Rollarit bändinä on minulle pääsääntöisesti kuin kärpäsen surinaa korvissa. Räkäistä ja vähän liian hidastempoista rokkia. Esi-isänä välttämätöntä, mutta tälle ajalle tarpeetonta.
Paint It, Black sen sijaan on aina toiminut. Tempoa on vähän liikaa, joten kappale kulkee kuin jarruton pyörä alamäkeen. Vaaran kera. Säkeistön takova melodia tekee tästä maanisen ja sekopäisen.
En tiedä onko Fast Shown Johnny Nice Painter saanut innoituksensa juuri tästä. Sketsissä taiteilija maalaa kaiken siihen asti maalaamansa mustaksi, kun kuulee sanan "musta".
Kappale on sävelletty vuonna 1966. Alunperin hidas tekele sai uuden muodon basisti Bill Wymanin versioidessa sitä uruilla. Lopulta siihen lisättiin vielä sitarin soittoa George Harrisonin innoittamana. Nimen kirjoitusmuoto vaihtelee, mutta sinkussa lukee Paint it, black.
Maailmalla Paint it Black oli kärkeä niin Jenkeissä luin Briteissä. Suomessa se ei ihan Dannylle pärjännyt, mutta kakkoseksi kuitenkin. Mitenpä sitä Dannylle...
Sanoitus on otos synkkämielisen miehen mietteistä. Jopa itsetuhoisen. Siihen Mick Jaggerin virittämätön ääni sopii. Muutenkin kappale on parempi kuin bändiltä yleensä sopii olettaa.
Joinain päivinä sadoista covereista suomalaisen Smackin versio tuntuu jopa paremmalta. Mutta jos kappale pitää kuulla, niin kyllä minä alkuperäistä suosin.
Paint it, black sopii eritoten syksyiseen tihkusateeseen. Hetkeen, jona hikinen mies odottaa seuraavan, pahaa oloa halveksivan juoksuvedon alkua. Hetkeen, jolla yritetään valheellisesti saada aivot luulemaan, että verenmaku suussa on hyväksi. Siihen se istuu.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=O4irXQhgMqg[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/0wzABO1igQsSy8cQ7dIeHK?si=3GrwkoWZSw60S1oG7y2V0w[/embed]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti