Toomion Top200-biisit: 52. Saimaa - Le Mistral (2015)

 

Matka mielen ytimeen oli Pepe-jutun jälkeen aika oudonlainen cover-albumi, eikä kaikki kappaleet kovin tunnistettavia olekaan. Mutta läpikuuluvasta soittamisen ilosta tämä ansaitsee paikkansa auringossa.

Tältä albumilta voisi nostaa montakin kappaletta, mutta pidän eritoten Roger Whittakerin Le Mistralista. Kappaleesta on olemassa myös Timo Kiiskisen suomennos, mutta bändi ei tähän saanut oikeuksia. Näin Saimaan toinen rumpali, Eppu Kosonen, ”joutui” laulamaan sen alkuperäisen tapaan ranskaksi. Epulta tuo sujuu hyvin uskottavasti, sillä hän on lapsuutensa asustellut Belgiassa.

Le Mistralissa on jotain todella iloista ja innostavaa. Siitä tulee hyvä mieli. Torvisovitukset ovat mahtavia ja varsinkin kitarointi on tyylikästä.

Le Mistral on suomeksi mistraali, joka taas kuvaa tuulityyppiä, eräänlaista valumatuulta.

Toomion TOP200-biisit: 146. Saimaa - Per Vers, runoilija (2015)

Kirjan prologin lailla alkava ajankohdan kuvailu ja siihen päälle lyö Alatalon Mikko hampaat niskaan. Paitsi tässä tapauksessa todennäköisesti Jesper Anastadiadis. 

Per Vers, runoilija osaa hämätä nimellään. Luulisi, että se on juicemaista pervoilua kieli poskessa, mutta otsikosta huolimatta se on täytetty vähän vakavammilla kielikuvilla.

Matti Mikkola on tähän valinnut tuottaessaan niin uskomattomat soundit, että kappaletta kuuntelisi puoli tuntia. Onhan Saimaa-bändikin toki mielettömän taitava. Varsinkin tässä basisti Juha Kanervon linjat huilujen tukemana saavat melkein liikuttumaan.

Alkuperäinen kipale on ilmestynyt samannimisellä Juice & Coitus int. -albumilla vuonna 1974. Tämä Saimaan versio on 2015-vuoden tavaraa.

Tämän voi kuunnella missä vaan ja jälleen kerran todeta, että omanlaisiaan neroja olivat, ovat ja tulevat olemaan sekä Juice Leskinen että Matti Mikkola. 

TOOMION TOP100: 18. Leprous - The Congregation

Tuottaja: David Castillo
Nauhoitettu: 2014-2015
Julkaistu: 25.5.2015
Levy-yhtiö: InsideOut Music

Suomen listan 39.

Tuoreen tuttavuuden uusin albumi sisältää musemaista minimalismia, josta on vaikea genressään paremmaksi pistää.

Vaikka genremääritelmissä vilahtelee metalli, on tätä vaikea metalliksi mieltää. Progressiivista tämä ehdottomasti on, monelle voi olla liiankin hankalaa kuunneltavaa. Rytmit ovat pääsääntöisesti sellaisia, joita jokaisen rumpalin on kiva pöytään naputella.

Avantgardismi on vahvasti läsnä. Nykymusiikissa termistä on tullut jokamiehenoikeus. Totta on, että Leprous menee hiukan eri reittiä kuin moni muu metallibändi, mutta ei toki ole tuon reitin ensimmäinen, eikä viimeinenkään kulkija. Kaiken outouden keskeltä löytyy jotain hyvällä tavalla euroviisumaista. Sitä löytyy puhtaimmillaan The Floodista, joka vellovana, lähes balladinomaisena teoksena tuo hyvinkin tulvan mieleen.

"Avantgardismi on vahvasti läsnä. Nykymusiikissa termistä on tullut jokamiehenoikeus. "

Laulaja Einar Solbergin ääni muistuttaa A-han Morten Harketia. Ääniala on laaja ja äänen puhtaus omaa luokkaansa. Myös tämä seikka tekee musiikista hyvin epäraskasta, vaikka paikoitellen viljellään jopa djent-soundia. Sitä on lopulta riittävän vähän, eikä se tunnu vähääkään geneeriseltä. Kosketinliidit olisivat monen bändin yhteydessä jopa karmeita, mutta niiden soundeihin luotetaan Leprouksen musiikissa niin paljon, että ne ovat jopa erinomaisen kuuloisia. Tuota pelkistettyä soundia kun täydentävät vielä Baard Kolstadin tunnistettava rytmiikka rumpujen takana, on soppa valmis.

Tämäkin albumi on parhaimmillaan juuri kokonaisuutena. Alusta loppuun kuunneltuna.

PARHAAT HETKET
Rewind – Tähän olisi monta muutakin voinut valita, mutta tämä näistä eniten päähän jää soimaan.

https://open.spotify.com/album/0BTCS1O61sSYZ8o5kCqx03

MUSA-TASTING IV: ”1001 ALBUMIA, JOTKA JOKAISEN ON KUULTAVA EDES KERRAN ELÄESSÄÄN” – B:LLä ALKAVIEN ARTISTIEN 10 PARASTA BIISIÄ

"1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään" Robert Dimeryn toimittama musiikkikirja, josta B:llä alkavat artistit T on kahlannut läpi. Sieltä T:n mielestä 10 parasta biisiä kuunneltiin ja analysoitiin tuossa viikko takaperin.

Lista, jolta biisit on valittu:

B52s – B52s (1st Album)
Bad Brains – I Against I
Bad Company – Bad Company (1st Album)
Badly Drawn Boy – Hour of Bewilderbeast
Badu, Erykah – Mama’s Gun
Baez, Joan – Joan Baez (1960)
Baker, Anita – Rapture
Band – Band (2nd Album)
Band – Music from Big Pink
Banhart, Devendra – Rejoicing in the Hands
Barrett, Syd – Madcap Laughs
Basement Jaxx – Remedy
Basie, Count – Atomic Mr Basie
Bauhaus – Mask
Beach Boys – Pet Sounds
Beach Boys – Surf’s Up
Beach Boys – Today!
Beastie Boys – Ill Communication
Beastie Boys – Licensed to Ill
Beastie Boys – Paul’s Boutique
Beatles – A Hard Day’s Night
Beatles – Abbey Road
Beatles – Beatles [aka White Album]
Beatles – Revolver
Beatles – Rubber Soul
Beatles – Sgt Pepper’s Lonely Hearts Club Band
Beatles – With the…
Beau Brummels – Triangle
Beck – Guero
Beck – Odelay
Beck – Sea Change
Beck, Jeff – Truth
Bee Gees – Odessa
Bee Gees – Trafalgar
Bees – Sunshine Hit Me
Belle & Sebastian – If You’re Feeling Sinister
Belle & Sebastian – Tigermilk
Ben, Jorge – África Brasil
Beta Band – Heroes t Zeros
Beta Band – Hot Shots II
Big Black – Atomizer
Big Brother & the Holding Company – Cheap Thrills
Big Star – # 1 Record
Big Star – Third (aka Sister Lovers)
Birthday Party – Junkyard
Björk – Debut
Björk – Medúlla
Björk – Vespertine
Black Crowes – Shake Your Money Maker
Black Flag – Damaged
Black Sabbath – Black Sabbath (1st Album)
Black Sabbath – Paranoid
Black Sabbath – Vol 4
Black, Frank – Teenager of the Year
Blondie – Parallel Lines
Blood, Sweat & Tears - Blood, Sweat & Tears (2nd Album)
Blue Cheer – Vincebus Eruptum
Blue Nile – A Walk Across the Rooftops
Blur – Blur (1997)
Blur – Modern Life is Rubbish
Blur – Parklife
Bo Radleys – Giant Steps
Boards of Canada – Music Has the Right t Children
Bon Jovi – Slippery When Wet
Bonnie Prince Billy – I See a Darkness
Booker T & the MGs – Green Onions
Boston – Boston (1st Album)
Bowie, David – ‘Heroes’
Bowie, David – Aladdin Sane
Bowie, David – Hunky Dory
Bowie, David – Low
Bowie, David – Rise & Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars
Bowie, David – Station t Station
Bowie, David – Young Americans
Bragg, Billy – Talking with the Taxman About Poetry
Bragg, Billy & Wilc – Mermaid Avenue
Brel, Jacques – Olympia 64
Brown, James – Live at the Apoll (1963)
Brubeck, Dave – Time Out
Buckley, Jeff – Grace
Buckley, Tim – Goodbye & Hello
Buckley, Tim – Greetings from LA
Buckley, Tim – Happy Sad
Buena Vista Social Club - Buena Vista Social Club (1997)
Buffal Springfield – Again
Bukem, LTJ – Logical Progression
Burke, Solomon – Rock ‘n’ Soul
Burman, Rahul Dev – Shalimar (Soundtrack)
Burning Spear – Marcus Garvey
Bush, Kate – Dreaming, the
Bush, Kate – Hounds of Love
Bush, Kate – Sensual World
Butthole Surfers – Locust Abortion Technician
Buzzcocks – Another Music in a Different Kitchen
Byrds – Fifth Dimension
Byrds – Notorious Byrd Brothers
Byrds – Sweetheart of the Rodeo
Byrds, Mr Tambourine Man
Tasting-osallistujat:
T – Ausculton jäsen T, illan isäntä ja väsynyt henkilö.
A - Ausculton jäsen A, tänään Lieksasta käsin operoiva populäärimusiikin ystävä.
R - Muusikko ja musiikin kuluttaja laajalla skaalalla.

10/10. Jeff Buckley – Hallelujah. (Grace -1994)

Jeff Buckley oli tavallaan aikansa James Dean. Kolmikymppisenä kuolleen miehen Hallelujah-coverointi Leonard Cohenin satoja kertoja levytetystä kappaleesta nousi uuteen loistoon Shrek-elokuvan myötä. Äänen käyttö on kohtuullista.

https://www.youtube.com/watch?v=y8AWFf7EAc4

T: Tätä soitettiin joskus niin paljon, että meni vähän maku. Nyt se on taas osoittautunut aika hyväksi. Harvoin kuultuna maukas.

R: Hyvin on intensiivinen ja herkkä tämä Jeffin versio. Toimii erittäin hyvin mies ja kitara-meiningillä ja hyvä, ettei sitä muulla tavoin kasvatettu. Vaikka usein olen tämän kuullut, niin ei vielä ihan puhki kulunut korvien välissä. 8,8/10.

A: Heti alkuun todettava että hieman yllätyin että Tomi tähän ottautui. Biisi on toki itsellekin tuttu, mutta tämän Buckleyn version olen kuunnellut lähinnä ohimennen. Tämähän on melkeinpä Leonard Cohenin alkuperäistäkin intiimimpi ja vähempi säkeistöjen määrä on minusta ihan hyvä valinta. Hallelujah on aina ollut mystinen biisi, samalla niin pieni mutta toisaalta aika helkkarin iso.

T: Kyllä sanoista menee Cohenille aika paljon pisteitä. Tietysti sävellyksestäkin. Mutta käsittääkseni Leonard on itsekin pitänyt tätä Jeffin versiota aika kovana.

A: Nerokas se ekan säkeistön "it goes like this / the fourth the fifth..."-kohta, kun se sävellys tosiaan menee niin. 8,6/10.

T: Gracella on aika kovat soundit. Tuossa biisissä on oikeastaan kaikki tarpeellinen. Se on outoa miten jostain Shrekistä se nousi noin kovaksi. Örkit halaa, kova juttu. 8,4/10.

Tasting-rating: 8,6/10

9/10. Bon Jovi - Livin’ on a Prayer. (Slippery When Wet -1986)

1986 on tapahtunut kyllä paljon. Ja varsinkin musiikin saralla. Tämä on jälleen niitä kappaleita, mistä kuulee Desmond Childin mukana olon. Kitarointi on parasta Samboraa ja lyriikkapuoli ilmentää oletetusti tuon ajan poliittista ilmapiiriä Yhdysvalloissa. Vaikka se onkin perinteisen tarinan sisään naamioitu.

https://www.youtube.com/watch?v=lDK9QqIzhwk

T: Onko atsolle tuttu? ;)

R: Talk Box rules.

T: Tuohon joudun sanomaan, että se on oikeastaan se ainut mistä en tässä tykkää. En tykkää kyllä E-pianostakaan. Eikä se johdu siitä, että juna on kouvolassa. Mutta bassottelu on aika Desmondia. Tässä on minusta hirvittävän paljon samaa kuin Hyvää ja Kaunista-biisissä. Kova kitarointi, kahden henkilön vaikea elämä ja lama-aikaa. Kolmas Nainen tuli vaan Suomen laman alkuun.

R: Tästä tulee jostain syystä mieleen kotomaisen Boycottin Gotta Rock.

A: Kiitos Tomi. Joskus aikoinaan kirjoitin EGA and the Boysin nettisivujen blogiin kokonaisen kirjoituksen tästä biisistä, mutta sitä sivustoa ei enää ole joten en voinut kopioida sitä tähän. Tässä on kaikki kohdallaan itselleni: teksti on samalla universaali ja samalla pienten ihmisten tarina, kitarointi skulaa (talk box & ikoninen soolo!), bassolinja pumputtaa mukavasti ja Jon Bon Jovi itse laulaa paremmin kuin koskaan. Säkeistön ja kertosäkeen välinen "We've gotta hold on"-osio on mahtavan biisin huikein kohta. Yksinkertaisesti yksi maailmankaikkeuden parhaista biiseistä. Tämä oli pitkään minulla kaikkien aikojen parhaan biisin tittelissä kiinni ja kamppailee siitä edelleen, jos sellaisen listan erehtyy kokoamaan... 10/10.

T: Tässäkin eroamme. se ”we’ve gotta hold on”-kohta on liian jenkki ja ärsyttävin laini tässä biisissä.

R: Tässä huomaa sen eron, mikä on nuorella, vasta kuuluisuuteen päässeellä porukalla ja sitten sillä, joka on veivannut jo 10 - 20 vuotta. Reilu tekemisen meininki ja polleasti. Ja myöhemmin kuultavissa myös muissa Desmond Childin tuotannoissa.

T: Vaikka Bon Jovin biisit ovat edeleen melkein yhtä hyviä, niin se asenne kuuluu tässä läpi. 8,5/10.

A: Muistaakseni tuo on vielä niitä, mitkä on kirjoitettu Samboran äidin kellarissa. Liittyen tuohon asenteeseen ja meininkiin. Biisien tekeminen ja onnistuminen on ollut elämää suurempi prosessi.

R: Ja näillä janttereillahan oli ainakin heidän omien sanojensa mukaan tavoitteena se, että biisin pitää toimia pelkällä akkarilla ja laululla. Olin pahimmassa musiikinkulutusiässä, kun tuo lätty tuli pihalle. Sen verran vanha ja kulunut, että minulta vain 7,5/10.

Tasting-rating: 8,7/10

8/10. Blur – Song 2. (Blur -1997)

Blur tuli isosti läpi vuonna 1997, kun bändin nimeä kantava albumi ilmestyi. Edelleen monien yhteyksien kestohitti Song 2 kuulostaa tuoreelta. Song 2 oli kappaleen työnimi, mutta jäi elämään. Biisin videota pidetään useissa medioissa yhtenä parhaista musiikkivideoista.

https://www.youtube.com/watch?v=SSbBvKaM6sk

T: Kuinka moni on kuullut ensimmäisen lainin ”I’ve got a Headache?” kuitenkin lauletaan, että ”I got my head checked”?

A: Parasta tässä on tuo näkkileipäsoundilla soitettu riffi ja b-osan asenne (I'm feeling heavy metal!). Itselleni on ollut aina aivan sama mitä tässä lauletaan, vaikka tätä on tullut keikallakin esitettyä, niin en ole ikinä asiaa ajatellut sen enempää... Onneksi ei kestä kahta minuuttia pidempään, sillä tuo mökkälä alkaisi ottamaan päähän. Tässä se on kuitenkin ihan toimiva tehokeino. 8,9/10.

T: Samaa nuoruuden asennetta kuin äskeisessä. On muuten mahtava biisi soittaa, vaikkei osaisikaan.Distorted bass toimii usein.

R: 90-luku oli meikäläisen ruuhkavuodet eli kersaa pukkasi ja musa jäi hetkeksi hieman taka-alalle. Mutta silti: brittirock/pop 90-luvulta ei vaan ole koskaan oikein kolahtanut. Hieman punkahtava tausta ja siihen tuommoinen - hieman ei niin tosissaan laulu päälle. 70-luvun punkista ja sen asenteesta kovasti diganneelle ei mene... Ja olikohan tää Blur edes britti?????

A: Onhan nämä. Brittipopin kovinta aaltoa. Jännä huomio muuten tuo 70-luvun punk vs. tämä.

R: Jonkin verran tulee mieleen jopa nämä Kalifornian surffipunkkarit tuosta biisistä. Ja se ei välttämättä ole hyvä juttu. Basso seuraa kitaraa tai päinvastoin. Pointseja 5/10. Huomioikaa meikäläisen arvioissa se seikka, että sanoitukset ovat minulle hienoinen arvoitus eli en niitä juurikaan kuuntele / tulkitse.

T: Mittaa juuri sopivasti, ehkä jopa puoli minuuttia liikaa. 8,5/10.

Tasting-rating: 7,5/10

7/10. David Bowie - Starman. (The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars -1972)

Yksi musiikkimaailman suurista kummajaisista. Outo, honottava ääni ja vähintäänkin mystinen habitus. Over the Rainbowin jäljissä kulkeva kertosäe nosti kappaleen yhdeksi kaikkien aikojen parhaista singleistä.

https://www.youtube.com/watch?v=tRcPA7Fzebw

A: Bowien tuotanto odottaa haltuunottoa aikanaan, mutta tämä levy on tullut kuunneltua jo pariin kertaan. Brittiläistä eleganssia ja huolella tehtyä tavaraa. Yleistunnelman haikeuden sävy on kyllä kaunis...

T: Vaikkei tuo Bowie kovin kummoinen lauluääneltään ole, niin kyllä sillä on vaikuttavia sävellyksiä.

R: Kertsiin lähdön tidiit-ti-tit-ti-di on hieman koominen soundeineen, mutta muutoin hyvä pop-ralli. Davidin laulu menee tuolloin vielä hieman enemmän ylärekisterissä, mitä nämä 80-luvun lopun jälkeiset tuotokset. Tässäkin on omalla kohdalla hieman samaa vaivaa, mitä Bon Jovinkin biisissä, eli kuultu ehkä noin 100 kertaa liian monta kertaa.

A: Jos ja kun Bowieta tulee joskus kuunneltua, niin sieltä voi kyllä tuotannosta löytyä mielenkiintoisia juttuja.

T: Kosketinsoittajana on pakko tykätä näistä jousista tässä.

R: Tämän ajan Bowie-tallenteissa tykkään tuosta sähkökitarasoundista ja kuinka se tuodaan aika selkeästi esille, silloin kun on tarve.

A: Tässä on ylipäätään aika mukavan selkeä äänimaailma. 9,1/10.

T: Se on muuten jännä, ettei loppu mene revittelyksi. Kuitenkin vuosi -72, jolloin kaikkien biisien pitäis mennä.

R: Luureilla kuunnellen tuli tuosta intro-säkeistö siirtymässä aika jännä fiilis. Stereokuva vähän heilahti. Mutta jokaisen pitäisi osata tehdä biisiin loppu - fade out on niin OUT! PIsteitä kuitenkin 7,5/10.

T: Mulla ihan sama fiilis. Todella outo kun luureilla kuuntelen. 8,6/10.

Tasting-rating: 7,5/10

6/10. Black Sabbath – War Pigs. (Paranoid -1970)

Kappaleen piti aluksi olla nimeltään Walpurgis, joka on eräänlainen satanistien joulu. Se oli levy-yhtiön mielestä liian pahaa, ja kappale muuttui muotoon War Pigs, joka on eräänlainen julistus sotapropagandaa vastaan. Tämä on ihan ymmärrettävää Vietnamin sodan aikoina. Myös levyn nimi piti olla War Pigs, mutta Paranoidista tuli suurempi hitti ja levykin sai sen nimen.

https://www.youtube.com/watch?v=M4FuqVbwifk

T: Tässä biisissä ei ole fade out. Noiden sireenien jälkeen lähtevä haikkanapsuttelu on kyllä pikkusen progehtava biisiin lähtö. Kun kuitenkin pääasiassa olen proge-tyyppi, niin tässä on aika paljon sellaista pakottamatonta rytmittelyä. Ozzy Osborne on vähän ja vähän enemmänkin löysä, mutta kyllä se tässä menee.

R: Geezer Butlerilla on kitaristin mieli – sillä on melko lailla sellaiset kuviot, minkä tyyppiset tulee itsellekin mieleen basson varressa jammaillessa. Oikeastaan mielenkiintoista, että suuri osa nykyisen hyvinkin raskassoutuisen metallin tekijät pitävät Black Sabbatihia esikuvanaan. Harva vaan on ottanut onkeensa Black Sabbathin – minun mielestä – parhaita puolia eli mahottoman hyvin groovaavan svengin. Tätäkin on tullut jauhettua aikaslailla paljon, mutta tämä on kestänyt aikaa ja kuuntelukertoja. Myönnän: rakastan vanhaa Black Sabbath –matskua. Tony Iommi pystyy loihtimaan muistettavia riffejä/melodioita sortumatta liikaan kikkailuun.

T: Tätä on varmaan ollut aikoinaan mukava soittaa. Tämänkin bändin rytmiryhmä on nimittäin koko lailla pätevä. Faith No Moren versio on aika hyvä sekin. Nuorempana inhosin tätä kipaletta, mutta vanhempana osaa arvostaa tällaista alkukantaisuutta. Ja aina olen oikeastaan arvostanutkin kaikkia paitsi Ozzya.

A: Nehän räimäytti. Tässäkin on yleisfiiliksessä jotain siistiä. Erityismaininnat outro-soitannalle, Bill Wardin rumputyöskentelylle ja Ozzyn lauleskelulle joka tähän kyllä käy. Sabbathissa on kyllä kohtalaiset soittajat. 8,3/10.

R: Ozzyn nasaali laulanta ei varmasti kaikille osu - ei ihan satasella minullekaan, mutta siihen on tuon musan kyljessä jo tottunut.

T: Pakko kysyä, mitä tykkää R Black Sabbathin levyistä joilla laulaa Tony Martin? Mun mielestä nekin on Iommilta aika kovia sävellyksellisesti. 8,6/10 tällekin.

R: Tunnustan, etten ole niitä juurikaan kuunnellut, joten en pysty vakavasti arviota antamaan. Viimeisimmästä tykkäsin kyllä. Siis Black Sabbathin tuoreimmasta ja tod. näk. viimeiseksi jäävästä. 9,1/10.

Tasting-rating: 8,7/10

5/10. The Beatles - Blackbird. (The Beatles - 1968)

Kappale löytyy Beatlesin White Albumilta, vaikka oikeastaan on vain Paul McCartneyn soolosuoritus. John Lennon on kuitenkin tekijöihin merkitty. Tarina kertoo rotutaisteluista 60-luvun Ameriikoissa. Kuten Macca on itsekin sanonut, on inspiraatio lähtenyt Bachin sävellyksestä.

https://www.youtube.com/watch?v=BrxZhWCAuQw

R: Olen aina inhonnut clikkiä ja tuo vasempaan korvaan tunkeva naputtava – liekö stomppi vai mikä – ärsyttää suuresti. Beatles-laulelma, joka olisi saanut päättyä siihen ensimmäiseen kohtaan, jossa se vaikutti loppuvan. Lopussa ei ollut enää oikein mitään uutta tuotavaa tähän. Olikohan tämä ennen vai jälkeen, kun Paul McCartney kuoli ja korvattiin kaksoisolennolla?

T: Tää on ensimmäinen biisi, jonka olen kitaralla osannut jotenkin soittaa. (Enää en osaa…) Jostain syystä olen aina tästä tykännyt, vaikka Beatlesillä on runsaasti hyvin keskinkertaista materiaalia. Mutta niinhän se on nykyäänkin näillä TOP-artisteilla. Eli tässä on paljon legendaarisuus-pisteitä. Liian pitkä ainakin tuo videoversio, en tiedä onko se noin pitkä oikeasti. (2.18 alun perin.) 8,7/10.

R: Hyvin oli kuitenkin tunnistettavissa Beatles-kamaksi. Nippa nappa peittoaa Blurin: 6/10.

A: Allekirjoitan R:n toteamuksen "klikistä". Näppäilysäestkysestä olen aina tykännyt tässä biisissä ja rivistä "you were only waiting for this moment to be free". McCartneylla (ja John Lennonilla) oli jonkinmoinen käsitys laulumelodioille... 8,3/10.

Tasting-rating: 7,7/10

4/10. Joan Baez – El Preso Numero Nueve. (Joan Baez - 1960)

Poliittisten laulelmien kulta-aikana pinnalle noussut Joan Baez on nimestään huolimatta syntyperäinen USA:n kansalainen. Toki hiukan verta oli Meksikostakin, mutta eniten Englannista ja Skotlannista. El Preso Numero Nueve eli Vanki Numero Yhdeksän tulee sen verran autenttisesti, että synnyinseudun voisi suosiolla heittää Etelä-Amerikan puolelle.
Video on huono, mutta siinä on ”hiukan” lavapreesensiä.

https://www.youtube.com/watch?v=osunPKggwCQ

T: Meidän rumpali mittaa keikkojen kovuuden kylmien väreiden määrällä. En voi mitään, että aina menee kylmät väreet kun mennään tuonne ylärekisteriin.

R: Minulla oli takavuosina ystävä, jonka luona tuli riiausreissuilla vietettyä aikaa. Siellä tuli kuultua yliannostus tällaista työväenlaulutyyppistä materiaalia. Mentäessä laulussa ylärekisteriin, on kyllä
melkoisen kovaäänistä koilotusta. Anteeksi. Saman artistin Diamonds and Rust ja esittäjänä Judas Priest uppoaa huomattavasti paremmin. 4.9/10.

A: Jos joskus biisi pystyy välittämään tunnelman totaalisen vieraalla kielellä, niin silloin ollaan ytimessä. Ja Baezhan nyt on ensi kuulemalta heti jäätävän kova tulkitsija ja laulaja ("kohtalaisen" raju tosiaan tuo falsetti".) Tekstikin on tiukka, mutta jää taustalle itselleni. 8,6/10.

T: Ilman minkäänlaista poliittista kantaa, tässä on jotain todella vaikuttavaa. Ei ole ihme, että tällä on porukka lähtenyt taistolaistouhuihin. minulle tämä oli todella huima veto. 9,6/10.

Tasting-rating: 7,7/10

3/10. Björk – Play Dead (Debut - 1993)

Debut-albumi ei nimestään huolimatta ole debyytti. Sen Islannin tunnetuimpiin kuuluva laulaja teki jo 11-vuotiaana. Ihan ei tavallista musiikkia ole nainen tehnyt, eikä suuri osa ole radiokamaa. Mutta ne parhaat kappaleet ovatkin sitten aika huikeita. Tämä kappale on tehty yhdessä David Arnoldin kanssa, jolla on meriittejä esimerkiksi Bond-musiikeista välillä 1997-2008.

https://www.youtube.com/watch?v=vMdIxPnM5hA

T: Björkin tapa laulaa vaatii vähän enemmän totuttelua kuin näiden edellisten. Mutta onhan se hullu äänenkäyttäjä. Mieletön tuo bassolinja taustalla.

R: Kun musa on about kuunneltavaa ja artisti selkeästi tunnistettavissa, on se aina plussaa. Tässä ambient-tausta kohtaa persoonallisen tulkitsijan. Edelliseen verrattuna tässä laulajan siirtyessä ylärekisteriin kuuntelunautinto paranee. Prkl….n fade ou……….

A: Nyt tuli ensimmäinen joka ei ollut alkuunkaan tuttu entuudestaan. Itse ei tosiaan ole Björkiä tullut kuunneltua juuri yhtään, ja tämä oli ehkä vähän liian hämyinen ja utuinen minulle, ei saa kerta kuulemalla oikein kiinni. Bassolinjan merkitsin itsellekin muistiin, että ansaitsee erityismaininnan. 7,4/10.

T: Kiipparina tulee aika paljon tällaisia juttuja kuunneltua, missä jouset tai kosketinsoundit tuovat oikeasti jotain oleellista kappaleisiin. 9,7/10.

R: Minulle tuo Björkin laulu(ääni) on hänen musansa parasta antia. Olikohan se kertsi vai mikä tämä osuus, missä noustiin vähän korkeammalle. Se toimi todella hyvin niin laulun kuin myös sen bassolinjan osalta. Biisistä jäi hyvä fiilis. 9,1/10.

Tasting-rating: 8,7/10

2/10. The Beatles – Eleanor Rigby (Revolver - 1966)

Jälleen Paul McCartney on sävellystyössä elementissään. Kappaleen tekee kuitenkin tunnetuksi jouset, jotka ovat George Martinin säveltämät. Kappale on saanut Grammy-palkinnon ja siitä on olemassa sellainenkin erikoisuus kuin video vuodelta 1966.

https://www.youtube.com/watch?v=51UH_u7WxCo

T: Jouset jumalauta. Marttiinin Jori on ollut nerolla päällä.

R: Vaikka en niin kauheasti pidä Maccan laulusoundista tämän tyyppisissä zibaleissa, niin onhan tämä biisinä erittäin hyvä. Jouset toimivat hyvin. Tosin arri olisi pitänyt antaa Otto Donnerin tehtäväksi, niin olisi päästy vielä hieman vähäelkeisempään toteutukseen kuten Dave Lindholmin Ainolla.

A: Jonkinlainen tunnelma tuossa biisissä heti ensimmäisestä nuotista alkaen. George Martinin jousethan tuossa on se juttu kyllä. Jotenkin Eleanor Rigby on aina ollut ahdistava biisi, mutta onhan tuossa tekstissäkin aikamoinen idea nyt kun sitä luki. Eleanor Rigby kerää häiden jälkeen riisit kirkon portailta ja sitten kun hän kuolee, niin hautajaisiin ei tule ketään... Vähäelkeisempi olisi saattanut ehkä toimiakin.

R: Pitäisköhän sitä vanhoilla päivillä vielä ruveta keskittymään noihin sanoituksiinkin? Sitä kun ei edes taustalauluja vedä, niin ei nuo sanoitukset ole koskaan olleet niin läheisiä.

T: Nykyään siinä on myös se, ettei ehdi lukemaan niitä sanoja. Junnuna pysty kattoo niitä levyn kansista. Nyt koira syö toista kättä ja tyttö toista. 9,7/10.

R: Ja kun pääset tähän ikään, niin siitä cd-paperista et kykene sitä lukemaankaan. Pisteitä 8,9/10. (Maccan laulu verottaa).

A: Ehkä aavistuksen levoton kuitenkin se jousisovitus, vaikka komea onkin. 8,7/10. On tämä tänään parempi kuin Hallelujah.

Tasting-rating: 9,1/10

1/10. David Bowie – Life On Mars? (Hunky Dory - 1971)

Rick Wakeman koskettelee pääasiassa Yes-yhtyeessä, mutta on tuonut tälle kappaleelle maagiset pianotiluttelut. Huikea jousisovitus ja Bowien hulluuden rajamailla häilyvä ääni tekevät kappaleesta erinomaisen muistettavan pätkän. Myös sanoituspuoli on kohtuullisen kummallinen.

https://www.youtube.com/watch?v=v--IqqusnNQ

T: Nyt pitää sanoa, että se taitaa olla sanat, jotka tämän tuonne kärkeen nostaa. No ok, ne jouset tulevat tässäkin kuin parhaimmissa Bond-biiseissä.

R: Pianon kannattelema biisi. Tässäkin kitarasoolot/välisoitot mukavan erottuvat. Erityisesti jäin kuuntelemaan virvelissä käytettyä viivettä (tuskin oli soitettu??). Lopun jouset oli hyvä päätös.

A: Bowien tuotannosta tuli jo aiemmin mainittua. Jouset ovat tässäkin mainiot sekä tuo pienoinen sähkökitaraliidi. Pitäisi kuunnella pari kertaa lisää että sanoitus aukeaisi, sillä tätä ei ole liiemmin tullut kuunneltua. Kertosäkeen melodia voisi olla rahtusen parempikin ehkä... Yleissoundi on kuitenkin 70-lukulaisen selkeä tässäkin.

T: Tämä on aika jännästi pianoteltu. Nyt vasta tajusin tuon loppupuolen huilupätkän tuolla. Aika outo välisoitto. 9,9/10.

A: Hyvin soiteltu kokonaisuudessan. 8,6/10.

R: Ja tätäkin on tullut jauhettua levylautasella sen verran, että on jo hieman kulunut. Tasan 8/10.

Tasting-rating: 8,8/10

Raadin TOP-lista:
1. The Beatles – Eleanor Rigby 9,1
2. David Bowie – Life on Mars? 8,8
3. Björk – Play Dead 8,7
4. Black Sabbath – War Pigs 8,7
5. Bon Jovi – Livin’ On a Prayer 8,7
6. Jeff Buckley – Hallelujah 8,6
7. David Bowie – Starman 8,4
8. Joan Baez - El Preso Numero Nueve 7,7
9. The Beatles – Blackbird 7,7
10. Blur - Song 2 7,5

TOOMIONTOP100: 45. Blind Guardian - Beyond the Red Mirror

Tuottaja: Charlie Bauerfeind
Nauhoitettu: 2014
Julkaistu: 30.1.2015
Levy-yhtiö: Nuclear Blast

Saksan listalla 4. Suomen listalla 14. Lähes kaikissa Manner-Euroopan maissa TOP40:ssä.

SINGLET
- Twilight of the Gods

Jos artistilta, jonka parhaat levyt on tehty 90-luvulla, tulee levy vuonna 2015, on odotukset aika keveät. Vielä kun kyseessä on bändi, joka soittaa musiikkia genressä, jossa ei paljonkaan uutta ole tapahtunut pariin kymmeneen vuoteen, ei odotusarvo juuri nouse. Onneksi joskus yllättyy, ja isosti yllättää sekin, että albumi nousee näinkin korkealle tällä listalla.

Albumilla on hulvattomat soundit. Sen saa huomata heti ensi sekunneista. Blind Guardianin kitarasoundi on tunnistettava, mutta tällä levyllä se saattaa vähän jäädä über-hullun kokonaissoundin varjoon. Tuottajana on pyörinyt Charlie Bauerfeind, joka on Blind Guardianin kelkassa liikkunut jo Nightfall in Middle-Earthilta asti.

Hansi Kürsch on taidokas laulaja, ja herrat Olbrich ja Siepen persoonallisia kitaristeja. Mutta vähintään yhtä päteviä säveltäjinä. Kertosäkeisiin on onnistuttu saamaan aina joku koukku, jota hyräilet huomaamatta pitkäänkin kuuntelun jälkeen. Aikojen alusta sävellyksissä on ollut mahtipontisuutta, mutta nyt sitä on myös soundeissa.

"Aikojen alusta sävellyksissä on ollut mahtipontisuutta, mutta nyt sitä on myös soundeissa."

Blind Guardianille ominaisesti levy kertoo tarinan. Tämä tarina kertoo kahdesta maailmasta, joiden välillä on vain yksi portti. Tuo portti on kuitenkin sattunut katoamaan. Pikku spoilerina: se on yllättäen se punainen peili. Joo joo, kyllähän power-metal tarvitsee fantasia-lyriikat.

Propheciesissä on mukavasti vanhaa Blindia. Bändin tavaramerkkinä toimii edelleen kitaraliidit rinnan laulumelodian kanssa. Harvalla bändillä se kuulostaa hyvältä, mutta Blind Guardianin kitarasoundi ja Kürschin lauluääni ovat ilmeisesti niin erikoiset, ettei se ainakaan häiritse. Pikemminkin päinvastoin.

Moni metallipuolen bändi menettää iän myötä vaaran ja arvaamattomuuden aspektin. Blind Guardianilta on keskitemmon alentuessa hiukan vaaraa saattanut olemuksesta lähteä, mutta sävellysten monimuotoisuus ja mahtipontisuus kompensoi tämän helposti.

Jos edelleen pystyy kuuntelemaan power metallia ja tahtoisi kuitenkin jotain uutta klassikoiden joukkoon, niin tämä on nyt sitten se levy. Et tule pettymään.


PARHAAT HETKET
Prophecies - Vanhan liiton Blind Guardiania.
At the Edge of Time – Parasta keskitemmon Blind Guardiania pitkään pitkään aikaan.

EI LÄHDE
Holy Grail – Jos levy olisi tällaista, se olisi hyvä, mutta matalan aidan ratkaisu.

https://open.spotify.com/album/1J8FRcUd9vmROjYy15gMLO

Live Ritual: Moonspell @ KERUBI, JOENSUU, 7.11.2015KEIKKA-ARVIO: Moonspell @ KERUBI, JOENSUU, 7.11.2015

In fact, I’ve seen so few gigs in a last couple of years that other members of Ausculto could kick me away. I am a album listener. We have had a discussion about how far I could travel to see a one gig. the categories as follows: Kerubi (6km), Helsinki (400 km) and Stockholm (a couple of days trip). I can tell you that quite a few of the band reaches the Helsinki-status.

Yesterday the Portuguese metal band Moonspell has landed here in Joensuu. The band, whose Sin/Pecado-album I listened a lot about 20 years ago.

I went to gig with my friend. Supporting acts (Jaded Star from Greece, and Dagoba from France), we do not bother to go listen. We watched Dagoba for a minute, but it sounded so generic, that we weren’t been able to settle down to listen.

Stage. Kerubi’s stage isn’t large, but adequate. Especially for damn small audience (app. 150-200). The band's props was the album cover background fabric and a variety of goggles in gothic theme. Organ pipes in front of synths, drums decorate with goat's skull as well as Moonspell logo here and there. Kerubi’s ceiling is white and it's not working with white lights. That is too bright. Dark and heavy lights works better.

Show. Other band was a bit gray, but the presence of Fernando Ribeiro was self-confident. The man looks like Bond's villain and moved around the entire time. It was too much theatrical at some times, but at least the man sang seriously. Speaks included a little band history and traditional "It's great to see you all"-stuff.

Music. Moonspell current discography allows a setlist with hits. Unfortunately, the set list was clumsily built. The first half was furious hit parade, but then we went to the production of Wolfheart, which is in my friend's words like "lousy played 69 Eyes, but shittier." That describes it pretty well. The best songs of the gig came from Sin/Pecado-album. Electronic samples, airy verses and catchy choruses. In fact, not so far from that era successors as Paradise Lost and Type O Negative. Even Sentenced is very similar. Mixing of new songs were good.

The ultimate outcome. If they fiddle the set list a little bit, the presentation would have been very great. The show started a little too late and there was too small audience. However, the band improved towards the end, despite the weaker compositions. Ribeiro's grip on the audience was accurate. My shoes was covered with three liters of beer, because so called Finnish fans are so damn drunk. If you have chance to see Moonspell, so go and see. Very professional presentation.

SETLIST:
Breathe (Until We Are No More)
Extinct
Night Eternal
Opium
Awake!
Domina
The Last of Us
Medusalem
Magdalene
Nocturna
Malignia
Vampiria
Trebaruna
Alma Mater

Encore:
Everything Invaded
The Future Is Dark
Full Moon MadnessItse olen Ausculton pojista vähiten keikoilla käyvä. Olen levyihminen. Spinebrainille ei pärjää kukaan ja A:kin on vielä nuoruudenhullu. Olemme jäsen A:n kanssa käyneet keskustelua siitä mihin asti nykyään jaksaa lähteä katsomaan keikkaa. Itse kategorioin seuraavasti: Kerubiin (6km), Helsinkiin (400km) ja Tukholmaan (parin päivän reissu). Voin kertoa, että aika harva bändi yltää enää Helsinki-kategoriaankaan. Saati sitten Tukholma-tasolle.

Onneksi Joensuussa tapaa käydä ajoittain aika koviakin artisteja. Pääasiassa ne käyvät Kerubissa, jonne on kotoani on tuo kuusi kilometriä. Eilen sinne oli saapunut portugalilainen Moonspell. Bändi, jonka Sin/Pecado-albumia tuli aikoinaan kuunneltua paljonkin.

Arvasin, että paikalle saapuvat kaverit ovat vähissä, mutta onneksi Reimaan voi luottaa. Lämppäribändejä (Jaded Star Kreikasta ja Dagoba Ranskasta) emme jaksaneet mennä kuuntelemaan. Tai näimme me Dagobaa minuutin verran, mutta kuulosti niin geneeriseltä, ettei jaksanut asettua kuuntelemaan. Lähdin ottamaan kahvin, Reima otti muuta. Ennen bändin tuloa soi Type O Negativen Love You to Death. Se on aina hyvä asia.

Taidan ottaa Spinebrainin kaavion tähän keikan analysointiin.

Lavastus. Kerubin lava ei ole suuren suuri, mutta riittävä. Varsinkin noin pirun pienelle (150-200) yleisömäärälle. Bändin rekvisiitta oli levynkansitaustakangas ja erilaista gotiikkaa sisältävät härpäkkeet. Urkupillit syntikoiden edessä, vuohen pääkallo rumpujen edustalla sekä Moonspell-logoa siellä täällä. Vähän oli halvan näköinen, mutta asiansa ajava. Kerubin katto on valkoinen ja se ei minusta toimi valkoisten valojen kanssa. Välillä salissa on loisteputkitunnelma eli liian kirkasta. Tummat hevimörrivalot toimivat paremmin.

Esiintyminen. Saattoi olla Portugalin pojilla ihmettelemistä, kun väkeä oli niin vähän. Vaikka enhän minä tosin tiedä millaisia määriä bändin keikalla nykyään käy. Muu bändi oli hiukan harmaa, mutta keulakuva Fernando Ribeiron esiintyminen ei kyllä ollut millään lailla kädenlämpöistä. Bondin pahikseksi sopivalla habituksella heiluva mies elehti ja liikkui koko ajan. Siinä oli suomalaiseen jöröttäjäkansaan ajoittain liikaakin teatraalisuutta, mutta ainakin mies veti tosissaan. Yleisöä kosiskeltiin mukaan kaikissa mahdollisissa käänteissä. Ulospäin ei näkynyt minkäänlaista parkit päällä ajelun tuntua. Välispiikeissä oli hiukan bändin historiaa ja perinteistä ”It’s great to see you all”-meininkiä. Miehet vetivät 4-kymppisiksi ihan riittävällä raivolla, ja ovat arvatenkin vetäneet jo pitkän aikaa, jos naamoista jotain voi päätellä.

Musiikki. Moonspell saisi nykyisellä diskografiallaan aikamoisen hittipaukutuksen aikaiseksi. Valitettavasti settilista oli kömpelösti rakennettu. Alkupuolisko oli hurjaa tykitystä hittien parissa, mutta sitten mentiin Wolfheartin tuotantoon, joka on Reiman sanoin ”paskasti soitettua 69 Eyesia, mutta paskempaa.” Tuo kuvaa sitä aika hyvin. Parhaat kappaleet uusien lisäksi tulee Sin/Pecado-albumilta. Se onkin hyvin ilmestymishetkensä oloista musiikkia. Sähköisiä sampleja, ilmavia säkeistöjä ja tarttuvia kertosäkeitä. Itse asiassa ei olla kaukana tuon ajan muista goottimenestyjistä kuten Paradise Lost tai Type O Negative. Jopa Sentenced on osittain hyvin samanlaista. Miksaus oli uusissa biiseissä hyvä. Koskettimet erottuivat, laulu tuli sopivasti, kitarasoundi oli mahtava eikä volyymit muutenkaan olleet aivoja syövyttävällä tasolla. Wolfheartin biisien aikaan miksaajakin taisi huomata niiden olevan aika kehnoja. Äänimaailma meni epätasapainoiseksi.

Lopputulema. Settilistaa rukkaamalla esitys olisi ollut oikein mainio. Keikka alkoi vähän liian myöhään ja yleisöä oli niukasti. Kuitenkin soittajat pääsivät loppua kohti heikkenevistä sävellyksistä huolimatta paremmin vauhtiin ja Ribeiron ote yleisöstä oli pitävä. Kengillä oli noin kolme litraa kännisten suomijunttien kaatelemaa kaljaa, mutta kyllä Moonspell kannatti silti käydä katsomassa. Ammattimainen esitys.

SETLIST:
Breathe (Until We Are No More)
Extinct
Night Eternal
Opium
Awake!
Domina
The Last of Us
Medusalem
Magdalene
Nocturna
Malignia
Vampiria
Trebaruna
Alma Mater

Encore:
Everything Invaded
The Future Is Dark
Full Moon Madness

Musa-Tasting III: ”80 suomalaista albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään” – 10 parasta biisiä

"1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään" on Robert Dimeryn toimittama musiikkikirja, jossa esitellään 80 kotimaista albumia. Maamme levytyshistorian läpileikkaus ulottuu varhaisista pioneeritöistä punk- ja kasarikausien kautta 2000-luvun suosikkeihin, kuten Asaan ja PMMP:hen. Albumivalinnoista ja esittelyistä vastaavat musiikin monitoimimies Jake Nyman sekä musiikkitoimittajat Pekka Laine ja Tero Liete.. Sieltä T:n mielestä 10 parasta biisiä kuunneltiin ja analysoitiin noin viikko sitten.

Lista, jolta biisit on valittu:
Eero ja Jussi & The Boys: Numero 1 (1965)
Esa Pethman: The Modern Sound of Finland(1965)
Blues Section: Blues Section (1967)
Anki: Sateen jälkeen (1967)
Eero Koivistoinen: Valtakunta (1968)
Tasavallan Presidentti: Tasavallan Presidentti (1969)
Wigwam: Hard ’n’ Horny (1969)
Kirka & Islanders: Kirka keikalla (1969)
Suomen Talvisota 1939-1940: Underground-rock (1970)
Pekka Streng: Magneettimiehen kuolema (1970)
Eero Raittinen: Eeron Elpee (1970)
Wigwam: Fairyport (1971)
Jukka Tolonen: Tolonen! (1971)
Pepe & Paradise: Niin vähän on aikaa (1972)
Isokynä Lindholm: Sirkus (1973)
Carita Holmström: We Are What We Do (1973)
M.A. Numminen: Aarteeni, juokaamme likEri (1972)
Cumulus: SirkustirehtErin pieni sydän (1973)
Hector: Herra Mirandos (1973)
Pihasoittajat: Hattukauppiaan aamu (1973)
Maarit. Maarit (1973)
Hurriganes: Roadrunner (1974)
Virtanen: HAL-00 (1974)
Hector: Hectorock I (1974)
Juice Leskinen & Coitus Int: Per Vers, runoilija (1974)
Rauli ”Badding” Somerjoki: Näin käy rock & roll (1974)
Mikko Alatalo: Maalaispoika oon (1974)
Wigwam: Nuclear Nightclub (1975)
Hurriganes: Crazy Days (1975)
Rock ’n’ Roll Band: Everybody Needs Dance Music Sometimes (1975)
Matti Järvinen: Matin levy (1975)
Royals: Spring ’76
Kaseva: Kun maailma elää (1976)
Esa Kotilainen: Ajatuslapsi (1977)
Hector: Kadonneet lapset (1978)
Tuomari Nurmio & Köyhien Ystävät: Kohdusta hautaan (1979)
Kari Peitsamo: Jatsin syvin olemus (1977)
Eri esittäjiä: Pohjalla (1978)
Eppu Normaali: Maximum Jee & Jee (1979)
Ratsia: Ratsia (1979)
Kollaa Kestää: Jäähyväiset aseille (1979)
Se: …ja me tehtiin takkautta (1979)
Pelle Miljoona & 1980: Viimeinen syksy (1979)
Juice Leskinen Slam: XV Yö (Tauko III) (1980)
Bluesounds: Black (1980)
Pelle Miljoona Oy: Moottoritie on kuuma (1980)
Tuomari Nurmio: Lasten mehuhetki (1981)
Hassinen Kone: Rumat sävelet (1981)
HanoiRocks:BangkokShocks,SaigonShakes (1981)
Tuomari Nurmio: Punainen planeetta (1982)
Popeda: Kaasua … (1983)
Eppu Normaali: Kahdeksas ihme (1985)
Sielun veljet: L’Amourha (1985)
Dingo: Kerjäläisten valtakunta (1985)
Topi Sorsakoski & Agents: In Beat (1986)
Leevi and the Leavings: Häntä koipien välissä (1988)
Mana Mana: Totuus palaa (1990)
Ismo Alanko: Kun Suomi putos puusta (1990)
Sir Elwoodin Hiljaiset Värit: Kymmenen tikkua laudalla (1993)
Amorphis: Tales From The Thousand Lakes(1994)
Kolmas Nainen: Hyvää ja kaunista (1990)
J. Karjalainen yhtyeineen: Tähtilampun alla (1992)
22 Pistepirkko: Big Lupu (1992)
Laika & The Cosmonauts: Instruments of Terror (1993)
CMX: Aura (1994)
J. Karjalainen yhtyeineen: Villejä lupiineja (1994)
Ultra Bra: Kroketti (1997)
Apulanta: Kolme (1997)
YUP: Normaalien maihinnousu (1999)
Jonna Tervomaa: Neljä seinää (1999)
HIM. Rezorblade Romance (1999)
Zen Café: UA Ua (1999)
Anssi Kela: Nummela (2001)
Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus: Rajaportti (2002)
Maija Vilkkumaa: Ei (2003)
Kotiteollisuus: Helvetistä itään (2003)
Nightwish: Once (2004)
PMMP: Leskiäidin tyttäret (2006)
The Five Corners Quintet: Hot Corner (2008)
Asa: Loppuasukas (2008)

Tasting-osallistujat:
T - Ausculton jäsen T ja tämän tastingin valmistelija.
A - Ausculton jäsen A. Ausculton jäsenistä se "keskitien" kulkija.
E - talo täynnä soittimia ja haaveena oppia joskus soittamaankin niitä… (Musatasting-herttuakiinnityksiä jo 2!)
P - Ihan kriitikkona liikenteessä ja paras radio on yle puhe. (Musatasting-herttuakiinnityksiä jo 3!)

T:Tämäkään lista ei ole täydellinen, koska minä en ole sitä tehnyt, mutta on tämä keskimäärin ollut parempi kuin se 1001-lista. (Alan muuten olemaan tuosta Puheesta Petrin kanssa samaa mieltä. Musiikki ja radio erikseen.)

P: Näin on.

10/10. Topi Sorsakoski & Agents – Eeva (In Beat – 1986)

Mennään vuoteen...1986! Silloin räjähti tsernobyl ja velipoika syntyi, mutta tuli muutakin kivaa.

Topi Sorsakoski ja Agents lyöttäityivät ensimmäisen kerran yhteen vuonna 1986. In Beat oli hetkessä listaykkönen ja on myynyt kevyesti 126 000 levyä. Eeva on legendaarinen suomennoskappale, jota yksi jos toinen suomalainen on aikojen saatossa esittänyt (esim. Olavi Virta). Tosin säveltäjä Benedict Silbermann on syntynyt Suomessa ja kuollut Hollannissa vuonna 1971.

https://www.youtube.com/watch?v=8rpgDntj9xY

A: Mainittakoon aluksi heti että itse veikkasin tätä ykköseksi, koska tiesin että on listalla mutten keksinyt muutakaan.

T: Tässä on paljon henkilökohtaista: Äiti inhosi tätä, mummo tykkäsi ja itse olen aina tykännyt. Tässä on hyvä ja paha tunnelma. Lopun kiihdytys oli jo pikkupoikana siisti juttu ja onhan Topissa tuollaista postuumia karismaa jonkin verran.

A: Itselläni on sellainen käsitys että Agents iskee melkein jokaiselle jossain vaiheessa löyhemmin tai kovemmin. Kyllähän ne tuon oman tyylinsä aika suvereenisti hallitsevat eikä tämäkään niin helppo ole soittaa hyvältä kuulostavasti kuin äkkiseltään luulisi. Antaisin 8,4/10.

E: Pulliaisen kitarasoundi ei tässä ole ihan paras mahdollinen, muuten soundillisesti hyvä paketti. Sävellyksessä on mukavan hämy tunnelma, sanat puolestaan vähän mitäänsanomattomat. Topin laulu toimii. Sanotaan varovaisesti 7/10.

P: En tiedä tekikö soundit korviini tästä vähän tökerön... Ehkä ei parasta Agentsia, eikä Topia... Propsit silti Äitini nimestä. Jotenkin jäi vähän taustalle, kuten itse aina tansseissa. 6/10.

T: En ole vieläkään ihan varma, että onko Pulliaisen juttu se soundi vai sitten soitto. Soundi on aina aika hyvä. Tai tunnistettava. Minä annan kylmästi 10/10.

E: Minä tykkään Pulliaisen soundista, mutta en niinkään soitosta...

Tasting-rating: 7,9/10


9/10. Kolmas Nainen – Talot ja Tienhaarat (Hyvää ja Kaunista – 1990)

Vuonna 1990 ilmestynyt Hyvää ja Kaunista sisältää sen verran monta hittiä, että paha on parhaita valita. Alavutelaislähtöisyyskin vaikuttaa ”hiukan”. Otetaan silti Talot ja Tienhaarat.

https://www.youtube.com/watch?v=C_Tb7Jn6eg8

T: Jos jossain, niin tässä on Alavutta jonkin verran. Jos jotain muuta niin miksei tässä Lieksaakin voi olla. Hotelli Puustelli, S-marketin rinki, koulun tupakkanurkka ja yläasteen diskot. 10/10.

A: Itse en ole oikein vielä löytänyt Kolmannesta Naisesta sellaisia kulmia joihin tarttua. Biisit on ihan hyviä, bändi on ihan hyvä ja Hanhiniemi rooleissaan laulajana ja tekstittäjänä kelvollinen muttei ihan säväytä vain. Kitaroinnissa vähän sama. Vähän samoin kun jäsen Ellä edellisessä biisissä niin tykkään Pesolan soundeista usein mutten soitosta ehkä niin paljon. Vähän sellainen pulskea. 7,4/10.

P: Kieltämättä pitää heti antaa 10+. Tämän lp-levyn kanssa on kasvettu ja tämä on yks kovimmista biiseistä. Kuulen edelleen päässäni sen kahinan. Tämä on enemmän nostalgia numero. Mutta onhan ne kovia soittamaan ja soundillisesti tuohon aikaan ihan kelpoja! 10/10.

E: Ensimmäinen ajatus oli yllättäen että onpa kamala virvelikaiku... Muuten oikein hyvä soundi, mutta tuo räsähtävä kaiku... Sen ajan muotijuttuja. Tarina ja tunnelma välittyy kyllä oikein hyvin, muuta negatiivista sanottavaa en löydä. Ihan rok. 9/10.

T: On tuossa ysärin soundit. Alavudella kaikki bändit yritti tehdä tuollaista ysikytluvulla.

P: Tuo on ehdottomasti yksi kovimmista levyistä koko bändin tuotannosta.

Tasting-rating: 9,1/10

8/10. J.Karjalainen Yhtyeineen – Mä Käännyn Hiljaa Pois (Villejä Lupiineja – 1994)

Vuoden 1994 paras albumi. Ei se ole ihme. Aika kuolematonta Radio Nova-kamaa koko levy. Sieltä kuitenkin viimeinen Mä Käännyin Hiljaa Pois on nykyisellään parhaita.

https://www.youtube.com/watch?v=SuDutTj0RvQ

T: Tiedän mihin Atso tarttuu tässä. Se ärsyttää nykyään itseänikin. Ei se silti voi muuta olla kuin 10/10.

A: Tämä on mahtava teos. Joskus on analysoitu, että tuollaisen basso- & rumpukompin ei pitäisi missään olosuhteissa kuulostaa noin hyvältä kuin se tässä kuulostaa. Lankisen kitarasoundista 10. Teksti olisi muuten täydellinen, mutta se perhanan "lumihankeen heitän tupakan"… Siltikin tästä tulee kesäyön tunnelma mieleen, en anna sen haitata. (Liikutuin taas kun laitoin tämän soimaan, kiitos Tomi...)

T: Ilman sitä yhtä lausetta nämä sanat ja tunnelma on aika mahtava. Mutta lumihanki?!? Mitä helvettiä? Täysin kesäillan biisi... Pitäs soiittaa Jiille ja kysyä, että voisko se vaihtaa sen.

P: Onhan tämä kova... Tässä on jotenkin samaa fiilistä kuin tuossa Kolmannen Naisen biisissä. Yksi järkevimmistä ja syvällisistä teksteistä mitä J.Karjalaisella on. Soundit kultaa. 9/10.

P: Onkohan talven paljastus tuossa lopussa ollut joku tietoinen valinta? Luodaan ristiriitaa? Todennäköisesti ei jos J:n tekstejä noin muuten miettii…

E: Oli vähän tuollainen musatapetti, ihan mukavaa kuunneltavaa mutta ei herätä kummemmin tuntemuksia mihinkään suuntaan. Lähti menemään, mutta sitten se vaan loppu ennen kun mitään oikeastaan tapahtui. Mutta suorastaan esimerkilliset soundit, sanotaan 7/10.

T: Ottakaapa tosiaan tuosta biisistä muu paitsi rytmiryhmä pois. ”Lähdetääs tällaisen päälle rakentaa näin koskettavaa biisiä…”

A: Kun miettii koko sitä taustaa Lankisen kitaraliideineen, niin ei sen pitäisi järjellä ajateltuna kuulostaa noin kauniilta. Ei oikein millään. Kitarakuviossakin on suunnilleen 4 nuottia.

T: On siellä joku osannut miksatakin...

Tasting-rating: 8,9/10



7/10. Sir Elwoodin Hiljaiset Värit – Viimeisellä Rannalla (Kymmenen Tikkua Laudalla – 1993)

Vuonna 1993, orkesterin kolmannella albumilla tuli myös sen läpimurto. Tämä kappale soi radiossa siihen tapaan kuin nykyään hitit soivat. Eli taukoamatta. Videolla esiintyy muuten nykyisin stand-upia tekevä Ilari Johansson.

https://www.youtube.com/watch?v=1vnu0qhMmQ8

T: Olen aina jotenkin tykännyt Lehden äänestä. Tämä on niitä kappaleita, jotka ei kovinkaan kummoisia ehkä sävellyksinä ole, mutta sanat. Niitä ensimmäisiä, joista luulin tajuavani tavallaan kaikki piilomerkitykset. ”naapurissa on oudon hiljaista…” Haa, ne on tappaneet itsensä! Kova sanoitus. Tää sanoitushan perustuu Shuten kirjaan. 10/10.

A: Olipas hyvä sanoitus, nyt kun luki ajatuksella. Se on tässä biisissä varmaan parasta. Sir Elwoodit on ihmeen tunnistettavia, vaikka eivät teekään mitään ihmeitä aina noissa lauluissaan. 8,2/10.

P: Ihan hyvä biisi ja toimivat sanat, todellakin! Mutta tämä video… ei jumalauta! Jos olisin kuunnellut ilman videota, olisin kyllä 9 antanut. Nyt tein virheen. Biisin sanat ja video ei vaan natsaa. 7,5/10.

T: No periaatteessa ei, mut pitäs tuntee se kirja videota varten. Video on kyllä rujo.

E: Vitsi että rokkaa. Laulusta tuli mieleen, vähän että yritetään paikata taidon puutteita "asenteella" eli rähisemällä falskisti. Kunnolla laulettuna vois olla 10, mutta nyt on vaan 9/10.

A: Onko E:llä muuten äänentoisto viriteltynä nyt, kun viimeksi ei ollut?

E: Kuulokkeilla menee huippulaadukkaan Behringerin äänikortin läpi taas.
(Tätä seurasi pitkä liuta hymiöitä…)

Tasting-rating: 8,7/10


6/10. PMMP - Kesäkaverit (Leskiäidin Tyttäret – 2006)

Vuosi 2006, jolloin tapahtui vaikka mitä. Varsinkin kesän aikana. Lordi voitti Euroviisut, Keskisalo voitti EM-kultaa. Mutta silloin tuli myös tämä levy. Ja tämä biisi, jos mikä on kesäbiisi.

https://www.youtube.com/watch?v=FoEFs7VjikE

T: Pidän Sjöroosia nerona tuottajana. Mutta vähintään yhtä hyvä on Paula sanoittamaan. Vaikeaa tehdä tällainen teinityttöjen biisi. Mistä tällaiset sanat voi keksiä?!? ”Tuokaa mulle pullo halvinta mitä vaan.” ”Höh, otan pekonii”, ”mitä on huomenna ja vittu ikinä?”. Brilliant. Perkele. Tää on kuin Provinssirockissa Peten kanssa joskus. 10/10.

P: PMMP on kyllä tunnistettava tai sanotaanko, että Sjöroos on. Eihän nämä nyt mitään hirveen hyviä laulajia ole (nykyään jo parempia), mutta sovitukset vaan toimii heidän multitoniseen lauluun. Olen miettinyt usein, että onkohan tämä ollut tietoinen valinta? 8/10.

T: Paula on kyllä melko kova nykyään. Mira on hyvä meiningin pitäjä.

P: Niin on nykyään.

E: Olipas adhd-meininki. Ei iske sävellys eikä sanoitus, sovitus nyt varsinkaan. Ihme kohkausta. Mutta varsin kovia laulajia ovat kyllä. 6/10.

A: Itse liki inhosin PMMP:tä pitkään, mutta tänä vuonna tarjosin mahdollisuuden ja löysin jo "jotain". En ole varma onko Sjöroos osunut tuottajana maaliin niin, että tämä olisi paras mahdollinen lopputulos tälle biisille. Tämä on kuitenkin sellainen suht merkittävä biisi meikäläisen ikäluokalle, sillä varsinkin tuota "en muista teidän sukunimiä / voiko silloin sanoa "ystävä"-kohtaa näkee SoMessakin aika usein. Vesalalla on muutenkin tässäkin tekstissä muutama aivan klassikkolaini. Kohkaamisen sekaan mainiosti piilotettu. Vilkaisin muuten tämänkin levyn biisilistan veikkausta tehdessä, mutta en uskonut että tästä mitään T:n top10-listalle yltäisi... 8,8/10.

T: On kyllä. Tähän pitää pojat vähän ryypätä nuorena että tää aukee. Lieksan miehet on vaan soitellut jo sillonkin. Ois P:nkin kanssa pitänyt mut kun oli Washburn ja DS-8.

E: Ja minulla ei oo ikinä ollu ystäviä...

(Jälleen määrättömästi hymiöitä…)

Tasting-rating: 8,2/10


5/10. Eppu Normaali – Voi Kuinka Me Sinua Kaivataan ( Kahdeksas Ihme – 1985)

Vuonna ’85 jne… Silloin ilmestyi jäsen A:n raamattu. Nimittäin Kahdeksas Ihme, yhtyeen myydyin levy. Tältä levyltä otan vastoin muiden suosikkeja seuraavan biisin. Koska siinä on hienot sanat ja synkkä, syksyinen tunnelma.

https://www.youtube.com/watch?v=ckMW6LztSaw

P: Onhan tämä hyvä, mutta jotenkin alkaa jo tökkimään tämä ainainen melankolisuus. Epuilla on paljon hyviä biisejä mistä valita mielialan mukaan, mutta juuri nyt tämä ei iske. Tämän biisin kohdalla olisi kyllä mennyt jo Yle Puhe päälle. Ei tämä nyt niin hyvä ole. 7,5/10.

T: Lopun ulvova kitaraefekti. Se on se tämän juttu. Ja tietysti sanat… ”kyynelten seitsemän meren taakse minua laivataan…” On siinäkin kehnosti keksitty riimitys. Kumpi muuten soittaa noi kitaranäppäilyt ja kumpi soittaa soolon? 10/10.

A: Pantsella on nuo näppäilyt. Eikös se loppu ole ihan Martin ujellusta, ainakin keikoilla? Tässä vain efektoitu? Ainakin itse olen niin ajatellut aina... Jos olisivat äänittäneet levy- ja live-versioiden fuusioversion, niin saattaisin antaa kympin. Tästä draamasta voisi saada enemmänkin irti, sovitus on vähän tasapaksu. Tämäkin oli melkein inhokki pitkään, mutta pari vuotta sitten alkoi aueta. Soitanto ja teksti kuitenkin osuvat, Martti näyttää miten yksinkertaisilla sanoilla tehdään isoja kuvia. 9,2/10.

T: Onhan tämä! Eppujen top-5.

A: Jos olisi tehty tämä Tasting viisi vuotta sitten niin tämä olisi saanut seiskan.

E: Oikein hyvä biisi kaikin puolin, mutta akustisten kitaroiden soundi on ihan kun jostain kotidemosta. Vähän laihan kuuloinen kokonaisuus noin muuten. Kerran kävin Eppujen keikalla ja jos en ihan väärin muista, niin tämä oli ainoa biisi mikä kolahti silloin. Sanotaan nyt että 8/10.

Tasting-rating: 8,7/10

4/10. Leevi & The Leavings – Teuvo, Maanteiden Kuningas (Häntä Koipien Välissä – 1988)

Ala-asteen levyraatien kestomenestyjä. Eikä se 8-vuotiaan pikkupojan elämässä ihme ollutkaan. Autot oli kova juttu, Sierra varsinkin. Ja jos tarkkoja oltiin niin Sierra Cosworth isolla spoilerilla. Tässä kappaleessa on aika paljon enemmän kerroksia, kuin äkkiseltään kuuntelemalla muistaa. Esim. bassoraitoihin kannattaa kiinnittää huomiota.

https://www.youtube.com/watch?v=kXC6uP6494E

T: Soitetaanko tuo pääriffi ukulelella? On kans Suomi-sanoituksen helmiä. Gösta oli kyllä yksi neroista. Miehen olisi pitänyt olla Vain Elämää-sarjassa. 10/10.

E: Taitaa olla bouzouki eikä ukulele.

P: Göstä on kyllä nero, mutta Teuvoko top-10? 8/10.

T: No perkele, kyllä.

A: Tämä on kyllä klassikko-statuksensa ansainnut. Göstalta nerokas teksti. Tässä kiihtyy tempo hauskasti ainakin minun kuulon mukaan... Bassolinja maalailee ihmeellisesti ja outro on minusta mahtava. 9,3/10.

E: Vähän huumoriosastollehan tämä menee, mutta sepä ei haittaa. Gösta on Gösta. 8/10.

T: Jostain syystä minä näen Chisussa samanlaista tuottamisen ja säveltämisen taitoa kuin Göstassa. Tietysti ilman sitä kapakkapornografiaa.

Tasting-rating: 8,8/10

3/10. Kolmas Nainen – Valehtelisin jos Väittäisin (Hyvää ja Kaunista – 1990)

Samaa aikakautta pienen pojan elämässä. Tämä on ehkä ensimmäisiä hitaita biisejä, joista muistan ajatelleeni, että hyvä juttu. Teininä kuullessani Faith No Moren version Easysta, olin aika varma että ne ovat kopioineet Valehtelisin jos Väittäisin ilmapiirin, ehkä sanatkin. No, hyvä sävellys vaikka aika ysärin alun soundit.

https://www.youtube.com/watch?v=3SVXXLLyQk4

A: Ilman tuota tekstiä tämä olisi maksimissaan seiska, Hanhiniemen sanoitus on melkoinen näyte noihin kehyksiin. Soundit ovat 90-lukua joo, mutta Pesolan soolo on kompaktiudessaan hieno minusta. Minusta tuon biisin olisi voinut sovittaa paremminkin vaikka onkin yksinkertainen. Vähän sellainen demomainen maku ollut aina jostain syystä... 8,6/10.

T: Vaikuttava pätkä livenä. Ei soitto tässä olekaan se juttu. 10/10.

E: Kitarat hiiteen, niin tämähän olisi ihan biisi. Aika määrätöntä räpellystä minusta. Toimiva laulu sinällään. 7/10.

P: Komppaan A:ta ja T:tä. Mun ajatuksiin tää on hyvin toimiva täytebiisi.

T: Tässä on tuota alavutelaisuutta taas vähän. Tai vähän enemmän. Mut tehän ette sitä tiedä kun Lieksasta mitään bändejä tuu…

A: Just meinasin sanoa että se on sama kuin jos minä ja Sami jaettaisiin koko ajan Masa Maindsia...

Tasting-rating: 8,8/10

2/10. Tuomari Nurmio & Köyhien Ystävät – Valo Yössä Twist (Kohdusta Hautaan – 1979)

Sitten mennään vanhempaan tuotantoon. Outo mies ja oudot sanat. Itse asiassa tämä ei ole kappaleesta parempi versio, mutta parempi versio kun ei ole tällä levyllä. Soundit ovat kyllä kohdallaan. Kitaran soundista voi sitten kukin päätellä, että kukapa on kaulan varressa.

https://www.youtube.com/watch?v=WUgGd8B2rMw

T: Sanoitus on nerokkuutta. Nurmiossa on jotain mystiikkaa. 10/10.

A: Tämä on ytimekäs. Miten tällaisen biisin paremminkaan tekisi? Nurmion teksti ja laulussa värisevä vibra ovat kohtuu tunnistettavia elementtejä. Viimeinen säkeistön pätkä on sanoitukseltaan kohtalainen... 8,6/10 tällekin.

E: Aika kamalaa kuunneltavaahan tuo on, mutta biisi on simppeliydessään varsin hieno. Moniko klassikkobiisi menee kahella soinnulla? Teksti toimii. 7/10.

A: Tässä kyllä käytetään noita kahta sointua aika nerokkaasti.

P: En ole oikein ikinä pitänyt ja jotenkin on vaikea lähestyä koko valopilkkua. 6/10.

Tasting-rating: 7,9/10

1/10. J.Karjalainen Yhtyeineen – Villejä Lupiineja (Villejä Lupiineja – 1994)

Takaisin vuoteen 1994. Se on hankala sanoa miksi tuolloin tehty albumi kuulostaa edelleen soundimaailmaltaan ihan riittävän hyvältä. Biisi on yksinkertainen. Sointukuvio taitaa olla Stairway to Heavenistä. Aika lähelle ainakin. Mistäkö tiedän? Olemme meidän bändissä kopioineet sitä ja tätä tiedostamatta. No, Karjalaisen Jiille sitten vuoro.

https://www.youtube.com/watch?v=HhTVoekB-Hk

T: Mieletön on tuo kitarasoundi. Ei vaan pääse mihinkään. 10/10.

A: Miksi nämä Jiit nyt näin herkistää... Bändi on mahtava ja Jii itse biisintekijänä ilmiliekeissä. Tästähän kuulee jo introsta että nyt ollaan sfääreissä. Gröhn koskettimissa tai Haavisto rummuissakaan eivät kehnoja ole, mutta Lankisen soundi, soitto ja soolo nostavat tämän rahtusen edellisen Jiin ohi. Samperi. Olipa kova veto. Hyvä T, että kuuntelit tuonkin levyn... 9,6/10.

E: Minusta tuntu levottomalta, että koko biisin alla soi soolokitara. Ei niin kuulu olla... Vähän mitäänsanomaton tekele taas. Soundit ovat hyvät mutta muuten ei iske. Sanotaan taas 7/10.

P: Lainaan ja samaistun A:han... "mutta Lankisen soundi, soitto ja soolo nostavat tämän rahtusen edellisen Jiin ohi...". Tässä on jotain 70-lukua. mutta vähän nokitan 9,7/10.

Tasting-rating: 9,1/10


Raadin TOP-lista:
1. Kolmas Nainen – Talot ja Tienhaarat 9,1
2. J.Karjalainen Yhtyeineen – Villejä Lupiineja 9,1
3. J.Karjalainen Yhtyeineen – Mä käännyin Hiljaa Pois 8,9
4. Leevi & The Leavings – Teuvo, Maanteiden Kuningas 8,8
5. Kolmas Nainen – Valehtelisin Jos Väittäisin 8,8
6. Eppu Normaali – Voi Kuinka Me Sinua Kaivataan 8,7
7. Sir Elwoodin Hiljaiset Värit – Viimeisellä Rannalla 8,7
8. PMMP – Kesäkaverit 8,2
9. Tuomari Nurmio & Köyhät Ystävät – Kohdusta Hautaan 7,9
10. Topi Sorsakoski & Agents – Eeva 7,9

Keikka-arvio: Anssi Kela @ Kerubi, Joensuu, 9.10.2015

Anssi Kelan uraa on tullut seurattua aktiivisesti vuodesta 2009 saakka, vaikka aiemmatkin levyt tuli toki julkaisujensa myötä kuunneltua. Kesällä 2009 julkaistu Aamu-single sekä sitä syksyllä seurannut albumi Aukio puolestaan veivät sitten mukanaan totaalisesti: mies osoitti lauluntekijän kykynsä konseptilevyllä, jota suuri yleisö ei kuitenkaan todellakaan löytänyt. Tuolloin koko artistin ura oli syvimmässä aallonpohjassaan, josta tapahtunut nousu vuoden 2013 Levottoman tytön, omaa nimeä kantaneen albumin sekä tänä vuonna huomiota keränneiden Nostalgiaa-levyn sekä Vain elämää-produktion myötä on ollut hienoa seurattavaa.

Nostalgiaa-albumia promoava kiertue saapui Joensuun Kerubiin lokakuun 9. päivänä. Olin aiemmin todistanut kolme Kelan ja yhtyeensä keikkaa (vuosina 2013-2015) ja tiedossa oli, että bändi on entisestään hioutunut ralliensa kanssa. Aiemmat setit ovat olleet festarimallisia, joten tältä illalta oli astetta kovemmat odotukset. Lisäksi edellä mainittu Vain elämää-julkisuus todennäköisesti antaa jotain uusia numeroita biisilistan väritteeksi.

Lämmittelijä Ville Karttusen hoidettua puolen tunnin settinsä alta Kela yhtyeineen (yleisöstä katsoen vasemmalta lukien Tuomas Wäinölä, kitara; Ville Kela, rummut; Saara Metsberg, koskettimet ja Antti Karisalmi, basso) astelivat lavalle n. 23.10. Ensimmäisenä kuultiin vuoden aiemmiltakin keikoilta tuttu Tanssilattialla, joka toimii niin ikään uuden levyn avausraitana. Kela itse ei tässä biisissä soita kitaraa vaan ainoastaan laulaa, rekvisiittanaan Freddie Mercurylta ”lainattu” mikrofonipuomi. Falsettimaalailut osuivat maalinsa jälleen hienosti., Karisalmen bassoilu pomppoili asiaankuuluvasti.

Kakkos- ja kolmosbiiseinä setissä olivat perjantai-illan juhlimisen draamankaareen sopivasti hitit Milla sekä uudempi Miten sydämet toimii?. Varsinkin edellä mainittu on noussut melkoiseksi live-lekaksi Wäinölän kompatessa mukavalla, lämpimällä säröllä. Biisin luonne on vähän muuttunut rokimpaan suuntaan. Jälkimmäisessä Kela kaivoi ensimmäistä kertaa illan aikana esille liki-legendaarisen EVH-signature-mallin kitaransa, jolla maalaili mukavia sointukäännöksiä yläkaulalta. Yhteislaulujuhlat käynnistyivät.

”Miltäs kuulostaisi, jos seuraava biisi olisi Puistossa?”, kysyi Kela. Yleisölle se kelpasi, sillä onhan kyseessä yksi rakastetuimmista biisistä herran tuotannossa. Tässäkin nykyinen sovitus on hieno, alkaen siitä että sävellajia on levyversiosta nostettu sävelaskeleella (Kelalla itseasiassa capo toisella nauhalla kitarassaan) ja muutenkin bändi soittaa mukavan kovakätisesti. Se ”Laura kääntää kahvaa huutaen: pidä kiinni Petri Ruusunen”-kohta erityisesti on dramaattinen ja aina sykähdyttävä, rumpali-Villen rysäyttessä trioleitaan.

Hittikavalkaadista siirryttiin uuteen ja hieman harvemmin tällä rundilla kuultuun materiaaliin, kun vuorossa oli Tyhmä kuu, jonka Kela kertoi olleen suosituin biisi käynnissä olevassa Martin-haasteessa. Tässäkin oli enemmän särmää kuin levyversiossa, mutta yleisön yleisvastaanotto tuntui jossain määrin hämmentyneeltä. Tilanne kuitenkin korjaantui välittömästi seuravaan biisin myötä: Levoton tyttö. Edellisen levyn ykkössingle, jonka voi melkeinpä sanoa pelastaneen Kelan uran. Biisi omistettiin perinteisesti levottomille tytöille ja hieman myös pojille.

Levotonta tyttöä seurasi toinen raita vuoden 2013 Anssi Kela-levyltä, Kaatua kuin puu, jonka rooliksi on muotoutunut toimia kitaristien taistona. Battle siivittääkin Wäinölän ja Kelan melkoisiin kitarasankaritemppuihin keikka toisensa jälkeen. Itse asiassa koko biisi kestää ainoastaan soolojen vaihdon sekä yhden säkeistön + kertosäkeen verran.

Karhun elämää, Pekka ja Susi-yhtyeen 90-luvun alusta kumpuava hitti, on saanut viime vuosien aikana ylevän AOR-käsittelyn ja kohoaa kerta toisensa jälkeen keikkojen huippukohdaksi. Syntikkamatto, chorus-kitarat sekä rumpu-basso-akselin 8-osatykytys ovat kuin tyylilajin oppikirjasta. Vaikka biisi ei varsinainen Kela-hitti olekaan, niin lopun yleisönlaulatuskin tuottaa tulosta joka ainoa kerta. Ensimmäisellä keikalla Lieksan Vaskiviikolla 2013 tämä pääsi hieman yllättämään: nyt Karhun elämää-vetoa odottaa joka kerta.

Sitten päästiin hetkeksi Vain elämää-maisemiin alunperin Vicky Rostin esittämällä biisillä Avara luonto. Artistin omien sanojen mukaan versio nyökkää Bon Joviin ja Weezeriin päin ja tässä keikkaversiossa tuota on viety vielä ohjelmaa hitusen pidemmälle suoraviivaisella sovituksella. Ei tämäkään kehnompi ole...

Yleisö selkeästi oli kuitenkin hittiosaston perään. Nostalgiaa tarjosikin hitinnälkään täytettä ja outrossa kuultiin T. Wäinölältä maukas soolo. Tämäkin sovitus on saanut lihaa ympärilleen, vaikka levyversiokin on hyvin tuotettu. Samaiselta tänä vuonna julkaistulta levyltä kumpusi myös seuraava, nimeltään Piirrä minuun tie. Kyseessä on tunnelmapala, jossa Karisalmi pääsee bassollaan maalailemaan mukavasti. Viipyilevässä sävellyksessä on jännittävä atmosfääri ja melodiassa muutama komea koukku.

Varsinaisen setin loppukiri käynnistyi sen kolmanneksi viimeisellä biisillä Aamu, joka siis julkaistiin Aukio-levyn ykkössinglenä kesällä 2009. Anssi löi sen itse tulille Gretschillään ja biisi rullailikin pitkästä aikaa mukavasti. Wäinölä pääsi jälleen outrossa mukavasti esille Metsbergin säestäessä keyboard-filleillään. Heti perään lähti 1972, joka siivitti yleisön ehkä illan kovimpaan yhteislauluun. Tämäkin versiointi kesti varmaan tuplasti sen mitä albumiversio, nousuja ja laskuja sekä yhteislaulua oli rutkasti.

Pääsetin viimeisenä kuultiin totta kai Nummela. Joskus keskeinen osa Anssi Kelan artisti-imagoa olivat akustinen kitara ja huuliharppu, mutta Kerubissa ensimmäistä noista ei nähty ollenkaan ja jälkimmäistäkin ainoastaan tämän yhden biisin aikana. Tämänkin sovitus on hioutunut aktin uuden tulemisen myötä komeaksi, jopa jollain tapaa hartaan kauniiksi, joka lopussa räjähtää loistoonsa. Nummelaa huudeltiin yleisöstä illan aikana pariin kertaan, eikä versio jättänyt kysyttävää. Biisin jälkeen bändi häipyi lavalta palatakseen vielä toviksi.

Encoren avaukseksi kuitenkin lavalle asteli ainoastaan itse Anssi jälleen mikrofonipuominsa kanssa. Kasarin lapsi on niin ikään Vain elämää-materiaalia, jonka taustat tulivat taustanauhalta. Sanoja tulee biisissä sellaiseen tahtiin, ettei ihmekään että niiden kanssa meinasi olla pientä sekoilua. On muuten mahtavasti riimitelty, että ”ekaks Michael Jackson, sit Duran Duran / ne pitää mainita heti, kun tällee puran uran”. Tämä kirvoitti myös yllättävän railakkaat yhteislaulut: ”jos sä chennaat, niin heitä yläfemmat”.

Kuolleen miehen kitara oli noussut settiin kesän festarikattauksen jälkeen. Se sisälsikin nimensä mukaisesti maukasta kitarointia kitaristikaksikolta, erityisesti itseltään Kelalta. Illan toiseksi viimeisenä kuultiin Nummelan hitti Mikan faijan BMW, jota sitäkin on muovattu uuteen uskoon paikoin liki hard rockiksi yltyvällä sovituksella. BMW on vähän sellainen biisi, että sen olemassaolonkin saattaa unohtaa, mutta keikoilla muistaa tekstin sanasta sanaan ja melodian nuotilleen.

Illan viimeisenä palana kuultiin parin vuoden takaisen, artistin nimeä kantaneen albumin päätösraita Parasta aikaa. Kela alusti biisin tunteikkaalla kuulutuksella, jossa kertasi nopeasti uransa kaaren Nummelan megasuosiosta 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolen montun kautta parin viime vuoden meininkiin, joka on ollut hänelle uransa ”parasta aikaa”, yleisön ansiosta. Kyllä Kela on E Street Bandinsa kuunnellut, sillä tässä sitä oli selvästi havaittavissa syntetisaattoreiden, kitarakuvioiden ja koko biisin sanoman myötä. Versio kellottui kymmeneen minuuttiin ja loppupuolella nähtiin hienoa livemeininkiä, kun liideri huuteli sointuja ja bändi seurasi perässä. Loppuun saatiin vielä hienoa kitararevittelyä, ennenkuin keikka-ilta tuli päätökseensä hieman vaille kello yksi lauantain puolella. Liki kaksi tuntia siis!

Nostaisin tämän Kerubin keikan toistaiseksi näkemistäni neljästä Anssi Kela-keikasta kovimmaksi. Bändin sointi on jalostunut entisestään ja tällainen hieman festarisettiä pidempi kattaus mahdollistaa laajemman sävypaletin maalailun tunnelmointinumeroiden myötä. Ainoa pieni nipotuksen aihe olisi, ettei Rakkaus on murhaa-levyltä kuultu mitään, mutta tuon kaltaiseen draaman kaareen sellainen materiaali ei olisi ehkä istunutkaan. Joka tapauksessa hieno iltama: Kela yhtyeineen kannattaa käydä tarkistamassa jos lähinurkille sattuu, sillä he ovat nyt kovassa lyönnissä.



Anssi Kelan uraa on tullut seurattua aktiivisesti vuodesta 2009 saakka, vaikka aiemmatkin levyt tuli toki julkaisujensa myötä kuunneltua. Kesällä 2009 julkaistu Aamu-single sekä sitä syksyllä seurannut albumi Aukio puolestaan veivät sitten mukanaan totaalisesti: mies osoitti lauluntekijän kykynsä konseptilevyllä, jota suuri yleisö ei kuitenkaan todellakaan löytänyt. Tuolloin koko artistin ura oli syvimmässä aallonpohjassaan, josta tapahtunut nousu vuoden 2013 Levottoman tytön, omaa nimeä kantaneen albumin sekä tänä vuonna huomiota keränneiden Nostalgiaa-levyn sekä Vain elämää-produktion myötä on ollut hienoa seurattavaa.

Nostalgiaa-albumia promoava kiertue saapui Joensuun Kerubiin lokakuun 9. päivänä. Olin aiemmin todistanut kolme Kelan ja yhtyeensä keikkaa (vuosina 2013-2015) ja tiedossa oli, että bändi on entisestään hioutunut ralliensa kanssa. Aiemmat setit ovat olleet festarimallisia, joten tältä illalta oli astetta kovemmat odotukset. Lisäksi edellä mainittu Vain elämää-julkisuus todennäköisesti antaa jotain uusia numeroita biisilistan väritteeksi.

Lämmittelijä Ville Karttusen hoidettua puolen tunnin settinsä alta Kela yhtyeineen (yleisöstä katsoen vasemmalta lukien Tuomas Wäinölä, kitara; Ville Kela, rummut; Saara Metsberg, koskettimet ja Antti Karisalmi, basso) astelivat lavalle n. 23.10. Ensimmäisenä kuultiin vuoden aiemmiltakin keikoilta tuttu Tanssilattialla, joka toimii niin ikään uuden levyn avausraitana. Kela itse ei tässä biisissä soita kitaraa vaan ainoastaan laulaa, rekvisiittanaan Freddie Mercurylta ”lainattu” mikrofonipuomi. Falsettimaalailut osuivat maalinsa jälleen hienosti., Karisalmen bassoilu pomppoili asiaankuuluvasti.

Kakkos- ja kolmosbiiseinä setissä olivat perjantai-illan juhlimisen draamankaareen sopivasti hitit Milla sekä uudempi Miten sydämet toimii?. Varsinkin edellä mainittu on noussut melkoiseksi live-lekaksi Wäinölän kompatessa mukavalla, lämpimällä säröllä. Biisin luonne on vähän muuttunut rokimpaan suuntaan. Jälkimmäisessä Kela kaivoi ensimmäistä kertaa illan aikana esille liki-legendaarisen EVH-signature-mallin kitaransa, jolla maalaili mukavia sointukäännöksiä yläkaulalta. Yhteislaulujuhlat käynnistyivät.

”Miltäs kuulostaisi, jos seuraava biisi olisi Puistossa?”, kysyi Kela. Yleisölle se kelpasi, sillä onhan kyseessä yksi rakastetuimmista biisistä herran tuotannossa. Tässäkin nykyinen sovitus on hieno, alkaen siitä että sävellajia on levyversiosta nostettu sävelaskeleella (Kelalla itseasiassa capo toisella nauhalla kitarassaan) ja muutenkin bändi soittaa mukavan kovakätisesti. Se ”Laura kääntää kahvaa huutaen: pidä kiinni Petri Ruusunen”-kohta erityisesti on dramaattinen ja aina sykähdyttävä, rumpali-Villen rysäyttessä trioleitaan.

Hittikavalkaadista siirryttiin uuteen ja hieman harvemmin tällä rundilla kuultuun materiaaliin, kun vuorossa oli Tyhmä kuu, jonka Kela kertoi olleen suosituin biisi käynnissä olevassa Martin-haasteessa. Tässäkin oli enemmän särmää kuin levyversiossa, mutta yleisön yleisvastaanotto tuntui jossain määrin hämmentyneeltä. Tilanne kuitenkin korjaantui välittömästi seuravaan biisin myötä: Levoton tyttö. Edellisen levyn ykkössingle, jonka voi melkeinpä sanoa pelastaneen Kelan uran. Biisi omistettiin perinteisesti levottomille tytöille ja hieman myös pojille.

Levotonta tyttöä seurasi toinen raita vuoden 2013 Anssi Kela-levyltä, Kaatua kuin puu, jonka rooliksi on muotoutunut toimia kitaristien taistona. Battle siivittääkin Wäinölän ja Kelan melkoisiin kitarasankaritemppuihin keikka toisensa jälkeen. Itse asiassa koko biisi kestää ainoastaan soolojen vaihdon sekä yhden säkeistön + kertosäkeen verran.

Karhun elämää, Pekka ja Susi-yhtyeen 90-luvun alusta kumpuava hitti, on saanut viime vuosien aikana ylevän AOR-käsittelyn ja kohoaa kerta toisensa jälkeen keikkojen huippukohdaksi. Syntikkamatto, chorus-kitarat sekä rumpu-basso-akselin 8-osatykytys ovat kuin tyylilajin oppikirjasta. Vaikka biisi ei varsinainen Kela-hitti olekaan, niin lopun yleisönlaulatuskin tuottaa tulosta joka ainoa kerta. Ensimmäisellä keikalla Lieksan Vaskiviikolla 2013 tämä pääsi hieman yllättämään: nyt Karhun elämää-vetoa odottaa joka kerta.

Sitten päästiin hetkeksi Vain elämää-maisemiin alunperin Vicky Rostin esittämällä biisillä Avara luonto. Artistin omien sanojen mukaan versio nyökkää Bon Joviin ja Weezeriin päin ja tässä keikkaversiossa tuota on viety vielä ohjelmaa hitusen pidemmälle suoraviivaisella sovituksella. Ei tämäkään kehnompi ole...

Yleisö selkeästi oli kuitenkin hittiosaston perään. Nostalgiaa tarjosikin hitinnälkään täytettä ja outrossa kuultiin T. Wäinölältä maukas soolo. Tämäkin sovitus on saanut lihaa ympärilleen, vaikka levyversiokin on hyvin tuotettu. Samaiselta tänä vuonna julkaistulta levyltä kumpusi myös seuraava, nimeltään Piirrä minuun tie. Kyseessä on tunnelmapala, jossa Karisalmi pääsee bassollaan maalailemaan mukavasti. Viipyilevässä sävellyksessä on jännittävä atmosfääri ja melodiassa muutama komea koukku.

Varsinaisen setin loppukiri käynnistyi sen kolmanneksi viimeisellä biisillä Aamu, joka siis julkaistiin Aukio-levyn ykkössinglenä kesällä 2009. Anssi löi sen itse tulille Gretschillään ja biisi rullailikin pitkästä aikaa mukavasti. Wäinölä pääsi jälleen outrossa mukavasti esille Metsbergin säestäessä keyboard-filleillään. Heti perään lähti 1972, joka siivitti yleisön ehkä illan kovimpaan yhteislauluun. Tämäkin versiointi kesti varmaan tuplasti sen mitä albumiversio, nousuja ja laskuja sekä yhteislaulua oli rutkasti.

Pääsetin viimeisenä kuultiin totta kai Nummela. Joskus keskeinen osa Anssi Kelan artisti-imagoa olivat akustinen kitara ja huuliharppu, mutta Kerubissa ensimmäistä noista ei nähty ollenkaan ja jälkimmäistäkin ainoastaan tämän yhden biisin aikana. Tämänkin sovitus on hioutunut aktin uuden tulemisen myötä komeaksi, jopa jollain tapaa hartaan kauniiksi, joka lopussa räjähtää loistoonsa. Nummelaa huudeltiin yleisöstä illan aikana pariin kertaan, eikä versio jättänyt kysyttävää. Biisin jälkeen bändi häipyi lavalta palatakseen vielä toviksi.

Encoren avaukseksi kuitenkin lavalle asteli ainoastaan itse Anssi jälleen mikrofonipuominsa kanssa. Kasarin lapsi on niin ikään Vain elämää-materiaalia, jonka taustat tulivat taustanauhalta. Sanoja tulee biisissä sellaiseen tahtiin, ettei ihmekään että niiden kanssa meinasi olla pientä sekoilua. On muuten mahtavasti riimitelty, että ”ekaks Michael Jackson, sit Duran Duran / ne pitää mainita heti, kun tällee puran uran”. Tämä kirvoitti myös yllättävän railakkaat yhteislaulut: ”jos sä tsennaat, niin heitä yläfemmat”.

Kuolleen miehen kitara oli noussut settiin kesän festarikattauksen jälkeen. Se sisälsikin nimensä mukaisesti maukasta kitarointia kitaristikaksikolta, erityisesti itseltään Kelalta. Illan toiseksi viimeisenä kuultiin Nummelan hitti Mikan faijan BMW, jota sitäkin on muovattu uuteen uskoon paikoin liki hard rockiksi yltyvällä sovituksella. BMW on vähän sellainen biisi, että sen olemassaolonkin saattaa unohtaa, mutta keikoilla muistaa tekstin sanasta sanaan ja melodian nuotilleen.

Illan viimeisenä palana kuultiin parin vuoden takaisen, artistin nimeä kantaneen albumin päätösraita Parasta aikaa. Kela alusti biisin tunteikkaalla kuulutuksella, jossa kertasi nopeasti uransa kaaren Nummelan megasuosiosta 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolen montun kautta parin viime vuoden meininkiin, joka on ollut hänelle uransa ”parasta aikaa”, yleisön ansiosta. Kyllä Kela on E Street Bandinsa kuunnellut, sillä tässä sitä oli selvästi havaittavissa syntetisaattoreiden, kitarakuvioiden ja koko biisin sanoman myötä. Versio kellottui kymmeneen minuuttiin ja loppupuolella nähtiin hienoa livemeininkiä, kun liideri huuteli sointuja ja bändi seurasi perässä. Loppuun saatiin vielä hienoa kitararevittelyä, ennenkuin keikka-ilta tuli päätökseensä hieman vaille kello yksi lauantain puolella. Liki kaksi tuntia siis! Tässä vielä settilista kokonaisuudessaan:

1. Tanssilattialla
2. Milla
3. Miten sydämet toimii?
4. Puistossa
5. Tyhmä kuu
6. Levoton tyttö
7. Kaatua kuin puu (+ kitarabattle)
8. Karhun elämää
9. Avara luonto (Virve Rosti cover)
10. Nostalgiaa
11. Piirrä minuun tie
12. Aamu
13. 1972
14. Nummela

encore:
15. Kasarin lapsi (Jare & VilleGalle cover)
16. Kuolleen miehen kitara
17. Mikan faijan BMW
18. Parasta aikaa

Nostaisin tämän Kerubin keikan toistaiseksi näkemistäni neljästä Anssi Kela-keikasta kovimmaksi. Bändin sointi on jalostunut entisestään ja tällainen hieman festarisettiä pidempi kattaus mahdollistaa laajemman sävypaletin maalailun tunnelmointinumeroiden myötä. Ainoa pieni nipotuksen aihe olisi, ettei Rakkaus on murhaa-levyltä kuultu mitään, mutta tuon kaltaiseen draaman kaareen sellainen materiaali ei olisi ehkä istunutkaan. Joka tapauksessa hieno iltama: Kela yhtyeineen kannattaa käydä tarkistamassa jos lähinurkille sattuu, sillä he ovat nyt kovassa lyönnissä.

Videomateriaalia keikalta löytyy klikkaamalla tästä.

Keikka-arvio: Opeth @Kulttuuritalo/ Helsinki, 6.10.2015

Ausculto oli mukana eilen Helsingin Kulttuuritalolla noin tuhannen muun matikkametallin ystävän kanssa kun Tukkiholman proge-ylpeys Opeth juhli 25-vuotiasta taivaltaan soittamalla erikoispitkän setin. Ensimmäisessä setissä kuultiin kymppivuotisjuhlan kunniaksi koko Ghost Reveries-rieska kokonaisuudessaan. Lyhyen väliajan jälkeen (kahvia ja pullaa tai jonottamalla peruskaljaa ja nopeita napsuja) kuultiin toinen n. 90min setti sisältäen soitinyhtyeen valitsemia kappaleita vuosien varrelta.

Alkuun lyhyesti keikalla käymisen matematiikkaa. Itse lukeudun siihen sakkiin, että paikalle saavutaan ajoissa. Noudatan itse myös mantraa siitä, että ikinä esiintyvän artistin paitaan ei laiteta päälle konsertti-iltana (because it is self-explanatory), but t-paidan valitseminen samasta genrestä on suotavaa. Näin tuntee edes jotenkin kuuluvansa joukkoon lukuisten kymmenien Opeth-paitojen seassa.

Toisekseen kun permannolle ostetussa lipussa ei ole määrättyä paikkaa = etsit paikan, josta haluat keikan fiilistellä etkä liiku ympäri tilaa kesken performanssin. Kolmanneksi on suotavaa, että nyrkkisi heiluvat ilmassa kun se tietty flow-tila iskee ja haluat purkaa aggressiotasi tai ihailuasi ko. sävellystä kohtaan. Tämä EI tarkoita sitä, että sisäinen jennivartiaisesi haluaa tehdä jonkun väsyneen joutsentanssin, koko ajan ilmaa käsilläsi huitoen, ikään kuin tekisit sylitanssia täydessä transsissa jexthothia matkien. Selässäsi olevat tatuoinnit herättivät toki huomiota, mutta kun viereinen kaveri rohkenee ottaa kontaktia, niin silloin takana olevan poikakaverisi omistushalu yllättäen herääkin.

Neljänneksi, minusta olisi kiva, että hampaat pestään ja ylimääräistä suolistokaasujen päästelyä tiiviissä tilassa vältettäisiin. Reilun puolen tuhannen keikan kokemuksella ilman de facto-tutkimustuloksia väitän että peräaukkosi vapautuminen johtuu seuraavista faktoista: pre-gig-pizza tai kebab extra-valkosipulilla yksinkertaisesti haluaa ulos. Kroppasi rentoutuu liikkuessasi musiikin tahdissa ja turauttelet iloisesti sen litran tai jopa perhekossun verran ulos, koska kukaan ei lopulta tiedä kuka se oli = the perfect plan!

Viimeksi kun risteät kätesi rinnan päälle, kyynärpääsi ulostautuvat ja luovat illuusion siitä, että ko. alue on sinun (protected by the aura). Ymmärrettävää toki, käythän keikalla kerran tai viisi vuodessa, joten sinun elämyksesi ja rahasi ovat tärkeintä. Olet ansainnut kaiken tuon vain ja ainoastaan, koska olet päättänyt sijoittaa rahasi ja aikasi tulemalla keikalle.

VÄÄRIN. Keikalla käyminen on kollektiivinen kokemus, ja jokainen paikalle raahautunut maksava katsoja ansaitsee mahdollisuuden nauttia kokemuksesta täysillä. Typerä egoboostailu ei kuulu keikkapaikalle. Sillä saat aikaan vaan närää. Kun tämä angsti on nyt ulos suollettu, setämies voikin analysoida koko spektaakkelin...

Lavastus. Lavalla oli Ghost Reveries-kansitaiteen mukaisesti pronssiset kynttiläjalat valaisemassa sähköisellä kajollaan lähinnä lavalla törröttäviä vahvistinarmeijaa. Lavan keskellä olevassa ympyrässä oli synamiehen valtakunta, rummut takaoikealla (lavalle päin katsoen) ja muut muusikot eturivissä. Takaseinää peittivät kolme pitkulaista isoa videotaulua, joille projisoitiin videoita, valokuvia ja erilaisia animaatioita mukaillen esitettävän kappaleen teemoja. Ei mikään kymmenen tuhannen euron spektaakkeli, mutta selkeä, yksinkertainen ja toimiva.

Esiintyminen. Mikael Åkerfeldt tai Åke, kuten hän itsensä suloisesti jo keikan alussa esitteli, ei ole koskaan ollut mikään välispiikkien supermies. Yleensä ne ovat jotain off-the-subject läppää Suomen ja Ruotsin välisistä suhteista tai jääkiekosta, mutta nyt keskityttiin vain lyhyisiin huomioihin tekemisen keskellä "Kiitos a lot", "My name is Åke", "How does it sound so far?", "We played this song in Stockholm yesterday and it was shit" tai "Next time you see me on the street, give me a record. I am now looking for the 1st press of Haikara album, do you have that?"-tyylisillä nasevilla observaatioilla yleisön herpaantuminen ei katkennut, ja Åke saikin useita "tack ska du ha", "you're awesome" tai "Jag älskar dig"-kommentteja, jotka viiksivallu otti myhäillen vastaan. Lavaperformanssi oli hillittyä: letinheilutusta ei nähty yhtään, saatikka sankarimaista kitaransoittoa vierekkäin, vaan herrat pysyivät omilla tonteillaan uskollisesti kappaleisiin keskittyen.

Musiikki. Opeth on aikanaan nimennyt kappaleensa teoksiksi, mikä kuvaa hyvin sävellysten omaperäisyyttä ja monimuotoisuutta. Ei ole ensimmäinen säkeistö – kertosäe – toinen säkeistö – kertosäe – soolo – kertosäe mantralla. Konkreettisimmin tämä kuvastui Åken omassa kommentissa: ”God damn I have composed some pretty fucking difficult songs, playing them live is quite a challenge!” Lyhyen intron jälkeen ilmoille räjähti Ghost Of Perdition. Opeth on aina ollut tarkka musiikillisesta ulosannistaan ja tälläkin kertaa soundimaailmassa ei ollut hirveästi nokankoputtamista: rummut olivat miksattu hienosti, Hammond lauloi nätisti, kitarat ulvoivat tai vaikersivat teoksen vaatimalla intensiteetillä ja herra Mendez basson varressa piti huolen että rytmissä pysytään. Örinävokaalien räjähtäessä ilmoille ensimmäisen kerran kulmani nyrpistyivät hieman: ne kuulostivat enemmän kurkunpäästä vapautetulta kähinältä kuin syvältä rinnasta tulevasta murinasta, joka repii lehdet puista. Neljännen biisin jälkeen otin tulpat pois korvista, koska paikan akustiikka ja desibelitasot olivat sille suotuisia. Se kannatti. Syvyyttä löytyi hieman lisää. Bändin tuotantoa tutkiessaan on täysin ymmärrettävää, että melkein kolmen tunnin keikkasetin esittäminen vaatii asialle vihkiytymistä ja satoja treenitunteja. Tässä kohtaa Opeth oli tehnyt läksynsä ja muusikkojen virtuositeetti oli ihailun ylittävällä tasolla. Varsinkin Atonement-kappaleen proge-iloittelulla bändi todisti miten metallikeikallakin voi revitellä. Fredrik Åkessonin kitarasoolo oli korvia hiveltävän tarkkaa, teknistä ja ilmavaa. Hattu täytyy ottaa päästä myös Joakim Svalbergin synasoolojen sekä loistaven perkussio-osuuksien takia. Yksikään lyönti ei mennyt ohi. Martin Axenrothin rummuttaminen on aina ollut ihailtavaa seurattavaa: monipuolisuus, tekninen virtuositeetti ja täsmällisyys paistaa läpi, vaikka ulkoisesti se näyttää suorittamiselta.

Lopputulema. Sulkemalla yhtälöstä keikkaan riippumattomat asiat (logistiikka, työpaineet tai huonot yöunet) keikkaelämys oli allekirjoittaneen kohdalla kiitettävän puolella. Nouseva (9miikka). Opeth on edelleen voimissaan ja voin ylpeänä liimata/ommella keikalta hankitun 25v. patchin rässiliiviini (heti kun sen farkkuliivin vaan jostain löydän).

SETLIST

1. Ghost of Perdition
2. The Baying of the Hounds
3. Beneath the Mire Play Video
4. Atonement
5. Reverie/Harlequin Forest
6. Hours of Wealth
7. The Grand Conjuration
8. Isolation Years

Second set
9. Eternal Rains Will Come
10. Cusp of Eternity
11. The Leper Affinity
12. To Rid the Disease
13. I Feel the Dark
14. Voice of Treason
15. Master's Apprentices

Encore:
16. The Lotus Eater

Toomion TOP100 - Puolivälin krouvi

Vankkurit on pysäytetty Toomion TOP100-listan puolen välin krouviin. Käydään vähän läpi mitä on koettu ensimmäisen 50 levyn aikana. Samalla voimme toki pyytää baarimikolta huurteisen.

Aikaa on mennyt noin yhdeksän kuukautta. Saman verranhan koko Ausculto on pystyssä ollut. Kunkin jäsenen töistä johtuen on välillä pidempiäkin taukoja. Mutta sellaista tämä on. Auscultoa perustettaessa alleviivattuna oli sana paineettomasti. Sillä äkkiä menee tästä purkasta maku, jos joutuu pakolla työstämään.

Seuraajiemme määrä Facebookissa on vakiintunut vajaaseen pariin sataan, joista aktiiveja on noin puolet. (Enemmänkin voisi olla, joten sivustomme suosittelua ei lueta rikkeeksi.) Lukijoita Ausculto.comilla on ympäri maailmaa. Loogisesti suurin osa Suomesta, mutta seuraavina tulevat USA, Venäjä ja Brasilia. Sivun artikkelin lukee suunnilleen 80 tyyppiä, mutta sivuilla käytetty aika on keskimäärin kolme minuuttia, mikä on paljon! Tottahan se on kiva, että seuraajien määrä kasvaa, mutta kyllähän tätä tehdään enemmän oman harrastaneisuuden takia. Jos postauksemme saa yhden tykkäyksen Facebookissa, on päivän tehtävä tavallaan suoritettu.

Toomion listalta on toivottu syvempää analyysia. Olen siihen vastannut, että analyysin määrä kasvaa kärjen lähestyessä. Ja lupaus pyritään pitämään. Sillä Toomion TOP50-albumit ovat todella tärkeitä minulle itselleni. Osaa niistä olen kuunnellut käytännössä koko elämäni. TOP50:ssä on vielä paikkoja, jossa en järjestyksestä täysin varma ole. TOP10:n lähestyminen jopa hirvittää hiukan. Kuitenkin uskon, että albumi joka tällä hetkellä kärjessä lymyilee, on ykkönen myös lopuksi. Sitä on vaikea albumikokonaisuutena ohittaa.

On selvää, että klassikot kuten Metallicat ja Offspringit saavat tykkäyksiä. Suurin osa tuntee ne. Mutta jos haluaisimme vain tykkäyksiä, niin tekisimme samanlaisen listan kuin ne miljoona netistä löytyvää mainstream-listaa. Sieltä tulee mitä tulee. Olen silti melko varma siitä, että näissä tulevissa albumeissa on jotain sellaista, mistä jokainen voisi saada irti jotain. Genreistä ja mieltymyksistä huolimatta.

Pientä faktaa albumeista 100-51.

Genreissä on muutakin kuin mättöä. Jaetaanpa ensin karkeasti. Metalliksi luokiteltavia on melkein puolet. Kuten rock-musiikkiakin. Loppu on kaikkea muuta. Juu-u, olen sähkökitaramusiikin ystävä.

Tarkemmalla jaolla katsastettuna huomataankin se, kuinka suuri osa albumeista sisältää progressiivisia mausteita. Tämä ei soittelijaksi itseään tituleeraavalle ole kovinkaan harvinaista. Mutta alagenrejäpä paljastuikin koko liuta. Voisin siis pitää itseäni musiikin suhteen kaikkiruokaisena. Käsi ylös ne, joiden TOP100-listalta löytyy kantri- ja death metal albumeita?

En ole varsinainen Suomi-popin ystävä, mutta suomalaisia albumeita on kuitenkin aika monta. Suurin osa albumeista on laulettu englanniksi. Jokunen on myös suomeksi ja yksi ruotsiksi. Muutama on instrumentaalituotos.

Usein juuri niistä albumeista tahtoo tulla parhaita, joita ehtii kuuntelemaan eniten tai joiden ilmestymisen aikaan on tapahtunut elämässä jotain merkittävää. Itselläni suurinta murroksen vaihetta on ollut tuo elo parikymppisestä kolmekymppiseksi. Silloin oli myös riittävästi aikaa ja rahaa musiikin kuunteluun. Ensimmäisen kymmenen elinvuoden ajalta ei monta levyä tule ja syntymää ennen tehdyistä vielä vähemmän. Mutta sieltä tulevissa pitääkin sitten olla jo tietynlaista magiaa.


Ja millainen se lista siis olikaan?

51. Queen A Kind of Magic


52. Metallica Master of puppets


53. Stam1na Viimeinen Atlantis


54. Rhapsody Dawn of Victory


55. TesseracT One


56. Devin Townsend Ki


57. Rhapsody Symphony of the Enchanted Lands


58. Yngwie Malmsteen Rising Force


59. Opeth Pale Communion


60. Kamchatka Bury Your Roots


61. PMMP Veden Varaan


62. Stam1na Raja


63. 40 Watt Sun The Inside Room


64. Juice Leskinen Pyromaani palaa rikospaikalle


65. Pain of salvation Remedy Lane


66. Fallujah The Flesh Prevails


67. Omnium Gatherum New World Shadows


68. Coldplay A Rush of Blood To The Head


69. Queensrÿche Promised Land


70. Stratovarius Episode


71. Gojira The way of all flesh


72. Eppu Normaali Studio Etana


73. Massive Attack 100th Window


74. Cynic Kindly Bent to Free Us


75. Pekka Pohjola Visitation


76. Radiohead The King of Limbs


77. Faith No More Album of the Year


78. Sara Kromi


79. Yann Tiersen Infinity


80. Anathema Weather Systems


81. Zero 7 Simple Things


82. Dream Theater Scenes from a memory


83. Soilwork Figure Number Five


84. Anssi Tikanmäki Maisemakuvia Suomesta / Finnish Landscapes


85. Liekki Rajan Piirsin Taa


86. Saor Aura


87. Minus the Bear Planet of Ice


88. Midlake The Courage of Others


89. Blind Guardian Somewhere Far Beyond


90. Kent Vapen och Ammution


91. Adagio Underworld


92. Pink Floyd Dark Side of the moon


93. Queens of the Stone Age …Like Clockwork


94. Planet X Moon Babies


95. Roy Orbison Mystery Girl


96. Mew …And the Glass Handed Kites


97. Cynic Traced In Air


98. Kolmas Nainen hyvää ja kaunista


99. The Offspring Smash


100. PMMP Kovemmat Kädet

Tällainen paketti oli ensimmäiset 50 albumia. Vankkurit ovat hetken tässä puolitien krouvilla. Sitten otetaan Jolly Jumper tallista ja jatketaan syvemmin kohti parempaa.