Nauhoitettu: 2000
Julkaistu: 12.3.2001
Levy-yhtiö: Music for Nations, Koch
Ei listasijoituksia ilmestyessään, mutta myynyt maailmanlaajuisesti noin 100 000 albumia.
SINGLET
- The Drapery Falls
- Still Day Beneath the Sun
Vuosituhannen vaihteessa vaivuin syvemmälle progressiivisen musiikin tutkiskelussa. Tutustuin niin Porcupine Treehen kuin Opethiinkin. Molemmat olivat omalla tavallaan mainioita. Ja varsinkin sitten, kun tajusin, kuinka paljon Steven Wilson oli tuottajana vaikuttanut jälkimmäisen musiikkiin.
Opethin alkupään murinaan en tuolloin osannut vielä suhtautua. En osannut löytää nyansseja vähemmän melodisesta murinasta. Blackwater Parkilla melodisuuden ja hyytävän pahan murinan keitos oli ehkäpä juuri Wilsonin toimesta niin tasapainoinen, että sitä lusikoi mielellään.
Vaikka Mikael Åkerfeldtin murina on tunnistettavaa ja pahan kuuloista, jota se todellakin tuohon aikaan oli, ovat puhtaat lauluosuudet enemmän yhtyeen musiikkia määrittävä tekijä. Kontrasti on kova, mutta onnistunut. Aikoinaan herätti suurta ihmetystä se, kuinka samasta kurkusta voi lähteä molemmat äänet. Lyriikat ovat synkkiä ja surullisia, ihan läpimustia. Niissä ei useinkaan päästä käsiksi mihinkään konkreettiseen vaan maalaillaan harmaansävyillä luomuksia, joista voi jokainen sitten tulkita mitä tahtoo.
"Raskaimmillaan Blackwater Park kyntää syvää uraa routaiseen maahan. Keveimmissä kohdissa se on kuin pienet, sulamisvesistä muodostuvat kevätpurot."
Akustiset kitarat tulevat kauniina, mutta silti niin uhkaavina. Myös kitarasoolot ovat usein täydellisiä ja virheettömiä. Ne menevät niin kuin pitää. Opeth on sellainen bändi, jossa usein jää kuuntelemaan vain laulua ja kitaramelodiaa, mutta aivan yhtä hyvin voisi kuunnella myös bassolinjoja tai rumpuja. Tuon ajan Opeth oli mielettömän kova bändi. Onhan se sitä toki nykyäänkin, mutta eri tavalla.
Soundipuoli on mukavan jämäkkä, vaikka virveliin onkin jäänyt varsinkin The Leper Affinityssa häiritsevä kaiku. Bleak on monipuolinen, mutta silti ehjä kipale. Riffeissä on aistittavissa Enslavedin ja Amorphiksenkin käyttämää folk-melodiaa. The Leper Affinityn puolivälissä makoileva rauhallisempi kohta on juuri sitä, mikä tekee Opethista koko hevikansan omaksuman suosikin. Kitarariffejä on mukavasti panoroitu ja Wilsonin kädenjälki näkyy, joskaan ei liian vahvasti.
Raskaimmillaan Blackwater Park kyntää syvää uraa routaiseen maahan. Keveimmissä kohdissa se on kuin pienet, sulamisvesistä muodostuvat kevätpurot. Huojuvat kitaraliidit ja Opethin ominainen sointukulku pitävät tunnelman tiukasti sumuisissa puistoissa. Siellä jossain Skotlannin ylämailla.
PARHAAT HETKET
The Drapery Falls - Sen verran legendaarinen, että melkein kyynel tulee silmään. Sanoisin, että jos yksi kappale voi johonkin bändiin vaikuttaa, niin meidän bändiimme tämä kappale on aika paljon vaikuttaa.
EI LÄHDE
Patterns in the Ivy – Instrumentaalina pikkunätti. Muttei niin merkittävä. Jollei halua tulkita kappaleen nimeä Maastokuvioiksi IVY:ssä…
https://open.spotify.com/album/7cMJfxkJwUAcxHCHQMNYYs
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti