TOOMION TOP100: 3. Devin Townsend - Physicist

Tuottaja: Devin Townsend
Julkaistu: 26.6.2000
Levy-yhtiö: HevyDevy

80. Japanissa. Samat soittajat kuin Strapping Young Ladissa.

Tämä albumi on ehkä suurin taitekohta minun musiikin kuuntelussa. Paljon se on vaikuttanut myös omaan soittotyyliin, vaikkei sitä mitenkään voi kosketinsoitinlevyksi kutsuakaan. Levyn ostin pelkästään erikoisen kansitaiteen takia. Progeilu oli silloin hyvin jees, joten luulin tätäkin kitaratilutteluksi. Sitä se ei ihan ollut. Kaikki oli muuttunut.

Levy mäjähtää käyntiin singermäisellä Namastella. Mitään sellaista en ollut kuullut. Toki Slayerit ja muut kohkaukset olivat tuttuja, mutta tämä oli muuta. Seuraavat kappaleet taotaan sellaista kyytiä sisään, että levyn päättävä Planet Rain kuulostaa hitaalta.

Energiaa ja raivoa on kannen alla niin, että osa pursuaa yli. Miksaus on outo. Devin Townsend itse ei sanojensa mukaan levystä tykkää juuri sen miksauksen takia. Itselleni se oli juuri se lamauttava asia. Muistan kun ensi kertaa otin CD:n kotelostaan ja työnsin soittimeen. Tarkoitus oli leppoisasti siivoilla huonetta teknisen kitarakikkailun lomassa. Siivosin huoneeni noin puolessa tunnissa. Sellainen energia soittimesta levisi.

Sävellykset ovat rautaa, tai tässä tapauksessa jotain sähkösinkittyä terästä. Toisena kuultavan Victimin alku on kohtuullisen jämäkkää tuuttausta. Miten lie Gene Hoglan pystyy paukuttamaan rumpuja sillä habituksella ja maiharit jalassa? Lopputuloksesta päätellen ilmeisen vaivattomasti, mutta ihmetellä sitä silti täytyy. Sanoituspuoli kertoo varmasti jostain muusta, mutta minulle se on täydellistä musiikkia juoksukisaan valmistautumiseen. Lähtöön kutsuvan pillin jälkeinen kahden minuutin jännitys tiivistyy lähes sietämättömäksi ennen kuin starttipistooli laukeaa.

Tällä levyllä termi ”äänivalli” on nimittäin hyvin lähellä konkretisoitua.

Material on hiukan positiivisempi perussävyltään. Sen mainiot torvet ovat juuri sitä ”jotain uutta”, mitä albumi musiikilliseen ajatusmaailmaani toi. Seuraavana tuleekin albumin huippukohtia eli Kingdom. Kai Devin itsekin Kingdomista jonkin verran tykkää, koska on sen uudelleen levyttänyt Epicloudille. Tämä alkuperäinen on vaan kovin paljon parempi versio. Tässä on enemmän hiomatonta särmää.

Kingdomissa on monta erinomaista yksityiskohtaa. Esimerkiksi sen raivokkaan säkeistön taustalla toimivat rummut. Kannattaa myös kuunnella 1.15 alkavan säkeistön välissä oleva pieni, mutta helvetin tärkeä isku kupuun. Tuotannollista nerokkuutta. Samalla kun lauletaan mahtipontiseen musiikkiin poikkeavasti, niin toimiihan se:

”OK, I know, I missed it
The point I mean, I missed it good
And if I could
Good God I would”

Viidentenä pauhaava Death osoittaa Devinin taidon laittaa todella äärimmäiseen biisiin hienosti sopiva, mutta silti kaunis kohta. Sävellyksessä on avustanut rumpali Hoglan, jolle biisin nimellä on muitakin merkityksiä. Mies kun on soittanut kahden levyn verran samoin nimetyssä ja kohtuullisen kovassa bändissä. Vaikka kappaleen sanat ovatkin moraalisesti epäilyttävät, on kappaleessa jotain hyvin aitoa. Kappaleen päälle mäiskitään puolentoista minuutin Devoid, jolla hämmentävyydestä huolimatta on täysin oikeutettu paikkansa albumilla.

Devinin mieletön äänenkäyttökapasiteetti tulee lähes parhaiten esiin The Complexissa, jonka ensimmäisen säkeistön aikana kuullaan kaikki mahdolliset tavat käyttää ääntä. Tässäkin kappaleessa rumpalimies Hoglan on mukana, jotenkin herrojen yhteistyö vain toimii pirun komeasti.

Irish Maiden ja Jupiter ovat vähän välipaloja, vaikka eivät huonoja olekaan. Varsinkin Jupiterissa on osoitus Devinin kyvystä säveltää tarttuvia melodioita. Kappaleen keskivaiheilla voi kuvitella laulajaksi Björkin ja siitä sitten hyvin sujuvasti siirrytään menevään ja rosoiseen rokkiin. Levyn viimeinen virallinen kappale Planet Rain viekin jo osittain tulevan Terrian maailmaan. Planet Rainista äiti sanoi, että sen tempo sopisi rivakkaan siivoamiseen.

Levystä huokuu stressi ja mitan täyteen tuleminen. Vaikka tekijä ei itse levystä perustakaan, on se minulle todellinen merkkipaalu. Progea voi olla ilman niplaamista. Moni tuohon asti kuuntelemani taidokkaasti soitettu musiikki oli hyvin erottelevaa. Tämä albumi antoi mahdollisuuden etsiä nyansseja tasaisemmastakin äänivallista. Ennen tätä tuli kuunneltua kaikkia soittimia erikseen. Tästä eteenpäin aina vain enemmän kokonaisuuden hahmottamiseen pyrkien. Se oli vapauttavaa. Tällä levyllä termi ”äänivalli” on nimittäin hyvin lähellä konkretisoitua.

Kuuntele missä vain, mutta eritoten autossa vaarallista ylinopeutta ajaen ja muuta liikennettä vaarantaen.

PARHAAT HETKET
Kingdom – Antaa parhaan kuvan koko albumin keskiarvosta.
Death – Tässä on jotain. En tiedä mitä, mutta jotain.

EI LÄHDE
Nimenomaan lähtee.

https://open.spotify.com/album/1VJu4UCjfFLwCGAIjQK9Fa