Näytetään tekstit, joissa on tunniste progressiivinen rock. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste progressiivinen rock. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 12. lokakuuta 2022

Toomion Top200-biisit: 27. Sydän, sydän - Ensin täytyy laulaa laulunsa (2018)

 


Sydän, Sydän noudattaa tai ainakin on noudattanut biisinteossa jonkinlaisia dogmeja. Osa kappaleista on hyvin outoja, mutta livenä bändi on aina viihdyttävä. Tässä viihdyttää myös se, että sen musiikki on tientynlaisessa sekopäisyydessään samankaltaista kuin omalla bändilläni. Ensin täytyy laulaa laulunsa on hieno ”eletään vaan vaikka piruuttaan” -veto! 

Progea hyvin kummallisessa ja vääntyneessä muodossa. Samalla jonkinlainen pop-kierre tässä on. Minulle tulee mieleen tästä hiukan YUP:n Meitä odotetaan mullan alla. Eikä se ole paha asia.

Tästä tulee hyvin häilyvä olo, mutta jotenkin tuota sitten hyräilee koko päivän. Pikkuisen se on pitkä, mutta hyvä se on. 


torstai 22. syyskuuta 2022

Toomion TOP200-biisit: 32. Kuusumun Profeetta – Ei aurinko milloinkaan laske (2003)

 


Tältä kokoonpanolta ei voi mitään tavallista odottaa. Toisaalta voi odottaa mitä vain. Kappaleet ovat usein outoja, mutta on niissä paljon kauneuttakin. Bändin keulakuva Mika Rättö on artisti ihan isolla A:lla. Ääneltään hyvin paljon mielipiteitä jakava, mutta taiteilija. Ehdottomasti.

Ei aurinko milloinkaan laske iski minuun jotenkin syvälle. Siinä käsittellään mielestäni kaiken tarkoitusta ja jumalaa/jumalia, mutta riittävän konkreettisesti ja riittävän abstraktisti, jotta voin sen mielessäni hyväksyä kelvoksi pohdinnaksi.

Orkestraatio toimii ja on jopa taivaallista. Tässä koskettaa se jonkin asteinen herkkyys ja surumielisyys.  

torstai 25. elokuuta 2022

Toomion TOP200-biisit: 37. Porcupine Tree - Arriving Somewhere But Not Here (2005)

 


Muistan, että veljeni jossain vaiheessa oli saanut pari mp3:sta Porcupine Treetä. Tämä tapahtui joskus In Absentian aikoihin. Kappaleista toinen oli muistaakseni Collapse The Light Into Earth. Bändin nimi oli se ensimmäinen hieno juttu. Kappaleet olivat hyviä, mutta silloiseen makuun turhan rauhallisia.

In Absentian jälkeen oli bändin pojat aika myytyä miestä PT:lle. Hittilevyn jälkeen tuli Deadwing. Se ei kaikilta osin kolahtanut niin kovaa, vaikka mainio olikin. Esimerkiksi Lazarus ei lähde vieläkään yhtään. Tästä ASBNH:sta tuli sitten monen kuuntelun jälkeen melkoinen yöautoilumusiikin merkkipaalu.

Kun biisi alkaa niin kuin tämä alkaa, on selvää, että lopputulos ei voi olla huono. Olen aina pitänyt kasvavista kappaleista. Wilsonin hittikorva on oman genrensä kärkeä. Itse en tätä ihan täydellisenä kappaleena kuitenkaan pidä. Se on siihen tarkoitukseen hitusen turhan pitkä. En myöskään ihaile Wilsonin kitarasoolottelua. Se on muuten niin pehmeään soundiin vähän liian riipivää. Kynnet ja liitutaulu, you know.

Porcupine Tree on tuotannollisesti siloista. Se on musiikkia soittajille, mutta proge-musiikkina lähellä sitä, mitä oma bändini yrittää olla. Ei loputonta kikkailua, vaan pyrkimys tehdä tarttuvia koukkuja.

Autoiluun ja loppukesän iltoihin. Kun tiedostaa sen, että vauhtia on vähän liikaa ja joka toisen männyn takana vaanii hirvi.

perjantai 6. toukokuuta 2022

Toomion Top200-biisit: 58. Opeth - Windowpane (2003)

 


Kirjastosta lainattiin levyjä. Joku niistä oli Opeth. Se oli hirveää paskaa. Joku örisee, taustalla kummaa sahausta ja rutinaa. Oli vuosi 1998.

Veljeni sanoi, että nyt on vuoden levy. Kun kuulin sen esittäjän olevan Opeth, en uskonut. Kuunneltiin pimeässä huoneessa Damnation läpi. Se oli siinä. Oli vuosi 2003.

Tämän jälkeen tuli tutustuttua muuhunkin tuotantoon koko lailla perusteellisesti. Kävi ilmi, että poijat osaa soittaa. Ja mikä parasta Mikael Åkerfeldt laulaa. 

Windowpane on surullinen ja paha. Sitä kai on tarkoituskin. Samalla se on kaunis ja hauras. Sen pitää kuitenkin kasassa Lopez ja Mendez, tuo latinoiden ryhmittymä. Tässä parivaljakossa on lähes parhain groove, mitä näin synkästä musiikista löytyy. Tässä on SE groove.

Oivaltavia siirtymiä, kauniiden opethmaisten sointukulkujen kuljettaessa tarinaa osasta toiseen. Soundit ovat myös aivan ensiluokkaista laatua. Basso kuuluu, mistä pidän kovasti. Rumpali kikkailee, muttei liikaa.

Tarina kertoo syrjäytymisestä, epätoivoista ja yksinäisyydestä. Tavallista tälle bändille, mutta kyllä Åkerfeldt sanoittaa osaa. Paremmin kuin mörribändien sanoittajat keskimäärin.

Tunnelma on apea. Loskainen ja harmaa kevättalven sää. Juot haaleaa teetä ja katsot ikkunasta ohi ajavia rekkoja. Herkkää, niin herkkää.

Legendaarisuutta nostaa se, että tämä kappale avasi tieni Opethin muuhun maailmaan. Tämä levy oli myös ensimmäinen joululahja, jonka sain vaimoltani.


Toomion Top200-biisit: 59. Cog – What If? (2008)

 

Voi se vaan olla, että tämäkin kappale on tullut tutuksi veljeni toimesta. Alkuinnostus johtui musiikkivideosta. Idea ja sanat. Ja laulaja-kitaristi Flynn Gowerin mielenkiintoinen viiksi-
partavärkki.

Tässä iso osa pisteistä menee tuon bassokulun piikkiin. Ja kyllä lopun laulurevityksessäkin voimaa on takana. Cogin muukin tuotanto on timanttista, mutta ei ehkä ihan samoihin nostalgia-aspekteihin pääse.

Tämän kappaleen sanat on revitty missikisojen haastatteluista, ollen näin hiukan kliseiset. Vaikka normaalisti bändi on kovinkin kantaaottava, on tässä haisteltu myös poppikeittoa ja tarttuvuus on vahvasti läsnä. Tässä kappaleessa on sovituspuoli onnistunut niin nappiin, että tämä on näinkin korkealle tällä listalla kivunnut.

Kuunnelkaa ihmiset australialaista musiikkia! Kaikissa biiseissä ei ole didgeridoota.

tiistai 8. maaliskuuta 2022

Toomion Top200-biisit: 74. Porcupine Tree - The Creator Has a Mastertape (2002)

 


Alkujaan kappale oli In Absentia -levyn vitsi. Onhan se saattanut olla myös bändin tarkoitus. Sävellys on sekava, mutta efektejä ja koukkuja on keksitty miljoona, ja ne vielä sopivat kappaleeseen. Oma suosikkini on seinään loppuva pimpelipom kappaleen ensimmäisen kertosäkeen jälkeen.

Biisi lähtee liikkeelle melkoisen kahjolla bassolinjalla. Sehän vie kuin polkupyörä, jonka takavanne ei ole enää täysin pyöreä. Kappale on ehkä myös suunnattu progenörteille. Sellainen "osataan me muuten soittaakin" -kuittaus faneille.

Kappaleessa on yhdistetty mainiosti bändin soittotaito ja kummalliset lyriikat. Gavin Harrisonin talenttia rummuissa ei voi kyllä kiistää. Siinä on sitä jotain, mitä löytyy Porcarosta ja Colaiutasta. Äärimmäistä oikea-aikaisuutta. Tuskin miestä turhan takia on valittu useampaan otteeseen Vuoden Rumpaliksi.

En tiedä mistä tässä todellisuudessa lauletaan, mutta olen aina tulkinnut kertosäkeen niin, että Jumalalla oli maailman masternauha, jonka hän unohti taksiin. Ihmiset sitten löysivät sen ja miksasivat sen huonommaksi. Tuskin tämä niin on ajateltu, mutta näin se minulle esittäytyy. Kappaleen nimi saattaa kuitenkin viitata saksofonisti Pharaoh Sandersin legendaariseen The Creator Has a Masterplan -sävellykseen. Tiedä häntä.

Tunnelma on hullu. Skitsofrenian aaltopituuksilla surffaillaan. Kappale tuo kivasti esiin bändin soitannollisen taidon. Ei aina tarvitse luottaa vain Wilsonin sävellystyöhön. Jännittävä kappale.


tiistai 10. marraskuuta 2020

Metallimusiikin olemus - 84. Progejättien vaikutus metallimusiikin syntyyn ja kehittymiseen


Progressiivinen rock tai metalli sen kaikissa muodoissa, nykyään tai silloin aiemmin, on aina lopulta ollut hiukan muusikoiden musiikkia. Se kuitenkin perustuu pitkälle taitoon ja kykyyn luoda jotain, mitä ei ole kuultu aiemmin. Progea määrittävät myös kappalerakenteet, jotka eivät noudata perinteistä ABABCAB-kaavaa.

Proge ja usein metallikin henkilöityvät usein, vaikka kyseessä olisi bändi. Metallia kuuntelevat ovat usein ihmisiä, jotka muistavat soittajien nimet. Mitä olisi Iron Maiden ilman Steve Harrisia tai Judas Priest ilman Rob Halfordia?

King Crimson oli proge-rockin ehkä eniten metalliin vaikuttaneita yhtyeitä. Robert Fripp on juuri sellainen tyyppi, joka uskalsi ja halusi luoda jossain täysin erilaista, vaikkei se välttämättä kuulostanut niin hyvältä tai ainakaan helpolta. Sen aikaiset "äärimetallityypit" kuitenkin diggasivat. Kautta vuosien on ollut hieno tykätä asioista, joista vain pieni porukka tietää. Marginaali. King Crimsonissa on jotain samaa kuin Meshuggahissa. 

Emerson, Lake & Palmer taas kulki lähinnä Keith Emersonin vimmaisen soiton perässä. Joidenkin mielestä Emerson pilasi progen, mutta kyllä tuo soittotaito inspiroi monia. Esimerkiksi Jens Johanssonia.

Pink Floyd oli siinä mielessä jännä progebändinä, ettei kukaan sen soittajista ollut varsinaisesti soittotaidossa toisen yläpuolella. Pink Floyd ei myöskään satsannut erikoisuuteen tai nopeuteen, saati tekniseen taituruuteen. Tunnelmat olivat silti kohdillaan. Pink Floydin suurin vaikutus onkin ehkä teemalevyjen kunnianhimossa ja eräänlaisessa tuotannon tyylikkyydessä.

Uriah Heep taas löytää nykyversion itsestään jostain Queens of The Stone Agen ja hiukan aiemmin W.A.S.P.:n suunnalta. Tai mitäpä olisi metalli nykyään ilman välivaiheessa soitelleen Wishbone Ashin kitarariffejä?

Osion suurin vaikuttaja lienee silti Queen. Mercuryn laulu on monelle metallia kuuntelevalle kärjessä, vaikka kovia ovat Dio ja Halfordkin. Myös Mayn kitara on ollut iso esikuva usealle metallikitaristille, joita nyt digataan. Kuten Yngwie J. Malmsteen tai John Petrucci.

Progeosion levyjen mielestäni suurimmat ansiot metallin syntyyn/kehittymiseen julkaisuvuoden mukaan järjestettynä:

KING CRIMSON - IN THE COURT OF THE CRIMSON KING / kappaleidenraskaus, kappalerakenteet

ATOMIC ROOSTER - DEATH WALKS BEHIND YOU / sanoitustenteemat

EMERSON, LAKE & PALMER - BRAIN SALAD SURGERY / virtuositeetti, kansitaide, klassisetelementit

YES - FRAGILE / virtuositeetti, kokeellisuus

NICK DRAKE - BRYTER LATER / soittotaito, melankolisuus

JETHRO TULL - THICK AS A BRICK / folkin yhdistäminen progressiiviseen rockiin

FLOWER TRAVELLIN' BAND - SATORI / kappaleiden tempo, kappalerakenne

BUDGIE - NEVER TURN YOUR BACK ON A FRIEND / kitarariffit

URIAH HEEP - LOOK AT YOURSELF / kansitaide, kappaleiden raskaus

VAN DER GRAAF GENERATOR - PAWN HEARTS / kokeellisuus

YES - THE YES ALBUM / virtuositeetti, kokeellisuus

JETHRO TULL - THE BROADSWORD AND THE BEAST / kosketinvetoisuus

WISHBONE ASH - ARGUS / kitarariffit

APHRODITE'S CHILD - 6 6 6 / uskontojenvastaisuus, sinfonisuus

YES - CLOSE TO THE EDGE / virtuositeetti, kokeellisuus

GENESIS - FOXTROT / virtuositeetti

GENTLE GIANT - OCTOPUS / virtuositeetti,kappalerakenteet

PINK FLOYD - WISH YOU WERE HERE / kansitaide, kappalerakenteet

KING CRIMSON - THREE OF A PERFECT PAIR / rytmitykset

BUDGIE - BUDGIE / kitarariffit

QUEEN - QUEEN II / soiton raskaus, teatraalisuus, teemakerronta

GENESIS - SELLING ENGLAND BY THE POUND / virtuositeetti, teemakerronta

EMERSON, LAKE & PALMER - EMERSON, LAKE & PALMER / virtuositeetti ,klassiset elementit

QUEEN - QUEEN / soiton raskaus, teatraalisuus

HAWKWIND - HALL OF THE MOUNTAIN GRILL / kappaleiden raskaus

GENESIS - THE LAMB LIES DOWN ON BROADWAY / virtuositeetti, teemakerronta

CAMEL - THE SNOW GOOSE / instrumentaalinen tarinankerronta

BUDGIE - BANDOLIER / kitarariffit

PINK FLOYD - DARK SIDE OF THE MOON / kansitaide, tuotanto

VAN DER GRAAF GENERATOR - GODBLUFF / kokeellisuus

QUEEN - A NIGHT AT THE OPERA / tyylien sekoitus, virtuositeetti

RUSH - MOVING PICTURES / virtuositeetti, rytmitykset

KANSAS - LEFTOVERTURE / AOR-tyylisuunnan kehittäminen

PINK FLOYD - THE WALL / teemakerronta

RUSH - HEMISPHERES / virtuositeetti, rytmitykset

PINK FLOYD - ANIMALS / teemakerronta

RUSH - 2112 / virtuositeetti, rytmitykset

JETHRO TULL - AQUALUNG / folkin yhdistäminen progressiiviseen rockiin

MARILLION - SCRIPT FOR A JESTER'S TEAR / neoklassinentyyli

KING CRIMSON - LARKS' TONGUES IN ASPIC / rytmitykset, kokeellisuus

IQ - THE WAKE / neoklassinen tyyli

MARILLION - MISPLACED CHILDHOOD / neoklassinentyyli, teemakerronta

KING CRIMSON - THE POWER TO BELIEVE / rytmitykset

Kuva: hipwallpapers.com

tiistai 13. lokakuuta 2020

Metallimusiikin olemus – 81. Haastava ei ole synonyymi vaikealle

KING CRIMSON - THREE OF A PERFECT PAIR (1984)

Red-albumin jälkeen kitaristi Robert Fripp keskittyi Gurdijeffin ideologiaan ja aikoi erota King Crimsonista toivoen, että se jatkaisi ilman häntä liekö Gurdijeffin oppia valveunista ja heräämisestä, mutta yhtäkkiä Fripp päättikin, että koko yhtye lakkaa lopullisesti olemasta.  


1980-luvulle siirryttäessä Fripp ja rumpali Bill Bruford alkoivat suunnitella uutta bändiä, jonka nimeksi tulisi Discipline (kuri). Basistiksi tuli melkoinen tekijä – Tony Levin. Historiaa Chapman Stickia soittavalla Levinilla oli John Lennonin, Yoko Onon ja Peter Gabrielinkin kanssa. Myöhemmin Levin on soittanut esimerkiksi Dream Theater -ukkojen kanssa Liquid Tension Experimentissä. Häntä metallipiireistä on fanittanut ainakin Coheed & Cambrian sekä Between The Buried And Men basistit.  


Siihen päälle Fripp haastoi mukaan Talking Heads -kitaristi Andrew Belewin. Belew oli myös kova poika laulamaan ja soitellut kitaraakin David Bowien ja Frank Zappan bändissä. Vuosien mittaan monessa keitossa uiskennellut Belew on ollut vaikuttajana esimerkiksi metallipiireistä tutulle Anneke van Giersbergenille.  


Fripp oli uuden edessä. Ensi kertaa bändiin oli tulossa toinen kitaristi hänen itsensä lisäksi. Harjoitusten aikana Fripp alkoi olla kuitenkin sitä mieltä, että bändi olisi kaikesta huolimatta ennemmin King Crimson kuin joku tuntematon Discipline. Tätä mieltä olivat myös muut.  Tuon kokoonpanon aikana bändi keksi jollain tasolla uuden tyylin. Kevyemmän polyfonisen kitaraprogen, jossa kitarat soittivat eri asiaa, mutta aikaisempaa hienovaraisemmin toisiinsa sulautuen.  


Levy otettiin vastaan kaksijakoisesti. Ensimmäinen popimpi puoli oli helpompaa, mutta vähän myös tylsää musiikkia. Toisella puolella taas oltiin lähes vapaan improvisoinnin kuuloisella alueella. Jo aiemmin mainittu Between the Buried And Me on albumin nimikappaletta hienosti coveroinut, mutta muuten sitä ei metallipiireissä ole mainittu.  


Musiikki on juuri niin hienoa tai huonoa kuin se King Crimsonilla yleensäkin on. Tässä tapauksessa voisi käyttää haastava-sanaa ilman, että se on synonyymi vaikealle.  


Esimerkkinä juuri tuo nimikkokappale.  



<iframe src="https://open.spotify.com/embed/album/0lsSMm3rM4AQ3m9W9E8zU5" width="300" height="380" frameborder="0" allowtransparency="true" allow="encrypted-media"></iframe>


Kuva: musicaficiando.blog

keskiviikko 23. syyskuuta 2020

Metallimusiikin olemus – 80. Hittibiisillä etunimisuosikiksi



MARILLION - MISPLACED CHILDHOOD (1985)

Kun Script for a Jester’s Tear oli julkaistu vaihtui Marillionin rumpali. Tässä taustapiruna oli laulaja Fish ja hänen ajatuksensa siitä, ettei Mick Pointerin kyvyt kehittyä muusikkona riittäneet bändille ja tulevaisuudelle, jonka Fish oli kaavaillut. Tilalle tuli tarkempi Ian Mosley. Pari levyäkin tehtiin: rockimpi Fugazi ja sen päälle live-levy.  

Fish oli happotripillään, kun hän näki harhana pojan seisovan takanaan rappusissa. Tämä poika oli oletettavasti Fish lapsena. Tästä Fish kehitteli LSD-päissään Misplaced Childhoodin tarinan, joka pohjasi osittain hänen omaan lapsuuteensa.  

Albumi on edelleen progealbumiksi lyhyt, kestoltaan noin 41 minuuttia. Sen ensimmäinen puoli tehtiin ja äänitettiin noin viikossa, sillä bändi oli iskussa ja ideoita löytyi joka taskusta. Ripeys näkyi joka osa-alueella. Marillion lähti vuoden kiertueellekin jo ennen kuin levy oli julkaistu.  

Siltä julkaistiin kaksi singleä. Niistä Kayleigh on bändin edelleen suosituin kappale, joka nousi listakakkoseksi Briteissä. Lavenderkin kipusi viidenneksi. Koko albumi oli ehkä juuri singlejen takia valtaisa menestys. Se kimposi Brittien listakärkeen ja pysytteli listalla 41 viikkoa.  

Kayleigh oli nimiväännös Fishin entisestä tyttöystävästä, Kaysta. Kappaleen suosio räjäytti myös nimen suosion ja Kayleigh-nimisiä lapsia ristittiin melkoinen määrä seuraavina vuosina.  

Metallia on jälleen vaikea löytää itsenään. Musiikki on kuitenkin marillionmaisen nykivää, mutta melodista. Progressiivista siis. Myös konseptialbumi ja eritoten lapsuuden kertaaminen on tuttu teema metallimusiikissa. Usein se esitetään kuitenkin synkemmissä väreissä. Monisyiset kappaleet ovat itselleni hiukan haastavia. Pitäisi keskittyä ihan todella tiukasti, että koko tarinaan pääsisi syvästi käsiksi. 


Jottei aina se Kayleigh, niin laitetaan esimerkkikappaleeksi vaikka tuo Waterhole (Expresso Bongo), joka kuulostaa hiukan Queensrÿcheltakin.





Kuva: loudersound.com

tiistai 1. syyskuuta 2020

Metallimusiikin olemus – 78. Folk-ukko syntikoiden maailmassa



JETHRO TULL - THE BROADSWORD AND THE BEAST (1982) 

Menestysalbumi Thick as a Brickin (1971) jälkeen tapahtui paljon. Päämies Ian Anderson alkoi 1970-luvun loppupuolella ajan hengen mukaan innostua folk rockista ja varsinaiset proge-elementit vähenivät. Myös soitinkatraaseen alkoi tippua elektronisia elementtejä ja syntetisaattoreita. Yhtyettä kiusasivat myös jäsenten henkilökohtaiset ongelmat avioelämästä terveyteen. 

The Broadsword and The Beast –albumia edelsi vuonna 1980 ilmestynyt A-albumi, joka oli käytännössä Andersonin soololevy, mutta levy-yhtiö julkaisi sen Jethro Tull -nimellä. Siitä pahus vieköön vain annettiin lehdistötiedote, jossa kerrottiin virheellisesti bändin muiden jäsenten saaneen potkut bändistä, vaikka käytännössä he olivat omista syistään muissa hommissa. He kuitenkin sen verran suuttuivat, etteivät enää palanneet mukaan. 

TBATB:llä kuuluvat vieläkin elektroniset vaikutteet, mutta myös aikaisempien levyjen folk palasi mukaan. Uusiksi jäseniksi yhtyeeseen olivat liittyneet rumpali Gerry Conway ja kosketinsoittaja Peter John-Vettesse. Tällä porukalla alettiin kasata albumia, jota Ian Anderson on toistuvasti pitänyt bändin parhaana. Sillä on ehyitä kappaleita, ja heti enemmän sellainen hyvä kasarifiilis. 

Albumin metallikytkökset on ehkä hiukan vähissä, mutta sen teema viikinkiaiheen ympärillä on tietysti nähty useankin metallibändin aihealueena. Ja juuri tähän viitaten suomalainen Turisaskin on kyseiseltä levyltä Broadswordia coveroinut. Myös Genesis-kitaristi Steve Hackett pitää albumia yhtenä lempilevynään. 

Broadswordin tässä voi helposti myös esimerkkinä antaa. Sehän kuulostaa AOR-musiikilta heti valmiiksi.





Kuva: jethrotull.com

perjantai 28. elokuuta 2020

Metallimusiikin olemus – 77. - . -- - . -- -- ..



RUSH - MOVING PICTURES (1981)

Pearsonin lentoaseman koodi morsetettuna. Se on ihan hyvä intro progekappaleelle. Se lienee lähes kuuluisin tämän albumin kappaleista, vaikka tällä tunnettuja sävelmiä on muitakin.

Permanent Wavesin (1980) aikaan yleisö sai tottua Rushin lyhyempiin kappaleisiin, jossa oli myös huomattavasti enemmän syntetisaattorin käyttöä ja erikoisia musiikkityylejä, kuten reggaeta. Myös Neil Peart siirtyi sanoituksissaan enemmän humanistisiin teemoihin.  

Uusi albumi oli siis oleva edelleen radioystävällisempää kamaa. Nykyään kuunneltuna on vaikea ajatella sen soivan radiossa, mutta tuohon aikaan se oli lähes popia. Tällä kertaa bändi kirjoitti materiaalia Stony Lakessa, Ontariossa. Bändi oli erittäin luovassa tilassa ja siellä syntyi albumin hittikappaleista Tom Sawyer, Red Barchetta, YYZ ja Limelight.  

Melko kivuttoman sävellystyön jälkeen itse nauhoitussessiot tapahtuivat Quebecissä. Äänityksissä käytettiin paljon tilaääntä, jotta saataisin vangittua studiotilan äänet narulle. Peartin rintaan oli esimerkiksi teipattu mikrofoni, jotta rumpufilleistä saadaan dynaamisia. Soundeja ja äänimaisemaa voi pitää todella hyvinä edelleen jos verrataan äänitysten aikakauteen. Bändin kovasta soittokunnosta kertoo se, että esimerkiksi Red Barchetta tykitettiin yhdellä yrityksellä purkkiin. Muutenkin äänitykset kestivät vain pari kuukautta. 

Kanadassa albumi nousi odotetusti listaykköseksi. USA:ssa ja Briteissä kolmanneksi. Rolling Stone listasi albumin kaikkien aikojen kolmanneksi parhaaksi progealbumiksi heti King Crimsonin ja Pink Floydin teosten jälkeen. Kerrang! nosti levyn jopa kaikkien aikojen 100 parhaan metallialbumin joukkoon.  

Eikä se täysin väärin ole. Kyllä tällä albumilla kuuluu nimenomaan progemetalli tai sen tyylin peruselementit: oudon tahtilajin kosketinliidit, pitkät instrumentaaliosiot ja alati vaihtuvat rumpukompit. Monessakaan kappaleessa ei mennä 4/4-tahdissa. Myös Alex Lifesonin kitarat soivat säröisemmin.  

Albumin kappaleita on metallibändeistä tai vaikuttajista coveroineet ainakin Dream Theater ja Machine Head, sekä DT:n laulaja James LaBrie soolona.  

Esimerkkinä levystä instrumentaali YYZ!



keskiviikko 26. elokuuta 2020

Metallimusiikin olemus – 76. Seinä yleisön ja yhtyeen välillä



PINK FLOYD - THE WALL (1979)

Rahat olivat lopussa. Levytyssopimukset olivat menneet jollain tapaan käteen ja Pink Floydin ukot olivat kovissa veloissa. Oli siis tehtävä albumi, jos saatiin rahaa.  

Kun kitaristi David Gilmour, rumpali Nick Mason ja kosketinsoittaja Richard Wright pakersivat soolo- ja sivuprojektiensa parissa, yritti basisti Roger Waters kirjoittaa uuttaa konseptia albumille. Lopulta hän saikin kehiteltyä kaksi ideaa, joista valittiin Pinkin tarina.  

Pink oli muusikko, jota elämä potki päähän. Jokainen vastoinkäyminen oli vain tiili hänen seinässään, jota hän mielessään rakensi. Lopulta muuri valmistuu ja Pink vaipuu omaan mielikuvitusmaailmaansa. Tarina peilaa bändin kokemiin tiloihin keikoilla, jossa yleisöä on niin paljon, ettei sen kanssa pääse vuorovaikutukseen.  

Äänityksiä tehtiin useassa paikassa. Bändi joutui äänitysten aikaan myös muuttamaan ulkomaille maksamattomien verojen takia. Osa asui Sveitsissä, osa Ranskassa ja osa Kreikassa. Nauhoituksia tehtiin esimerkiksi Nizzassa   

Äänitysten aikaan bändin välit kiristyivät ja lopulta Wright painostettiin eroamaan. Osaksi syynä oli myös Wrightin pieni panostus äänityksiin, perhesyyt ja jopa vähäinen kokaiinin käyttö. Tuottajaksi tuotu Bob Ezrin kuitenkin pystyi pitämään välit jotenkin kasassa ja Wright palkattiin keikkasoittajaksi bändiin.  

Albumi valmistui ja se oli menestys. Monessa maassa listaykkönen. The Wall on bändin diskografiassa toiseksi eniten myynyt albumi, joten kaivattua rahaa oli tulossa. Tosin sen massiivinen kiertue teki tappiota kaikille muille paitsi Wrightille, koska hänen ei keikkamuusikkona tarvinnut maksaa kiertueen kuluja.  

Albumi on järkyttävän pitkä. Jopa ylipitkä. Siellä on toki klassikkokappaleita, kuten Another Brick In The Wall ja Comfortably Numb, mutta muuta materiaalia on aivan tuhottomasti. Toki pitkä tarina vaatiikin pohjia. Silti teos on puuduttavaa kuunneltavaa. Tällaisena teoksena se kuitenkin vaikutti niin konseptialbumiartisteihin kuin bändien live-esiintymisiin. Massaa ja mahtipontisuutta oli vaikka muille jakaa.  

Albumin teemoja on coveroitu vaikka millä mitalla. Metallibändeistä mainitaan nyt esimerkkinä Dream Theater, jossa konseptin esimerkki näkyy ehkä eniten.  


Progeimpana kappaleena esille Another Brick on the Wall.  



tiistai 25. elokuuta 2020

Metallimusiikin olemus – 75. Sadan tonnin levy



RUSH - HEMISPHERES (1978)

A Farewell to the Kings oli menestynyt mukavasti. Myös Englannissa. Siellä oli albumi myös tehty ja seuraavaa albumia tultaisiin tekemään. Rockfieldin studio oli miellyttänyt yhtyettä toimimattomasta ovesta huolimatta.  

Ennen nauhoittamista bändi harjoitteli intensiivisesti pari viikkoa. Sitä seurasi hyvin tiukka äänitys- ja miksaus sessio, joka kesti monta kuukautta. Vain yhtenä päivänä bändi lepäsi. Rumpali Neil Peartin mukaan äänitysten jälkeen tarvitsi kuuden viikon loman.  

Aiemmin ei ollut näin paljon aikaa levyn tekemiseen mennyt. Eikä näin paljon rahaa. Arvio on, että Hemispheresin tekeminen maksoi yli 100 000 dollaria.  

Levyn ensimmäinen puolisko on yhtenäinen, kuudesta osasta koostuva konseptiteos, jossa kerrotaan avaruusaluksesta, joka joutuu mustaan aukkoon. Peartin mukaan tarinan keksiminen ja harjoittelu sai “repimään hiuksia”, mutta se onnistui. 

Toisella puolella on erilaisia sävellyksiä, kuten poliittisen kannanoton tekevä The Trees ja instrumentaali La Villa Strangiato.  

Vaikuttiminaan Rush oli tutustunut esimerkiksi Yesiin ja King Crimsoniin. Haluttiin enemmän progressiivista otetta. Oli enemmän syntetisaattoreita, erilaisia kitaroita ja Peartin setissä kaiken maailman kilkuttimia.  
Progeteoksena albumi on suuri. Se on vaikeudellaan ihastuttanut minua jälkiaikojen bändejä. La Villa Strangiato on jopa bändin mielestä erittäin vaikea soittaa, mutta he halusivat sen tehdä. Metalliin albumi on vaikuttanut eniten esikuvana. Bändin rohkeutensa heittäytyä syvemmälle omaan juttuunsa ja uusiin äänimaailmoihin. Ja tietysti jo mainittuihin, monisyisiin lyriikoihin 

Tällä albumilla Geddy Leen äänikään ei häiritse enää merkittävästi. Tai sitten tässä alkaa tottumaan.  

Jokainen kappale olisi oikeastaan yhtä vahva esimerkki levyn annista. Laitetaan The Trees.




rollingstone.com