Rollarit bändinä on minulle pääsääntöisesti kuin kärpäsen surinaa korvissa. Räkäistä ja vähän liian hidastempoista rokkia. Esi-isänä välttämätöntä, mutta tälle ajalle tarpeetonta.
Paint It, Black sen sijaan on aina toiminut. Tempoa on vähän liikaa, joten kappale kulkee kuin jarruton pyörä alamäkeen. Vaaran kera. Säkeistön takova melodia tekee tästä maanisen ja sekopäisen.
En tiedä onko Fast Shown Johnny Nice Painter saanut innoituksensa juuri tästä. Sketsissä taiteilija maalaa kaiken siihen asti maalaamansa mustaksi, kun kuulee sanan "musta".
Kappale on sävelletty vuonna 1966. Alunperin hidas tekele sai uuden muodon basisti Bill Wymanin versioidessa sitä uruilla. Lopulta siihen lisättiin vielä sitarin soittoa George Harrisonin innoittamana. Nimen kirjoitusmuoto vaihtelee, mutta sinkussa lukee Paint it, black.
Maailmalla Paint it Black oli kärkeä niin Jenkeissä luin Briteissä. Suomessa se ei ihan Dannylle pärjännyt, mutta kakkoseksi kuitenkin. Mitenpä sitä Dannylle...
Sanoitus on otos synkkämielisen miehen mietteistä. Jopa itsetuhoisen. Siihen Mick Jaggerin virittämätön ääni sopii. Muutenkin kappale on parempi kuin bändiltä yleensä sopii olettaa.
Joinain päivinä sadoista covereista suomalaisen Smackin versio tuntuu jopa paremmalta. Mutta jos kappale pitää kuulla, niin kyllä minä alkuperäistä suosin.
Paint it, black sopii eritoten syksyiseen tihkusateeseen. Hetkeen, jona hikinen mies odottaa seuraavan, pahaa oloa halveksivan juoksuvedon alkua. Hetkeen, jolla yritetään valheellisesti saada aivot luulemaan, että verenmaku suussa on hyväksi. Siihen se istuu.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=O4irXQhgMqg[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/0wzABO1igQsSy8cQ7dIeHK?si=3GrwkoWZSw60S1oG7y2V0w[/embed]
Näytetään tekstit, joissa on tunniste The Rolling Stones. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste The Rolling Stones. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 18. helmikuuta 2018
tiistai 24. tammikuuta 2017
Metallimusiikin olemus – 19. Huumeiden ja naisseikkailuiden yhteistuloksena syntyi iätön albumiklassikko
The Rolling Stones oli jo aikaisemmilla levyillään saavuttanut maailmanlaajuisen suosion. Briteissähän bändi oli ollut ensimmäisestä julkaisustaan asti kärkinimiä, mutta Sticky Fingers oli lähes jokaisessa maassa listaykkönen. Jotain piti keksiä, joten pojat ottivat ja lähtivät maailmalle nauhoittelemaan tulevaa albumia.
Keith Richards oli vuokrannut asumuksen Nellcôtesta läheltä Nizzaa. Mick Jagger vietti aikaansa uuden morsiamensa kanssa Pariisissa, joten koko poppoo oli sijoittunut Ranskan maalle. Bändin organisatorinen liidaaja ja sovinnaisin jäsen, basisti Bill Wyman, yritti pitää nauhoitukset pyörimässä säännöllisesti. Siitä ei kuitenkaan tahtonut tulla mitään. Tämä johtui pääasiassa Richardsin päivittäiseksi muuttuneesta heroiinin käytöstä ja Jaggerin naisseikkailuista.
Kaikesta kaaoksesta huolimatta parin vuoden nauhoitusten tuloksista saatiin kasattua jopa tuplalevy. Tämä lienee lopulta mitä eniten Jimmy Millerin ja Bill Wymanin ansiota. Kaikesta edellä mainitusta johtuen soundit ja äänitysten taso vaihtelevat kappaleesta toiseen. Käytännössä aineiden läsnäolo on osassa biiseissä enemmän havaittavissa kuin toisissa.
Esimerkkialbumi Exile on The Main Street (1972) oli ja on pirunmoinen klassikko sekä maailmanlaajuinen menestys. Musiikkityyli on blues rockia ja garage rockia ja rock n’ rollia. Metalliin kytkeminen on jälleen haastavaa. Rollareiden blues ei ole niin vaarallista kuin tämän listan alussa olevien blues-artistien blues. Rock on kyllä rosoista, mutta ei varsinaisen raskasta. Ehkä tämä eniten kuitenkin viittaa tuohon rock-maailmaan juuri tekotavoiltaan ja jäsenten alituisella säätämisellä. Tällä albumilla metalliviite voisi olla vaikka Shake Your Hips, joka kuulostaa täysin ZZ Topin vuotta myöhemmin julkaistulta La Grangelta. Sattumaksi tuota ei voine sanoa.
Kuten jo aiemmin on tullut ilmi, Rollarit ovat rockiin vaikuttaneet paljon. Nykymusiikki on sille jotenkin velkaa, halusi tai ei. Albumi ei itselleni iske. Se on liian pitkä, tupla kun on. Muutamia hyviä pistoja, mutta sekava paketti. Jälleen täytyy sanoa, että sen musiikillinen arvo on hyvin paljon kytköksissä omaan aikaansa, jota en ole elänyt.
Biisiesimerkkinä Rip This Joint, josta välittyy levyn musiikillinen tunnelma. Jaggerin liikehdinnästä versus muiden seisoskelusta voi sitten muodostaa käsityksen äänitysten tunnelmasta.
https://www.youtube.com/watch?v=TB-bremDd5k
https://open.spotify.com/album/5T5FSDZHbXIQlwihGwXn3X
Keith Richards oli vuokrannut asumuksen Nellcôtesta läheltä Nizzaa. Mick Jagger vietti aikaansa uuden morsiamensa kanssa Pariisissa, joten koko poppoo oli sijoittunut Ranskan maalle. Bändin organisatorinen liidaaja ja sovinnaisin jäsen, basisti Bill Wyman, yritti pitää nauhoitukset pyörimässä säännöllisesti. Siitä ei kuitenkaan tahtonut tulla mitään. Tämä johtui pääasiassa Richardsin päivittäiseksi muuttuneesta heroiinin käytöstä ja Jaggerin naisseikkailuista.
Kaikesta kaaoksesta huolimatta parin vuoden nauhoitusten tuloksista saatiin kasattua jopa tuplalevy. Tämä lienee lopulta mitä eniten Jimmy Millerin ja Bill Wymanin ansiota. Kaikesta edellä mainitusta johtuen soundit ja äänitysten taso vaihtelevat kappaleesta toiseen. Käytännössä aineiden läsnäolo on osassa biiseissä enemmän havaittavissa kuin toisissa.
Esimerkkialbumi Exile on The Main Street (1972) oli ja on pirunmoinen klassikko sekä maailmanlaajuinen menestys. Musiikkityyli on blues rockia ja garage rockia ja rock n’ rollia. Metalliin kytkeminen on jälleen haastavaa. Rollareiden blues ei ole niin vaarallista kuin tämän listan alussa olevien blues-artistien blues. Rock on kyllä rosoista, mutta ei varsinaisen raskasta. Ehkä tämä eniten kuitenkin viittaa tuohon rock-maailmaan juuri tekotavoiltaan ja jäsenten alituisella säätämisellä. Tällä albumilla metalliviite voisi olla vaikka Shake Your Hips, joka kuulostaa täysin ZZ Topin vuotta myöhemmin julkaistulta La Grangelta. Sattumaksi tuota ei voine sanoa.
Kuten jo aiemmin on tullut ilmi, Rollarit ovat rockiin vaikuttaneet paljon. Nykymusiikki on sille jotenkin velkaa, halusi tai ei. Albumi ei itselleni iske. Se on liian pitkä, tupla kun on. Muutamia hyviä pistoja, mutta sekava paketti. Jälleen täytyy sanoa, että sen musiikillinen arvo on hyvin paljon kytköksissä omaan aikaansa, jota en ole elänyt.
Biisiesimerkkinä Rip This Joint, josta välittyy levyn musiikillinen tunnelma. Jaggerin liikehdinnästä versus muiden seisoskelusta voi sitten muodostaa käsityksen äänitysten tunnelmasta.
https://www.youtube.com/watch?v=TB-bremDd5k
https://open.spotify.com/album/5T5FSDZHbXIQlwihGwXn3X
maanantai 23. tammikuuta 2017
Metallimusiikin olemus – 18. Albumiklassikko, jolla jenkkien blues sulautettiin eurooppalaiseen rock-musiikkiin
The Rolling Stonesia on vaikea mieltää metalliksi. Siellä on kyllä raaempiakin hetkiä, mutta genrehän on vahvasti perinteisen rockin ja bluesin välimailla.
Sticky Fingers julkaistiin vuonna 1971. Se liikkuu pääasiassa tuolla yllä kuvatulla genreotsikolla. Albumilla on legendaarinen farkkujen vetoketju-kansi, jonka suunnitteli Andy Warhol. Albumin on tuottanut jo edellisessä jutussa mainittu Jimmy Miller. Taustat ovat siis enemmän kuin kunnossa. The Whon Pete Townshend löytyy taustalaulajien joukosta, Ry Cooder slide-kitarasta sekä Billy Breston uruista.
Rollarit aiheuttivat ihailua ja pahennustakin. Keith Richards ja Mick Jagger olivat ja ovat vaikuttava kaksikko. Kumpikin on elintavoillaan liikkunut vahvasti rajamailla. Habitus ja kommentit ovat aikojen saatossa tehneet heistä yhden tunnistettavimmista keulahahmoista. Sävellyksissä on monipuolisuutta. Jousisovituksia, siirtymiä, koukkuja. Osasta kappaleista löytyy The Allman Brothersia, jopa Santanaa. Sanoituspuolella jopa pahuutta. Onhan Bitch kappaleen nimenä tuolle ajalle ilmeisen raaka.
Levyn anti metallille pitää hakea hiukan kaukaa kiertäen. Osa kappaleista on riffivetoisia ja Richardsin kitarasoundi on rouhea, mutta komea. Kitarapätkät ovat kaiken kaikkiaan yllättävänkin onnistuneita. Esimerkiksi Sway-biisissä on jopa tilutteleva kitarasoolo. Monesti Richardsia pidetään huonona soittajana, mutta en minä tämän levyn perusteella häntä nyt niin onnettomaksi sanoisi. Onko Kirk Hammett omassa genressään juuri sen kummoisempi? Tekee tarvittavan.
Tältä levyltä en metalli-coverointeja löytänyt. The Rolling Stones on kuitenkin tarkistamattakin monen myöhempien aikojen bändille esikuva tai tien näyttäjä, vaikkei bändit sitä myöntäisikään. Albumina tämä on ihan hyvää rockia. Varmasti omana aikanaan aivan toista luokkaa.
Biisiesimerkkinä Wild Horses, joka toimii ehkä power balladina, jos oikein pinnistää ajattelua metallin suuntaan.
https://www.youtube.com/watch?v=Xb3fZmkzy84
https://open.spotify.com/album/3i3imP9g6gCc6VzeeyduXZ
Sticky Fingers julkaistiin vuonna 1971. Se liikkuu pääasiassa tuolla yllä kuvatulla genreotsikolla. Albumilla on legendaarinen farkkujen vetoketju-kansi, jonka suunnitteli Andy Warhol. Albumin on tuottanut jo edellisessä jutussa mainittu Jimmy Miller. Taustat ovat siis enemmän kuin kunnossa. The Whon Pete Townshend löytyy taustalaulajien joukosta, Ry Cooder slide-kitarasta sekä Billy Breston uruista.
Rollarit aiheuttivat ihailua ja pahennustakin. Keith Richards ja Mick Jagger olivat ja ovat vaikuttava kaksikko. Kumpikin on elintavoillaan liikkunut vahvasti rajamailla. Habitus ja kommentit ovat aikojen saatossa tehneet heistä yhden tunnistettavimmista keulahahmoista. Sävellyksissä on monipuolisuutta. Jousisovituksia, siirtymiä, koukkuja. Osasta kappaleista löytyy The Allman Brothersia, jopa Santanaa. Sanoituspuolella jopa pahuutta. Onhan Bitch kappaleen nimenä tuolle ajalle ilmeisen raaka.
Levyn anti metallille pitää hakea hiukan kaukaa kiertäen. Osa kappaleista on riffivetoisia ja Richardsin kitarasoundi on rouhea, mutta komea. Kitarapätkät ovat kaiken kaikkiaan yllättävänkin onnistuneita. Esimerkiksi Sway-biisissä on jopa tilutteleva kitarasoolo. Monesti Richardsia pidetään huonona soittajana, mutta en minä tämän levyn perusteella häntä nyt niin onnettomaksi sanoisi. Onko Kirk Hammett omassa genressään juuri sen kummoisempi? Tekee tarvittavan.
Tältä levyltä en metalli-coverointeja löytänyt. The Rolling Stones on kuitenkin tarkistamattakin monen myöhempien aikojen bändille esikuva tai tien näyttäjä, vaikkei bändit sitä myöntäisikään. Albumina tämä on ihan hyvää rockia. Varmasti omana aikanaan aivan toista luokkaa.
Biisiesimerkkinä Wild Horses, joka toimii ehkä power balladina, jos oikein pinnistää ajattelua metallin suuntaan.
https://www.youtube.com/watch?v=Xb3fZmkzy84
https://open.spotify.com/album/3i3imP9g6gCc6VzeeyduXZ
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)