Nauhoitettu: 1988
Julkaistu: 25.8.1988
Levy-yhtiö: Elektra
6. USA:ssa, 4. Englannissa, 8. Suomessa. Myynyt Suomessa yli 50 000 kappaletta.
SINGLET
- Harvester of Sorrow
- Eye of the Beholder
- One
Tämä on niitä levyjä, joka listalle pääsisi jo pelkästään sen omaan musiikinkuunteluun tekemän vaikutuksen takia. Tämä on niitä levyjä, joita soitettiin mummolan sohvalla vanhoilla, puisilla tennismailoilla. Tämä on silti myös niitä levyjä, jotka muistan hyvänä, mutta joiden kappaleista en juuri mitään muista, ennen kuin ne soivat.
Levyn historia on monille tuttua huttua. Vaikka Cliff Burton kuoli, oli tämän levyn biisit vielä sitä Metallicaa, mitä ainakin itse pidän ainoana oikeana Metallicana. Itse sävellykset ovat tarttuvia. Niissä ei ehkä ole niin paljon melodiavaihteluita, mutta rytmitykset ja rakenteet ovat kekseliäitä. Biisit ovat monisyisiä, omaperäisiä ja asenteella tehtyjä. Ja varsinkin asenteella soitettuja.
Levyä leimaavat Jason Newstedin alle jäävät bassolinjat. Miksaus ja soundit ovat aika alaluokkaisia verrattuna edellisiin levyihin. Basso ei kuulu juuri missään ja rumpusoundit ovat melkoisen outoja. James Hetfield ja Lars Ulrich väittivät aikoinaan, että tätä levyltä oli lähdettykin hakemaan. Mutta siitä huolimatta miksaus vain kusee. Ei voi mitään. En silti usko, että tämä tuntuisi yhtään sen paremmalta ns. paremmilla soundeilla.
Kansitaiteeseen on kuvattu Justitia, oikeuden jumalatar. Levyn nimihän muodostuu USA:n lippulaulun viimeisestä säkeestä. Tuona aikana varsinkin thrash-bändit olivat usein kovin yhteiskuntakriittisiä. Toisin kuin glam rock-bändit, piti thrashissa olla "tosissaan". Itse kuitenkin pidän levyn valkoisesta väristä, joka on aina harvinaista metallialbumeissa.
"Yhdessäkään kappaleessa ei ole huumorin hiventäkään."
Levy on aiemmista poiketen kuitenkin melko iloton, mikä nyt tietysti onkin luonnollista, kun bändin mukavin, lahjakkain ja luovin jätkä on pois kuvioista. Yhdessäkään kappaleessa ei ole huumorin hiventäkään. Jos Kill'em All poiki tekijöidensä nuoruuden innosta, Ride the Lightning soittotaidon kehittymisestä ja Master of Puppets raskaudesta ja suosiosta, on tämä levy saanut voimansa depressiosta ja alakulosta. Varmaan myös kemian teollisuudesta.
Biisit vaativat aikoinaan paljon jo pelkän tennismailan soittajalta. Bändi on itsekin sanonut, että levyn läpisoittaminen on todella haastavaa. Juuri tämän vaikeuden takia tämä on minulle, kikkailufriikille, tärkein Metallica-albumi. Täältä se kaikki progressiivisuuteen ja ennalta-arvaamattomuuteen liittyvä ihailu on peräisin.
Kuten 4,5v tyttöni totesi tätä ensi kertaa kuullessaan: ”Isi, tämä on jotenkin rajua. Onkohan näillä soittajilla kiire?” Silti pää hytkyi mukavasti tahdissa. Tässä siis täytyy olla jotain.
PARHAAT HETKET
Dyers Eve – On edelleen yksi Metallican parhaista biiseistä. Harvoin livenä soitettu, mutta ei taida Larsin jalat siihen ehtiä enää.
EI LÄHDE
One – Itse pidän levyn heikoimpana kappaleena. Toki se on eniten pop, mutta muut ovat parempia.
https://open.spotify.com/album/69oeRoYEpSsNPGVuYRxfoB
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti