Toomion Top200-biisit: 12. Topi Sorsakoski & Agents - Kuin yö (1988)

 

Unchained Melody, kuten se alkuperäinen nimi kuuluu. Sävellys on jo vuodelta 1955, mutta minulle se on tiensä löytänyt vasta 1980-luvun lopulla. 

Topin versio on äänityksen jollain tapaa viimeistelemätön. Joku siinä laahaa ja joku on nokillaan. Toisaalta Topin laulu on sitä aina, mutta tässä erityisesti. Ja se tekeekin tästä inhimillisen. Virherttömyyshän harvoin on täydellistä. Ei se ainakaan kosketa. 

Topi lauloi tämän Hotelli Mesikämmenessä joskus 2000-luvun alussa ja velipoika laivakaraokessa matkalla Coldplayn keikalle. Nämä ovat jääneet mieleen. 

Hieno, monitahoinen kappale. 

Toomion TOP200-biisit: 19. Topi Sorsakoski & Agents - On kesäyö (1988)

 

Topi on varmaan minun ikäluokan juttu. Se koskettaa aina. Siinä maistuu minun ja vanhempieni sukupolven murros. 

Junat ovat jotenkin sivujuonteessa seuranneet minua koko elämäni ja siksi sanoitukset osuvat. 

Vähän hätäinen tämä kyllä on, mutta se kuuluu rautalankamusiikkiin. Pulliaisen kaoottista kitarointia voisi tosin olla enemmänkin. Myös rummut ovat aika lailla mukavasti hallussa tässä.

Tämä on niitä kappaleita, kun ajetaan SM-viesteistä kotiin joskus 23.30 Karvion kanavan kohdalla. Mutta eniten tämä soi muistojeni lapsuuden kesäilloissa. 

Toomion Top200-biisit: 55. Leevi and the Leavings – Teuvo, maanteiden kuningas (1988)

 

Ala-asteen levyraatien kestomenestyjä. Eikä se 8-vuotiaan pikkupojan elämässä ihme ollutkaan. Autot oli kova juttu, Sierra varsinkin. Ja jos tarkkoja oltiin niin Sierra Cosworth isolla spoilerilla.

Tarina on mahtava. Niin helposti löytää naapurista tällaisen henkilön ja näkee sen kohtalon, vaikka Angliat ja Sierrat eivät enää teitä tallaakaan. On tämä Suomi-sanoituksen helmiä.

Hieno pääriffi, joka soitetaan ilmeisesti bouzoukilla. Tässä kappaleessa on aika paljon enemmän kerroksia, kuin äkkiseltään kuuntelemalla muistaa. On puitu jäsen A:n kanssa esimerkiksi bassoraitaa, johon kannattaa kiinnittää huomiota sekä mahdollisesti kiihtyvää tempoa.

Hieno kipale ja ensimmäinen karaokessa laulamani kappale! Gösta bändeineen oli nerokas.

Toomion Top200-biisit: 62. Judas Priest – Hard as Iron (1988)

 

Tässä on yksi maailmankaikkeuden kitarasoolokappaleista. Varsinkin tällaisessa NWOBHM-hengessä. Ja tältä Tipton-Downing-parivaljikolta se toki sujuu.

Kappaleessa on oikeastaan kaikki, mistä power metal on ammentanut tuon jälkeen. Omaa kyvykkyyttä korostavat sanat, erilaisia metalliin ja teräkseen liittyviä termejä, tuhoamista, pirun kova perusriffi ja tiukat soolot.

Hard as Iron ei ole mitenkään mykistävä sävellys. Se on vain genressään niin perusasioissa, että se saa joka kertaa hymyilemään.

Toomion Top200-biisit: 79. Judas Priest - Ram It Down (1988)

 

Voisiko tässä olla maailman parhaat hevikitaratuplasoolot? Voisi. Tipton ja Downing Rules!

Vähän ikävissäkin väreissä näyttäytyvä Judas Priest -poppoo on melkoisen uran tehnyt. Hall of Fame -kamaa ilman, että siellä vielä on. Koko hevigenrelle on luotu monenlaista mallia ihan sukupuolikäyttäytymisestä lähtien.

Ram It Down oli ensimmäinen Judas Priest -albumi, jonka itse hankin. Painkiller oli kuultu aiemmin, mutta tutustuin Judas Priestiin kokonaisuudessaan vasta ysärin loppupuolella. Ram It Down iski heti. Kitarointi ja koko äänimaailma oli niin tyylikkästä, että moni tuoreempi bändi jäi vähän jalkoihin. Less is More.

Ram It Downin sanoitushan on hyvin geneeristä, mutta kitarasoolot. Perhana.

Toomion TOP200-Biisit: 94. Judas Priest – Blood Red Skies (1988)

 

Armeija on suomalaisille miehille hiukan sama asia kuin naisille synnytys. Siihen keskustelu aina illan mittaan päättyy, jos asia on joukolla koettu. Jokainen odottaa, että saa vuoron kertoa toinen toistaan kovemman jutun.

Jääköön inttijutut muilta osin, mutta vuosina 1999-2000 päivärahat maksettiin parin viikon välein. Käteisenä kouraan. Tästä rahasta ostin joka ainut viikonloppu Keskisen kyläkaupasta jonkun levyn. Yleensä täysin kannen perusteella. Näin kävi tämän Judas Priestinkin kanssa. Olin isoilla pojilla nähnyt Judas Priest -kirjoituksia repuissa joskus ala-asteella. Musiikista en tiennyt mitään.

Rob Halfordin ääni ja Tipton-Downing -duon kitarailakointi. Ei se kappale paljon muuta tarvitse. Päälle kasarisoundeilla soitettu rumpukomppi. Jonkinlaista Blade Runner -tunnelmaa tässä on. Ehkä nykyään voisi tunnelma sopia sellaiseen elokuvaan kuin Maailmojen Sota (Spielbergin versio). 

Vaikka kasaria onkin, ei tämä sitä ole pahassa mielessä

BON JOVI - 7 ILMAN SLIPPERYÄ: Wild is the Wind

Albumilta New Jersey (1988).

Bändin kotikaupungin mukaan nimetty New Jersey (1988) seurasi kaksi vuotta yhtyeen maailmaan maineeseen singauttaneen Slippery When Wetin perään. Siltä irrotettiin viisi singleä, joista jokainen nousi Billboardin Hot 100-listan top-kymppiin. Wild is the Wind ei noihin lohkaisuihin kuitenkaan lukeutunut.

Richie Samboran akustisella, jopa flamencomaisella, tahtilajeista irrallisella kitarakoruilulla käynnistyvä ja ensimmäisessä säkeistössä saman aikaisesti pehmeään mutta paineistavaan sykkeeseen asettuva kappale rakentuu Jovi-tuotannossa ainutkertaisesti. Säkeistöissä taustalla tikittävä Tico Torresin rim-shot sekä pahaenteinen syntetisaattori yhdistyvät aina pimeään E-molliin sävellajina.

Säkeistön ja kertosäkeen välisissä neljässä tahdissa vaihdetaan A-molli-sävellajin sointuihin ja kappale lähtee kertosäkeeseen sen askelmerkeistä. Sävellajin muutoksesta johtuvan tunnelmanvaihdoksen voi aistia. Biisin huippukohta on kuitenkin itselleni ylivoimaisesti kertosäkeen ns. ”häntä”: F-G-Am-soinnuilla liki maanisesti toistettu ”wild is the wind / wild is the wind / you gotta understand, baby / wild is the wind”. Nyt kuunnellessa tuntuu myös, että kitarasoolo nojailee intron tapaan espanjalaishenkiseen tunnelmaan ollen samalla kuitenkin vahvan dramaattinen jatke muulle äänimaailmalle.

Wild is the Windin taustalta löytyvät paitsi Bon Jovi-tehokaksikko Jon Bon Jovi ja Richie Sambora, myös heidän helmillään usein tavattava Desmond Child. Childin käden- ja korvanjälki onkin kuultavissa kertosäkeen melodioissa. Lisäksi tekijälistalta löytyy Jovi-piireissä harvinaisempi nimi Diane Warren, jonka CV:stä löytyy kuitenkin suuri määrä hittejä 1980-luvulta alkaen: Warren on kirjoittanut lauluja mm. Alice Cooperille, Eric Claptonille, Aerosmithille (I Don't Want to Miss a Thing!) sekä Cherille.

Jon Bon Jovi oli yhtyeen ensimmäisen aktiivisen ajanjakson aikana tällaisten ihmissuhde-/erolaulujen tulkitsijana parhaimmillaan. Rivit kuten ”You wanted more from me / than I could ever be” tai ”I couldn't be the one / to make your dreams come true / that's why I had to run / 'though I needed you” ovat Jonin laulamia emotionaalisesti tuskaisia. Yksi biisin hämmentävimmistä kohokohdista on se, kuinka hän kertosäkeen lähtiessä tokaisee ”baby!” kuin viimeisenä tehokeinonaan.

Tämä kappale on myös oman Bon Jovi-keikkakokemusten listani kärjessä. Kesäkuun 2011 Helsingin-keikalla (sillä, jolla Jon rikkoi polvensa) yhtye päätti palkita sadetta uhmanneen soittamalla encoren loppupuolella tämän vuosien saatossa hyvin harvoin kuullun biisin. Jokainen, joka on keikalla kuullut suosikkiyhtyeensä soittavan harvinaisemman suosikkikappaleensa, tietää tuon tunteen.

https://www.youtube.com/watch?v=4WLosslUr2Q

TOOMIONTOP100: 26. Metallica - ...And Justice for All

Tuottajat: Flemming Rasmussen, Metallica
Nauhoitettu: 1988
Julkaistu: 25.8.1988
Levy-yhtiö: Elektra

6. USA:ssa, 4. Englannissa, 8. Suomessa. Myynyt Suomessa yli 50 000 kappaletta.

SINGLET
- Harvester of Sorrow
- Eye of the Beholder
- One

Tämä on niitä levyjä, joka listalle pääsisi jo pelkästään sen omaan musiikinkuunteluun tekemän vaikutuksen takia. Tämä on niitä levyjä, joita soitettiin mummolan sohvalla vanhoilla, puisilla tennismailoilla. Tämä on silti myös niitä levyjä, jotka muistan hyvänä, mutta joiden kappaleista en juuri mitään muista, ennen kuin ne soivat.

Levyn historia on monille tuttua huttua. Vaikka Cliff Burton kuoli, oli tämän levyn biisit vielä sitä Metallicaa, mitä ainakin itse pidän ainoana oikeana Metallicana. Itse sävellykset ovat tarttuvia. Niissä ei ehkä ole niin paljon melodiavaihteluita, mutta rytmitykset ja rakenteet ovat kekseliäitä. Biisit ovat monisyisiä, omaperäisiä ja asenteella tehtyjä. Ja varsinkin asenteella soitettuja.

Levyä leimaavat Jason Newstedin alle jäävät bassolinjat. Miksaus ja soundit ovat aika alaluokkaisia verrattuna edellisiin levyihin. Basso ei kuulu juuri missään ja rumpusoundit ovat melkoisen outoja. James Hetfield ja Lars Ulrich väittivät aikoinaan, että tätä levyltä oli lähdettykin hakemaan. Mutta siitä huolimatta miksaus vain kusee. Ei voi mitään. En silti usko, että tämä tuntuisi yhtään sen paremmalta ns. paremmilla soundeilla.

Kansitaiteeseen on kuvattu Justitia, oikeuden jumalatar. Levyn nimihän muodostuu USA:n lippulaulun viimeisestä säkeestä. Tuona aikana varsinkin thrash-bändit olivat usein kovin yhteiskuntakriittisiä. Toisin kuin glam rock-bändit, piti thrashissa olla "tosissaan". Itse kuitenkin pidän levyn valkoisesta väristä, joka on aina harvinaista metallialbumeissa.

"Yhdessäkään kappaleessa ei ole huumorin hiventäkään."

Levy on aiemmista poiketen kuitenkin melko iloton, mikä nyt tietysti onkin luonnollista, kun bändin mukavin, lahjakkain ja luovin jätkä on pois kuvioista. Yhdessäkään kappaleessa ei ole huumorin hiventäkään. Jos Kill'em All poiki tekijöidensä nuoruuden innosta, Ride the Lightning soittotaidon kehittymisestä ja Master of Puppets raskaudesta ja suosiosta, on tämä levy saanut voimansa depressiosta ja alakulosta. Varmaan myös kemian teollisuudesta.

Biisit vaativat aikoinaan paljon jo pelkän tennismailan soittajalta. Bändi on itsekin sanonut, että levyn läpisoittaminen on todella haastavaa. Juuri tämän vaikeuden takia tämä on minulle, kikkailufriikille, tärkein Metallica-albumi. Täältä se kaikki progressiivisuuteen ja ennalta-arvaamattomuuteen liittyvä ihailu on peräisin.

Kuten 4,5v tyttöni totesi tätä ensi kertaa kuullessaan: ”Isi, tämä on jotenkin rajua. Onkohan näillä soittajilla kiire?” Silti pää hytkyi mukavasti tahdissa. Tässä siis täytyy olla jotain.

PARHAAT HETKET
Dyers Eve – On edelleen yksi Metallican parhaista biiseistä. Harvoin livenä soitettu, mutta ei taida Larsin jalat siihen ehtiä enää.

EI LÄHDE
One – Itse pidän levyn heikoimpana kappaleena. Toki se on eniten pop, mutta muut ovat parempia.

https://open.spotify.com/album/69oeRoYEpSsNPGVuYRxfoB