Kun kävi ilmi, että Devin Townsend tekee neljän albumin projektin, niin tottahan sitä odotettiin kuin aurakuski lumentuloa. Kun kuultiin, että Ki-levy tulee olemaan rauhallinen ja rummuissa on joku vanha jarru, oli fiilis kun olisi riistakäristyksenä tarjottu sianlihaa.
Kuriositeettina levy tuli ostaa ja kuunnella. Ja kappas, ei se ollut ollenkaan kuraa. Hyvin vähäeleinen vain. Epä-Deviniä. Rauhallista, tasaista, matalasointuista.
Duris Maxwellin rummut vievät kirjaimellisesti junaa ja Devin, edelleen aika aliarvostettuna kitaristina, viihdyttää matkustajia. Devin on siitä (ja monesta muustakin) hullu, että uskaltaa pelata tavanomaisilla ja jopa korneilla riffeillä.
Terminalissa on jotain Bryan Adamsia. Jotain kuulasta ja jotain kasaria. Ei ehkä niin selkeää melodiaa, mutta sellaista ilta-autoilutunnelmaa, jossa ei voi tiirata puhelinta, vaan on pakko katsoa pihalle tai pitää silmiä kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti