tiistai 31. maaliskuuta 2015

Oasis - TOP21-songs: 18 - Stand by MeOasis - TOP21-biisit: 18 - Stand by Me

From the album Be Here Now (1997).


Slightly puffy material from Be Here Now. Starting with stylish and very Noel-like guitar playing is a song in which Liam gets to shine.


The first two chords of the verse are efficiently steep (G and B7) in which a catchy melody is easy to adjust. The same with the pre-chorus in which the band saunters through pretty traditional trails.


So what's the matter with you?
Sing me something new


Don't you know the cold and wind and rain don't know
They only seem to come and go away”


The chorus could be more flamboyant, but now the effect is in changing the time signature from 4/4 to ¾ once in a while. Stand by me / nobody knows / the way it's gonna be”.


The last verse does just what a last verse often does: bundles up the whole song.


If you're leaving will you take me with you
I'm tired of talking on my phone
But there is one thing I can never give you
My heart will never be your home”


There's one more trademark of Oasis' songs in this one, the so-called “middle eight”. The eight-measure long section before the last chorus that contains familiar-sounding guitar lines. Oasis was great at doing those sections.


Ei tämä niin raskas kuunneltava ole kuin valtaosa Be Here Now'sta. Kyseessä on jopa jonkin sortin Oasis-klassikko, mutta tällä listalla sellainenkin titteli oikeuttaa vasta tänne asti...


This isn't as hard a song to listen as most of Be Here Now. This is actually a sort of an Oasis-classic, but in this list that kind of title authorizes only to positition like this...


https://www.youtube.com/watch?v=F9b67FcyMHk

Albumilta Be Here Now (1997).


Be Here Now'n lievästi pöhöttynyttä materiaalia. Tyylitajuisella ja hyvin noelmaisella kitaroinnilla käynnistyvä nätti laulu, jossa myös Liam loistaa.


Säkeistön kaksi ensimmäistä sointua ovat aika tehokkaan jyrkät (G ja H7) joihin iskevä melodia on helppo asetella. Samoin ns. pre-choruksessa, jossa astellaan aika perinteisiä latuja.


So what's the matter with you?
Sing me something new


Don't you know the cold and wind and rain don't know
They only seem to come and go away”


Kertosäe voisi olla mahtipontisempikin, mutta nyt tehokeinona on tahtilajin vaihto aina silloin tällöin 4/4:stä ¾:ään. “Stand by me / nobody knows / the way it's gonna be”.


Viimeinen säkeistö tekee juuri sen, minkä viimeinen säkeistö usein tekee: niputtaa koko jutun tyylikkäämmin kuin edeltäjänsä.


If you're leaving will you take me with you
I'm tired of talking on my phone
But there is one thing I can never give you
My heart will never be your home”


Loppuun tulee vielä yksi Oasiksen tavaramerkki eli “middle eight”. Kahdeksan tähdin välike ennen viimeistä kertosäettä, jossa kuultavat kitaralinjat kuullaan useampaan kertaan bändin tuotannossa. Noiden osien tekemisessä pojat olivat aika kovia.


Ei tämä niin raskas kuunneltava ole kuin valtaosa Be Here Now'sta. Kyseessä on jopa jonkin sortin Oasis-klassikko, mutta tällä listalla sellainenkin titteli oikeuttaa vasta tänne asti...


https://www.youtube.com/watch?v=F9b67FcyMHk

maanantai 30. maaliskuuta 2015

Musa-Tasting I: Nightwish - Endless Forms Most Beautiful

Team Ausculto järjesti lauantaina historian ensimmäisen Ausculton musa-tasting-tapahtuman. Illan teemana oli uusi Nightwish-albumi Endless Forms Most Beautiful. Sehän kuunneltiin läpi ja kirjailtiin jotain ylöskin. Historiankirjoihin nimensä saa jäsen P, joka oli ensimmäinen (ja ainut) ulkopuolinen kuuntelija.

Minkälaisen vastaanoton sai odotettu Nightwishin uutukainen, selviää tästä!

SHUDDER BEFORE THE BEAUTIFUL (8/10)

P: Kova alku täytyy sanoa. Aluksi hiukan haittas kun tietää Hahdon olevan rummuis, että miksi tulee niin peruskamaa... Sellainen aika turvallinen tausta. Lopun laulurevittely toimi ihan hyvin, olisin ehkä kaivannut enemmänkin.

T: Oon samaa mieltä, ehkä vähän turhan pitkä noin mätkebiisiksi…

A: Meitsikin kirjoitteli ylös ihan, että eihän tästä edes huomaa rumpalin olevan eri kuin aiemmin.

T: Se on toisaalta vähän harmi. Siinä voisi olla dynamiikkaa enemmän, mut ovathan noi jousisoundit sinnepäin.

A: Semmoinen tuttu vaikutelma tästä tuli. Se lopun hiljainen kertsiin lähtökin on NW:lta jonkun kerran kuultu aiemmin. Empun soolosoundista tykkäsin!

P: Mua on ehkä aina häirinnyt Empun soitanta... Se ei ole mitään loistavaa mutta se aina yllättää. Vähän sellainen ristiriitainen tyyli.

T: mut minusta vähän parempi kuin odotin. 8-.

P: Mut hyvä alotusbiisi... Ehkä tämä menee 8 paikkeille. Jouset oli aika tuttua...


WEAK FANTASY (8/10)


P: Rummut ei enää häirinnyt.

T: Hyvä kertosäe, tykkäsin enemmän kuin ekasta. Riittävän "pahaa" mulle.

P: Samoin, parempi ku eka. Ainut ärsyttävä oli nuo kuorosoundit.

A: Meitsillehän tämä junnasi ehkä ihan hitusen liikaa

T: Yks mikä mua on aina NW:ssä ärsyttänyt on kitarasoundit. Ne on nössöt ja ne riffit on vähän mielikuvituksettomia takata-takkata-takata-takkata. Mut kappaleena liian pitkä. Taas olis minuutin voinut jättää pois. Se akustinen kielisoitin oli kyllä hauska. 8+.

A: Aika rasittava just tuo alavire, millä Emppu soittelee aika usein. Muistaakseni Dark Passion Playlla otti korviin enemmänkin.

A: Kirjoitin tästä ylös, että "siinä kohtaa missä "normaali" poprock-biisi alkaisi toistaa kertsiä tuli tässä vielä pari uutta osiota".

P: No juu, ehkä minsa pois ni hyvä. Floorin laulu toimi täs hyvin ja nyt oli pikkaisen revittelyä. Folkkitouhu toimi vallan mainiosti. Folkki ja synakuoro eivät toimi yhteen. 8,5.

ELAN (5/10)

P:  No... olihan siinä joitakin hyviä parin sekunnin pätkiä. Pari nättiä siirtymää. En pitänyt... Vois toimia kokonaan folkkityylisenä.

A: Tämä nyt on aika radiokamaa. Tuota introa (Nemo/Amaranth all over again?) ja outroa ei siinä taida olla, minusta ne kuulostivat ihan kivoilta. Tämä on vähän niin kuin se Holopaisen Lohtu-biisi: varmaan voisi suoltaa näitä sarjatuotantona. Mietin tuota folk-juttua itsekin: Nemoahan vetivät silloin edellisen kiertueen alussa hidastettuna ja tunnelmointiversiona, tämä toimisi semmoisena.

T: paskaa. tämä biisi oli paskaa, niin tylsää kuin voi olla, ihan kurkkua alko kuivaamaan. Mut meksikolaiset goottitytöt tykkää. 5.

YOURS IS AN EMPTY HOLE (7/10)

P: Intro kuulosti ihan Korgin synalta, sellaiselta valmiiksi editoidulta jutulta kun painat koskettimen pohjaan, niin tulee tämä valmiina tehdasasetuksena.... Mutta sitten lähti ihan kivasti. Tämä oli musta ihanan sekava biisi, tunnelmaltaan siis. Aika lailla kakkosen tasolle. Mutta liian pitkä... Ois saanut loppua siihen edelliseen karjuntaan.

T: Indiana Jones-alku… Muutenkin oli vanhaa Rhapsodya kitarariffissä, mutta kun sen soundi on niin paska. Miks sillä Empulla ei perkele ole parempi soundi? Seiska... vähän väkinäinen olo jäi.

A: Minusta tämä oli parempi kuin se kakkosbiisi. Tykkäsin meiningistä enemmän. Nimi ja "kertsi" tyylikkään tylyjä.

OUR DECADES IN THE SUN (7/10)

P: Alun Haao-o Haao-o... ärsyttävä soundi. Miksei ollut vaikka ihan oikealla instrumentilla esim. sellolla? Mutta sitten lähti ihan hyvin taas... fiilistelyä.

T: todella ärsyttävä soundi, samaa mieltä. Oli liian pitkä, olis toiminut pariminuuttisena. Tässä taas olis voinut olla vähän enemmänkin sellasta kitaramaalailua

A: Pitkä kuin mikä taas. Paikka paikoin ihan hyvää fiilistelyä.

P: Just mietin et miksei tää nyt jumalauta voi loppua jo tähän... eikun vedetään loppu outroilua. Kitaroista pidin ja laulusta.

A: Tuli mieleen sama kuin jossain aiemmissa: häiritseekö teitä nuo sanoitukset? Just nuo "pilgrim" ja "bloowing meadow" yms, jotka tuntuu että on tekstitetty suomeksi ja sitten käännetty suoraan enkkuun?

P: Mua ei ainakaan täs häirinnyt noi sanat. Mut meadow... vähä kyl trööt. Se kuuluu jotenkin huutaa tai öristä. 7,5.

A: Nuo jousivälikkeet alkaa puuduttamaan jo nyt.

T: vieläkin odotan Floorin revitystä, kunnon revitystä. 6,5.

MY WAIDEN (6/10)

T: Ihan joo... nyt se folk-juttu oli ihan ok, mut sävellyksenä ei kuitenkaan ääretön.

A: Intro oli ihan kuin siitä Jonsu-biisistä, oliko se Last of the Wilds vai mikä? Tämäkin tuntui venytetyltä, nuo väliosat jousineen ja huiluineen menettää merkityksensä kun niitä tietää jo odottaa tulevaksi.

P: Folk toimi juu, mut liian pitkä ja unohdin jo koko biisin... täytebiisi? Koko biisi olis voinut alkaa tuolla lopulla.

T: Jos tää oli täytebiisi niin miksi, kun levy on muutenkin pitkä kun keskikokosen perheen kauppalista? Jos totta puhutaan, niin tästä olis voinut ottaa vaan sen folk-kohdan ja laittaa jonkin muun biisin yhdeksi kohdaksi. Ei kovin unohtumatonta. 6 tylsyydestä.

P: Mut näistä sanoista mä en oikein saa mitään selkoa, enkä otetta... Ne eivät oikein kerro mitään... blaa blaa ja ylemmäs vaan. 5.

A: "Manna" on muuten aika hyvää metallirock-sanastoa. Tämä oli tylsä.

ENDLESS FORMS MOST BEAUTIFUL (7/10)

T: Aikamoista euroviisuhumppaa. Kuunnelkaa nyt noita kerron taustalla olevia sointuja.

P: Rammstain + Lordi + 80-luku.

A: Mainiosti tiivistetty.

P: Väliosa toimi mielestäni erittäin hyvin. Siinä oli jotain 80-lukua... ehkä sipaus Helloweeniä?

T: Se oli ihan hyvä, mut vieläkin vois sanoa, että pikkusen liian pitkä. Olisko niin, että sanoja on niin paljon, että biisit on pitänyt venyttää että tarina mahtuu? Annan 7.

A: Olihan tässä yritystä. Mutta samanlaista mössöä kuitenkin kuin edelläkin. Tämä ei niin pahasti ollut liian pitkä minusta. Vähän vain. Seiskan huiteissa.

EDEMA RUH (6/10)

P: (Biisin vielä soidessa) Btw. Lordi - Would you love the monster man...

T: Onks Risto Asikainen päässyt tekee TikTak-biisin Nightwishille? Todella ohut kitarasoundi siellä lopun soolossa. Miksi? Lopussa tuli eka kertaa hyvä kitaraliidi. Onhan tämäkin sävellys sitten lopulta sellainen Idols-voittajabiisi, joka soi viikon radiossa. ei vaan maistu. Niin keskitempoa, että... Ja sit kun biisi vois loppua, niin tulee se pakollinen pillipiiparihilipatihippan-kohta… 6.

P: Tämä on todennäköisesti se festareiden korvamato! Voip olla, että lopetus-biisi ennen väliaikaa.

A: Just näin. Nyt teksti oli minusta yksinkertaisuudessaan ihan ookoo. Sävellyksellisesti tylsähkö.

P: Mikä on Edema Ruh?

T: Joku hobitin nimi varmaan…

A: Semmoinen kansa, jolla ei ollut omaa maata tms. joissain tarinoissa.

ALPENGLOW (7/10)

A: Vähän semmoista ”käsijarru päällä”-matskua. Varsinkin Floorin laulaminen. Samaa tuotantolinjaa kuin Elan ja sitten ne pari muuta pikkuisen kepoisempaa. No joo. Ei tämä ihan toivoton ollut.

P: Ti-tu-ti-tu-titi-tu-tititi... ja sen jälkeen mentiinkin Gamma Rayn maailmoihin. Lopussa Floor lauloi muutaman jutun hienosti. Leikitteli ja pudotteli säveliä paremmin kuin PMMP:n Mira ja Paula ois joskus halunneet. Vähän kyllä sellanen rallatusbiisi.

T: The Rock. Minusta sitä oli tässä paljon. Tässä on jotain Wishmasterin peruja.  Elvenpath, vai onko se jopa ekalta levyltä? Seiska. turvallista laputusta.

A: Kyllähän Holopainen osaa tehdä noita Zimmer-mallisia juttuja paikka paikoin aika hyvin.

P: Totta, tavoitan kanssa sen lentokoneen lentävän saaren yli ja Cage istuu hiessään. 6,5. Gamma Ray on parempi.

THE EYES OF SHARBAT GULA (2/10)

P: ...ei jaksais... (Biisi oli soinut vasta minuutin.)

T: Onkohan tämä sävellys kovin tarpeellinen tälle levylle? Ihan siisti pätkähän tämä olis jos minä olisin tän tehnyt, mutta onko tämä nyt kovin erikoinen. Holopaisen tasoiselta tällaista pitää tulla helposti pari levyllistä. Eikä tämä ole sitten kuitenkaan niin kuin elokuvamusiikkina esim. tuon Tiersenin tasolla, joka oli Auscultossa just. Ei tuo minua minnekään tunnelmaltaan vie kovin vahvasti. Tai ehkä sellaiseen vähän tekopirteään harrypotter-maisemaan. Annan kuitenkin 4.

P: Ei vaan jaksa... vaatii sen vehreän nummen eli elokuvan. Ei vaan jaksa... 1. En halua enempää tästä keskustella.

THE GREATEST SHOW ON EARTH (7/10)

T: Minä oon näistä metallisinfonioista kaikista vähän samaa mieltä. Ne ovat harvoin kovin hyviä sävellyksiä. Mihin ne oikeastaan sopii? Mihin tarkoitukseen?

P: En minäkään oikein ole sitä ymmärtänyt... Kai se joku halu olla joku tärkeä on...? Tässä oli vähän sellaista Jurassic Park- ja Avaruusseikkailu 2001-tyyliä. Soittavat keikalla ehkä kerran tämän.

T: Kuulostaa automaatti-arpeggiolta tuo alun jousihässäkkä. Mutta onhan iskuissa voimaa. Tehty pyroja varten. Ja eihän kukaan nyt oikeasti laita noita Mozart-juttuja enää mihinkään väliin?!? Tai siis Stratovariuksestahan siellä oli pätkä. Olisko Black Diamondia?

T: Ei tämä täysin kehno ollut, mutta taas tullaan siihen peruskysymykseen: Miksi näin pitkä? Hyviä pätkiä, paljon täytettä. Sit noi puhepätkätkin on niin ysäriä kuin olla ja voi. Sanokaas yks power metal-bändi, jolla ei ole tällaista puhekohtaa. Strato, Sonata, Rhapsody, Blind Guardian, Nightwish jo ennemminkin sata kertaa... Ei vaan lähde... semmoinen 6-7.

P: Koskahan Holopainen tekee punk-levyn? Sitä odotellessa... ois ainakin biisien kestot passeleita. Olihan toi ok, mut liian pitkä... Aika irrallinen muusta levystä... 6.

A: Ei mulle jäänyt tästä käteen paljon mitään muuta kuin ainoana sellainen olo, että voi kuunnella uudestaan kyllä.

YHTEENVETO LEVYSTÄ

A: Aika kulmaton möhkäle ja liian pitkiä biisejä. Lievä pettymys kyllä tämä levy. Odotin enempi kuitenkin. Ehkä ottaa aikansa. Imaginaerumin eka kuuntelu oli kokemuksena säväyttävämpi, mutta kului puhki. Floor on hyvä. Ja Hahto kuulosti ihan Nevalaiselta.

T: Tää on sellainen jättisipsipussi. ”Nyt mukana +30% samaa tyhjää energiaa”. Toivottavasti Floor ja Hahto vetävät sitten livenä tajun pois ihmisiltä, nyt niistä ei jäänyt käteen paljon mitään. Minusta tämä oli parempi kuin odotin. Luulen, että en kuitenkaan enää kuuntele.

P: Minun mielestäni taas paljon parempi kuin odotin. Floor tuo hyvän lisän tähän, saatan joskus kuunnella taustamusana.

A: Ei kyllä herättänyt intohimoa lähteä keikalle, vaikka kämpiltä Laululavalle olisi alle kilometri. Jotenkin alkaa olla vaikutelma, että Nightwishin eväät noilla tempuilla alkaa olla syöty. Siis orkestereilla ja niillä jousisovituksilla ja hiljaisilla kertseillä yms. tehokeinoilla, jotka alkavat jo albumiympäristössäkin toistaa itseään... Jos riisuisi bändiä, niin olisi pakko säveltää paremmin. Ihan perusjuttuja! Nyt biisien tasapaksuus peittyy massan alle… Minusta se Empun kitarasoundi ja -soolot on vähän kuin jäänne jostain vanhasta Nightwishistä. Ympärille on tullut kaikkea muuta, mutta ne säilyvät levystä toiseen samana.

T: Se on huono, kun ne kitarasoundit on niin kämäset noihin hifisoundeihin verrattuna. Mut onko tollaseen eeppisyyteen mikään hyvä sähkökitarasoundi? Se pitäs ehkä päinvastoin olla puhtaampi kuin särömpi. Joku just semmoinen Marzi, vähän jopa räkänen.

P: Sähkökitaroiden ja jousien yhteensovittaminen on aika haasteellista soundien puolesta, harvemmin ne onnistuvat. Sitten kun NW on jo aika lailla orkestraatiobändi, niin haaste on valmis. Rankat jutut pystyis soittamaan särotetyllä sellolla orkestraation kanssa melkein paremmin. Cleanit ja selkeet kitarat ja yberhifi-äänimaailmallinen soolosoundi toimii parhaiten.

T: Nightwishin pitäs mennä enemmän mätöksi, edes välillä. Tai sit enemmän folkiksi.

P: NW:n pitäis tehdä samanlainen levy mitä Opeth teki aikoinaan Deliverancella ja Damnationilla. Folk ja vastakkaisesti hiton raskas, jossa Floorin molemmat puolet pääsis esille. Siinä pystyis sovittamaan hyvin muusikoiden monipuolisuuden.

T: Se vois tosiaan toimia. Sellainen ”dark and bad” ja sit sellanen ”hobitti”. Siellä olis Marcoo ja Hahtoo siihen pahempaan paahtoon.

A: Oikeasti aika kova idea.

T: Soitetaan Tuomakselle: "kuule kun me kuunneltiin kerran tää levy ja..."

_____________________________________________________________

Nightwishin uutukainen siis todettiin ylipitkäksi, vähän yksitotiseksi, mutta hiukan odotettua paremmaksi albumiksi. Arvosana pyörähtelee nopealla laskulla sinne 6,5/10. Seuraavalla levyllä on pakko muuttaa suuntaa. Toivottavasti.

Tällaista saatiin aikaan ensimmäisessä kuuntelussa. Aikaa meni parisen tuntia ja homma toimi mukavasti. Katsotaan sitten mitä seuraavaksi kuunnellaan, mutta kuuntelijoiden mielestä formaatti oli erityisen viihdyttävä.

Oasis - TOP21-songs: 19 - Roll with ItOasis - TOP21-biisit: 19 - Roll with It

From the album (What's the Story) Morning Glory? (1995).


And this is how (WtS)MG? finds it's way to the list. Starting with great chords (D-C9-G) is a song that has some rocking selfconfidence.


You gotta roll with it
You gotta take your time
You gotta say what you say
Don't let anybody get in your way
'Cause it's all too much for me to take


Don't ever stand aside
Don't ever be denied
You wanna be who you'd be
If you're coming with me”

Roll with It was released at the peak of the Britpop-movement: in fact it was the same day that Blur's Country House was released as a single. This was a concious confrontation won by Blur, but only for the single. When the full albums were released later on, Oasis was clearly more popular.


The melody is overdriven by the ruffling of the Gallagher brothers. There's some Beatles-like tricks in the text (and it works very well!). Noel works periodically as a “reverb” for his brothers with his backing vocals.


I know the roads down which your life will drive
I find the key that lets you slip inside
Kiss the girl, she's not behind the door
But you know I think I recognize your face
But I've never seen you before”


The band did a great version of this in Top of the Pops in 1995: the boys tantalize the culture of miming and people's inability to separate the brothers by changing Noel and Liam's roles.


https://www.youtube.com/watch?v=oUTL2jSRIgE

Albumilta  (What's the Story) Morning Glory? (1995).


Ja näin nousee mahtava (WtS)MG?:kin listalle. Mahtavilla soinnuilla käynnistyvä ralli, jossa jälleen ollaan liikkellä hyvällä itseluottamuksella.


You gotta roll with it
You gotta take your time
You gotta say what you say
Don't let anybody get in your way
'Cause it's all too much for me to take


Don't ever stand aside
Don't ever be denied
You wanna be who you'd be
If you're coming with me”


Roll with It julkaistiin aivan brittirock-huuman kovimmalla hetkellä: itseasiassa samana päivänä kuin Blur-yhtyeen Country House. Tämä oli tietoinen vastakkainasettelu, jonka Blur voitti, mutta ainoastaan singlen osalta. Kun albumit myöhemmin julkaistiin, oli Oasis selkeästi suositumpi.


Tämänkin melodiassa yksinkertaisuus jää kakkoseksi Liamin ja Noelin kukkoilulle. Tekstissä on kuitenkin seassa myös melkoista Beatles-meininkiä ja komeaa sellaista. Lisäksi isoveli Noel toimii paikka paikoin hauskasti nuoremman veljensä “kaikuna” taustalauluineen.


I know the roads down which your life will drive
I find the key that lets you slip inside
Kiss the girl, she's not behind the door
But you know I think I recognize your face
But I've never seen you before”


Tästä on myös mallikas veto Top of the Popsista vuodelta '95: pojat kettuilevat playback-kulttuurille ja ihmisten kyvyttömyydelle erottaa veljekset toisistaan vaihtamalla Noelin ja Liamin rooleja.


https://www.youtube.com/watch?v=oUTL2jSRIgE

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Oasis - TOP21-songs: 20 - My Big MouthOasis - TOP21-biisit: 20 - My Big Mouth

From the album Be Here Now (1997).

The second track of the album Be Here Now. Whole BHN-record was recorded too full of stuff and My Big Mouth doesn't deviate from this: there's a lot of noise and overdriven guitars pound.

Liam is in front on this song. There's nice tricks in both Noel's composition and lyrics, especially the section before the chorus:

"Around this town you've ceased to be
That's what you get for sleeping with the enemy
Where angels fly you won't play
So guess who's gonna take the blame for ..."


But Liam's the one who makes this song rocking in all his arrogance. If this was sung by anyone else this could be a unintentionally comic song, but when the younger Gallagher sings about his big mouth and ”slowly walking down the hall of fame” there's something cool about those things.
While Be Here Now can be a little bit rag-tag at times, this is part of it's better half definitely, representing the more classic side of Oasis' emanation.

Albumilta Be Here Now (1997).


Be Here Now-levyn kakkosraita. Koko BNH-albumi on aika täyteen soitettu, eikä My Big Mouth poikkeusta tee: mekkalaa riittää ja särökitarat rouhivat.


Liamtulee tässä rallissa etujoukoissa. Noelin sävellyksessä ja tekstissä on hyviä jippoja, varsinkin ennen kertosäettä kuultava osio:

Around this town you've ceased to be
That's what you get for sleeping with the enemy
Where angels fly you won't play
So guess who's gonna take the blame for ...


Mutta Liam on se joka tekee tästä röyhkeydessään rokkaavan laulun. Kenen tahansa muun laulamana tämä voisi olla tahattoman koominen ralli, mutta kun nuorempi Gallagher laulaa suuresta suustaan ja hitaasti hall of famea kohti tepastelemisesta, on siinä jotain erittäin makeaa.

Vähän sekalaisen Be Here Now’n parempaa puoliskoa tämä on, edustaen perinteisempää Oasis-uhoa.

https://www.youtube.com/watch?v=AP0IqCbXlW0

lauantai 28. maaliskuuta 2015

Oasis - TOP21-songs: 21 - The Importance of Being IdleOasis - TOP21-biisit: 21 - The Importance of Being Idle

From the album Don't Believe the Truth (2005).

A song that tastily hints towards 60s pop, interpret by Noel himself. The man has granted that the text has its foundation in his own adventures in the late 90s (”I begged my doctor for one more line / he said: ”Son, words fail me”). Both the vocal- and the guitar melodies have catchy elements. One of the best things the band put out in the 2000s and one of the few songs to be considered a classic from the last decade.

https://www.youtube.com/watch?v=2HdGw3T8OlMAlbumilta Don't Believe the Truth (2005).

Maukkaasti 60-luvun poppien suuntaan vihjaileva ralli, jonka tulkitsee Noel itse. Herra on myöntänyt, että sanoituksessa on osansa omilla seikkailuilla 90-luvun lopulla (”I begged my doctor for one more line / he said: ”Son, words fail me”). Sekä laulu- että kitaramelodioissa on aika tarttuvia juttuja. 2000-luvun parhaita tekeleitä ja harvoja klassikoiksi luokiteltavia bändin viimeiseltä vuosikymmeneltä.

https://www.youtube.com/watch?v=2HdGw3T8OlM

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Toomion TOP100: 78. Sara - Kromi

Tuottaja: Ari Laurila, Sara
Nauhoitettu: 2001
Julkaistu: 2002
Levy-yhtiö: Kråklund Rekords

Alunperin inhosin Saraa. Se oli hiukan teennäinen bändi Kaskisista. Koittivat keksiä suomalaisia sanoituksia, jotka kuulostavat englannilta. Pöh.

Sitten kuulin Saattueen, tykästyin ja sitä kautta sotkeuduin Kromiin. Saattue kuulostaa nykyään millenium-soundeissaan huvittavalta, mutta Kromi on kestänyt aikaa hyvin.

"Paljon on Toolia, vähän Deftonesia, mutta eniten se kuulostaa itseltään."


Musiikkityyli on määrittelemätöntä metallin ja vaihtoehtorockin välimailla harhailevaa synkistelyä. Paljon on Toolia, vähän Deftonesia, mutta eniten se kuulostaa itseltään.  Suomalaiselta vaihtoehtometallilta. Riffit ja laulumelodiat ovat hyvin kaukana tavanomaisista ja varsinkin tavanomaisista suomalaisista. Kromia ei varmaankaan ole liiemmin mietitty. Kaikki vain on. Todella hienoja sovituksellisia oivalluksia levyllä silti on. Esim. Kooman jousisovitukset.

On bändejä, joista voi sanoa millaiset biisien nimet heille sopii. Tämän levyn kappalelistasta voi nähdä, että usein liikutaan kylmissä ja elottomissa kaupunkilähiöissä.

"Ruosteen ruman peiton,
Illan viileän verhot,
Kaiken alta hohtaa kromi"
- Kromisade


Kitarasoundi on aikalaistensa tapaan raskasta surinaa. Soundit muutenkin. Silti on todella hienoja sovituksellisia oivalluksia levyllä silti on. Esim. Kooman jousisovitukset. Jorma Korhonen oli taiteilija isolla T:llä ennenkuin muutti nimensä Joaksi. Okei, on sitä vieläkin. Jorma vain soi paremmin.

Tätä voi kuunnella pakkassäässä matkalla Seinäjoelle.

PARHAAT HETKET
KSK - Mahtava varhaisaikuisen kuvaus siitä, kun tavallaan alkaa omasta mielestään katselemaan maailmaa ulkopuolelta.

EI LÄHDE
Pintamelodia on niin vaikea, se ei oikein vie minnekään.

https://open.spotify.com/album/5BjQE4XkXFUvaIAmAsFO8G

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Toomion TOP100: 79. Yann Tiersen - Infinity

Tuottaja: Yann Tiersen
Nauhoitettu: 2014
Julkaistu: 16.4.2014
Levy-yhtiö: Mute

Wikipedia kuvailee tämän musiikin folkiksi, akustikseksi tai indie rockiksi.

Höpöhöpö. Ei tämä ole mitään niistä. Ainakaan niin, että näistä mikään voisi musiikkia kuvata sellaisena kuin se on. Elokuvamusiikki on varmaan lähes paras kuvaus, eikä sekään ole riittävä. Pidetään tätä ihan vain musiikkina.

"Levyä ei myöskään pitäisi jättää taustamusiikiksi, vaikka se tavallaan on juuri sitä. Se on elokuvamusiikkia ilman elokuvaa."


Levy ei ole outo vaikkei se ole millään muotoa tavallistakaan musiikkia. Levy ei myöskään ole hankalaa kuunneltavaa, vaikka se vaatiikin useamman kuuntelukerran. Levyä ei myöskään pitäisi jättää taustamusiikiksi, vaikka se tavallaan on juuri sitä. Se on elokuvamusiikkia ilman elokuvaa. Se vaatii oikeanlaiset näytökset ja oikeanlaiset maisemat, riippumatta siitä liikutaanko niissä oikeasti vai mielikuvituksen avulla. Eräs elokuvaohjaaja onkin todennut, että Tiersenin musiikin kohdalla pahin osa on valinta, sillä jokainen kappale sopii elokuvaan kuin elokuvaan.

Vaikka Yann Tiersenin tunnetuin teos onkin Amelie-elokuvan Soundtrack, on minusta Infinity miehen parasta jälkeä. Mies soittaa jos minkälaista kilkutinta ja osaa sen lisäksi luoda hienoja melodioita ja kauniita lauluharmonioita. Kuunnelkaahan kuinka monessa kappaleessa kellopelit soivat taustalla. Nii-in, pirun monessa, vaikkei niitä aluksi huomaakaan. Mies on itse sanonut, ettei koe musiikkia klassiseksi tai pop-musiikiksi, vaan tekee musiikkia poimien vapaasti kaikkea, mikä kuulostaa hyvältä, koska sellaista elämä on.

Levyltä ei löydy odotusten vastaisesti ranskan kieltä. Sieltä löytyy englannin, fäärin, islannin ja bretonin kieltä.


Hämmentävästä kuvauksesta huolimatta tämä levy on todella sellainen, joka kannattaa kuunnella. Erilaisten värien luonti sävelien avulla on onnistunut erinomaisesti. Oman sävynsä niihin tuo myös kappaleissa käytetyt kielet. Sieltä ei nimittäin odotusten vastaisesti löydy ranskaa vaan englannin lisäksi fäärin, islannin ja bretonin kieltä. Ei ihan tavanomaisimpia vaikka Islanti on musiikkikentällä vahvoja otteita aiemmin näyttänyt.

Samankaltaisuutta voi varmaan hakea sellaisista artisteista kuin Air ja Jean Michel Jarre. Yllättäen nämä bändit tulevat juuri Ranskasta. Suomalaisista ehkä Magyar Possea lähennytään kierron joissain vaiheissa. Ehkä eniten ilmaisun osalta.

Jos on ihmisenä sellaista tyyppiä, että voi kuunnella musiikkia nukkumaan mennessä, ei tämä ole ollenkaan hullu vaihtoehto siihen tarkoitukseen. Matka muihin tunnelmiin alkaa heti ensimmäisestä kappaleesta.

PARHAAT HETKET
Aer Mahen BihanSynkkä ja jotenkin myös merellinen kappale.

EI LÄHDE
MeteoritesOikeastaan vain levyn lopetus. Ei muuta.

https://open.spotify.com/album/3UH6S1zAB2BDhUQmtuyKSp

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Atso's Time Machine: 2014 & Tom Petty and the Heartbreakers - Hypnotic EyeAtson Aikakone: 2014 & Tom Petty and the Heartbreakers - Hypnotic Eye

Tom Petty and Heartbreakers' new album Hypnotic Eye has been praised in many occasions and I have been thinking about buying it while browsing through record shelves. However, I just came to listen to it last week: I'm glad I finally did. The album's full of great rock music played by a real Band. It also has powerful songs written by the man himself, mr. Tom Petty. The veterans show that it doesn't take wonders to make great music.




Hypnotic Eye starts with the song American Plan B. It has got ragged riffing, fuzzy guitar and the familiar, creaky way of singing. ”I’m gonna make my way through this world someday / I don’t care what nobody say”. When the song gets to it's chorus the atmosphere opens up and the band's playing has got air. The guitar fill in the chorus is touchingly leaning forward, it definitely hasn't been placed in perfect timing with Pro Tools. This song can be taken' as kind of a sequel to the 1977 classic song American Girl.

Fault Lines starts interestingly with Mike Campbell's guitar, there's even wah-wah there somewhere. The ambience is melancholic and wistful, Petty's sound fits this life experience demanding text great.

And I've got a few of my own
I've got a few of my own fault lines
Running under my life”


The interlude with fuzz guitar and harmonica is pretty catchy and works well.

Red River is a great song. The vocal melody and the guitar line going underneath are supplementing each other nicely. Meanwhile there's an electric guitar being played above the landscape, painting tones with simple chords.

This one also has upstanding chorus and the feel opens up before closing in on the following verse.

So meet me tonight by the Red River
Where the water is clear and cold
Meet me tonight by the Red River
And look down into your soul
Look down into your soul”


The bridge and guitar solo feel like coming from a different song. The solo has got a nice acoustic guitar sound until the band jumps in and the guitar solo changes to an electric one.

It's a great song with the sections supporting each other. One of the best pieces on the album.

The fourth track, Full Grown Boy, is almost jazz. Petty and the band show how they're capable of swinging from one feel to another. The band plays barely and intimately while Petty joins with style.


The line ”full grown boy” is an interesting one and it's amazingly apt. There's something magical and beautiful in the atmosphere, it makes my spine tingle...


Can you see her in the fire light
Hear how soft and low she sings
How’m I gonna tell her that I love her
When words don’t mean a thing
And I’m a full grown boy”


Immediately after the dusky ambience the album gets back to rocking with All You Can Carry. Because the record popped in different sound, now this rock-band sound feels to work even better.

In the verses there's some similarity to Red River, but this one's chorus is more simple, almost lingering. The past is left behind and all that's taken along and remembered are the things needed. Petty's sound grinded by rock miles gives this song a great tinge.

There's something moving in the dark outside
I gotta face it when it hits the light
No one can say I didn't have your side
No one can say I left without a fight”


Power Drunk is somehow a neutral song. ”Can you see me against the sun? / crying out to reach someone”. Nice riffing flavoured with fuzz. The clean sound of the guitar is also pleasant. This kind of ”lazy” american rock isn't exactly my cup of tea...

Forgotten Man continues the album with more rocking feel, starting with an overdriven guitar played through a tremelo effect. The band plays great once again! And the term ”forgotten man”, while sung by Petty, sounds pretty credible. This song doesn't straggle, it just keeps on rocking straight forward.

The next song coming is one that rose as one of the album's jewels right from the first listens: Sins of My Youth. There's an almost Agents-like hazy feel and sound in the song, that's clearly the most beautiful one on the album.

When the past gets up in your face
Memories slide out of place
All those things that were hidden away
Ain't so bad in the light of day


Oh...
Let me tell you the truth
I love you more
Than the sins of my youth”


Here's a song that's got nothing too much. Sins of My Youth goes to my soul every single time. If somebody sings a line ”I love you more / than the sins of my youth”, it means he's talking about pretty powerful feelings. Damn, what a beautiful song.


U Get Me High. The guitar sounds differ from the previous songs, it's more overdrive than fuzz. The bass guitar sounds more prominent also. This song is just a little ”too slow”, it feels like it's prances forward leaning backwards.

I guess this a love song in a manner of Tom Petty.

You get me high
You get me high
You give me something so deep
You get me high”


In the outro the band plays greatly as one piece, the ending section could have been even longer!

Burnt Out Town is more bluesy material with it's piano fills and harmonica. The theme of this song has been dealt with in many songs and especially by these veteran rockers. The youngsters don't sing about these things this way too often. The harmonica played through a bullet-mic rocks!

There's also a piano solo in this one: it means more blues. The song is carried by drums and bass and not guitar, like the rest on this album.

Yeah, it's a burnt out town
It's going down but no one knows
Yeah, it's a burnt out town
Ain't dead but getting close”


Shadow People. Hypnotic Eye gets to it's end with a great final track. I think the song's ”shadow people” describe the people often referred to only as ”they”, who always do everything and often screw things up. They do this and they do that, but no one can name them. The song can also be taken in a way that everyone goes where they go and no one else can know it. ”Shadow people / in shadow land”.

That one's thinking of great art and eloquent words
That one's strapped on a gun and joined up with the herd
That one's saving up water, got some food stored away
For the war that is coming on the judgment day”


The chords and scenery of this song have some tone of wisdom in them. The keyboard pad and the guitar pattern bring some magic and mysticism. Especially the interlude that tinkles while the bass pumps a few selected notes has a great tension.

Shadow People's lyrics have something to say against the U.S. like the opening song of the album.

And this one carries a gun for the USA
He's a 21st Century man
And he's scary as hell cause when he's afraid
He'll destroy everything he don't understand”


This one's clearly the longest track on the album. Petty & the Heartbreakers isn't best known about long songs otherwise. It has a long outro that hovers in the air and then tails off, until Petty steps forward with just an acoustic guitar. ”Waiting for the sun to be straight overhead / 'Til we ain't got no shadow at all”.






Hypnotic Eye wasn't in the top positions for nothing when selecting the best rock records of 2014. The songs are strong not only independent but also as parts of the album. Especially the trio of Red River, Sins of My Youth and Shadow People are such songs that you hear these days way too rarely in a music world in which disposable material and radio hits weigh too much.


https://open.spotify.com/album/55dSc0Ry199sq95DwnHFFaTom Petty and the Heartbreakersin uutta Hypnotic Eye-levyä on hehkutettu monissa paikoissa ja itsekin olen sitä hypistellyt levyhyllyjä kierrellessä. Kuunteluun se tuli kuitenkin otettua vasta viime viikolla: onneksi tuli. Hienoa rock-soitantaa aidon bändin soittamana ja tehokkaita lauluja vanhan herran Pettyn kirjoittamina. Vanhat jermut näyttävät, ettei toimivaan musiikkiin ihmeitä tarvita.




Hypnotic Eye käynnistyy raidalla American Plan B. Rouheaa riffittelyä, fuzzahtavaa kitaraa ja tuttu, nariseva laulusoundi. ”I’m gonna make my way through this world someday / I don’t care what nobody say”. Kertosäkeeseen tultaessa laulu ja ilmapiiri ”aukeaa” ja bändin soitossa on tilaa. Kertosäkeen kitarafilli on hellyttävästi nokallaan, sitä ei olla Pro Toolsilla aseteltu kohdalleen. Tätä laulua voi pitää tietynlaisena jatko-osana vuoden 1977 American Girlille.

Fault Lines lähtee mielenkiintoisesti Mike Campbellin kitaroiden voimin, kuullaanpa seassa myös wah-wahia. Laulun tunnelma on melankolinen ja haikea, Pettyn laulusoundi sopii tähän elämänkokemusta vaativaan tekstiin mahtavasti.

And I've got a few of my own
I've got a few of my own fault lines
Running under my life”


Huuliharpulla sävytetty fuzz-kitaravälike on ihmeen tarttuva ja toimiva.

Red River puolestaan on erinomainen biisi. Laulumelodia ja sen pohjalla kulkeva kitaralinja täydentävät toisiaan. Samalla maiseman yläpuolella kulkee pehmeä, sointuja maalaileva sähkökitara.

Kertosäe on tässäkin komea ja tunnelma aukeaa, ennenkuin sulkeutuu taas seuraavan säkeistön myötä.

So meet me tonight by the Red River
Where the water is clear and cold
Meet me tonight by the Red River
And look down into your soul
Look down into your soul”


Väliosa ja soolo ovat kuin eri biisistä. Tässä osassa kuullaan hienoa akustista kitarasoolosoundia, kunnes bändi hyppää sisään ja kitarasoolo vaihtuu sähköiseksi.

Onpas hieno biisi, jossa osat täydentävät toisiaan. Levyn parhaimmistoa.

Nelosraita Full Grown Boy on liki jatsia. Petty ja bändi näyttävät, miten pystyvät syöksymään tunnelmasta toiseen. Paljasta soitantaa, johon Petty lauluäänellään jälleen ui sekaan tyylikkäästi.


”Full grown boy” on mielenkiintoisesti ja hämmästyttävän osuvasti sanottu. Tunnelmassa on jotain maagista ja kaunista, selkäpiitä kutkuttavaa.

Can you see her in the fire light
Hear how soft and low she sings
How’m I gonna tell her that I love her
When words don’t mean a thing
And I’m a full grown boy”


Välittömästi hämyilyn jälkeen palataan rock-meininkiin All You Can Carryn avulla. Kun välissä käväistiin erilaisissa soundeissa, niin tämä bändisoundi kuulostaa entistä toimivammalta.

Säkeistössä on jotain samaa kuin Red Riverissä, mutta kertosäe on simppelimpi, liki hieman viipyilevä. Mennyt jätetään taakse ja otetaan mukaan ja muistetaan vain se, mitä tarvitaan. Tässäkin Pettyn rock-kilometrejä nähnyt soundi tuo tekstiin oman säväyksensä.

There's something moving in the dark outside
I gotta face it when it hits the light
No one can say I didn't have your side
No one can say I left without a fight”


Power Drunk on jotenkin tasapaksu raita. Can you see me against the sun? / crying out to reach someone”. Fuzzilla höystettyä riffittelyä. Myös clean-soundi miellyttää. Tällainen ns. ”laiska” amerikanrokki ei ihan lähde...

Forgotten Man jatkaa rokkaavammalla otteella startaten tremolon läpi ajetulla särökitaralla. Bändisoitto skulaa taas! Termi ”forgotten man” istuu jälleen Pettyn suuhun aika uskottavasti. Tämä biisi ei rönsyile turhia vaan rokkaa suoraviivaisesti eteenpäin.

Sitten tuleekin ensikuunteluista saakka yhdeksi albumin helmistä noussut Sins of My Youth. Tässä biisissä on liki agentsmaisen utuinen tunnelma ja soundi. Ylivoimaisesti albumin kaunein laulu.

When the past gets up in your face
Memories slide out of place
All those things that were hidden away
Ain't so bad in the light of day


Oh...
Let me tell you the truth
I love you more
Than the sins of my youth”


Tässä on biisi, jossa ei ole mitään ylimääräistä. Uppoaa joka kuuntelukerralla sieluun saakka. Jos sanoo, että ”I love you more / than the sins of my youth” niin silloin ollaan aika voimakkaissa tunteissa. Onpa kaunis laulu.


U Get Me High. Kitarasoundit ovat erilaiset kuin aiemmissa, enemmän overdrive kuin fuzz. Bassokin enemmän pinnassa. Tämä biisi on juuri pykälän ”liian hidas”, soitto ikäänkuin tepastelee eteenpäin hieman takanojassa.

Kai tämä jonkinsortin rakkauslaulu on Pettymäiseen tyyliin.

You get me high
You get me high
You give me something so deep
You get me high”


Outrossa bändi soittaa hienosti yhtenä palikkana, olisi voinut olla pidempikin loppusoitto!

Burnt Out Town on bluesihtavaa materiaalia pianotilutuksineen ja huuliharppuineen. Tätä teemaa on käsitelty aika monissa biiseissä, usein juuri näiden konkareiden toimesta. Ei nuorisokaarti tästä tällä tavalla useinkaan laula. Bullet-mic-huuliharppu rokkaa.

Tässä kuullaan myös pianosoolo: eli lisää bluesia. Tätä kuljettaa rummut-basso-akseli eikä kitara.

Yeah, it's a burnt out town
It's going down but no one knows
Yeah, it's a burnt out town
Ain't dead but getting close”


Shadow People. Hypnotic Eye tulee päätöksensä loistava lopetusraidan myötä.. Itse ymmärrän tämän laulun niin, että ”shadow people” on kuin niin usein puhekielessä esiintyvät ”ne”, jotka tekevät aina kaiken ja useimmiten pilaavat asiat. Ne sitä ja ne tätä, vaikkei kukaan osaa nimetä ketään. Toisaalta tämän voi ottaa myös niin, että itse kukin menee minne menee eikä sitä kukaan muu voi tietää. ”Shadow people / in shadow land”.

"That one's thinking of great art and eloquent words
That one's strapped on a gun and joined up with the herd
That one's saving up water, got some food stored away
For the war that is coming on the judgment day"


Soinnuissa ja maisemassa on jotain elämänviisauden sävyä. Kosketinmatto ja kitarakuvio tuovat tähänkin magiaa ilmaan ja tiettyä mystisyyttä. Varsinkin väliosassa, jossa kilkatellaan ja basso jumputtaa paria nuottia, on melkoinen jännite.

On tässä myös tekstissä samaa USA:n meininkiä vastaan sanomista kuin levyn avausraidassa.

"And this one carries a gun for the USA
He's a 21st Century man
And he's scary as hell cause when he's afraid
He'll destroy everything he don't understand"


Kyseessä on levyn selkeästi pisin raita, Petty & Heartbreakershan ei ole tunnettu pitkistä biiseistä muutenkaan. Pitkä outro, joka kuin leijuu ilmassa ja hiipuu sitten pois, kunnes esiin astuu vielä Petty akustisen kitaran kera: ”Waiting for the sun to be straight overhead / 'Til we ain't got no shadow at all”.






Hypnotic Eye ei turhaan ollut monien listojen kärkisijoilla, kun valittiin vuoden 2014 parasta rock-levyä. Biisit ovat vahvoja paitsi itsenäisinä niin myös albumin osina. Erityisesti kolmikko Red River, Sins of My Youth ja Shadow People ovat sellaisia lauluja, että nykypäivänä harvoin tulee vastaan musiikkimaailmassa, jossa kertakäyttömateriaali ja radiosoitto painavat liian paljon.


https://open.spotify.com/album/55dSc0Ry199sq95DwnHFFa

perjantai 20. maaliskuuta 2015

Toomion TOP100: 80.Anathema - Weather Systems

Tuottaja: Christer-André Cederberg.
Nauhoitettu: 2011
Julkaistu: 16.4.2012
Levy-yhtiö: Kscope

Suomen listan 14. UK:n 50.

SINGLET
- Untouchable Part 1
- Untouchable Part 2

Anatheman myöhäisemmät vaiheet tuli aluksi ohitettua nopealla ylilennolla. Onneksi joku kuitenkin sai kääntymään takaisin. Nehän sisältävät nimittäin varsin pätevää tavaraa.

Weather Systemsin kannet ovat jo nyt hetken olleet pois muodista. Pyöristetyt fraktaalimaailmat olivat yhden vuoden hitti. Muilta osin levy alkaa niin kuin Anatheman näinä päivinä kuuluukin alkaa; nimittäin kasvatettavalla akustisen kitaran näppäilyllä, jota jousisovitukset taustalta hienosti tukevat.

"Jos haluaa kärjistää, niin sävellyksissä ja sovituksissa on jopa hivenen ABBA:a."


Veljekset ovat laulajina tulleet melkoisen matkan ylös alkuaikojen maanalaisista mörinöistä. Muutenkin vokaalipuoli ja bändi on sellainen, jolle naislaulu tuo selkeästi lisäarvoa. Itse en monesti ole metallin, progen tai raskaamman musiikin sekaan lisäämässä naislaulua, mutta tällä kertaa ja tähän bändiin se sopii. Toistaalta tässä ollaan musiikillisestikin aika pirun kaukana raskaasta metallista. Ehkä tämä on metallien asteikoilla jotain kevyttä kirurginterästä. Jos haluaa kärjistää, niin sävellyksissä ja sovituksissa on jopa hivenen ABBA:a.

Olemme naureskelleet bändikavereiden kanssa nyky-Anatheman alati kasvaville sävellyksille, jotka alkavat rauhallisesti ja hennosti, ja lopulta päätyvät mahtipontiseen rymistelyyn. Mutta tällä alalla bändi onkin taitava, ellei paras.

"Sanoitukset ovat jonkin tasoisia vastakohtia synkän tunnelma-black metallin sanoituksille. "


Myös sanoituspuolella ollaan aika eteerisellä ja utuisella polulla, mutta tämän kaltaisella musiikilla ei oikeastaan tarvitsekaan tämän enempää detaljeihin puuttua. Sanoitukset ovat jonkin tasoisia vastakohtia synkän tunnelma-black metallin sanoituksille. Anatheman kappaleissa on nykyisellään paljon toivoa.

Tämän parempaa juoksumusiikkia ei ole. Jos haluaa ottaa musiikkia lenkille mukaan, niin Anatheman viiden viimeisen levyn joukossa ei ole siihen tarkoitukseen yhtäkään huonoa.

PARHAAT HETKET
Untouchable Pt 1 & 2 Taitava osoitus, kuinka tehdään nopea ja vastaavasti hidas kappale. 

EI LÄHDE
A Storm Before the CalmOn tippunut tunnelmaltaan hiukan sivuun.

<iframe src="https://open.spotify.com/embed/album/6Cg7XeUp13Zk5W2kHIVP2f" width="300" height="380" frameborder="0" allowtransparency="true" allow="encrypted-media"></iframe>

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Toomion TOP100: 81. Zero 7 - Simple Things

Tuottaja: Henry Binns, Sam Hardaker
Nauhoitettu: 1999-2001
Julkaistu: 23.4.2001
Levy-yhtiö: Ultimate Dilemma, Palm Pictures

Brittien sinkkulistalla ylti parhaimmillaan sijalle 28.

SINGLET
- I Have Seen

- Destiny
- End Theme
- In the Waiting Line
- Distractions

Eipä ole oikeastaan minkäänlaista mielikuvaa, missä ja milloin tähän bändiin tutustuin. Saattoi olla oma löytö, mutta saattoi olla jonkun ehdottamakin.

Bändi on niitä Massive Attackin ja Portisheadin jälkeisiä, vähemmän nimeä saaneita triphop-porukoita. Tällä levyllä ei kuitenkaan liikuta niin kylmissä tiloissa, vaan oikeastaan tämä on ihan lämmintä hissimusiikkia. Ja kauan tätä on hiottukin, sillä äänityssessiot ovat ajoittuneet kolmen vuoden ajalle. Tässä bändissähän naisosia laulaa usein australialainen Sia (Furler), joka on Chandelierin ja parin muunkin hitin takia noussut suuren maailman tietoisuuteen.

"Usein tulee  kuunneltua huomaamatta koko levy, vaikkei sen jälkeen montakaan kappaletta ole mielessä."


Lempeät bassolinjat kuljettavat rauhallisen merenkäynnin tapaan musiikkia eteenpäin. Torvisektiot nousevat ajoittain vaahtopäinä herättäen unesta, mutta hyvällä tavalla. Usein tulee  kuunneltua huomaamatta koko levy, vaikkei sen jälkeen montakaan kappaletta ole mielessä.

Vaikka soundit ovat hyvin 2000-lukua, jaksaa tätä silti kuunnella. Kosketinpulputukset saavat silmäluomet lupsahtamaan. Sihahtava haikka ei harmita ja akustisen kitarankin ovat miksanneet niin alas, ettei diskanttinen sointi ala riipimään päätä. Bassossa taas on 90-luvun tyyliin aika hyvä potku.

Hektisen työpäivän jälkeen tämä soimaan ja sohvalle istumaan. Miksei siinä joku pehmeä konjakki menee sivussa.

PARHAAT HETKET
I Have Seen – Hieno bassolinja.

EI LÄHDE
Likufanele – Turhan eeppinen maailmanmusiikkipala näin simppelille levykokonaisuudelle.

<iframe src="https://open.spotify.com/embed/album/1VRBB9iu84o3g16CczH9iH" width="300" height="380" frameborder="0" allowtransparency="true" allow="encrypted-media"></iframe>

tiistai 17. maaliskuuta 2015

Atso's Time Machine: Year 1977 & Fleetwood Mac - RumoursAtson Aikakone: 1977 & Fleetwood Mac - Rumours

Fleetwood Mac's Rumours had to be dealt with now. It came to my mind on last week's friday after a conversation with Tomi and then I listened to it five times during three days.


The album is thirteenth on the list of most sold albums in the world and it was the only one in the lead positions I had no conception of. I found out that during the recording process Fleetwood Mac consisted of five members (3 men + 2 women) whose relationships with each other had been quite a mess.


The band was formed by drummer Mick Fleetwood and two couples: Lindsey Buckingham (guitar and vocals) + Stevie Nicks (vocals) and John McVie (bass) + Christine McVie (keyboards, vocals). When the band was starting the recording sessions the two couples broke up and Fleetwood found out that he's wife had a relationship with his best friend.


The band then moved to the studio in Sausalito, California, where they plunged into a very excessive rock'n'roll-lifestyle, mostly because of cocaine. One of the owners of the studio the band used has said that The band would come in at 7 a night, have a big feast, party till 1 or 2 in the morning, and then when they were so whacked-out they couldn't do anything, they'd start recording”.







The opening track Second Hand News offers almost countryish sounds. There's a lot of backing vocals and the overall sound is mostly acoustic, but this is not the most traditional country rock. ”One thing I think you should know / I ain't gonna miss you when you go”. That's not the way they sing in songs normally! There's an overdriven guitar popping in somewhere, but it's only doing some fills. The meaning of ”second hand news” doesn't need any explanations in this case, I think.

The second track, Dreams, has a different sound than it's predecessor right from the beginning: like Second Hand News had been kind of a ”prologue”. This one is interpret by the song's writer Stevie Nicks. There's not a lot of instruments in the instrumentation as the rhythm section dominates with electric piano and electric guitar play small things. The whole song, but especially the chorus, has some bittersweetness: somebody is using someone just as a tool to achieve his/her personal goals.

Nicks' singing is pretty. This has an interesting text as a whole. There was just the first few lines of the first verse and the whole chorus that got stuck in my mind during the first listens. The band sings beautifully in layers once again and the song ends in a sweet chord.

Like a heartbeat drives you mad...
In the stillness of remembering what you had...
And what you lost...
And what you had...
And what you lost



Thunder only happens when it's raining
Players only love you when they're playing
Say... Women... they will come and they will go
When the rain washes you clean... you'll know”


A fingerpicking guitar played by Lindsey Buckingham is what keeps Never Going Back Again going. Now when I listened to the album for the first time in a landscape of an early spring this song sounded just like it's soundtrack. Fits perfectly the mood of cycling in the glow of a setting sun.

The lyrics are about the supposition that when a relationship breaks down and you go down, it just happens once. ”Been down one time / Been down two times / I'm never going back again”. This one has a plain arrangement topped by a nifty layer of acoustic guitars and backing vocals. The whole package lasts for only 2 minutes and 14 seconds.

Don't Stop starts immediately with a different mood than the previous three songs. There's something very 80s-like in this one although the album was indeed released in 1977. The composition and lyrics were written by keyboardist Christine McVie and the song is sang by McVie herself and Lindsey Buckingham.

The song goes on lighter than the previous ones with the theme ”no matter what happens you have to keep your head up and keep on going, because you can't get yesterday back”. There's the first proper electric guitar solo and the sound landscape is more electric also. The lyrics are based on the divorce of C. McVie and the basist J.McVie after an 8-year marriage.

During the first listens there was one song above all others: Go Your Own Way. After a little research I found out that it was released as the lead single of the album in January 1977. It's a rocking song written and sang by L. Buckingham.

As a simple but perfectly working effect is one note that can be heard in the chorus (”you can go your own way / go your own wa-ay”) that is sang just a semitone lower than it would presumably go. The song is build around it's chorus and the verses are played in a lower profile.

Behind the song are once again complex relationships and those in between Buckingham and Stevie Nicks in particular. There's a great guitar solo to end the song played with a sound that's 70s at it's best. The outro sounds like it could be streched forver when played live.

Songbird, a piano ballad created by Christine McVie ends the LP's A-side. McVie's playing touch is soft and the singing is very pretty. The power of the singers in this band is great and it's used style-conciously. McVie has said that the song is ”about nobody and everybody in the form of a little prayer”.

”And I wish you all the love in the world,
But most of all, I wish it from myself.
And the songbirds keep singing,
Like they know the score,
And I love you, I love you, I love you,
Like never before, like never before. ”


The Chain starts like a roots song and it takes a little while for the song to get on going. This one was created in the studio with the whole band taking part. During the last third there's an acceleration of tempo that was created on the basis of a bass pattern by John McVie. During the 70s these kinds of band things were done differently than these days: you can create a great story and a whole set of different kinds of sections in just 4 and a half minutes.

The multiple backing vocals multiple the message of the chorus, like both sides of the couple were yelling the same thing.

And if you don't love me now
You will never love me again
I can still hear you saying
You would never break the chain.


You Make Loving Fun is just like Bee Gees and disco music although the proper disco culture was just about to rise in the end of the decade. The instrumentation is led by Clavinet-keyboard played by the song's main architect C. McVie. There's an interesting melody in the chorus. In this song the guitar stays in a supporting part as the other instruments carry the song. ”I never did believe in miracles, / but I've a feeling it's time to try”.


I Don't Want to Know takes us back closer to the 70s soft rock. I haven't got a grip of this song yet as the surrounding pieces are so strong. There's the trademark layer of vocals right from the start here as well. The composition by Stevie Nicks remains somehow a little neutral and it nods occasionally even towards country rock. The handclaps heard are interestingly paced and the electric guitars come and play some fills occasionally.


The second-to-last song of the album is it's best ballad Oh Daddy. There's a great organ sound in the intro and the dramatic piano bass strikes in on the verse. Christine McVie sings for the other McVie in the band although she told him during the recording that the song was about her dog...


There's a feel in this song that I don't have word to describe. In the line ”I'm so weak but you're so strong” the band ”rushes” like the narrator. There's fills from different instruments again: electric guitar and even castanets, they sound exciting.


The organ mentioned in the intro keep on going for the whole song, McVie sings like she's wounded. There's has to be air in the arrangement, because the thin organ sound doesn't fall short. At the end there's another organ coming in, a proper Hammond. The song is capsulized in the line ”And I can't walk away from you, baby if I tried”. The text is dramatic.


Oh Daddy,
You know you make me cry,
How can you love me,
I don't understand why.
Oh Daddy,
If I can make you see,
If there's been a fool around,
It's got to be me.
Oh Daddy,
You soothe me with your smile,
You're letting me know,
You're the best thing in my life.
Oh Daddy,
If I can make you see,
If there's been a fool around,
It's got to be me.
Why are you right when I'm so wrong,
I'm so weak but you're so strong,
Everything you do is just alright,
And I can't walk away from you, baby
If I tried. ”


The album is ended by Gold Dust Woman with a slightly lighter mood. ”Rock on, gold dust woman / take your silver spoon and dig your grave”. It has all the things that worked on the album: electric piano, guitars, great singing and a melody that's flavoured from above and below with nice backing vocal melodies. Stevie Nicks works here as the interpretor and songwriter.


The feel is one of an album-ender. The song could have ended with more jamming because the band could play it nicely. But maybe this kind of a long fade-out fits the album better.






From the first measures it can be heard that the album was made with high quality. The way most of the songs were based on the relationships of the bandmembers gives a certain feel of bittersweetness to surround the whole album: like every member's personal diary of the mid-70s was produced as an album. This dawned to even Fleetwood Mac's members only when years passed by.


I can't remember if I have ever experienced the same kind of speechless feeling when an album ends. Rumours did it after all the first five listening sessions. Especially from Go Your Own Way onwards I had a very strong feeling of a saturday night in the life of someone who's left alone but who wants to be with that special someone.


https://open.spotify.com/album/63k57x0qOkUWEMR0dkMivh

Fleetwood Macin Rumours oli pakko ottaa käsittelyyn nyt. Viime viikon perjantaina tuli jostain mieleen Tomin kanssa käytyjen musiikkikeskustelujen aikana ja kuuntelin levyn sitten kolmen päivän aikana viisi kertaa läpi.


Albumi on maailman kaikkien aikojen myydyimpien listalla sijalla 13 ja oli ainoa kärkikahinoissa, josta ei ollut mitään käsitystä. Selvisi, että Fleetwood Mac muodostui levynteon aikaan viidestä jäsenestä (3 miestä + 2 naista), joiden väliset ihmissuhteet olivat olleet paikka paikoin melko solmuisia.


Bändin muodosti siis rumpali Mick Fleetwood sekä kaksi pariskuntaa: Lindsey Buckingham (kitara ja laulu) + Stevie Nicks (laulu) sekä John McVie (basso) sekä Christine McVie (koskettimet, laulu). Rumoursin levytyssessioiden käynnistyessä bändin pariskunnat erosivat ja Fleetwood sai tietää että hänen vaimollaan oli suhde parhaan kaverinsa kanssa.


Äänityksiin lähdettiin Kalifornian Sausalitoon, jossa yhtye syöksyi melkoiseen rock'n'roll-kierteeseen ennenkaikkea kokaiinin mukana. Yksi bändin käyttämän studion omistajista onkin todennut, että ”bändi saattoi tulla paikalle klo 19, pitää isot bileet, juhlia pikkutunneille saakka ja sitten kun he olivat niin sekaisin ja väsyneitä etteivät kyenneet muuhun, alkoivat äänitykset”.







Avaus Second Hand News tarjoilee lähes countryhtavaa soundia. Seassa on paljon stemmoja ja yleissoundi on akustisvoittoinen, muttei tämä mitään perinteisintä country rockia ole. ”One thing I think you should know / I ain't gonna miss you when you go”. Eihän noin ihan tavallisesti lauleta! Särokitarakin piipahtelee mukana, mutta ainoastaan fillailemassa. Sanontaa ”second hand news” ei tässä yhteydessä tarvinne selitellä.

Toinen raita, Dreams, tarjoaa heti erilaisen soundin kuin edeltäjänsä: aivan kuin Second Hand News olisi ollut jonkinlainen ”prologi”. Tämän tulkitsee biisintekijä Stevie Nicks. Instrumentaatiossa ei ole paljon soittimia, rytmiryhmä dominoi sähköpianon ja -kitaran soittaessa täytteitä. Koko biisissä mutta ennenkaikkea kertosäkeessä on katkeransuloisuutta: joku käyttää jotakuta hyväksi vain omien määränpäidensä välineenä.

Kylläpä Nicks laulaa nätisti. Tässäkin on mielenkiintoinen teksti kokonaisudessaan, joka ei ihan ensikuulemalla jäänyt päähän kuin kolmen ensimmäisen rivin ja kertosäkeen osalta. Yhtye laulaa jälleen hienosti kerroksittain ja biisi loppuu makeaan sointuun.

Like a heartbeat drives you mad...
In the stillness of remembering what you had...
And what you lost...
And what you had...
And what you lost



Thunder only happens when it's raining
Players only love you when they're playing
Say... Women... they will come and they will go
When the rain washes you clean... you'll know”


Lindsey Buckinghamin akustisen kitaran näppäily kuljettaa Never Going Back Againia. Nyt kun levyä kuuntelee aivan ensimmäistä kertaa tällaisessa kevään alun maisemassa, niin tämä laulu kuulostaa aika tunnelmaan sopivalta pyöräillessä laskevan auringon kajossa.

Teksti kertoo siitä oletuksesta, että kun kerran ihmissuhde kariutuu ja käy pohjalla, niin toista kertaa sinne ei mennä. ”Been down one time / Been down two times / I'm never going back again”. Tässä on paljas sovitus, jossa on päällä näppärä kerros akustisia kitaroita ja stemmoja. Koko paketti kestää vain 2 minuuttia 14 sekuntia: juuri passeli kesto tällaiselle välipalaselle.

Don't Stop käynnistyy välittömästi eri meiningillä kuin edeltävät kolme biisiä. Tässä on jotain vahvasti kasarihtavaa, vaikka levy tosiaan on julkaistu vuonna 1977. Sävellys ja teksti ovat kosketinsoittaja Christine McVien, laulajana toimivat McVie itse sekä Lindsey Buckingham.

Meno on hieman menevämpää, teemana ”vaikka mitä sattuisi niin katse tulee pitää eteenpäin koska eilistä et takaisin saa”. Tässä kuullaan levyn ensimmäinen kunnollinen sähkökitarasoolo ja muutenkin sähköisempi äänimaisema. Tekstin pohjatarinana on C. McVien ja basisti J. McVien ero kahdeksan vuoden avioliiton jälkeen...

Ensimmäisillä kuunteluilla levyltä hyppäsi yksi biisi ylitse muiden: Go Your Own Way. Tutkimusten jälkeen selvisi, että tämähän julkaistiin levyn avaussinglenä tammikuussa '77. L. Buckinghamin tekemä ja laulama rokki.

Yksinkertaisena, mutta täydellisen toimivana tehokeinona toimii yksi kertosäkeessä kuultava laulunuotti (”you can go your own way / go your own wa-ay”), joka jää puoli sävelaskelta oletettavaa matalammaksi. Muutenkin draamankaari kasvaa kertosäkeeseen tultaessa oikeaan mittaansa, muuten pidetään matalampaa meininkiä.

Tämänkin laulun pohjana on olleet mutkikkaat ihmissuhteet ja Buckinghamin sekä Stevie Nicksin väliset kuviot. Raidan lopulla kuullaan hieno ja tyylikäs kitarasoolo, jossa soundi on 70-lukua parhaimmillaan. Outro kuulostaa siltä, että sitä voi livenä venyttää vaikka kuinka pitkäksi.

Christine McVien luoma pianoballadi Songbird päättää LP:n A-puolen. McVien soittotatsi on pehmeä ja biisi on nätisti laulettu. Lauluvoimaa ylipäätään yhtyeestä löytyy kyllä huikeasti, mutta se on käytettykin tyylitajuisesti. McVie on itse sanonut tämän laulun tekstin kertovan ”ei kenestäkään ja kaikista pienen rukouksen muodossa”.

”And I wish you all the love in the world,
But most of all, I wish it from myself.
And the songbirds keep singing,
Like they know the score,
And I love you, I love you, I love you,
Like never before, like never before. ”


The Chain käynnistyy rootsmaisesti ja kestää hetken, ennenkuin kone lähtee kunnolla käyntiin. Biisi luotiin studiossa ja sessiossa oli koko bändi vahvasti mukana. Loppukolmanneksessa kuultava tempokiihdytys syntyi John McVien kehittelemän bassokuvion pohjalta. 70-luvulla tällaiset bändisoittojutut osattiin tehdä eri lailla kuin nykyisin: neljään ja puoleen minuuttiinkiin saa aika hyvän draamankaaren sopivilla jipoilla.

Moninkertaiset stemmat moninkertaistavat kertosäkeen sanoman, kuin pariskunnan molemmat osapuolet huutaisivat samaa asiaa.

And if you don't love me now
You will never love me again
I can still hear you saying
You would never break the chain.


You Make Loving Fun on silkkaa Bee Geesiä ja diskomeininkiä, vaikka varsinainen diskokulttuuri oli vasta nousemassa kukoistukseensa vuosikymmenen lopulla. Soitinmaisemaa hallitsee Clavinet-keyboard, jota soittaa laulun pää-arkkitehti C. McVie. Kertosäkeessä on mielenkiintoinen melodia. Tässä laulussa kitara jää sivurooliin soittelemaan täytteitä, muut instrumentit kantavat. ”I never did believe in miracles, / but I've a feeling it's time to try”.


Takaisin perinteisempää 70-luvun soft rockia kohti vie I Don't Want to Know. Tähän en itse oikein saanut otetta, sillä ympäröivät raidat ovat niin vahvoja. Heti alusta asti kuullaan jälleen yhtyeelle ominaista kerros-stemmalaulantaa. Stevie Nicksin sävellys jää kuitenkin hieman tasapaksuksi, nyökkäillen hetkittäin jopa country rockin suuntaan. Seassa kuultavat handclapit on jännittävästi rytmitetty ja sähkökitarat käyvät jälleen fillailemassa silloin tällöin.


Toiseksi viimeinen raita on ensikuunteluilla levyn paras balladi Oh Daddy. Alun tunnelmoinnissa on mahtava urkusoundi, dramaattisen pianobasson iskiessä säkeistön alussa. Christine McVie laulaa lauluaan sille bändin toiselle McVielle, vaikka väitti levynteon aikoihin tälle että teksti kertoo koirastaan...


Tässä on tunnelma, jolle en keksi kuvaavaa sanaa. ”I'm so weak but you're so strong”-kohdassa bändi ”hätäilee” kertojan mukana. Seassa on jälleen harkittuja täytteitä eri soittimilta, kuten sähkökitaralta ja kastanjeteilta, jotka kuulostavat seassa mielenkiintoisilta.


Alussa mainitut urut kantavat koko biisin ajan, McVie laulaa haavoittuneesti. Sovituksessa on tilaa, muuten tuo urkusoundi jäisi jalkoihin. Lopussa mukaan tulee myös toiset urut, oikein Hammondit. Biisi tiivistyy rivissä ”And I can't walk away from you, baby if I tried”. Teksti on dramaattinen.


Oh Daddy,
You know you make me cry,
How can you love me,
I don't understand why.
Oh Daddy,
If I can make you see,
If there's been a fool around,
It's got to be me.
Oh Daddy,
You soothe me with your smile,
You're letting me know,
You're the best thing in my life.
Oh Daddy,
If I can make you see,
If there's been a fool around,
It's got to be me.
Why are you right when I'm so wrong,
I'm so weak but you're so strong,
Everything you do is just alright,
And I can't walk away from you, baby
If I tried. ”


Levyn päättää Gold Dust Woman hieman kepeämmällä meiningillä. ”Rock on, gold dust woman / take your silver spoon and dig your grave”. Tässä on kaikkea sitä, mikä on toiminut levyllä aiemmin: sähköpianoa, kitaroita, hienoa laulamista sekä melodia, joka on höystetty sekä ylä- että alapuolelta tyylitajuisilla stemmoilla. Stevie Nicks on tässä sekä tulkitsijan että biisintekijän roolissa.


Tunnelma sopii albumin päätösbiisiksi. Loppuun olisi voinut ehkä iskeä vielä enemmän jamia, sillä bändin soitossa siihen olisi varaa. Ehkä tällainen pitkä fade-out istuu levyn ilmapiiriin kuitenkin paremmin.






Ensitahdeista asti kuulee, että aikansa laatutyötä on tehty. Se, että useimmat laulut pohjautuvat bändin jäsenten välisiin ihmissuhdekuvioihin tuo melkoisen katkeransuloisuuden sävyn koko levyn ympärille. Kuin jokaisen bändiläisen henkilökohtainen päiväkirja 70-luvun puolivälistä olisi tuotettu levyn muotoon. Asia valkeni Fleetwood Macin jäsenillekin vasta albumin julkaisun jälkeen.


En muista onko koskaan tullut tällaista sanattomuuden tunnetta albumin päättyessä. Rumours sai sellaisen aikaan vielä viidennelläkin kuuntelukerralla. Varsinkin Go Your Own Waysta eteenpäin itselleni tuli todella vahva tunne jonkinlaisesta yksin jääneen mutta sen jonkun tykö tahtovan lauantai-illasta.


https://open.spotify.com/album/63k57x0qOkUWEMR0dkMivh

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Toomion TOP100: 82. Dream Theater - Metropolis Pt. 2: Scenes from a Memory

Tuottaja: Mike Portnoy, John Petrucci
Nauhoitettu: 1999
Julkaistu: 26.10.1999
Levy-yhtiö: Elektra Entertainment

Suomen listan 6., Jenkkien 73. Rolling Stone-lehden lukijoiden mielestä kaikkien aikojen paras progerock-albumi.

SINGLET
- Home
- Through her Eyes

Niin hullua kuin se onkin, niin tämä oli ensimmäinen Dream Theater-albumi, minkä ostin tietäen, millainen bändi oli kyseessä. Awaken ostin aiemmin pelkästään kansien perusteella.

Metropolis Pt. 2: Scenes from a Memory on yksi niistä teemalevyistä, joilla on onnistuttu rakentamaan kantava kokonaisuus. Levyssä puidaan murhamysteeriä hypnoosin avulla. Toki se siltä osin on hiukan kliseinen, mutta musiikki on onnistunut.

Soittotaitoa bändillä on, sitä ei kyseenalaista kukaan. Vaikka soittotaidon esittely välillä onkin itsetarkoitus, onnistuu se myös hämmästyttämään. Mike Portnoy on tylsähkö rumpali, kuten Jordan Rudesskin pidemmän päälle kosketinsoittajana, mutta taitavia ovat molemmat. Johnit Myung ja Petrucci ovat kielisoittajien kärkeä millä mittakaavalla vain, mutta se James LaBrie... Mies ei osaa mielestäni laulaa tai ainakaan ääni ei tule helposti. Tällä levyllä sitä kuitenkin kestää jotenkuten. Tämähän oli ensimmäinen levy, jolla Jordan Rudess tuli vakijäseneksi tuoden Kurzweilin soololiu’utukset soolo-osioiden peruskauraksi.

 "Dance of Eternity on vahva keskisormen nosto kaikille soittajille."


Biisit ovat DT:lle ominaisen monitahoisia ja usein vähän ylipitkiäkin. Mutta on siellä välissä niin kovia pätkiä, että tämäkin levy helposti tulee loppuun asti kuunneltua. Fatal Tragedyssa vaihtuu tyyli hienosti kertojan muuttuessa, Home taas toimii itämaisena proge-kappaleena niin kuin pitääkin. Dance of Eternity on vahva keskisormen nosto kaikille soittajille. Tyyliin ”tehkää perässä!”. Napakka levy kaikin puolin.

Toki se saattaisi olla vielä paljon parempi eri laulajalla. Kaiken kaikkiaan se sisältää sen verran taidokasta materiaalia, että listalle kuuluu. Ja on tällä tietysti itselleni aikamoinen henkilökohtainen aspekti, koska tämän levyn aikoihin siirtyminen proge-musiikin lavealle polulle sai alkunsa.

Tätä tulee kuunnella omien soittokavereiden kanssa nimenomaan soittamista analysoiden. Siihen tämä musiikki on tehty. Musiikkia soittajille.

PARHAAT HETKET
Strange DejaLetkeä alku tiukasti soitettua progemetallia.
Dance of Eternity”Tehkää perässä!”

EI LÄHDE
Through Her Eyes - Trough Her Eyes on niin ilmiselvä Bon Jovin Never Say Goodbye, että hävettää kuunnellessakin.

<iframe src="https://open.spotify.com/embed/album/1QZi8laY96nhaeGSklvN4D" width="300" height="380" frameborder="0" allowtransparency="true" allow="encrypted-media"></iframe>

lauantai 14. maaliskuuta 2015

Toomion TOP100: 83.Soilwork - Figure Number Five

Tuottaja: Soilwork
Nauhoitettu: 2002-2003
Julkaistu: 22.4.2003
Levy-yhtiö: Nuclear Blast

Suomen listan 23.

SINGLET
- Departure Plan
- Rejection Role
- Light the Torch

Natural Born Chaoksen jälkeen tuli tämä. Muistan vain sen kuinka tylsät kannet tässä kovin odotetussa levyssä oli. Kappaleet olivat kuitenkin odotuksiinkin nähden hyviä ja luultavasti sävelletty enemmän kohderyhmää miettien.

Albumilla on perinteinen julkaisuajankohtansa soundi. Ei kovin erotteleva. Se hiukan jopa häiritsee koukkuihin tarttumista. Nyt ne vaativat enemmän keskittymistä, eivätkä jää välttämättä korvanlehteen heti ensi kuulemalla. Levy on edeltäjäänsä hiukan pidempi ja materiaaliltaan myös popimpi.

Figure Number Five on muistutus niin bändin alkuajoista kuin myös siitä, kuinka koskettimet voivat olla näinkin raskaassa metallissa oikeasti lisäarvo, eikä vain kuriositeetti. Se ei ole ihme, sillä puolet kappaleista on säveltänyt kosketinsoittaja Sven Karlsson. Jos joltain, niin juuri Soilworkin kosketinsoittajalta on eniten tullut itse otettua vaikutteita. Tämän voivat varmasti meidän bändin pojat allekirjoittaa.

Laulaja Speed on sanonut, että levy olisi voinut olla paremmin sävelletty, vaikka se sisältääkin paljon hyviä melodioita. Levy on joka tapauksessa kokonaisuutena todella kova. Soilwork on vaan pystynyt parempiakin yksittäisiä biisejä tekemään. Silti yhtään surkeaa tai edes välttävää ei tälle levylle ole mahtunut.

Kyllä tämä kannattaa pari kertaa kuunnella ihan ajatuksen kanssa. On tämä nimittäin parempi kuin In Flames milloinkaan.

PARHAAT HETKET
Figure Number Five Tätä materiaalia saisi olla enemmänkin, mutta on ilmiselvää, ettei se myy.

EI LÄHDE
Huonoa hetkeä ei ole.

<iframe src="https://open.spotify.com/embed/album/6n86brHTe54lipUckY9InO" width="300" height="380" frameborder="0" allowtransparency="true" allow="encrypted-media"></iframe>

https://open.spotify.com/album/6n86brHTe54lipUckY9InO?si=YhXYimFOQY--KyJPQbs5aw

torstai 12. maaliskuuta 2015

Atso's Time Machine: Year 1995 & Oasis - (What's the Story) Morning Glory?Atson Aikakone: Vuosi 1995 & Oasis - (What's the Story) Morning Glory?

The Manchester rockers belong as a inseparable part to my musical history. In the beginning of the summer vacation of 2006 my brother and I found out that Oasis had had two songs in the top3 of a ”best British song”-poll and that my brother had the first few albums in his record shelf. So we took the albums to listening and they caught me immediately. Now's the time to take a look on the second one, the debut and maybe some other as well may have their turn later on.




WTSMG? starts with Hello. There's immediately a wall of guitars and the characteristic overall sound of the album while Liam sings sharply. Some guitar uses wah-wah as well. A great opening.

I don't feel as if I know you
You take up all my time
The days are long and the night will throw you away
Coz the sun don't shine
Nobody ever mentions the weather can make or break your day
Nobody ever seems to remember life is a game we play


We live in the shadows and we had the chance and threw it away
And it's never gonna be the same
Cos the years are following by like the rain
And it's never gonna be the same
'Til the life I knew comes to my house and says
Hello


As a second track comes immediately a classic, Roll with It. I personally haven't fell in love with this one like many others, but the elements that people like can be clearly noticed. The song's not hard to listen or progressive, but unpretentious rock with the lyrics not going like crunge ”I hate myself and I wanna die” but with a great self-confidence. Liam's voice is what props this up while Noel works as kind of a echo as a big brother.

Then it's time for Wonderwall. The first listen has been clearly stuck in my mind and ever since then this has been one of my favourites. It was just that beginning of the summer of 2006 and the first round with this album. After the first listen I thought that this has to be among the three best songs ever in the world. I still just haven't found out surely what are the two other ones...

The chord progression played by acoustic guitar is a classic itself. Wonderwall's sound world is altogether soft, there's no overdriven guitars. A string section, piano and lyrics interpreted by Liam beautifully construct a great package. There's no better song about falling in love.

The text is a Noel masterpiece.

And all the roads we have to walk are winding
And all the lights that lead us there are blinding
There are many things that I would
Like to say to you
But I don't know how


Because maybe
You're gonna be the one that saves me
And after all
You're my wonderwall


Above all there's one line that says a lot in it's simplicity: ”I don't believe that anybody feels the way I do about you now”.


Don't Look Back in Anger is a ballad sang by Noel that nods strongly towards the Beatles. The intro bears a resemblance to Imagine by John Lennon.


The songwriter himself has said that he doesn't know what he's singing about all the time. There is some arbitrage in the song, but the themes that are dealt with are the same as in many other songs.


"So I'll start the revolution from my bed
'Cos you said the brains I had went to my head
Step outside 'coz summertime's in bloom
Stand up beside the fireplace
Take that look from off your face
You ain't ever gonna burn my heart out


So Sally can wait,
she knows it's too late
as we're walking on by
Her soul slides away,
"But don't look back in anger",
I heard you say”


The composition isn't anything revolutionary and the song is played in the key of C major. The uplifting after the pre-chorus is nice, from the line ”stand up beside the fireplace” onwards and the chorus is made to be sang in a stadium alongside the band. According to a story Noel had been singing this in soundcheck with the words ”So Crawley can wait” and Liam had came to say ”Did you sang ”So Sally can wait?” Well, you should”.


A special mention for the ending. The way the song is concluded is as beautiful as can be. ”Don't look back in anger, at least today”.


Hey Now is for me the filling track of the album. An idly song song that doesn't get to same heights as the others. The band could have chosen something from the B-sides instead. There's some nice lines on this one as well. ”I took a walk with my fame down memory lane / I never did find my way back”.


Then it's turn for the first of the two Untitled-tracks. These are snippets of The Swamp Song, an instrumental track played by the band during the gigs in the mid-90s. It has a nice groove and a great rock-attitude!


Starting with classical rock guitar is Some Might Say, a classic song demonstrating Oasis at it's best. ”Let the others say what they want, we'll go as who we are” is what the song says. It's a british rock song with a clear structure with Noel's lyrics being one of the best on the album. If the chorus was more powerful the song could be even better. Playing the drums is still the original drummer Tony McCarroll, whose heavier playing style can be clearly noticed.


Some might say they don't believe in heaven
Go and tell it to the man who lives in hell
Some might say you get what you've been given
If you don't get yours I won't get mine as well


Cast No Shadow brings the feel back to Wonderwall-like light. The song recycles a few section with the lyrics being about someone being so invisible that he doesn't even cast a shadow when meeting the sun. ”Bound with all the weight of all the words he's trying to say / chained to all the places that he never wished to stay / bound with all the weight of all the words he's trying to say / as he faced the sun he cast no shadow”.


Once again a little less jagged singing by Liam while Noel gets to sing as well with his falsetto voice.


The last clearly Beatles-like song on the album is She's Electric. A tasty chord progression (E-G#-C#m-A) that Oasis used in some songs carries the swinging song in which the text isn't extremely philosophic. The girl is ”electric” and there's all kinds of people met. Somehow from the line ”And I want you to know” onwards Nirvana comes to mind... It's not usual for Liam to sing in a falsetto. In general this song's sound is pleasant to my ears.


Starting with effects is the album title track Morning Glory which also works as the album's last crippled rock song. The intro uses only two notes but kicks harder than 95 % of all the so-called-rocks. There's not many words or sections in this one either but the feel is irrestible. It's like Liam is asking all the time ”where are you and we going?”


All your dreams are made
When you're chained to your mirror with your razor blade
Today's the day that all the world will see
Another sunny afternoon
Walking to the sound of your favorite tune
Tomorrow never knows what it doesn't know too soon


Need a little time to wake up
Need a little time to wake up wake up
Need a little time to wake up
Need a little time to rest your mind
You know you should so I guess you might as well


What's the story morning glory?
Well, you need a little time to wake up, wake up


Well, what's the story morning glory?
Well, need a little time to wake up, wake up


After the second Untitled-track comes the last epic, Champagne Supernova. For me this hasn't struck like it did for a generation of brits. The first verse is the best in this song that was streched a little bit too far.


I perceive that Champagne Supernova is a song anticipating the ones to be released on Be Here Now a couple of years later: songs that were too long and featured too much guitars making them sound puffy.


How many special people change
How many lives are living strange
Where were you when we were getting high?
Slowly walking down the hall
Faster than a cannon ball
Where were you while we were getting high?






(What's the Story) Morning Glory? has sold about 22 million units. It's easy to believe that it was the soundtrack for the mid-90s British teens and left an indelible trace in their hearts. It clearly did it a decade later for one 14-year-old kid from Lieksa...

Manchesterilaisrokkarit kuuluvat erottamattomana osana omaan musiikilliseen historiaani. Kesäloman 2006 aluksi bongattiin velipojan kanssa teksti-tv:stä, että Oasis oli saanut brittien kaikkien aikojen biisi -äänestyksessä kaksi laulua kolmen parhaan joukkoon ja että alku-uran klassikkolevyt löytyvät hyllystä. Siispä albumit kuunteluun ja ne veivätkin heti ensikuulemalta mennessään. Nyt käsittelyyn kakkosalbumi, debyytin ja ehkä jonkin muunkin vuoro tulee myöhemmin.




WTSMG? käynnistyy Hellolla, jossa ollaan heti kitaravallin ja levylle ominaisen yleissoundin keskellä Liamin laulaessa terävästi. Wah-wahiakin kuullaan mausteena. Toimiva avaus.

I don't feel as if I know you
You take up all my time
The days are long and the night will throw you away
Coz the sun don't shine
Nobody ever mentions the weather can make or break your day
Nobody ever seems to remember life is a game we play


We live in the shadows and we had the chance and threw it away
And it's never gonna be the same
Cos the years are following by like the rain
And it's never gonna be the same
'Til the life I knew comes to my house and says
Hello


Kakkosena tulee heti levyn oikeaa klassikko-osastoa, Roll with It. Itse en tähän ole ihan niin tykästynyt kuin monet muut, mutta tarttuvuuselementit ovat havaittavissa. Ei mitään progea, vaan konstailematonta rokkia ja teksti, jossa ei mennä grungemeiningillä ”I hate myself and I wanna die” vaan itseluottamus edellä. Liamin laulu kannattelee tätäkin, Noelin toimiessa kuin kaikuna isoveljen ominaisuudessa.

Sitten onkin vuoro Wonderwallin. Ensimmäinen kuuntelukertakin on mielessä, ja siitä asti tämä on ollut suosikeita. Se oli juuri tuo kesän alku 2006 ja ensimmäinen kierros tämän levyn parissa. Ensimmäisen kuuntelun jälkeen mietin, että tämä on varmasti maailman kaikkien aikojen kolmen parhaan biisin joukossa. Vieläkään vain ei ole varmuutta, mitkä ne kaksi muuta ovat...

Akustisella kitaralla soitettu sointukierto on jo itsessään klassikko. Muutenkin Wonderwallin äänimaailma on pehmeä, tällä kertaa sitä ei ole tungettu täyteen särökitaroita (itseasiassa niitä ei ole ensimmäistäkään). Jousisektio, piano, ja Liamin tällä kertaa kauniisti tulkitsema teksti ovat sellainen paketti, että eihän tästä parempaa laulua ihastumisesta oikein voi tehdä.

Teksti on Noelin masterpiece:

And all the roads we have to walk are winding
And all the lights that lead us there are blinding
There are many things that I would
Like to say to you
But I don't know how


Because maybe
You're gonna be the one that saves me
And after all
You're my wonderwall


Ennenkaikkea laulussa on kuitenkin yksi pätkä, jossa on yksinkertaisuudessaan sanottu aika erittäin paljon: ”I don't believe that anybody feels the way I do about you now”.

Don't Look Back in Anger on Noelin tulkitsema balladi, joka nyökkäilee vahvasti The Beatlesin suuntaan, intron ollessa suora kopio Lennonin Imaginesta.

Lauluntekijä on itse sanonut, ettei ihan tarkkaan tiedä mistä laulu kokonaisuudessaan kertoo. Tässä on kyllä jätetty tulkinnan varaa, mutta samoja teemoja tässäkin pyöritellään kun monissa muissa.

"So I'll start the revolution from my bed
'Cos you said the brains I had went to my head
Step outside 'coz summertime's in bloom
Stand up beside the fireplace
Take that look from off your face
You ain't ever gonna burn my heart out


So Sally can wait,
she knows it's too late
as we're walking on by
Her soul slides away,
"But don't look back in anger",
I heard you say”


Sävellyksellisesti ei mitään ihmeitä C-duurissa. Pre-choruksen jälkeinen nostatus on mainio, ”Stand up beside the fireplace”-kohdasta eteenpäin ja kertosäe on tehty stadioneilla mukana laulettavaksi. Noel oli tarinan mukaan laulellut tätä soundcheckissä ”So Crawley can wait”, ja Liam oli tullut kysymään että ”lauloitko sinä että ”so Sally can wait”? No, sinun pitäisi”.

Erityismaininta lopetuksesta, jollaista ei kovin monessa biisissä ole. Tapa, jolla laulu paketoidaan on lyömättömän kaunis. ”Don't look back in anger, at least today”.

Hey Now on itselleni tämän levyn täyteraita. Vähän tyhjäkäyntinen biisi, joka ei kanna läheskään samoihin mittoihin kuin muut. B-puolista olisi löytynyt paljon parempaakin materiaalia. Hyviä rivejä tässäkin kuitenkin on. ”I took a walk with my fame down memory lane / I never did find my way back”.

Sitten seuraakin ensimmäinen levyn kahdesta Untitled-raidasta. Kyseessä on pätkiä The Swamp Song-instrumentaaliraidasta, jota bändi soitteli keikoillaan tuolla 90-luvun puolivälissä. Siinä on mukava groove ja rock-attitude!

Klassisella rock-kitaroinnilla käynnistyvä Some Might Say on jälleen klassikko-osastoa ja Oasista parhaimmillaan. ”Sanokoot muut mitä tahansa, niin näillä mennään” on sanomana. Selkeärakenteinen brittirokki, jossa Noelin teksti on levyn parhaimmistoa. Jos kertosäe olisi vielä tykimpi, niin tämä olisi todella kova. Rummuissa on vielä alkuperäinen rumpali Tony McCarroll, jonka raskaampi soittotyyli erottuu levyllä selvästi.

Some might say they don't believe in heaven
Go and tell it to the man who lives in hell
Some might say you get what you've been given
If you don't get yours I won't get mine as well


Cast No Shadow palauttaa tunnelman Wonderwallin kaltaisen kepeäksi. Paria osaa kierrätetään laulussa, jossa joku on niin näkymätön ettei auringon kohdatessaan muodosta edes varjoa. ”Bound with all the weight of all the words he's trying to say / chained to all the places that he never wished to stay / bound with all the weight of all the words he's trying to say / as he faced the sun he cast no shadow”.

Jälleen vähemmän rosoista laulamista Liamilta ja Noelkin pääsee ääneen falsetteineen.

Levyn viimeinen selkeästi The Beatles-vaikutteinen raita on She's Electric. Maukas ja Oasiksen silloin tällöin käyttämä sointukierto (E-G#-C#m-A) kuljettaa keinuvaa biisiä, jonka teksti ei ole mitenkään äärimmäisen filosofinen. Tyttö on ”sähköinen” ja kuvioon liittyy kaikenlaista sakkia. Jostain syystä kohdasta ”And I want you to know” eteenpäin tulee mieleen joku Nirvanan laulumelodia.. Aika harvoin Liam muuten nostaa soundinsa falsettiin. Ylipäänsä tämän kappaleen soundi on minusta miellyttävä.

Efekteillä käynnistyvä levyn nimiraita Morning Glory on albumin viimeinen rouhea rokki. Introssa käytetään vain kahta nuottia, mutta potkii kovemmin kuin 95 % muka-rockeista. Tässäkään ei hirveästi ole sanoja tai osia, mutta meininki on vastustamaton. Liam tuntuu koko ajan kyselevän, että missä mennään?

All your dreams are made
When you're chained to your mirror with your razor blade
Today's the day that all the world will see
Another sunny afternoon
Walking to the sound of your favorite tune
Tomorrow never knows what it doesn't know too soon


Need a little time to wake up
Need a little time to wake up wake up
Need a little time to wake up
Need a little time to rest your mind
You know you should so I guess you might as well


What's the story morning glory?
Well, you need a little time to wake up, wake up
Well, what's the story morning glory?
Well, need a little time to wake up, wake up


Toisen Untitled-raidan jälkeen käynnistyy viimeinen epiikki Champagne Supernovan muodossa. Itselleni tämäkään ei ole iskenyt niin lujaa kuin sukupolvelliselle brittejä. Ensimmäinen säkeistö on paras osio tässä vähän venytetyssä laulussa.

Itse miellän Champagne Supernovan ennakoksi siitä, mitä pari vuotta myöhemmin Be Here Now-levyllä oli tapahtuva: ylimitoitettuja ja ylisoitettuja ja pahoin pöhöttyneitä lauluja.

How many special people change
How many lives are living strange
Where were you when we were getting high?
Slowly walking down the hall
Faster than a cannon ball
Where were you while we were getting high?







(What's the Story) Morning Glory? on vuosien saatossa myynyt noin 22 miljonaa kappaletta. On helppo uskoa, että se on ollut 90-luvun puolen välin brittinuorison soundtrack ja jättänyt lähtemättömän jäljen monen tuolloin nuoruuttansa viettäneen sydämiin. Tekihän se saman vaikutuksen vuosikymmenen myöhemmin yhteen 14-vuotiaaseen lieksalaiseenkin...