Toomion Top200-biisit: 13. Devin Townsend – Kingdom (2001)

 

Kai Devin itsekin Kingdomista jonkin verran tykkää, koska on sen uudelleen levyttänyt Epicloudille. Tämä alkuperäinen on vaan kovin paljon parempi versio. Tässä on enemmän hiomatonta särmää.

Ostin Physicist-levyn kannen perusteella. Luulin että se on Yngwie-tyylistä kitaran niplaamista. En uskonut sen muuta olevankaan, koska esiintyjänä oli pelkkä miehen nimi.

Tuotantoa ihmeteltiin. ”Mitä tämä on?” ”Miksi laulu on miksattu noin alas?” Jotain taisi silti päässä vinksahtaa, ihan koko Alavuden remmillä.

Pahoin pelkään, ettei tällaista musiikillista ”mitä helvettiä?!?”-elämystä enää itse voi kokea. Jotain niin suuntaa muuttavaa Devin sai Physicistillä aikaan. Jonkun hetken piti kuitenkin tätäkin musiikkia pureskella, ennen kuin silloiset progeteinit hyväksyivät soittajien kovuuden.

Koko levy on hullua tykitystä, mutta tämä biisi ehkä se niistä kovin. Introsta alkaen mennään kovaa, vaikka tempo ei olekaan mikään mieletön. 

Kingdomissa on monta erinomaista yksityiskohtaa. Esimerkiksi sen raivokkaan säkeistön taustalla toimivat rummut. Kannattaa myös kuunnella 1.15 alkavan säkeistön välissä oleva pieni, mutta helvetin tärkeä isku kupuun. Tuotannollista nerokkuutta.  

Lyyrisestikin Devin on mahtava. On varmasti vedetty sun mitä mämmiä, mutta Juicen sanoin: ”Vain homot, hullut ja huumeidenkäyttäjät osaavat tehdä musiikkia, joka muistetaan.” Homo Devin ei kaiketi ole, mutta kahta viimeistä on vaikea kieltää.

Oletan, että Kingdom-nimessä viitataan löyhästi Isä Meidän -rukouksen ”thy kingdom come”-lausahdukseen, joka tarkoittaa tulkitsijasta riippuen maailmanloppua, ajanloppua, kuolemaa tai tuonpuoleista.

Physicistin aikoina D oli henkisesti aika rajoilla. Ja kaikkia sen ajan tekstejä leimaakin erittäin vahva itsensä etsiminen.

”O.K., I know I missed it.
The point I mean. I missed it.”

Siinä on sitä konkretiaa, tai tarttumapintaa, mitä jollain tavalla pitää sanoissa olla. Muuten ote lipeää.

Meininkiä on, legendaarisuuttakin on. Perhana, pitäisikö tämän olla korkeammalla? 

”Fire it up!”

TOOMION TOP100: 22.Gojira - L' Enfant Sauvage

Tuottajat: Joe Duplantier, Josh Wilbur
Nauhoitettu: 2011-2012
Julkaistu: 26.6.2012
Levy-yhtiö: Roadrunner Records

7. Suomessa, 11. Ranskassa, 34. USA:ssa.

SINGLET
- L'Enfant Sauvage
- Liquid Fire
- The Axe
- Explosia
- Born in Winter

Liikuin kovassa pakkasessa kohti Töysän takamaita ja bänditreenejä. Tutustuin mp3:sten muodossa Gojiran tuotantoon. Ähtärin paikkeilla päätin, että käyn Tuurista levyn ostamassa.

Ranskan miehet tekevät luonnonsuojelumetallia. Maanläheiseen tunnelmaan päästään varsin kiitettävästi, sillä sävellykset vievät ajatukset poikkeuksetta erinäisiin peltomaisemiin. Minulle tästä tulee eniten mieleen maaseudut syksyn ja kevään kosteimpina aikoina. Vaikka ei tietäisikään, mistä miehet laulavat, on selvää ettei tässä paholaista ylistetä. Musiikissa ei ole sellaista tuhoa. Tässä on enemmän huolta.

Rummutus on nakuttavaa ja tarkkaa, kitarankieliä liu'utetaan ja muutenkin soitossa on jännittävä, rattaiden lailla toimiva flow. Se ei ole sulava ja pehmeä, mutta eteenpäinvievä. Maatalon poikana termi ”kyntävä” sopii tähän mainiosti. Matka pysähtelee, tökkii, kolahtaa kiveen, auraa ja välillä käännetään suuntaa.

"Pelkäksi death metalliksi tämä on vaikea mieltää, mutta parhaita genren tuotoksia, mitä tähän asti olen kuullut."

Laulu on selvää murinaa. Jokaista sanaa ei tarvitse arvailla, vaan lyriikoista saa selvää. Kappaleissa on käytetty vähäisesti efektejä, mutta ne on käytetty oikeissa paikoissa. Soundeissa on jotain todella miellyttävää. vaikka ne ovatkin raakoja ja rajuja. Pelkäksi death metalliksi tämä on vaikea mieltää, mutta parhaita genren tuotoksia, mitä tähän asti olen kuullut.

Tätä kuunnellaan pimeällä, autossa kun Ajellaan bänditreeneihin loppiaisena. Auto täynnä huonosti pakattuja soittokamoja.

PARHAAT HETKET
The Gift of Guilt – Temponvaihteluineen soi etäisesti päässä koko päivän.

EI LÄHDE
Jälleen virheetön albumi.

https://open.spotify.com/album/5dxqD5Kc6cRRi3rErmDfXG

TOOMION TOP100: 27. Opeth - Blackwater Park

Tuottaja: Opeth, Steven Wilson
Nauhoitettu: 2000
Julkaistu: 12.3.2001
Levy-yhtiö: Music for Nations, Koch

Ei listasijoituksia ilmestyessään, mutta myynyt maailmanlaajuisesti noin 100 000 albumia.

SINGLET
- The Drapery Falls
- Still Day Beneath the Sun

Vuosituhannen vaihteessa vaivuin syvemmälle progressiivisen musiikin tutkiskelussa. Tutustuin niin Porcupine Treehen kuin Opethiinkin. Molemmat olivat omalla tavallaan mainioita. Ja varsinkin sitten, kun tajusin, kuinka paljon Steven Wilson oli tuottajana vaikuttanut jälkimmäisen musiikkiin.

Opethin alkupään murinaan en tuolloin osannut vielä suhtautua. En osannut löytää nyansseja vähemmän melodisesta murinasta. Blackwater Parkilla melodisuuden ja hyytävän pahan murinan keitos oli ehkäpä juuri Wilsonin toimesta niin tasapainoinen, että sitä lusikoi mielellään.

Vaikka Mikael Åkerfeldtin murina on tunnistettavaa ja pahan kuuloista, jota se todellakin tuohon aikaan oli, ovat puhtaat lauluosuudet enemmän yhtyeen musiikkia määrittävä tekijä. Kontrasti on kova, mutta onnistunut. Aikoinaan herätti suurta ihmetystä se, kuinka samasta kurkusta voi lähteä molemmat äänet. Lyriikat ovat synkkiä ja surullisia, ihan läpimustia. Niissä ei useinkaan päästä käsiksi mihinkään konkreettiseen vaan maalaillaan harmaansävyillä luomuksia, joista voi jokainen sitten tulkita mitä tahtoo.

"Raskaimmillaan Blackwater Park kyntää syvää uraa routaiseen maahan. Keveimmissä kohdissa se on kuin pienet, sulamisvesistä muodostuvat kevätpurot."

Akustiset kitarat tulevat kauniina, mutta silti niin uhkaavina. Myös kitarasoolot ovat usein täydellisiä ja virheettömiä. Ne menevät niin kuin pitää. Opeth on sellainen bändi, jossa usein jää kuuntelemaan vain laulua ja kitaramelodiaa, mutta aivan yhtä hyvin voisi kuunnella myös bassolinjoja tai rumpuja. Tuon ajan Opeth oli mielettömän kova bändi. Onhan se sitä toki nykyäänkin, mutta eri tavalla.

Soundipuoli on mukavan jämäkkä, vaikka virveliin onkin jäänyt varsinkin The Leper Affinityssa häiritsevä kaiku. Bleak on monipuolinen, mutta silti ehjä kipale. Riffeissä on aistittavissa Enslavedin ja Amorphiksenkin käyttämää folk-melodiaa. The Leper Affinityn puolivälissä makoileva rauhallisempi kohta on juuri sitä, mikä tekee Opethista koko hevikansan omaksuman suosikin. Kitarariffejä on mukavasti panoroitu ja Wilsonin kädenjälki näkyy, joskaan ei liian vahvasti.

Raskaimmillaan Blackwater Park kyntää syvää uraa routaiseen maahan. Keveimmissä kohdissa se on kuin pienet, sulamisvesistä muodostuvat kevätpurot. Huojuvat kitaraliidit ja Opethin ominainen sointukulku pitävät tunnelman tiukasti sumuisissa puistoissa. Siellä jossain Skotlannin ylämailla.

PARHAAT HETKET
The Drapery Falls - Sen verran legendaarinen, että melkein kyynel tulee silmään. Sanoisin, että jos yksi kappale voi johonkin bändiin vaikuttaa, niin meidän bändiimme tämä kappale on aika paljon vaikuttaa.

EI LÄHDE
Patterns in the Ivy – Instrumentaalina pikkunätti. Muttei niin merkittävä. Jollei halua tulkita kappaleen nimeä Maastokuvioiksi IVY:ssä…

https://open.spotify.com/album/7cMJfxkJwUAcxHCHQMNYYs

Toomion TOP100: 66. Fallujah - The Flesh Prevails

Tuottaja: Zack Ohren
Nauhoitettu: 2014
Julkaistu: 22.7.2014
Levy-yhtiö: Unique Leader Records

Jenkkilistan 115.

Tämä albumi kiinnosti lähinnä sen kansitaiteen takia. Kannet ovat äärettömän hienot. Se on hyvä esimerkki sille, että kansiin kannattaa vieläkin satsata, vaikka ne näkyisivät vain Spotifyn pienessä ikkunassa.

Hiukan edellistä Omnium Gatherumia jäljitellen on tässäkin hyvin rauhallisia kitaraliidejä ja taustalla täysin kaistapäistä rumpumesoamista. Ajoittain seassa on kuultavissa ohilipuvia naisvokaaleja ja ilmavuutta lisääviä synamattoja. Esimerkiksi Alone With You on vakuuttava näyte muidenkin tyylilajien hallinnasta ollen kokonaan elektroninen intro seuraavalle Allure-kappaleelle, jossa kuullaan kaunista kitarointia teknisen death metalin päällä. Kontrasti soolo-osuuksien hiljaa virtaavien sävelien ja taustojen tulvivan kosken lailla pauhaavan mäiskeen välillä on niin suuri, että se kutsuu kuuntelemaan levyä uudelleen.

Pikkuisen on Nilelta ja Cynicilta tarttunut vaikutteita matkaan. Aivan ei vokaalit saavuta tässäkään täyttä peukutusta, mutta muu musiikki on kyllä kuuntelun arvoista. Soittajien taidoista ei tälläkään kerralla jää epäselvyyttä.

"Soolot ja liidit eivät ole väkisin täyteenahdettuja. Säveliä on käytetty säästeliäästi."

Tekninen taituruus näyttelee pääosaa, mutta sivuosassa olevalla tunnelmallakin on tärkeä tehtävä. Äänimaailma ja sävelkulut on kaapattu unista, jotka liikkuvat painajaisten reunalla. Kerrankin tällaisessa musiikissa on soundit kohdallaan. Erityisesti kitaroiden soolosoundeista täytyy antaa isoa plussaa. Soolot ja liidit eivät ole väkisin täyteenahdettuja. Säveliä on käytetty säästeliäästi. Samaan tapaan tehokkaasti kuin Huuliharppukostajan teemassa. Melodiat kaikuvat päässä pitkään kuuntelun jälkeenkin.

Tämänkaltaiselle musiikille on vaikea sanoa juuri oikeaa kuunteluhetkeä. Tällä albumilla ei todellakaan olla synkissä tunnelmissa. Ei se kuitenkaan ole mitään iloralliakaan. Oikeanlainen kontrasti saattaisi syntyä aamulenkillä aikaisin kesäaamuna, kun aurinko on nousemassa tai ajaessa autoa ukkosmyrskyssä. Ottakaa itse selvää.

PARHAAT HETKET
The Flesh Prevails – Alku on tunnelmaltaan unenomainen.
Levitation – Kuorot ja bassotyö.

EI LÄHDE
Carved in Stone – Tarttuva kitaraliidi, mutta liian tavanomaista kohkausta muuten.

https://open.spotify.com/album/6OuJ8Sq6p9LxBG39PWXoFH

Toomion TOP100: 71.Gojira - The Way of All Flesh

Tuottaja: Joe Duplantier
Nauhoitettu: 2007
Julkaistu: 13.10.2008
Levy-yhtiö: Listenable / Prosthetic

Suomen listan 25. USA:n 138.

Tämä levy on kuin mailerin tarkka jalka. Herkkä olo ja iskuhetkeä suunnitteleva jännitys. Keuhkoissa hiilidioksidi luo painetta, lihaksissa tuntuu hapotus, silti jonkinlainen hullu addiktio saa kaipaamaan lisää.

Gojirasta kun puhutaan, on tämä albumi usein kärkipäässä. Eikä se ihme olekaan. Levyn kannet ovat tekstuuriltaan sellaiset, että houkuttelevat kuuntelemaan. Jotain sähköisiä impulsseja ne lähettävät, sillä metallimiehen on melkeinpä pakko tähän levyyn tarttua.

Biisirakenteet ovat kaikkea muuta kuin suoria. Soitto poukkoilee ja liukuu minne milloinkin, mutta rumpali Mario Duplantier pitää sen kasassa. Kitarasoundi ja napakat, mutta ei kovin triggeröidyn kuuloiset rummut jotenkin vetoavat ihmismieleen.

"Kuin olisi päätetty mihin on päästävä."

Niitä pieniä pätkiä, missä on kuultavissa jotain elektronista, on harkittu luultavimmin todella pitkään. Kappaleet ovat riittävän erilaisia ollakseen toimivia omina itsenään. Silti tyyli on koko ajan linjassa. Linjassa tämän levyn suuremman suunnan kanssa. Kuin olisi päätetty mihin on päästävä.

Tämä levy kuulostaa tummansiniseltä. Pirun kylmän pakkasen puremalta, terävältä ja riipivältä. Joe Duplantierin laulu ja erittäin omaperäiset kitarakuviot ovat lähellä maanpintaa. Lähellä routivaa kynnöspeltoa. Siellä jäätyneen hangen alla.

Kuunnelkaa kerran. Koko levy. Ei hälyssä, mutta ei välttämättä tarvitse täysin keskittyä. Sitten te kuuntelette sen myös uudelleen.

PARHAAT HETKET
Oroborus – Oroborus. Elämän käärme. Se matelee mieleen ja näyttää miten elämä tästä eteenpäin kulkee.
Art of Dying – Aivan mahtava nakutus. Soi koko päivän päässä.

EI LÄHDE
Ei ole heikkoja hetkiä. Tasaista höyläämistä.

https://open.spotify.com/album/4J79cxsmRqZbI0BKmNFDy2

Toomion TOP100: 97. Cynic - Traced in Air

Tuottaja: Paul Masvidal, Sean Reinert
Nauhoitettu: 2008
Julkaistu: 17.11.2008
Levy-yhtiö: Season of Mist

Tätä ei moni tuttuni tälle listalle osannut odottaa.

Kun junnuna kahlasin paikallisen kirjaston levyhyllyjä, törmäsin tähän bändiin. Vaikka asuinpaikkani oli pieni, oli sen kirjaston levyvalikoima vähintäänkin laaja. Tuohon aikaan Cynicin kokeellinen death metal ei oikein iskenyt. 15 vuotta debyytin jälkeen bändi teki toisen levyn, joka oli kummasti osuvampaa tavaraa.

Kansitaide on kaikissa bändin levyissä samankaltainen. Tyylikästä ja tunnistettavaa. Joka suuntaan hajoilevat säikeet ja kuviot luovat osuvan kuvauksen bändin musiikista. Harmonista laulua, kaikkialle sinkoilevia teknisiä siirtymiä ja päähän jääviä melodioita.

"Jokainen soittaja on maailman kärkikastia oman instrumenttinsa hallinnassa."

Musiikki saattaa ensikuulemmalla olla täyteenahdetun oloista, jopa hyperventilaatiota aiheuttavaa. Masdivalin ääni on korkea, mutta tehokas. Kuin ruoska. Voimaa on takana, vaikka osuva osa onkin pinta-alaltaan pieni. Soitto on enemmän kuin tarkkaa ja taitavaa. Se on maagista! Jokainen soittaja on maailman kärkikastia oman instrumenttinsa hallinnassa. Ainakin tämän genren sisällä.

Albumi alkaa kolmella tykkibiisillä. Siitä se lähtee loivasti laskemaan, mutta tasalaatuista se joka tapauksessa on. Musiikissa on hyvin paljon samaa kuin esim. Zero Hourissa ja Spiral Architectissa. Lopputulos on vain paljon parempi. Miksaus ja äänimaailma on sulavampi. Esimerkkeinä mainittuja bändejä riivaa hiukan puolitiehen jätetty äänenlaatu. Cynicin tapaista on pitää melodiat pääroolissa. Ainakin tasavertaisina soiton teknisyyden kanssa.

"Death metal kun tuppaa nykyisin olemaan hyvin homogeeninen ryhmä toisiaan matkivia bändejä."

Moni nykyinen death metal-bändi voisi ottaa mallia tältä bändiltä. Death metal kun tuppaa nykyisin olemaan hyvin homogeeninen ryhmä toisiaan matkivia bändejä. Kyllä, siellä on todellisia helmiäkin joukossa, mutta liian moni bändi alistuu toistamaan fraasia: ”Tällaista death metal vain on!” Kyllä sitä voi muuttaa.

Tästä kuunteluun levy, jossa on pienillä elementeillä saatu selkeä etumatka moneen muuhun genre-kollegaansa. Työpäivä lähtee tällä terävästi käyntiin.

PARHAAT HETKET

• Nunc Fluens – Erittäin hyvä intro albumille. Hidas nousu ja lopussa maistiaiset tulevasta.
• The Space for This – Kertosäkeen kitarat ovat neroutta.
• Evolutionary Sleeper – Kaunis balladi soitettuna vähän raskaammalla kädellä.

EI LÄHDE

• Lähteepäs! Kaikki on brillianttia.