Cynic on kaikkien djent-bändien esi-isä, jolle ne kaikki
edelleen saavat kumartaa ja syvään.
Cynic on kuin lihaa, jota pitää hauduttaa todella pitkään, ennen kuin se
luovuttaa parhaan puolensa aistittavaksi.
Musiikillisesti se on kuin ruuanlaitto-ohjelmien
makujentunnistustehtävä. Sitä pitää maistella monen monta kertaa, ennen kuin
voi sanoa, mistä soppa koostuu. Nopealla vilkaisulle se näyttää helpolta
progemetallilta, mutta lopulta se on kuin bouillabaisse-keitto, joka muodostuu
mielettömän monesta eri raaka-aineesta. Vaikka lilluvatkin aika vahvassa
metalliliemessä.
Sean Malonen nauhattomat bassot ovat hyvin vahvasti esillä.
Paul Masvidalin laulu kuulostaa siltä, kuin olisi koko ajan kolmeääninen stemma
menossa. Ja voihan se ollakin. Sean Reinertin rummut taas ovat hajautettu
jännästi niin, että sieltä tulee diskanttia ja hyvin matalaa bassotaajuutta.
Nauhaton basso ja kitara kun hoitaa tuon keskiosaston. Alaa harrastaneiden
mielestä tämä oletus on varmaan hyvin heikko, mutta siltä se kuulostaa.
Suuri harmi on se, että niin rumpali Reinert kun basisti
Malonekin kuolivat äskettäin.
Sävellystä on oletetusti mietitty kauan ja siirtymiä on
hiottu tuntikaupalla. Melodiat ovat omaperäisiä. Ne voisivat toimia jopa
Flow-festareilla riisutumpina versioina. Yliluonnollinen bassokikkailu vie
välillä pohjaa hyviltä melodioilta. Se on osittain jopa kikkeliheviosastoa.
Tämä tekee levystä myös mielenkiintoisen. Se on se vähän omituisempi mauste,
joka vaatii totuttelua.
Jos kaipaa uutta ruokalajia, johon ei heti kyllästy, niin
tässä on teille avokadopasta. Itse voitte päättää, missä tilaisuudessa tämä
parhaiten maistuisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti