David Caruso asettaa aurinkolasit silmille ja Pete Townsendhin kitara rämähtää soimaan.
C.S.I. Miamin tunnusmusiikkina toiminut Won't Get Fooled Again oli siihen asti ollut minulle vain "ihan ok". Sarja kuitenkin iski, eikö vähiten siksi, että Caruso oli ollut niin NYPD Bluessa kuin Hill Street Bluesissakin. Siihen oli leikattu vielä niin sopivat pätkät, että kappaleesta on muodostunut ikuinen "älä skippaa" -klassikko.
1971 tehty Won't Get Fooled Again oli kantaaottava ja nimenomaan vallankumouksellinen teos myös syntetisaattorin takia. Se oli osa Tommyn menestyksen myötä Townsendhille pakkomielteeksi muodostunutta Lifehouse-teemateosta. Albumin piti kertoa orjuutetusta kansasta, jonka rock-konsertti pelastaa. Lifehouse jäi lopulta tekemättä, mutta moni kappale siltä jäi elämään. Suurin osa niistä julkaistiin Who's Next -albumilla.
WGFA:n leimallisimpia elementtejä ovat mahtipontiset kitarat ja hyvin progrehtava syntikkariffi. Myös lopussa tuleva Roger Daltreyn huuto on ikoninen. Tarinan mukaan sen nauhoitus kuului tien toiselle puolelle asti, ravintolaan, jossa muu bändi ruokaili. Myös rytmiryhmää kannattaa tarkkailla. John Entwistle vetelee melkoisia viivoja bassollaan samaan aikaan, kun lähes ilman haikkaa soittava Keith Moon räimii perunoita kellariin.
Pituudeltaan kappale on pitkä kuin historian kaksoistunti. Ei se kuitenkaan ole häiritsevä tekijä, vaikkei erilaisia osia niin paljon olekaan. Bändi on ollut tuohon aikaan vedossa. Myös tuotanto on onnistunut, sillä soundit kuulostavat edelleen hyviltä, joskin vähän hiljaisilta.
Aurinkoiseen elokuun iltaanhan tämä uppoaa kuin kuuma koira voihin.
[embed]https://open.spotify.com/track/0cJPLFrlV7TTCyPLupHzcH?si=ufEFkANpSj-K8NM3XyyCYg[/embed]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti