In Rainbowsilta tämä on. Levyhän myytiin vapaalla maksulla eli sait valita paljon siitä halusit pulittaa, vai et mitään. maksoin 4,19e.
Radiohead oli bändi, josta ei saanut tykätä yläasteella. Enkä tosiasiassa tykännytkään, vaikka sitä väkisin kuulinkin.
Joku vaan lopulta veti Radiopäätä kuuntelemaan. Nykypäivänä tämä on niitä harvoja bändejä, mitä voisi lähteä kauemmaksikin katsomaan. Hintelästi se vain tällä sektorilla on keikkaillut.
Kappaleessa ollaan jälleen itselleni tärkeän junnaamisen eli toiston parissa. Olenkohan vähän yksinkertainen? Intro on huminaa. Thom Yorke alkaa valmistautumaan lauluun. Bassotaajuuksilla liikkuva, sopivan rapea syntikkalinja nappaa mukaansa. Hiukan epäkesko sävelkulku, juuri sen verran, että ollaan sopivasti popin ja progen kynnyksellä. Soiton ei tarvitse olla mitään kikkailua. Yorke laulaa taas komeasti, sitä ei voi kiistää.
Sanoitus. Tuollaiset sanat riittävät minulle, kun tausta niille on hyvin tehty. Tai tärkeää on se, kuinka ne julki tuodaan. Yorke vaan on kova. Ei kovin, mutta kovimpien joukossa.
Lopun pianokilkatus. Joskus se toimii. Se ”joskus” löytyy tästä kappaleesta.
Tämä kappale lipuu aamuruuhkassa vierelle ja ajaa kanssasi samaa matkaa aina viimeiseen risteykseen asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti