Kirjastosta lainattiin levyjä. Joku niistä oli Opeth. Se oli hirveää paskaa. Joku örisee, taustalla kummaa sahausta ja rutinaa. Oli vuosi 1998.
Veljeni sanoi, että nyt on vuoden levy. Kun kuulin sen esittäjän olevan Opeth, en uskonut. Kuunneltiin pimeässä huoneessa Damnation läpi. Se oli siinä. Oli vuosi 2003.
Tämän jälkeen tuli tutustuttua muuhunkin tuotantoon koko lailla perusteellisesti. Kävi ilmi, että poijat osaa soittaa. Ja mikä parasta Mikael Åkerfeldt laulaa.
Windowpane on surullinen ja paha. Sitä kai on tarkoituskin. Samalla se on kaunis ja hauras. Sen pitää kuitenkin kasassa Lopez ja Mendez, tuo latinoiden ryhmittymä. Tässä parivaljakossa on lähes parhain groove, mitä näin synkästä musiikista löytyy. Tässä on SE groove.
Oivaltavia siirtymiä, kauniiden opethmaisten sointukulkujen kuljettaessa tarinaa osasta toiseen. Soundit ovat myös aivan ensiluokkaista laatua. Basso kuuluu, mistä pidän kovasti. Rumpali kikkailee, muttei liikaa.
Tarina kertoo syrjäytymisestä, epätoivoista ja yksinäisyydestä. Tavallista tälle bändille, mutta kyllä Åkerfeldt sanoittaa osaa. Paremmin kuin mörribändien sanoittajat keskimäärin.
Tunnelma on apea. Loskainen ja harmaa kevättalven sää. Juot haaleaa teetä ja katsot ikkunasta ohi ajavia rekkoja. Herkkää, niin herkkää.
Legendaarisuutta nostaa se, että tämä kappale avasi tieni Opethin muuhun maailmaan. Tämä levy oli myös ensimmäinen joululahja, jonka sain vaimoltani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti