Näytetään tekstit, joissa on tunniste Opeth. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Opeth. Näytä kaikki tekstit

perjantai 6. toukokuuta 2022

Toomion Top200-biisit: 58. Opeth - Windowpane (2003)

 


Kirjastosta lainattiin levyjä. Joku niistä oli Opeth. Se oli hirveää paskaa. Joku örisee, taustalla kummaa sahausta ja rutinaa. Oli vuosi 1998.

Veljeni sanoi, että nyt on vuoden levy. Kun kuulin sen esittäjän olevan Opeth, en uskonut. Kuunneltiin pimeässä huoneessa Damnation läpi. Se oli siinä. Oli vuosi 2003.

Tämän jälkeen tuli tutustuttua muuhunkin tuotantoon koko lailla perusteellisesti. Kävi ilmi, että poijat osaa soittaa. Ja mikä parasta Mikael Åkerfeldt laulaa. 

Windowpane on surullinen ja paha. Sitä kai on tarkoituskin. Samalla se on kaunis ja hauras. Sen pitää kuitenkin kasassa Lopez ja Mendez, tuo latinoiden ryhmittymä. Tässä parivaljakossa on lähes parhain groove, mitä näin synkästä musiikista löytyy. Tässä on SE groove.

Oivaltavia siirtymiä, kauniiden opethmaisten sointukulkujen kuljettaessa tarinaa osasta toiseen. Soundit ovat myös aivan ensiluokkaista laatua. Basso kuuluu, mistä pidän kovasti. Rumpali kikkailee, muttei liikaa.

Tarina kertoo syrjäytymisestä, epätoivoista ja yksinäisyydestä. Tavallista tälle bändille, mutta kyllä Åkerfeldt sanoittaa osaa. Paremmin kuin mörribändien sanoittajat keskimäärin.

Tunnelma on apea. Loskainen ja harmaa kevättalven sää. Juot haaleaa teetä ja katsot ikkunasta ohi ajavia rekkoja. Herkkää, niin herkkää.

Legendaarisuutta nostaa se, että tämä kappale avasi tieni Opethin muuhun maailmaan. Tämä levy oli myös ensimmäinen joululahja, jonka sain vaimoltani.


maanantai 7. maaliskuuta 2022

Toomion Top200-biisit: 75. Opeth - The Grand Conjuration (2005)

 


Toimiessani naisten kuntosalilla ohjaajana, oli minulla tämä kappale soittoäänenä puhelimessa. Sitäpä mummot hyppivät seinille, kun tämä alkoi soimaan.

Kappale sisältää monta sellaista riffiä ja komppia, mitä on helppo naputella mukana. Myös murina on pahimman kuuloista mitä kuvitella saattaa. Kappaleen pahuutta lisää myös sen video, josta voi knoppina kertoa, että siinä rumpuja soittaa Gene Hoglan, sillä Martin Lopez oli kipeänä.

The Grand Conjuration on maailman pahin biisi (Imperial Marchin jälkeen), sanoo siihen Bentonit ja Iommit mitä haluavat. Jos maailmanloppu on paha, niin se tulee jommankumman biisin saattelemana. Åkerfeldt ja Williams, te pahuuden kätyrit!


torstai 3. maaliskuuta 2022

Toomion Top200-biisit: 76. Opeth – Ghost of Perdition (2005)

 


Mikael Åkerfeldtiä pitää kyllä ihailla. Ensinnäkin säveltäjänä hän löytää mielettömän kauniita melodioita hyvinkin äkkiväärien ja raskaidenkin osien lomaan. Toisekseen häntä pitää arvostaa kitaristina. Hänellä on taito soittaa ainoastaan tarkoituksenmukaisia sooloja. En tiedä yhtään Mikaelin sooloa, joka olisi huono. Kolmanneksi hän kerää suuret aplodit laulajana. Kliini soundi on yksi parhaista ja murinakin varsin pahaa. 

Näihin aikoihin oli mukana vielä Martin Lopezin dynaamisesti nerokas rumpalointi yhdistettynä groovaavan elävään tempoon, joka sai bändin kuulostamaan siltä, että se on soitettu tässä ja nyt. Tuotanto on siis erinomaista.

Ghost Reveriesin aloitusbiisi Ghost of Perdition luo koko albuminmitan kestävän pimeän tunnelman. Jotenkin tulee mieleen Hohto-elokuvan loppuvaiheet. Se alkaa lyhyellä, aistit herättävällä introlla ja sen jälkeen sitten mennäänkin tanakasti. Siinä vaiheessa, kun Åkerfeldt aloittaa puhtaan laulunsa, tietää kappaleen toimivan. Kerrankin pitkä progemetallibiisi, joka säilyttää mielenkiintonsa ihan loppuun asti.

Tämä levy pitäisi kuunnella yksin synkässä metsässä. Mielellään nuotion vieressä. Kyllä ei kipinävuorossa nukuttaisi.


tiistai 7. joulukuuta 2021

Toomion TOP200-biisit: 100. Opeth – The Drapery Falls (2001)

 


The Drapery Falls on lähellä folk proge rockia. Siinä varsinaista metallia on vähän. Ainakin Opethin katalogiin verraten.

Se on rauhallinen ja pehmeä, mutta samalla hyvin surullinen kappale. Tai en minä sanoista tiedä. Ei ole Opethin sanoitukset oikein koskaan saavuttaneet ymmärrystä.

Sävellys on taidokas. Tuotantokin. Siihen auttanee se, että puikoissa on Steven Wilson elämänsä kunnossa. Silloin, kun hänen soundinsa oli proge rockissa tai metallissa SE juttu.

Tämä soi marraskuussa, kun pakkanen on kuurannut maan.

maanantai 8. lokakuuta 2018

Toomion TOP200-biisit: 177. Opeth – Deliverance

Opeth määritti musiikillisesti yhtä elämäni vaihetta vahvasti. Jotenkin piti saada omasta pääkopasta selvää. Hetki meni, ennen kuin tajusi, ettei siitä ikinä tule selvää saamaan. Annoin olla.

Deliverance-albumi julkaistiin samana vuonna 2002 kuin Damnation-albumi. Niiden piti olla samassa paketissa, mutta levy-yhtiö halusi rahastaa ja niin albumit julkaistiin muutaman kuukauden välein.

Deliverancessa viehättää sen progeote. Opethin sanoitukset nimittäin ovat sen verran pimeän puolella ja muutenkin liian abstrakteja, etteivät ne ole koskaan olleet itselleni kovin mielenkiintoisia. Tässäkin ollaan hukuttamassa poloista kanssaihmistä. Mikaelhan on ainakin vihjannut olevansa satanisti, mutta epäilen tuota hiukan markkinointikikaksi.

Deliverance-albumillakin tuottajana hääri Steven Wilson. Se kuuluu varsinkin ennen kappaleen lopussa tulevaa pöytäännapsutus-kohtaa. Parikymppisille soittajapojille tämä uppoaa täydellisesti. Oikeastaan on ihan välttämätöntä, että rytmityksen osaa naputtaa pöydän kulmaan tai reisiin iskulleen oikein. Ennen Opethin Ilosaarirockin keikkaa yleisö alkoi spontaanisti taputtaa kyseistä kohtaa. Olen varma, että bändi on säveltäessään tiennyt tämän putoavan lukion nössöhevareille kuin flyygelin keljun kojootin niskaan.

Soundimaailma on hyvä, tunnelma paha. Sen lisäksi kappale sisältää  tarttuvan kohdan. Siinäpä syy listalle oloon.

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=rggQNCS8UjM[/embed]

[embed]https://open.spotify.com/track/4siXNiLG9VJR6Z2kP6fFjv?si=2KTMZLItQH62qj9dpwP6Kw[/embed]

maanantai 1. lokakuuta 2018

Toomion TOP200-biisit: 178. Opeth - The Lotus Eater

Lootuksensyöjä. Noin periaatteessa nimi tulee kreikkalaisesta mytologiasta, jossa Pohjois-Afrikan rannikkosaarella asuva kansa söi lootuksen kukkia vaipuakseen eräänlaiseen narkoosiin. Eli käytännössä olivat eräänlaisia huumeveikkosia. En kovastikaan usko Opethin ja Mikael Åkerfeldtin hakevan näitä asioita kappaleen sanoituksissa.

The Lotus Eater on muuten vähän nahkean Watershedin paras kappale. Se alkaa hyminällä ja tärähtää käyntiin kuin vanha traktori, ja sitten ei pidättele mikään. Watershedin aikoihin Åkerfeldtin ääni oli kuosissaan. Niin murinana kuin puhtaissakin pätkissä. Harmi kyllä bändistä oli lähtenyt kaksi sen minulle tärkeää osasta: kitaristi Peter Lindgren ja rumpali Martin Lopez. Se valitettavasti kuuluu myös siinä usein peräänkuulutetussa groovessa.

The Lotus Eater ei kuitenkaan tuosta kärsi, vaan on opethmaisen pitkä ja moniosainen, mutta silti varsin sulavalinjainen kappale. Opethin taito on melodisissa vokaaleissa, jotka toimivat riippumatta miten taustalla mäiskitään. Ghost Reveriesillä mukaan tullut kosketinmies Per Wiberg on täysin paikallaan ja toteuttaa metallikiipparin tärkeintä tehtävää - "Auta, älä häiritte!".

Minulle tämä ilkeältä kuulostavan musiikin kuuntelu on keino purkaa niitä mielen pimeimpiä puolia sisältä jonnekin muualle. Jokaisella on synkkiäkin ajatuksia ja minulle sen purkuväylä on musta musiikki.

Ihan vielä ei ole tämän kappaleen "virallinen" hetki. Se on tuolla marras-joulukuun taitteessa, kun räntää vihmoo ja muutenkin on tympeää.

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=XhohQNdSt7g[/embed]

[embed]https://open.spotify.com/track/2ka0Oum3mNMGGXL9gBqdkq?si=zZY2ZYKCRs6xfLjAhe3iUA[/embed]

torstai 6. lokakuuta 2016

TOOMION TOP100: 9. Opeth - Damnation


Tuottaja: Opeth, Steven Wilson
Nauhoitettu: 2002
Julkaistu: 22.4.2003
Levy-yhtiö: Koch

Suomen listan 37. Ensimmäinen Opeth-albumi ilman örinää.

SINGLE
- Windowpane

”Nyt on vuoden levy!”, sanoi veljeni vuonna 2003, kun soitti minulle ensi kertaa Damnationia. Olimme melkoisen myytyä poikaa. Ja levy on kestänyt kulutusta pian 14 vuotta.

Levyn tekoprosessi oli yhtyeelle ilmeisen raskas. Deliverancen äänitykset painoiva taustalla, eikä äänityssessiot meinanneet ottaa onnistuakseen. Kaikkien tai ainakin kuuntelijoiden onneksi, bändi jaksoi session läpi.

Viitteitä Opethin kyvystä tehdä kevyempääkin materiaalia oli ollut aina jollain tasolla näkyvissä. Steven Wilsonin tultua tuottajaksi saatiin bändille riittävästi rohkeutta tehdä koko albumi kevyemmällä otteella. Vaikka olenkin hiukan kyllästynyt Wilsonin soundiin, se ei tällä levyllä juurikaan kuulu. Sieltä löytyy ne mellotronit ja todella kuulaat akustiset, mutta soundi on sitä huolimatta hyvin jyhkeä. Mellotron on Opethin musiikissa enemmän kuin paikallaan. Levy on siitäkin syystä jännä teos progressiiviselta death metal-bändiltä, että sen kuuntelee iästä riippumatta helposti läpi.

Levyä ehtii kulua tasan yhdeksän sekuntia ennen kuin käy selväksi, että soitossa on otetta. avausbiisi Windowpanen kitarasoolo tulee aavistuksen outoon kohtaan. Mikael Åkerfeldthän ei sooloissaan kuitenkaan virheitä tee, joten se pikemminkin herättää kuuntelemaan tarkemmin kuin häiritsee. Windowpanen väliosaan lähtö tapahtuu kevyellä rumpufillillä. Sen jälkeen tulee synkooppinen osio, joka on monen progenössön mieliin jäänyt ja varmasti sitä on jonkun kerran kellaribändeissä kopioitukin. Lähes kahdeksan minuutin biisi ei ole pätkääkään liian pitkä.

Opethin Damnation on eittämättä tasapainoisinta progemusiikkia koko tällä vuosituhannella.



Siirtymä hartaaseen In My Time of Neediin sujuu luontevasti. Jokaiseen kappaleeseen on ujutettu sitä Opethin musiikissa alati vaanivaa pahuutta, kuitenkaan harrasta tunnelmaa sotkematta. Tuottaja Wilsonin säveltämä Death Whispered a Lullabyn istuu levylle komeasti. Sen bassolinjat ja lopun kitaraefektihässäkkä (,joka on kyllä silkkaa Wilsonia) tekevät kappaleesta sopivan utuisen myös Opethin esitettäväksi.

To Rid The Diseasen kertosäe on mellotronin avulla nostettu niin pintaan, että siitä ei voi olla pitämättä. Intron kitarapätkä liikkuu kappaleen mukana luoden epätoivoa, jota kertosäe välillä kuitenkin rikkoo. Lopun Tunteita ja tuoksuja-pianon taustalle nousevat basso- ja rumpuiskut sekä outroksi muuttuva fiilistely ovat eittämättä tasapainoisinta progemusiikkia koko tällä vuosituhannella. Jos jollain levyllä halutaan kuvata alakuloa ja melankoliaa, niin on Damnation sillä listalla hyvin kärjessä.

En osaa kaikille selittää tunnelmaa joka kuunnellessa tulee. Suomea tunteville se on seuraavanlainen: Ajo Tuurista Ähtäriin joulukuun alun loskasäässä. Ei ole vielä pakkasta, muttei lämminkään. Sukat ovat melko varmasti märät. Mummon luona odottaa valju kahvi ja vähän vanhaksi mennyt pulla. Pyyhkijänsulat pitäisi uusia. Vastahan ne kolme vuotta sitten uusittiin.

Kaikkien pitäisi kuunnella tämä levy ajatuksella. Kaikkien.

PARHAAT HETKET
Windowpane –
Tämä kappale sai allekirjoittaneen ottamaan akustisenkin kitaran jotenkin hanskaan.

EI LÄHDE
Huonoja hetkiä ei ole yhtäkään.


https://open.spotify.com/album/4FmI0F5GvvR1M9RURWnJV9

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

TOOMION TOP100: 11. Opeth -Ghost Reveries


Tuottajat: Jens Borgen, Opeth
Nauhoitettu: 2005
Julkaistu: 29.6.2005
Levy-yhtiö: Roadrunner

Suomen listan 10. Ruotsin 9. Rumpali Martin Lopezin viimeinen Opeth-albumi

SINGLE
- The Grand Conjuration

Deliverancen ja Damnationin jälkeen oli vaikea sanoa, mitä oli tulossa. Kliiniä laulantaa vai ärrimörriä örinää. Tuli kumpaakin.

Ghost Reveriesin aloitusbiisi Ghost of Perdition luo koko albuminmitan kestävän pimeän tunnelman. Jotenkin tulee mieleen Hohto-elokuvan loppuvaiheet.

Kokonaisuus on kerta kaikkiaan mahtava. Baying of the Houndsin urkualku herättää kuuntelijan. Se kerää kaiken huomion valmistaakseen ihmetykseen, miten voikaan lause “I hear the baying of the hounds” kuulostaa niin pahalta? Saman kappaleen loppupuolella käydään Europen tontilla, kun mahtipontiset synajouset pohjustavat glam rockiin vivahtavaa riffiä Martin Mendezin bassoiloittelun alla. Atonementin sävyt kertovat jo osittain siitä, millaiseen progehämyilyyn bändi on suuntaamassa.

"Näin pahan tunnelman levyjä ei juuri ole. Hirveä dödötykitys ei kovin usein kuulosta läheskään näin uhkaavalta."


Mikael Åkerfeldtiä pitää kyllä ihailla. Ensinnäkin säveltäjänä hän löytää mielettömän kauniita melodioita hyvinkin äkkiväärien ja raskaidenkin osien lomaan. Toisekseen häntä pitää arvostaa kitaristina. Hänellä on taito soittaa ainoastaan tarkoituksenmukaisia sooloja. En tiedä yhtään Mikaelin sooloa, joka olisi huono. Kolmanneksi hän kerää suuret respectit laulajana. Kliini soundi on yksi parhaista ja murinakin varsin pahaa. Martin Lopezin dynaamisesti nerokas rumpalointi yhdistettynä groovaavan elävään tempoon tekee musiikista oikeamman kuuloista. Se kuulostaa lähes aina siltä, että se on soitettu tässä ja nyt. Levyn teosta julkaistu dokumentti on edelliseen viitaten suositeltavaa katseltavaa. Siinä esimerkiksi näytetään, miten Harlequin Forestin intron rummut soitetaan purkkiin. Rumpalin mielestä komppi on epäkelpo, eikä biisin loppukaan miehen mielestä lähtenyt. Voin kertoa, että ihan hyvin lähti. Ja lähtee.

Näin pahan tunnelman levyjä ei juuri ole. Hirveä dödötykitys ei kovin usein kuulosta läheskään näin uhkaavalta. Grand Conjuration on maailman pahin biisi (Imperial Marchin jälkeen), sanoo siihen Bentonit ja Iommit mitä haluavat. Jos maailmanloppu on paha, niin se tulee jommankumman biisin saattelemana. Åkerfeldt ja Williams, te pahuuden kätyrit!

Tämä levy pitäisi kuunnella yksin synkässä metsässä. Mielellään nuotion vieressä. Kyllä ei kipinävuorossa nukuttaisi.

PARHAAT HETKET
Ghost Reveries –
Kerrankin pitkä progemetallibiisi, joka säilyttää mielenkiintonsa ihan loppuun asti.
The Grand Conjuration – IIIIIVÖÖÖL!!!

EI LÄHDE
Beneath the Mire –
Aloitusriffi ei suorastaan kutsu luokseen.

https://open.spotify.com/album/74QPd1WqK8kTsVNtHdBzJ8

perjantai 25. maaliskuuta 2016

TOOMION TOP100: 27. Opeth - Blackwater Park

Tuottaja: Opeth, Steven Wilson
Nauhoitettu: 2000
Julkaistu: 12.3.2001
Levy-yhtiö: Music for Nations, Koch

Ei listasijoituksia ilmestyessään, mutta myynyt maailmanlaajuisesti noin 100 000 albumia.

SINGLET
- The Drapery Falls
- Still Day Beneath the Sun


Vuosituhannen vaihteessa vaivuin syvemmälle progressiivisen musiikin tutkiskelussa. Tutustuin niin Porcupine Treehen kuin Opethiinkin. Molemmat olivat omalla tavallaan mainioita. Ja varsinkin sitten, kun tajusin, kuinka paljon Steven Wilson oli tuottajana vaikuttanut jälkimmäisen musiikkiin.


Opethin alkupään murinaan en tuolloin osannut vielä suhtautua. En osannut löytää nyansseja vähemmän melodisesta murinasta. Blackwater Parkilla melodisuuden ja hyytävän pahan murinan keitos oli ehkäpä juuri Wilsonin toimesta niin tasapainoinen, että sitä lusikoi mielellään.

Vaikka Mikael Åkerfeldtin murina on tunnistettavaa ja pahan kuuloista, jota se todellakin tuohon aikaan oli, ovat puhtaat lauluosuudet enemmän yhtyeen musiikkia määrittävä tekijä. Kontrasti on kova, mutta onnistunut. Aikoinaan herätti suurta ihmetystä se, kuinka samasta kurkusta voi lähteä molemmat äänet. Lyriikat ovat synkkiä ja surullisia, ihan läpimustia. Niissä ei useinkaan päästä käsiksi mihinkään konkreettiseen vaan maalaillaan harmaansävyillä luomuksia, joista voi jokainen sitten tulkita mitä tahtoo.


"Raskaimmillaan Blackwater Park kyntää syvää uraa routaiseen maahan. Keveimmissä kohdissa se on kuin pienet, sulamisvesistä muodostuvat kevätpurot."



Akustiset kitarat tulevat kauniina, mutta silti niin uhkaavina. Myös kitarasoolot ovat usein täydellisiä ja virheettömiä. Ne menevät niin kuin pitää. Opeth on sellainen bändi, jossa usein jää kuuntelemaan vain laulua ja kitaramelodiaa, mutta aivan yhtä hyvin voisi kuunnella myös bassolinjoja tai rumpuja. Tuon ajan Opeth oli mielettömän kova bändi. Onhan se sitä toki nykyäänkin, mutta eri tavalla.

Soundipuoli on mukavan jämäkkä, vaikka virveliin onkin jäänyt varsinkin The Leper Affinityssa häiritsevä kaiku. Bleak on monipuolinen, mutta silti ehjä kipale. Riffeissä on aistittavissa Enslavedin ja Amorphiksenkin käyttämää folk-melodiaa. The Leper Affinityn puolivälissä makoileva rauhallisempi kohta on juuri sitä, mikä tekee Opethista koko hevikansan omaksuman suosikin. Kitarariffejä on mukavasti panoroitu ja Wilsonin kädenjälki näkyy, joskaan ei liian vahvasti.

Raskaimmillaan Blackwater Park kyntää syvää uraa routaiseen maahan. Keveimmissä kohdissa se on kuin pienet, sulamisvesistä muodostuvat kevätpurot. Huojuvat kitaraliidit ja Opethin ominainen sointukulku pitävät tunnelman tiukasti sumuisissa puistoissa. Siellä jossain Skotlannin ylämailla.

PARHAAT HETKET
The Drapery Falls -
Sen verran legendaarinen, että melkein kyynel tulee silmään. Sanoisin, että jos yksi kappale voi johonkin bändiin vaikuttaa, niin meidän bändiimme tämä kappale on aika paljon vaikuttaa.

EI LÄHDE
Patterns in the Ivy –
Instrumentaalina pikkunätti. Muttei niin merkittävä. Jollei halua tulkita kappaleen nimeä Maastokuvioiksi IVY:ssä…

https://open.spotify.com/album/7cMJfxkJwUAcxHCHQMNYYs

perjantai 9. lokakuuta 2015

Keikka-arvio: Opeth @Kulttuuritalo/ Helsinki, 6.10.2015

Ausculto oli mukana eilen Helsingin Kulttuuritalolla noin tuhannen muun matikkametallin ystävän kanssa kun Tukkiholman proge-ylpeys Opeth juhli 25-vuotiasta taivaltaan soittamalla erikoispitkän setin. Ensimmäisessä setissä kuultiin kymppivuotisjuhlan kunniaksi koko Ghost Reveries-rieska kokonaisuudessaan. Lyhyen väliajan jälkeen (kahvia ja pullaa tai jonottamalla peruskaljaa ja nopeita napsuja) kuultiin toinen n. 90min setti sisältäen soitinyhtyeen valitsemia kappaleita vuosien varrelta.

Alkuun lyhyesti keikalla käymisen matematiikkaa. Itse lukeudun siihen sakkiin, että paikalle saavutaan ajoissa. Noudatan itse myös mantraa siitä, että ikinä esiintyvän artistin paitaan ei laiteta päälle konsertti-iltana (because it is self-explanatory), but t-paidan valitseminen samasta genrestä on suotavaa. Näin tuntee edes jotenkin kuuluvansa joukkoon lukuisten kymmenien Opeth-paitojen seassa.

Toisekseen kun permannolle ostetussa lipussa ei ole määrättyä paikkaa = etsit paikan, josta haluat keikan fiilistellä etkä liiku ympäri tilaa kesken performanssin. Kolmanneksi on suotavaa, että nyrkkisi heiluvat ilmassa kun se tietty flow-tila iskee ja haluat purkaa aggressiotasi tai ihailuasi ko. sävellystä kohtaan. Tämä EI tarkoita sitä, että sisäinen jennivartiaisesi haluaa tehdä jonkun väsyneen joutsentanssin, koko ajan ilmaa käsilläsi huitoen, ikään kuin tekisit sylitanssia täydessä transsissa jexthothia matkien. Selässäsi olevat tatuoinnit herättivät toki huomiota, mutta kun viereinen kaveri rohkenee ottaa kontaktia, niin silloin takana olevan poikakaverisi omistushalu yllättäen herääkin.

Neljänneksi, minusta olisi kiva, että hampaat pestään ja ylimääräistä suolistokaasujen päästelyä tiiviissä tilassa vältettäisiin. Reilun puolen tuhannen keikan kokemuksella ilman de facto-tutkimustuloksia väitän että peräaukkosi vapautuminen johtuu seuraavista faktoista: pre-gig-pizza tai kebab extra-valkosipulilla yksinkertaisesti haluaa ulos. Kroppasi rentoutuu liikkuessasi musiikin tahdissa ja turauttelet iloisesti sen litran tai jopa perhekossun verran ulos, koska kukaan ei lopulta tiedä kuka se oli = the perfect plan!

Viimeksi kun risteät kätesi rinnan päälle, kyynärpääsi ulostautuvat ja luovat illuusion siitä, että ko. alue on sinun (protected by the aura). Ymmärrettävää toki, käythän keikalla kerran tai viisi vuodessa, joten sinun elämyksesi ja rahasi ovat tärkeintä. Olet ansainnut kaiken tuon vain ja ainoastaan, koska olet päättänyt sijoittaa rahasi ja aikasi tulemalla keikalle.

VÄÄRIN. Keikalla käyminen on kollektiivinen kokemus, ja jokainen paikalle raahautunut maksava katsoja ansaitsee mahdollisuuden nauttia kokemuksesta täysillä. Typerä egoboostailu ei kuulu keikkapaikalle. Sillä saat aikaan vaan närää. Kun tämä angsti on nyt ulos suollettu, setämies voikin analysoida koko spektaakkelin...

Lavastus. Lavalla oli Ghost Reveries-kansitaiteen mukaisesti pronssiset kynttiläjalat valaisemassa sähköisellä kajollaan lähinnä lavalla törröttäviä vahvistinarmeijaa. Lavan keskellä olevassa ympyrässä oli synamiehen valtakunta, rummut takaoikealla (lavalle päin katsoen) ja muut muusikot eturivissä. Takaseinää peittivät kolme pitkulaista isoa videotaulua, joille projisoitiin videoita, valokuvia ja erilaisia animaatioita mukaillen esitettävän kappaleen teemoja. Ei mikään kymmenen tuhannen euron spektaakkeli, mutta selkeä, yksinkertainen ja toimiva.

Esiintyminen. Mikael Åkerfeldt tai Åke, kuten hän itsensä suloisesti jo keikan alussa esitteli, ei ole koskaan ollut mikään välispiikkien supermies. Yleensä ne ovat jotain off-the-subject läppää Suomen ja Ruotsin välisistä suhteista tai jääkiekosta, mutta nyt keskityttiin vain lyhyisiin huomioihin tekemisen keskellä "Kiitos a lot", "My name is Åke", "How does it sound so far?", "We played this song in Stockholm yesterday and it was shit" tai "Next time you see me on the street, give me a record. I am now looking for the 1st press of Haikara album, do you have that?"-tyylisillä nasevilla observaatioilla yleisön herpaantuminen ei katkennut, ja Åke saikin useita "tack ska du ha", "you're awesome" tai "Jag älskar dig"-kommentteja, jotka viiksivallu otti myhäillen vastaan. Lavaperformanssi oli hillittyä: letinheilutusta ei nähty yhtään, saatikka sankarimaista kitaransoittoa vierekkäin, vaan herrat pysyivät omilla tonteillaan uskollisesti kappaleisiin keskittyen.

Musiikki. Opeth on aikanaan nimennyt kappaleensa teoksiksi, mikä kuvaa hyvin sävellysten omaperäisyyttä ja monimuotoisuutta. Ei ole ensimmäinen säkeistö – kertosäe – toinen säkeistö – kertosäe – soolo – kertosäe mantralla. Konkreettisimmin tämä kuvastui Åken omassa kommentissa: ”God damn I have composed some pretty fucking difficult songs, playing them live is quite a challenge!” Lyhyen intron jälkeen ilmoille räjähti Ghost Of Perdition. Opeth on aina ollut tarkka musiikillisesta ulosannistaan ja tälläkin kertaa soundimaailmassa ei ollut hirveästi nokankoputtamista: rummut olivat miksattu hienosti, Hammond lauloi nätisti, kitarat ulvoivat tai vaikersivat teoksen vaatimalla intensiteetillä ja herra Mendez basson varressa piti huolen että rytmissä pysytään. Örinävokaalien räjähtäessä ilmoille ensimmäisen kerran kulmani nyrpistyivät hieman: ne kuulostivat enemmän kurkunpäästä vapautetulta kähinältä kuin syvältä rinnasta tulevasta murinasta, joka repii lehdet puista. Neljännen biisin jälkeen otin tulpat pois korvista, koska paikan akustiikka ja desibelitasot olivat sille suotuisia. Se kannatti. Syvyyttä löytyi hieman lisää. Bändin tuotantoa tutkiessaan on täysin ymmärrettävää, että melkein kolmen tunnin keikkasetin esittäminen vaatii asialle vihkiytymistä ja satoja treenitunteja. Tässä kohtaa Opeth oli tehnyt läksynsä ja muusikkojen virtuositeetti oli ihailun ylittävällä tasolla. Varsinkin Atonement-kappaleen proge-iloittelulla bändi todisti miten metallikeikallakin voi revitellä. Fredrik Åkessonin kitarasoolo oli korvia hiveltävän tarkkaa, teknistä ja ilmavaa. Hattu täytyy ottaa päästä myös Joakim Svalbergin synasoolojen sekä loistaven perkussio-osuuksien takia. Yksikään lyönti ei mennyt ohi. Martin Axenrothin rummuttaminen on aina ollut ihailtavaa seurattavaa: monipuolisuus, tekninen virtuositeetti ja täsmällisyys paistaa läpi, vaikka ulkoisesti se näyttää suorittamiselta.

Lopputulema. Sulkemalla yhtälöstä keikkaan riippumattomat asiat (logistiikka, työpaineet tai huonot yöunet) keikkaelämys oli allekirjoittaneen kohdalla kiitettävän puolella. Nouseva (9miikka). Opeth on edelleen voimissaan ja voin ylpeänä liimata/ommella keikalta hankitun 25v. patchin rässiliiviini (heti kun sen farkkuliivin vaan jostain löydän).

SETLIST

1. Ghost of Perdition
2. The Baying of the Hounds
3. Beneath the Mire Play Video
4. Atonement
5. Reverie/Harlequin Forest
6. Hours of Wealth
7. The Grand Conjuration
8. Isolation Years

Second set
9. Eternal Rains Will Come
10. Cusp of Eternity
11. The Leper Affinity
12. To Rid the Disease
13. I Feel the Dark
14. Voice of Treason
15. Master's Apprentices

Encore:
16. The Lotus Eater

torstai 2. heinäkuuta 2015

Toomion TOP100: 59. Opeth - Pale Communion

Tuottaja: Mikael Åkerfeldt
Nauhoitettu: 2014
Julkaistu: 25.8.2014
Levy-yhtiö: Roadrunner

Suomen listan 1. UK 14. USA 19.

SINGLET
- Cusp of Eternity

Aluksi en pitänyt bändin örinästä. Kun totuin siihen, niin eiköhän bändi päätä muuttaa tyylinsä kliiniin lauluun. Heritagen jälkeen olin varma, ettei Opeth tee enää mitään, mikä minua liikuttaa. Olin väärässä.

Pale Communion on alkukantaista ja tummaa 70-luvun luomuprogea. Soundit ja soitto on hämyisää ja Mikael Åkerfeldtkin laulaa luonnollisesti. Heritagella tökki juuri laulun ja soiton irtonaisuus. Mukana on kaikuja Kaustiselta eli folkiakin on joukossa. Eikä niin vähääkään. Midlaken kannoilla kuljetaan laulumelodioiden suhteen. Kyllä tämän silti itsekseen tunnistaa. Opethin sointukulut ovat hyvin tunnistettavia. Melkein voi riffistä sanoa, että tämä on Opethia biisiä tietämättä.

"Jos joskus on musiikki luomua, niin nyt."

Tuotanto on onnistunut niin hyvin, että voi nähdä soittajien polkevan Leslien pedaalia, vääntävän Les Paulin potikoita ja paukuttavan Ludwigin settiä. Liekö ihan oikeita nauhakaikujakin käytössä? Jos joskus on musiikki luomua, niin nyt. Steven Wilson toi aikoinaan Mellotronin opethiin, eikä bändi osaa siitä enää irti päästää. Ei lasketa sitä miinukseksi. Jos jostain pitää nillittää, niin kyllä minä vähän Martin Lopezia rumpuihin kaipaan. Parempi groove.

Menkää kernisohvalle istumaan, viinilasi käteen ja tämä soimaan. Laavalamppukaan ei vie tunnelmaa vikasuuntaan.

PARHAAT HETKET
Voice of Treason – Sävellyksenä kiehtova.
Goblin – Nimi kuvaa hyvin tunnelmaa.

EI LÄHDE
Elysian Woes – Sekavan oloinen suoritus, jopa Opethilta.

https://open.spotify.com/album/0DLImjuzdrOBQKtYLlf3C5