QUEEN - QUEEN II (1974)
Queenin ensi levy oli tehty hyvin lyhyessä ajassa. Siitä huolimatta niin onnistunut, että bändi sai kiertää keikkaillen pari vuotta. Kiertueen loppupuolella alkoi uuden albumin teko, johon oli huomattavasti enemmän aikaa ja tekniikkaa. "Halusimme viedä rock-albumin äänityksen uudelle tasolle", tuumi Brian May. Koko tekniikka oli siis käytössä.
Albumi jakautuu kahteen osaan. Vinyyliaikana ihan virallisesti kahteen puolen. Valkoiseen ja mustaan. Valkoinen on hempeää ja tunnerikasta fiilistelyä, kun taas musta on raskasta, progressiivista fantasiaa. Valkoinen on pääosin Mayn säveltämää ja musta taas Freddie Mercuryn tuotosta.
Albumi ei suurelle yleisölle sisällä minkäänmoisia klassikoita. Seven Seas of Rhye ehkä eniten soitettu. Se olikin tietoinen haku singleksi. Mustan puolen kappaleet ovat siitä huolimatta pääosin hienoja, monitahoisia sävellyksiä. Ehkä liiankin kimurantteja ollakseen hittejä.
Ogre Battle on nimeltään mielettämän korni. Samalla se on lähes raskainta 70-luvun Queeniä. Fairy-Feller's Master Stroke taas pohjaa samannimiseen tauluun. Ihan täyttä fantasiaa. Albumin "pääteos", The March of The Black Queen, on Mercuryn mukaan Queenin hankalimpia kappaleita sävellystyön puolesta. Synkkä, jopa ahdistavan synkkä Queeniksi. Siinä sekoitellaan useampaa tahtilajia ja vielä päällekkäin. Nevermore balladina on tälle täydellinen vastapari. Kaunis ja lyhyt.
Mayn mukaan aikalaiset, Led Zeppelin ja The Who tekivät periaatteessa samanlaista musiikkia, mutta enemmän riffeihin pohjautuen. Queenin tavoite oli olla älykäs ja soundiltaan monikerroksisempi ja säröisempi. Hyvin tämän allekirjoittamaan pystyy. On tässä teemaa myöten heviä ja metallia, vaikka sen arvo on huomattu vasta myöhemmin.
Albumi jakoi mielipiteitä. Jenkeissä ei pidetty, Briteissä pidettiin. Rumpali Roger Taylorin mukaan se johtui bändistä, ei levystä. Eikä varsinkaan albumin nimestä, jota Taylor inhosi. Queen ei ole koko olemassaolonsa aikana juuri tätä albumia soittanut. Mayn mukaan se on vaikea, eikä kappaleet hänen mielestään niin erinomaisia olleet, mutta musiikillisesti hän piti sitä Queenin elinkaaren suurimpana harppauksena eteenpäin.
Gunnareiden Axel Rose ja Smasharien Billy Corgan pitävät albumia yhtenä suosikkinaan. Queenia on ylipäätään pirun hankala ohittaa käsiteltäessä metallia tai raskasta rockia. Tai oikeastaan mitään valtavirrassa viihtynyttä musiikkia.
Tämä pitää kuunnella. Jokaisen. Se vaatii valkoisen puolen kahlaamisen, mutta pohja kenkien alla kovenee, kun päästään mustalle puolelle. Esimerkkikappaleena "pääteos".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti