. ”

97. Birthday Party – Junkyard (1982, post-punk)
“Hirvittävää paskaa, laulo Nick Cave tai ei. Ihan persettä mölinää.”

98. B52s – B52s (1979, new-wave)
”On tämä oikeasti lähes kamalinta mitä voi olla.”

https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/2O775vD7Imk2cDdZFjIq1X

TOOMION TOP100: 1.Type O Negative – October Rust

Tuottajat: Josh Silver, Peter Steele
Julkaistu: 20.8.1996
Levy-yhtiö: Roadrunner

7. Suomessa, 42 .Jenkeissä, 26. Briteissä. Myynyt pelkästään USA:ssa yli puoli miljoonaa albumia.

SINGLET
- Love You To Death
- My Girlfriend’s Girlfriend
- In Praise of Bacchus
- Cinnamon Girl

Miksi tämä on ykkösenä? Mikä tästä tekee paremman kuin Life Is Killing Me? Ei välttämättä musiikillisesti mikään. Hyvin tasapäin kaksikko maaliviivan ylitti. October Rustilla on enemmän muistoja taskussaan, enemmän loppuvan teini-iän mystiikkaa. Nostalgiaa, jossa ei liikuta ihan niin tummissa vesissä.

Levy on korkealla nimenomaan sen tunnelman takia. Se tavoittaa nimensä ja kansitaiteensa olemuksen täydellisesti. Tässä liikutaan nimensä mukaisesti syksyisissä sfääreissä, jotka voivat olla aurinkoisia, synkkiä, sateisia tai muuten vaan huuruisia. Paljon pimeää, jossa lämmin hehkuu oranssin, keltaisen ja ruskean sävyissä. Kohdallani moni asia jalostuu juoksun tai oman bändiharrastukseni kautta. Tällä albumilla on iso rooli molemmissa.

Lokakuun alku. Peruskuntokauden alku. Uusi vuosisuunnitelma. Viilenevä ilma. Pakkasessa kovettuva pururadan pohja. Suomalainen metsä näyttää ruskan tullen valttikorttinsa. Pimeät viikonloput ja illat silloin, kun kannetaan soittimia ja vahvistimia treenimökkiin. Rakkaimmat ystävät ja se, kuinka kaikki paras on usein paljon pienemmissä asioissa kuin itsekään haluaa myöntää.

Albumin teko aloitettiin Bloody Kissesin läpilyönnin jälkeen. Bändi oli kaikkien huulilla. Peter Steele halusi onnistua paremmin. Hioa työnjälkeä täydellisemmäksi. Tässä vaiheessa uraa Steele oli vielä päivätöissä. Hän huolehti puistoalueista New Yorkissa. Oli jopa vastaavassa roolissa. Tästä seikasta on lähtenyt miehen lempinimet Green Man, Vihreä Jätti. Hän käytti alkoholia vain harvoin ja eli muutenkin erittäin terveellistä elämää. Mies kuntoili paljon ja piti itsestään huolta.

Steele bändikavereineen toimitti Roadrunnerille October Rustin valmiina. Levy-yhtiön ihmiset olivat hämmästyksestä ihmeissään. Näin kevyttä, näin maagista, näin siloista. Silti he tiesivät, että tämä tulisi myymään valtavasti. Mutta se vaatisi kiertueen, mitä Steele ei todellakaan olisi halunnut. Hän olisi halunnut vain säveltää musiikkia omassa kellarissa ja tehdä levyjä. Ei missään nimessä keikkailla.

Albumi alkaa bändin omituisella huumorilla. Pelkällä häiriöäänellä. Tämän jälkeen bändin pojat toivottavat kuulijan tervetulleeksi. Tämän jälkeen sukelletaan suoraan koko levyä kuvaavaan tunnelmaan. Luontoon ja naisiin. Love You To Death oli omistettu Peterin tärkeimmälle naisystävälle. Tekstit huokuvat eroottista gotiikkaa. Se rakentuu varsin yksinkertaisen sahaamisen päälle. Tätä värittävät Josh Silverin horisonttiin asti kaikuvat pianot ja taustalla hiljaa komppaavat urut. Koko kappaleesta tulee mieleen sielunsa myynyt Coldplay.

Be My Druidess esittelee Type O Negativen todella hämmentävän kitara- ja bassossoundin. Siinä myös bändin rumpalin John Kellyn ohjelmoimat rummut tulevat erittäin hyvin esiin. Kappaleen alkupuoli on lähellä U2:selta tuttua helppoutta. Be My Druidessin loppu on kuitenkin todella synkkää, mutta silti niin kaunista maalailua. Tekstit jatkavat edeltävän kappaleen teemaa, mennen edellistäkin syvemmälle ihon alle. Tai ehkä tässä tapauksessa reisien väliin. Hönkiminen ja huokailu tuovat aidot tunteet lähemmäksi. Laulu ei kuulosta esittämiseltä.

Green Manissa Steele sukeltaa enemmän omaan hahmoonsa ja sen kautta luontoon. Mies teki vielä tässä vaiheessa elämäänsä pitkiä vaelluksia luontoon. Kappaleen soidessa voi nähdä mäntykankaalla välkehtivän syysauringon, joka paikka paikoin tuntuu vielä lämpimältä. Puolukat alkavat olla sopivia nälkäisen talven syötäväksi.

Ilosta painutaan tonnien painoiseen synkkyyteen haikeiden torvien säestyksellä. Kappaletta vievät kitaristi Kenny Hickeyn tavaramerkiksi muodostuneet kitarankieliliu’utukset. Red Water (Christmas Mourning) kertoo läheisten menettämisestä. Peterin ja Joshin elämästä katosi tuohon aikaan paljon läheisiä ihmisiä. Kappaleen tempo on niin hidas, että se voisi soida hautajaisissa. Nimensä veroisesti kappale sisältää jotain jouluista. Kulkusten helinää ja joulupallojen putoamisia. Kappale on lähes paras koko bändin tuotannosta. Seuraava lausepari saa veren hyytymään:

”My tables been set for but seven,
just last year I dined with eleven.”

Jonkinmoiseksi, ei kuitenkaan kovin isoksi, hitiksi muodostunut My Girlsfriend's Girlsfriend palaa tuonne erotiikan puolelle. Se leikittelee hiukan kliseiselläkin fantasialla. Kappale huokuu irstasta himoa. Se ei kuitenkaan olisi Type O Negativea ilman keskiosan kaunista huokailua. Muuten se sisältää kaiken tarvittavan lopun modulaatiosta autoviitteisiin:

”In their '62 'vette
Sharing one cigarette,
In a black light trance then”

Die With Me alkaa niin lempeästi, että se on melkeinpä nössö. Hetken kuluttua tunnelman kuitenkin murtaa raaka Black Sabbath-riffi. Black Sabbath-riffit tuovat jonkinlaista synkkää tematiikkaa biiseihin. Ne ilmentävät kyllä Steelen hahmoa erinomaisesti. Jälleen lauletaan rakkaasta naisesta. Kauniiseen kappaleeseen saadaan taitavasti kolvattua myös sanat kuten KLM, AT&T ja UK post system. Tämä on ehtaa Steeleä. Tätä jatkaa Burnt Flowers Fallen, joka perustuu oikeastaan vain kahteen neljän lauseen ryppääseen, joita toistetaan yli kuusi minuuttia. Hienosti tämäkin on naamioitu kokonaiseksi biisiksi.

Singlenäkin julkaistu In Praise of Bacchus on monisyinen ja hämärästi töksähtelevä kappale. Se on yllättäen ylistys Bacchukselle, viinin, hurmion ja hedelmällisyyden jumalalle. Kappaleessa käy huokailemassa salaperäinen naishahmo nimeltään Val Ium. Type O Negative on varmasti ollut esikuva HIMille ja Ville Valolle. Näissä on paljon samaa, mutta Type O Negative vaan tekee kaiken paljon rohkeammin ja himokkaammin. Itseäni ei varsinaisesti tämä erotiikka tässä puhuttele vaan pikemminkin taitava sävellystyö ja hyvät biisit.

Type O Negative on coveroinut jotain artistia jokaisella albumilla lukuunottamatta viimeiseksi jäänyttä Dead Againia. Tällä albumilla cover-valinta on Neil Youngin Cinnamon Girl, joka onkin yksi levyn kohokohdista. Eräs tuttavani totesikin bändistä, että ”eihän siinä ei ole muuta kuin Cinnamon Girl ja Steelen meisseli!” Asia ei ole näin yksinkertainen, mutta on täysin ymmärrettävää, että bändi lopetti Vihreän Jätin kuoltua. Meisselin lisäksi siinä meni melkoisen uniikki melodiantaju. Itse kaipaan näistä jälkimmäistä.

Seuraava nimihirviö The Glorious Liberation Of The People's Technocratic Republic Of Vinnland By The Combined Forces Of The United Territories Of Europa on vain välipala ennen Wolf Moon (Including Zoanthropic Paranoia):a. Jälleen liikutaan gootti-tematiikan lempiaiheissa. Tällä kertaa lauletaan ihmissudesta. Steelen mukaan kyseessä on mies, joka muuttuu sudeksi fellaation seurauksena. Sello ja Silverin kilkuttavat koskettimet ovat komeaa kuultavaa yhdessä Steelen jopa nauhattomalta kuulostavan bassottelun päällä. Viktoriaanisen ajan tunnelmaa lisää kirkkokuoro kappaleen lopussa. Siihen sopii myös tempon vaihto, jolla kappale saadaan kääntymään täysiveriseksi pop-biisiksi.

Levyn päätössanoja ennen kuullaan todella laahaava Haunted, joka ei temmostaan huolimatta ole raskas, surullinen tai pitkitetty. Se on vain liian väsynyt heräämään:

”Alone and awake but exhausted I lie
Oh how I hate the morning.”

Musta huumori, jota bändi viljelee ei aina sytytä muuta kuin inhoa. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että biisit ovat hienoja. Pidän Steelen laulusta, Silverin äänimaailmoista koskettimissa sekä Hickeyn kitarahommista. Pidän myös Kellyn rummuista. Vaikka ne ovat ohjelmoidut, se ei läpi kuulu. En itse asiassa edes tiennyt sitä, ennen tämän jutun kirjoittamista. Paljon hämärää sälää, mutta kokonaisuus ei silti kuulosta täyteen ahdetulta. Tällaista soundimaailmaa ei ole millään muulla bändillä. Type O Negative on tuotannossaan sellainen, että siinä oikeasti kuulee ympäristön. Atmosfääri on olemassa. Steelen ääni on oiva kontrasti muulle kilkutukselle ja varsin persoonalliselle kitarasoundille, jossa on tietysti bassosoundiakin seassa.

Kuulokkeet päässä, pimeässä huoneessa. Miksei jopa mökillä ja takan ääressä. Viski ja tummaa suklaata.

PARHAAT HETKET
Love You to Death – Vaikka tämä on hyvin pop, on tämä myös erinomainen kappale.
Red Water (Christmas Mourning) – Synkkääkin synkempi, jopa raastava.

https://open.spotify.com/album/46NjYrJ5v5ZTIHMb1DrAgl