Earth Day oli ilmestymisvuoden tapaus monessakin mediassa. Se mainittiin useamman kriitikon toimesta vuoden metallibiisinä. Minulle se on useammankin vuoden metallibiisi, ellei jopa biisi. Mieletön joka tapauksessa.
Yksi niistä musiikillisista heräämisistä tapahtui tämän biisin myötä. ”Ai näinkin voi tehdä?”
”So just shut your face and take a seat, Because after all, you’re just talking meat…”
Korkeushyppääjä Osku Torro teki vuonna 2014 minulle pirullisen tempun ja suositteli Leprous-bändiä. Olenkin siitä asti sitä kuunnellut, vaikka uusin materiaali ei ihan osukaan.
Norjalainen Ihsahnin taustabändi on tehnyt sellaista jälkeä, että on jo pääbändiään suositumpi.
Minulle kosketinsoittajana nuo kosketinsoundit kyllä merkkaavat aika paljon. Tämän kappaleen väliosa on mieletön. Kuvitelkaa siihen kaksimetrinen laulaja. Ei ole helppoa, mutta totta.
Kyllä tämä on parhaimmillaan pakkaskelillä, autolla bänditreeneihin ajaessa. Kovaa pitää soida.
“I think, I guess, I know, I think, I know…Fuck off…”
Ostin Terrian veljelleni joululahjaksi vuonna 2001. Siitä asti se on ollut hyvin toistuvasti joululevynä. Se on samalla jotenkin masentava. Se muistuttaa minunkin heikoimmista kausistani, jolloin elämä on ollut varjoisempaa.
Nobody’s Here pitää ajoittain soittaa, jotta huomaa ettei asiat mene niin huonosti. Tyttärellenikin se piti automatkalla soittaa uudestaan. Tämä oli muuten äitinikin mielestä hyvä kappale, joten sukupolvissa on jotain samaa.
Ostin ensimmäisen Devin Townsendini sattumalta. Tästä innostuneena ostin veljelleni joululahjaksi Terrian. Sinä jouluna kuunneltiin levy useampaan otteeseen. Itse asiassa niin usein, että kävin ostamassa sen välipäivinä itsellenikin.
Äänimaailma on monikerroksinen. Näinhän se on Devinin tuotoksissa yleensäkin. Tällä kertaa se on erityisen dynaaminen. Devin käyttää monialaista ääntään erittäin taitavasti. Gene Hoglan on tapansa mukaan tyylitajuinen myös hitaissa rumpufilleissä ja bändi soittaa yhteen kuin unelma. Genestä kyllä kuulee, että metallimies hän on. Silti hänellä on kierolla tavalla taiteellinen ote rumpuihin. Miehellä on oikeasti silmää ja korvaa läimiä basarit juuri oikeisiin kohtiin.
Deep Peacen kitarasoolo on yksi parhaista. Devin osoittaa viimeistään siinä, millainen soittaja hän halutessaan on. Kaunista, taidokasta, muttei ylitsevuotavaa.
Mieletön suoritus alle 3-kymppiseltä mieheltä. Mies on varmaan koko elämänsä paininut jos jonkinmoisten kriisien keskellä. Tästä kuitenkin selkeimmin on kuultavissa orastava keski-iän pelko. Sanoitukset viittaavat siihen suuntaan useammassakin kohtaa.
Parasta tämä olisi varmaan silloin kun koulut loppuvat ja (aina) sataa. Märkään ja valoisaan kesäiltaan.
Vuonna 2018 Stam1na pääsi
palaamaan mitäänsanomattomuuden suosta. Se tapahtui osittain jo aiemman
Elokuution myötä, mutta nyt ollaan todella kovassa tapauksessa kiinni.
Albumilla on tarina. Se on oikeasti kokonaisuus. Jokaisella kuuntelulla toimii
paremmin.
Itse tarina on vaikuttava
tässä iässä olevalle miehelle. Ainakin minun tapauksessani. Isäni elää vielä,
mutta tulee päivä, jolloin hän ei elä. Tämä käsittelee niitä tuntemuksia, ja
ulosanti tapa on metallimuusikolle ilmeinen. Tässä on kuitenkin syvää tunnetta
mukana.
Kannoin sinut läpi hiljaisen
huoneen on elämän loppumisen konkreettinen seremonia ja työ, jonka varsinkin
vainajan poika joutuu Suomessa suorittamaan. Vaikkei ole kovin uskonnollinen,
se seremonia on juhlava ja koskettava.
Tämä lienee lähes uusimpia kappaleita tällä listalla, mutta itselleni se osuu oikeisiin hermosäikeisiin. Tämä myös kuulostaa alkuaikojen Stam1nalta ja sekös passaa.
Kirjastosta lainattiin levyjä. Joku niistä oli Opeth. Se oli hirveää paskaa. Joku örisee, taustalla kummaa sahausta ja rutinaa. Oli vuosi 1998.
Veljeni sanoi, että nyt on vuoden levy. Kun kuulin sen esittäjän olevan Opeth, en uskonut. Kuunneltiin pimeässä huoneessa Damnation läpi. Se oli siinä. Oli vuosi 2003.
Tämän jälkeen tuli tutustuttua muuhunkin tuotantoon koko lailla perusteellisesti. Kävi ilmi, että poijat osaa soittaa. Ja mikä parasta Mikael Åkerfeldt laulaa.
Windowpane on surullinen ja paha. Sitä kai on tarkoituskin. Samalla se on kaunis ja hauras. Sen pitää kuitenkin kasassa Lopez ja Mendez, tuo latinoiden ryhmittymä. Tässä parivaljakossa on lähes parhain groove, mitä näin synkästä musiikista löytyy. Tässä on SE groove.
Oivaltavia siirtymiä, kauniiden opethmaisten sointukulkujen kuljettaessa tarinaa osasta toiseen. Soundit ovat myös aivan ensiluokkaista laatua. Basso kuuluu, mistä pidän kovasti. Rumpali kikkailee, muttei liikaa.
Tarina kertoo syrjäytymisestä, epätoivoista ja yksinäisyydestä. Tavallista tälle bändille, mutta kyllä Åkerfeldt sanoittaa osaa. Paremmin kuin mörribändien sanoittajat keskimäärin.
Tunnelma on apea. Loskainen ja harmaa kevättalven sää. Juot haaleaa teetä ja katsot ikkunasta ohi ajavia rekkoja. Herkkää, niin herkkää.
Legendaarisuutta nostaa se, että tämä kappale avasi tieni Opethin muuhun maailmaan. Tämä levy oli myös ensimmäinen joululahja, jonka sain vaimoltani.
Jyrki veteli viimeisiään ja Ylitornion vetämä hevipakkaus oli
uuden musiikin suurimpia lähteitä. Sieltä tuli Helloweenin If I Could Fly, joka
kyllä upposi. Tämän takia veljeni osti The Dark Ride -albumin.
The Dark Ride oli viimeinen kokoonpano (ja minulle se ainut oikea), jossa Roland Grapow ja
Uli Küsch olivat mukana. Synkkä tunnelma levyllä vallitseekin.
The Departed on levyn synkintä antia ja se on power metal
-bändille aika progahtava. Itse pääriffi on riittävän tarttuva. Kappaleen ”Would you catch the bullet what was meant
to me” on aina ollut jotenkin kohtalokas.
Aika tavallinen metallibiisi, jonka hyvä sovitus ja nostalgia
nostavat näin korkealle.
Cynic on kaikkien djent-bändien esi-isä, jolle ne kaikki
edelleen saavat kumartaa ja syvään.
Cynic on kuin lihaa, jota pitää hauduttaa todella pitkään, ennen kuin se
luovuttaa parhaan puolensa aistittavaksi.
Musiikillisesti se on kuin ruuanlaitto-ohjelmien
makujentunnistustehtävä. Sitä pitää maistella monen monta kertaa, ennen kuin
voi sanoa, mistä soppa koostuu. Nopealla vilkaisulle se näyttää helpolta
progemetallilta, mutta lopulta se on kuin bouillabaisse-keitto, joka muodostuu
mielettömän monesta eri raaka-aineesta. Vaikka lilluvatkin aika vahvassa
metalliliemessä.
Sean Malonen nauhattomat bassot ovat hyvin vahvasti esillä.
Paul Masvidalin laulu kuulostaa siltä, kuin olisi koko ajan kolmeääninen stemma
menossa. Ja voihan se ollakin. Sean Reinertin rummut taas ovat hajautettu
jännästi niin, että sieltä tulee diskanttia ja hyvin matalaa bassotaajuutta.
Nauhaton basso ja kitara kun hoitaa tuon keskiosaston. Alaa harrastaneiden
mielestä tämä oletus on varmaan hyvin heikko, mutta siltä se kuulostaa.
Suuri harmi on se, että niin rumpali Reinert kun basisti
Malonekin kuolivat äskettäin.
Sävellystä on oletetusti mietitty kauan ja siirtymiä on
hiottu tuntikaupalla. Melodiat ovat omaperäisiä. Ne voisivat toimia jopa
Flow-festareilla riisutumpina versioina. Yliluonnollinen bassokikkailu vie
välillä pohjaa hyviltä melodioilta. Se on osittain jopa kikkeliheviosastoa.
Tämä tekee levystä myös mielenkiintoisen. Se on se vähän omituisempi mauste,
joka vaatii totuttelua.
Jos kaipaa uutta ruokalajia, johon ei heti kyllästy, niin
tässä on teille avokadopasta. Itse voitte päättää, missä tilaisuudessa tämä
parhaiten maistuisi.
Mikael Åkerfeldtiä pitää kyllä ihailla. Ensinnäkin säveltäjänä hän löytää mielettömän kauniita melodioita hyvinkin äkkiväärien ja raskaidenkin osien lomaan. Toisekseen häntä pitää arvostaa kitaristina. Hänellä on taito soittaa ainoastaan tarkoituksenmukaisia sooloja. En tiedä yhtään Mikaelin sooloa, joka olisi huono. Kolmanneksi hän kerää suuret aplodit laulajana. Kliini soundi on yksi parhaista ja murinakin varsin pahaa.
Näihin aikoihin oli mukana vielä Martin Lopezin dynaamisesti nerokas rumpalointi yhdistettynä groovaavan elävään tempoon, joka sai bändin kuulostamaan siltä, että se on soitettu tässä ja nyt. Tuotanto on siis erinomaista.
Ghost Reveriesin aloitusbiisi Ghost of Perdition luo koko albuminmitan kestävän pimeän tunnelman. Jotenkin tulee mieleen Hohto-elokuvan loppuvaiheet. Se alkaa lyhyellä, aistit herättävällä introlla ja sen jälkeen sitten mennäänkin tanakasti. Siinä vaiheessa, kun Åkerfeldt aloittaa puhtaan laulunsa, tietää kappaleen toimivan. Kerrankin pitkä progemetallibiisi, joka säilyttää mielenkiintonsa ihan loppuun asti.
Tämä levy pitäisi kuunnella yksin synkässä metsässä. Mielellään nuotion vieressä. Kyllä ei kipinävuorossa nukuttaisi.
Pitkään Accelerated Evolution tuntui Terrian
jälkimainingeissa jopa melko heikolta esitykseltä. Tylsiä biisejä, monotoninen
soundimaailma ja ennen kaikkea rumat, vaikkakin ajankuvaansa sopivat kannet.
Ajan kuluessa ja kuulon kehittyessä alkoi albumin kappaleet
syöpymään päähän. Elettiin kuitenkin vielä sitä aikaa, jolloin ostettuja levyjä
kuunneltiin, koska suoratoisto oli monelle saavuttamattomissa.
Deadheadin intro on heti maaginen. Devin Townsend on parhaimmillaan
laulun ohella myös hieno kitaristi. Deadhead kuitenkin on enemmän vokaalisuoritusbiisi ja siinä yksi Devinin parhaista.
Sanoitus liippaa minun ajatuksissa huumeaddiktion kuvaamiseen.
Joihinkin hyvin suuresti mieleen vaikuttaviin asioihin kuitenkin.
Deadhead Royal Albert Hallissa on live-tuotannosta katsomisen
arvoinen pätkä. Siinä on kohtuullisen paljon tunnetta.
Aikanaan ja miksei vieläkin, Robert Fripp oli säveltäjänä eri
epeli. Kokeellisuus ja hankaluus oli viety huippuunsa niin musiikissa kuin
ihmisenäkin. Vuonna 1984 hän kuitenkin halusi tehdä jotain vähän popimpaa. Niin
syntyi Three of a Perfect Pair, joka on samannimisen levyn vaikeammalta
puolelta.
Tästä kappaleesta teki progemetallin nykykärkinimi Between
the Buried and Me oman versionsa vuoden 2006 Anatomy of… -levylle. Lätyskä
sisälsi bändin soittajille tärkeitä kappaleita, joista he tekivät cover-versiot.
Minä pidän tästä coverista alkuperäistä enemmän, vaikkei
siinäkään mitään vikaa ole. Tässä on policemainen epäkeskous ja eteenpäin vievä
voima valjastettu samojen rattaiden eteen ja sehän toimii. Toimihan se
Policellakin.
Three of a Perfect Pair muuten tarkoittaa saman asian kolmea puolta: sinun totuus, minun totuus ja absoluuttinen totuus.
”Pursue happiness with diligence” – tavoittele onnellisuutta
ahkerasti. Mitään muuta ei kappaleessa lauleta. Miksi tämä riittää?
Laulu on kirjoitettu bändin tuolloisen kirjanpitäjän
vaimolle. Tai paremminkin hänen muistokseen. Hän nimittäin kuoli vatsasyöpään
levytysvuonna. Tuo ensimmäinen ja ainut laulettava lause oli kyseisen vainajan
elämänohje.
Mastodonin kappaleeksi tämä on hyvin rauhallinen. Ja
silloiseen tyyliin yllättävän melodinen. Bändin rosoisuus kuuluu, mutta
kauniilla tavalla.
Tuota kappaletta kuuntelin silloin yrittäessäni nukuttaa tytärtäni. Meni se hyvin hänelle elämänohjeeksikin.
Mastodon on jännä bändi. Se harvemmin kutsuu kuuntelemaan. En
tiedä miksi se on jotenkin sellainen möykky, johon ei viitsi tarttua. Kuitenkin
silloin, kun sitä kuulee tai ihan tarkoituksella kuuntelee, se aina säväyttää.
Taiten tehtyä musiikkia siis.
Jaguar God löytyy vuoden 2017 Emperor
of Sand -albumilta. Vaikka kyseessä on metallibändi, on Mastodonin surisevien
kitaroiden alla usein hyvin taidokkaitakin melodioita. Välillä jopa ihan
beatlesmäisiä harmonioita.
Jaguar God on rauhallinen ja vanhemman progen jalanjälkiä
seuraileva sävellys, johon on vain lisätty kitaroihin säröä. Kaunista ja
tyylikästä työstöä, jonka voin kuunnella aina.
"Onpa ankeat kitarasoundit!" Tämä oli ensimmäinen mielipide tätä levyä ensi kertaa kuullessani. Kaverini sai tämän syntymäpäivälahjaksi ja ajan tavan mukaan kopioin sen kasetille. Tätä kasettia sitten kuunneltiinkin jonkin verran.
Harva varmaan kyseenalaistaa bändin soitto- ja laulutaitoa. Jokaista instrumenttia käsittelee yksi genrensä ehdottomista kärkinimistä. On soittotaidoista riippumatta helkatin vaikea tehdä tarttuvaa power metallibiisiä, vaikka se progressiivista olisikin.
Evolution on ehdottoman hyvä aloitusbiisi albumin intron jälkeen tällä levyllä. Oiva sisäänheittäjä Atlantiksen tarun tunnelmiin ja riittävän helppo sävellys ennen progempia kiemuroita.
Arcane Roots tuli tutuksi silloin, kun
valmistelin albumeiden top100-listaa. Tämä bändi jännästi sekoittaa
teknoelementtejä progemetalliin.
Tämän orkesterin progeilu ei mene turhaksi kikkailuksi, vaan
pysyy hyvin kasassa. Säkeistön riffi on sopivasti hämmentävä ja yökerhonosto
ennen kertsiä toimii mainiosti. Pidän kokonaisuudessaan kappaleen kylmyydestä
ja sellaisesta teräksisestä voimasta, joka pakottaa auton huimiin
ylinopeuksiin.
Orkesteri tulee Briteistä ja on muidenkin kappaleiden osalta
tutustumisen arvoinen.
Awake on tosiaan ensimmäinen proge-levy, jonka olen omistanut. Sen
jälkeen tarkoituksellisen haastavasta musiikista on jotenkin tullut omaa kuunteluani
paljon määrittävä tekijä. Nyttemmin olen siltä puolelta päässyt osittain
takaisin normimaailmaan, vaikka se meinaa välillä vetääkin takaisin.
Awakella on vielä Kevin Moore koskettimissa ja se tarkoittaa
yhtä kuin kiinnostavaa kosketinpuolta. Sellaisella
hyvällä ysäritavalla. Moore on työstänyt myös Space-Dye Vestin.
Kappale sai inspiraation, kun Moore katseli basisti John
Myungin tyttökaverin vaatekatalogia, jossa tytöllä oli päällään space dye vest
eli liivi, jossa kangas on limittäin niin, että se antaa vaikutelman monista väreistä.
Ei siis käytännössä mitään tekemistä avaruuden kanssa. Moore on kertonut kokevansa
rakastumisen tunteen tuohon kuvan tyttöön ja kirjoittaneensa kappaleen siitä.
Ihme kyllä James LaBrien ääni
riittää tällä kertaa tunnelman ylläpitoon, eikä häiritse kappaletta. Muukin
soitto on taattua Dream Theateria ja toistaa Awake-levyllä muuallakin kuultuja
teemoja.
Tämä on sellainen kevättalven kappale. Kun tiet ovat kurassa päivällä, mutta illat vetää vielä pakkasen puolelle. On valoisaa ja raikasta.
En kyllä muista miksi bändiin tutustuin. Sen muistan, että veljeni osti levyn, jossa oli yksi hyvänkuuloinen biisi. Se oli Teargas. Olisiko yllättäen ollut sitten bändimme rumpali, joka suositteli The Great Cold Distancea.
Soil's Songissa mukaansa imee bändille tyypillinen vähäeleinen, mutta mieleenjäävä melodia. Laulusävelkulut eivät montakaan sävelaskelta vaihdu, mutta pienellä skaalalla pystytään tekemään ihmeitä. Ainahan Katatonia pystyy.
Livenä bändi on melkoisen tylsä katsella, vaikka soittamaan ja eritoten laulamaan kykenevätkin. He eivät nimittäin turhia liiku. Renkse on kuin liimattu lavaan kiinni, eikä hänen kasvojaan ole keikalla nähty vuoden -95 mm-finaalin jälkeen.
Niin kuin kappaleen otsikko jo kertoo, on biisissä mainen meno. Jäinen, kylmä, kynnöspelto. Vähän lunta vaoissa, joihin kumisaappaat osittain uppoavat. Varpaita palelee, sormet on jäässä ja moottorisahasta käynnistysnaru poikki.
Sanoja on varmaankin soviteltu kauan. Varsinkin kertosäkeen rimmaus on hienoa. Ei niissä genren sanoihin mitään ratkaisevaa sisällöllistä eroa ole, kunhan on vain melodiaan hienosti istutettu.
Läpi kappaleen huomion vangitsee vastaanhangoitteleva, mutta hypnotisoiva rumpukomppi. Samoin tunnelma ja sanojen sovitus on kylmää ja etäistä, kuitenkaan kauneuttaan salaamatta.
Maynard James Keenan tuntui aikanaan hyvin oudolta tyypiltä.
Jopa jollain tasolla pelottavalta. Samaan bändiin kun lyötiin vielä Billy
Howerdel ja Smashing Pumpkinsin Iha, niin joha!
Bändin auktoriteetteja vastustava pohjasoundi kuuluu läpi
kaikissa kappaleissa. Fear-bändin
Let’s Have a War on minusta pirun kova cover-veto! Harvalta bändiltä
onnistuu coverin tekeminen, niin, että se kuulostaa enemmän omalta biisiltä
kuin kopiolta jostain toisesta. Coverointi pelkällä "soitetaan se
säröllä" -tyylillä on yhtä uskottavaa kuin nimmarin väärentäminen
hiilikopiopaperilla. Tästä tyylistä A Perfect Circle on kaukana ja kaukana se
on Fearin hc-punkistakin.
Kappale löytyy eMOTIVe-albumilta, eikä lie ihan sattuma,
että albumi sattui ilmestymään vuoden 2004 USA:n pressanvaalien kanssa yhtä
aikaa. Tätä kuunnellaan baarissa tai kahvilassa kuulokkeet päässä. Katsellaan
ikkunasta joulukiireissään loskassa kulkevia ihmisiä.
In Search of Truthilla laulaja-kitaristi Tom S. Englundin karhea ääni tulkitsee levyn teemaa joukossamme liikkuvista avaruuden muukalaisista. Se onnistuu erittäin hyvin. Koko äänimaisemaan sisältyy Maailmojen sota -tyyppistä kauhua, mutta myös surussa viipyileviä painotuksia.
Studioon lähdettiin ilmeisesti ilman ainuttakaan valmista kappaletta tai edes aihiota. Kymmenennen päivän koittaessa oli valmis tämä albumi, joka sisälsi useita onnistuineita kipaleita. Watching The Skies on sieltä parhaasta päästä. Pidän erityisesti sen tempovaihteluista ja tavasta, jolla kappale kertosäkeeseen lähtee.
Automusiikkia pimenevään iltaan. Tieväli omissa mielikuvissani on Jalasjärvi-Peräseinäjoki, kyydissä nukkuvat kaverit ja pientareella näkymättömät hirvet odottamassa parasta paikkaa juosta eteen.
The Drapery
Falls on lähellä folk proge rockia. Siinä varsinaista metallia on vähän.
Ainakin Opethin katalogiin verraten.
Se on rauhallinen ja pehmeä, mutta samalla hyvin surullinen kappale.
Tai en minä sanoista tiedä. Ei ole Opethin sanoitukset oikein koskaan
saavuttaneet ymmärrystä.
Sävellys on taidokas. Tuotantokin. Siihen auttanee se, että
puikoissa on Steven Wilson elämänsä kunnossa. Silloin, kun hänen soundinsa oli
proge rockissa tai metallissa SE juttu.
Tämä soi marraskuussa, kun pakkanen on kuurannut maan.
