RUSH - 2112 (1976)
Alex Lifeson eli oikeammin Alexandar Zivojinovich oli Serbiasta tulleiden immigranttien lapsi. Nuorena hän soitteli viulua, mutta ihastui kuitenkin muun muassa Jimi Hendrixin, Pete Townshendin ja Jeff Beckin soittoon. Geddy Lee taas oli nuorena ihaillut Jack Brucea, John Entwistlea ja tietysti Paul McCartneya. Hän halusi musiikillaan näyttää nuorena leskeksi jääneelle äidilleen seuraavansa musikaalisen isänsä jälkiä.
Geddy Lee koki kummia vuonna 1968, kun luokkatoveri Alex Lifeson tuli pyytämään hänet juuri perustetun bändin laulajaksi. Alkuperäinen laulajalle Jeff Jonesille oli kaksi viikkoa sitä projektia ollut tarpeeksi. Bändi aloitti tiiviin harjoittelun ja hinkkasi soittoaan progempaan suuntaan.
Ensimmäinen rumpali John Rutsey vaikutti yhtyeessä vuoteen 1974, jolloin hänen oli lähdettävä terveysongelmien vuoksi. Järjestettiin koesoitto ja tilalle valittiin Neil Peart, josta tuli heti kättelyssä myös bändin pääasiallinen sanoitusmestari. Peart oli lähtöisin hyvästä perheestä ja oli pianon soiton kautta siirtynyt rumpuhommiin esikuvinaan vähemmän yllättäen Keith Moon, Ginger Baker ja John Bonham.
Rush julkaisi kolme melko kehnosti menestynyttä albumia. Levy-yhtiö toivoi radioon paremmin sopivia levyjä. Rush teki päinvastoin. 2112-levyn aloittaa yli 20 minuuttia kestävä nimikappale. Vaikka oletus oli muuta, tuli 2112 ensimmäinen bändin menestyslevyistä.
2112 on sävelletty hotellihuoneissa, keikkabusseissa ja takahuoneissa. Siitä vastasivat Lee ja Lifeson sen pohjalta, mitä Peart oli tunnelmissa ja sanoissa yrittänyt saada esiin. Albumin vastaanotto oli musiikillisesti hyvää. Se nousi kotimaassaan Kanadassa listavitoseksi ja myös USA:ssa 60:n tuntumaan.
Albumin teemasta palaute oli kuitenkin ristiriitaista. Nimikkoraita oli dystooppinen tulevaisuuskuvaus taiteen kieltämisestä. Kappale myös otti mallia Ayn Randin ajatuksista. Rand oli hyvin vahvan totalitärismin ja kommunismin vastustaja ja yksilönvapauden kannattaja. Kuulijoiden ja arvosteluiden tulkinnat saivat Rushin ja 2112-albumin näyttämään jopa äärioikeistolaiselta joissain arvioissa.
Rush on itselleni ollut aina hankala bändi. Geddy Leen ääni on kuin synnynkodin narisevat portaat, jotka ärsyttävät aina jonkin verran, mutta toisaalta kuuluvat tunnelmaan. Tämän levyn sävellykset eivät minusta ole niin mieleenjääviä, mutta soittotaitoahan ei voi kieltää. Rush iskeekin metallin kasvukäyrään vaarnansa lähinnä soittotaidon, jopa –virtuositeetin kautta. Hankala on 1980-luvun rumpaleita löytää, jotka eivät Neal Peartia ihannoisi. Metallibändeistä Rushia esikuvinaan pitävät ainakin Alice in Chains, Anthrax, Dream Theater, Meshuggah, Metallica, Queensrÿche, Rage Against the Machine ja Tool.
2112 on hieno albumi, mutta ei mieleenpainuva. Rushilla on parempiakin. Esimerkkinä toimikoon tuo avauskappale.
Kuva: loudersound.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti