The Rolling Stones oli jo aikaisemmilla levyillään saavuttanut maailmanlaajuisen suosion. Briteissähän bändi oli ollut ensimmäisestä julkaisustaan asti kärkinimiä, mutta Sticky Fingers oli lähes jokaisessa maassa listaykkönen. Jotain piti keksiä, joten pojat ottivat ja lähtivät maailmalle nauhoittelemaan tulevaa albumia.
Keith Richards oli vuokrannut asumuksen Nellcôtesta läheltä Nizzaa. Mick Jagger vietti aikaansa uuden morsiamensa kanssa Pariisissa, joten koko poppoo oli sijoittunut Ranskan maalle. Bändin organisatorinen liidaaja ja sovinnaisin jäsen, basisti Bill Wyman, yritti pitää nauhoitukset pyörimässä säännöllisesti. Siitä ei kuitenkaan tahtonut tulla mitään. Tämä johtui pääasiassa Richardsin päivittäiseksi muuttuneesta heroiinin käytöstä ja Jaggerin naisseikkailuista.
Kaikesta kaaoksesta huolimatta parin vuoden nauhoitusten tuloksista saatiin kasattua jopa tuplalevy. Tämä lienee lopulta mitä eniten Jimmy Millerin ja Bill Wymanin ansiota. Kaikesta edellä mainitusta johtuen soundit ja äänitysten taso vaihtelevat kappaleesta toiseen. Käytännössä aineiden läsnäolo on osassa biiseissä enemmän havaittavissa kuin toisissa.
Esimerkkialbumi Exile on The Main Street (1972) oli ja on pirunmoinen klassikko sekä maailmanlaajuinen menestys. Musiikkityyli on blues rockia ja garage rockia ja rock n’ rollia. Metalliin kytkeminen on jälleen haastavaa. Rollareiden blues ei ole niin vaarallista kuin tämän listan alussa olevien blues-artistien blues. Rock on kyllä rosoista, mutta ei varsinaisen raskasta. Ehkä tämä eniten kuitenkin viittaa tuohon rock-maailmaan juuri tekotavoiltaan ja jäsenten alituisella säätämisellä. Tällä albumilla metalliviite voisi olla vaikka Shake Your Hips, joka kuulostaa täysin ZZ Topin vuotta myöhemmin julkaistulta La Grangelta. Sattumaksi tuota ei voine sanoa.
Kuten jo aiemmin on tullut ilmi, Rollarit ovat rockiin vaikuttaneet paljon. Nykymusiikki on sille jotenkin velkaa, halusi tai ei. Albumi ei itselleni iske. Se on liian pitkä, tupla kun on. Muutamia hyviä pistoja, mutta sekava paketti. Jälleen täytyy sanoa, että sen musiikillinen arvo on hyvin paljon kytköksissä omaan aikaansa, jota en ole elänyt.
Biisiesimerkkinä Rip This Joint, josta välittyy levyn musiikillinen tunnelma. Jaggerin liikehdinnästä versus muiden seisoskelusta voi sitten muodostaa käsityksen äänitysten tunnelmasta.
https://www.youtube.com/watch?v=TB-bremDd5k
https://open.spotify.com/album/5T5FSDZHbXIQlwihGwXn3X
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti