Metallimusiikin olemus – 68. Undulaatit funkin ja bluesin parissa

BUDGIE - BANDOLIER (1975)

Bandolier-albumilla Budgie otti oudon harppauksen jonkinlaisiin folk- ja latinorytmeihin. Bändin rumpaliksi oli liittynyt Steve Williams ja muutenkin mentiin hiukan erilaisilla sävyillä kuin aiempien levyjen parissa oli totuttu.  

Alkumetallista oli tultu monimutkaisempaan ilmaisuun. Burke Shelley jatkoi edelleen kovia suorituksia mikin ja basson varressa ja näin teki myös kitaristi Tony Bourge. Albumin tempo on joka tapauksessa aika paljon rauhallisempi edeltäjiin verrattuna.  

Vaikkei albumin kappalemateriaali minusta olekaan kovin ihmeellistä, on albumi tehnyt aika rohkeita käännöksiä bluesin ja jopa funkin pariin. Onpa kappaleissa myös kitarariffejä, joskaan ei niin metallisia. Jokin tässä rohkeudessa on joka tapauksessa tenhonnut metalliväkeen, sillä albumin kappaleista I Can’t See My Feelingsiä on coveroinut esimerkiksi Iron Maiden. 

Bandolier nousi ehkä hiukan popimpana Brittien listalla jopa sijalle 36. Tällä albumilla on varmasti paikkansa sellaisena tyylillisenä raja-aitojen murtajana, mutta ei se metalli-ihmisille ehkä niin loistavana aukea.  

Kuva: oldrocknews.com

Toomion TOP200-biisit: 156. Shirley Bassey - Moonraker

Minä olen sen verran noita Bondeja katsonut, (niin kuin varmaan jokainen näinä uusintatulva-aikoina,) että Bond-biisejäkin listalla esiintyy. Kuuraketti eli Moonraker oli Roger Moore -elokuva vuodelta 1979. Moonrakerin tunnussävelmän piti olla alunperin Frank Sinatran heiniä. Se oli menossa myös Johnny Mathikselle. Nämä kuitenkin kieltäytyivät, kuten teki myös Kate Bush. Niinpä säveltäjä John Barry otti puhelimen kouraan ja soitti Basseyn Shirleylle vain pari viikkoa ennen äänitystä. "Mikä jottei!", vastasi Shirley ja tuli laulamaan.

Elokuva on itselleni erittäin legendaarinen, koska se on niitä harvoja, jotka meiltä löytyi VHS-nauhoituksena. On siis katsottu jokusen kerran. Kappale on hidastempoinen ja rauhallinen, mutta nerokkaasti Barry on saanut siihen avaruudessa leijumisen tunnelman vangittua. Eikä Basseyta parempaa Bond-laulajaa ole. Omalla listallani tämä oli taannoisessa Bond-listauksessa kolmen kärjessä.

<iframe width="560" height="315" src="https://www.youtube.com/embed/gt3oQN0cAv0" frameborder="0" allow="accelerometer; autoplay; clipboard-write; encrypted-media; gyroscope; picture-in-picture" allowfullscreen></iframe>

Metallimusiikin olemus – 56. Huumorilla Metallican esikuvaksi

BUDGIE - NEVER TURN YOUR BACK ON A FRIEND (1973)

Budgien kolmas albumi alkaa kuin historian siiville tiputettu Rage Against the Machine aloittaisi levynsä. Hetken kuunneltuaan, voi todeta ettei ole ihme, että Metallica on Breadfanin kovertanut vuonna 1987. Onhan tämä nyt selkeästi thrashin alkuaineista kehitelty soppa. Tuo coverointi oli myös Budgie-rumpali Ray Phillipsin elämän pelastus, sillä vararikon partaalla liikkunut Phillips sai Metallica-levytyksen jälkeen sen verran tekijänoikeusmaksuja, että nousi kurjuuksista takaisin elävien kirjoihin. Toisaalta on kyllä sanottava, että Budgie hakkaa rujoudessaan tuon Metallica-version selkeästi. Budgie kuulostaa pelottavammalta.

Kitaristi Tony Bourge jatkaa edelleen riffejä, jotka ovat vaikuttaneet monen raskaamman rokin esittäjän soittoon. Siinä on Morelloa, Hammettia, Mustainea... Vakuuttavaa jälkeä vuonna 1973. Rumpali Phillips hoitaa tonttinsa sooloja myöten komeasti, eikä Shirley Basseyta esikuvanaan pitävä Burke Shelley ole ollenkaan kehno laulaja.

Tekemisestä myös paistaa vilpitön ilo. Hommaa ei oteta niin vakavasti kuin esimerkiksi King Crimsonin voisi kuvitella tekevän. Esimerkiksi hauskasti nimetty You're the Biggest Thing Since Powdered Milk alkaa manowarmaisella bassottelulla ja jatkuu taitavasti soitettuna jamitteluna ihan loppuun asti.

Metalliyhteyksiä on vaikka millä mitalla. Ensiksikin albumin kannen on tehnyt Roger Dean, joka esimerkiksi Yesin kansitaidetta on luonut. Toiseksi albumi olisi sisältänyt Winston Churchillin puhetta vuodelta 1940, mutta lupa-asioiden vuoksi se kuitenkin poistettiin CD-versioilta. Tässäkin ollaan oltu metallin eturintamassa, sillä kyllä jokaisen proge-bändin kuuluu lainata jotain historiallista puhetta jollekin albumilleen.

Albumi on täysin kuunneltavaa raskaampaa rokkia ja jos soundit olisivat paremmat, olisi se helppo luokitella jopa metalliksi. Progressiivisuutta tältä albumilta ei siinä määrin löydy kuin monelta muulta tässä osiossa tavatulta bändiltä. Metalliin vaikuttava teos jo pelkän Breadfanin vuoksi se silti on. Tässäpä siis teille se.

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=orYr_dVnb48[/embed]

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=-adPtH68I9Y&list=PL1EAA48870BB2CE67[/embed]

Kuva: artrockstore.com

Metallimusiikin olemus – 43. Kuuden tonnin undulaatti

BUDGIE – BUDGIE (1971)

Hills Contemporary Grass oli nimi, jolla Budgie aluksi tunnettiin. Bändin perustivat vuonna 1967 laulaja-basisti Burke Shelley, kitaristi Tony Bourge ja rumpali Ray Phillips. Bändin nimi vaihtui kohta muotoon Six Ton Budgie ja lopulta se oli vain Budgie. Shelley halusi, että bändin nimi on täydellinen vastakohta musiikkityylille. Budgie eli suomeksi undulaatti.

Walesilaisbändin debyyttialbumi Budgie ilmestyi vuonna 1971. Se oli bluesiin nojaavaa, mutta selkeästi raskaampaa hard rockia. Voisi sanoa sen olevan Black Sabbathin kanssa aika samoilla linjoilla. Eikä se ihme olekaan, sillä tuottajana toimi myös Black Sabbathia tuottanut Rodger Bain.

Burke Shelleyn laulusoundissa on hyvin paljon samaa kuin Rushin Geddy Leen äänessä. Voisiko syynä olla osittain myös siinä, että molemmat soittavat bassoa? Pitää laulaa korkealta, että kuulee oman äänensä. Kuka tietää, mutta yhtäläisyyttä äänissä on. Melko oudosta suunnasta tulee Shelleyn oma esikuva. Hän on Bond-kappaleista tuttu Shirley Bassey. Valitettavasti mies ei enää aivoverenvuodon seurauksena pysty täysipainoisesti soittamaan ja laulamaan yhtä aikaa, mutta keikkailu ei ole loppunut.

Levyllä kitaran varressa esiintyvä Tony Bourge on ihan selkeästi raskaamman kitaramusiikin tärkeitä hahmoja, vaikkei häntä nimeltä tuntisikaan. Jerry Cantrell ja Josh Homme hänet ovat esikuvikseen toki maininneet.

Budgie-albumi on hiukan epätasainen, mutta pari helmeä löytyy. Nude Disintegrating Parachutist Woman on itse asiassa melkoista sahausta vähän Steppenwolfin ja Iron Maidenin hengessä. Siinä on ihan selkeästi kuultavissa metallin alkumuoto. Ei tarvitse kuin odottaa, että evät muuttuvat jaloiksi ja se kävelee maalle muuttuen heviksi. Rape of the Locksissa on tilutusta ja riffittelyä, kuten vähän hevimmässä Deep Purplessa.

Budgiella on kohtuullisen vähän mainetta niittäneestä nimestään huolimatta vankka ihailijakunta ihan metalliartistien parissakin. Metallica, Iron Maiden, Megadeth, Van Halen, QOTSA, Alice In Chains, jne… Moni näistä bändeistä on Budgien kappaleita esittänytkin, osa jopa levyttänyt.

Metallievoluutiossa Budgien musiikille on ehdottomasti oma paikkansa. Se on siellä The Doorsin ja Judas Priestin välimaastossa. Vähän ennen NWOBM-aaltoa. Ja jos ajankulua kiihdyttää tulee grunge metallikin äkkiä vastaan.

[embed]https://www.youtube.com/watch?v=MotjW5rWxVA[/embed]

[embed]https://open.spotify.com/album/0oUP2gjHQLjfAXWZVQh05n?si=S1gTBKRHT82O77E1g1E_xg[/embed]

Kuva: lahabitacion235.com