Axl. Ehkä eniten rock kaikista hahmoista. Todellakin se jätkä, josta äidit ei uskalla edes mainita. Ei mikään kultakurkku, mutta se tästä kovan tekeekin. Kuka tuolla äänellä vie itsensä maailman kovimmaksi rokkariksi, ansaitsee paikan siellä kyllä.
Slash. Ehkä eniten hieno hattu kaikista. Ei minkään maailman
virtuoosi, mutta Les Paul ja kitaraa rakasteleva soittotyyli. Jos jo miehen
varjo on tunnistettava, onko mikään väärin?
Soittotaito on riittävää. Ei se tässä ole itsetarkoitus. Ja
varmaan olisi 90-luvun puolivälissä ollut aika kovakin. Sävellys on
rock-sävellys, mutta sulava sellainen. Riittävät koukut, mutta riittävän
matalalla teknisellä tasolla, että voi aika tuubassakin ne läpi soittaa.
Sanat ovat tavallaan nerokkaat. Onko siinä jengisota-kannanottoa,
viihdemaailman kiroja vai mitä, mutta uskon, että suurin osa tarkemmin
kuuntelematta yhdistää sen sängyssä heilumiseen. Ja sehän toimii rokissa aina.
Meininkiä tästä ei puutu. Monelle on varmaan ensin tullut
video, sitten biisi. Minulle on aikoinaan käynyt toisinpäin. Video on silti
legendaarinen. Axl on tässä karpannut itsensä aika laihaan kuosiin. Kilttiäkään
ei vielä ole, mutta menoa on.
Jos debyyttialbumin eka biisi on tällainen, ja koko levy
jatkaa samaa linjaa niin onhan se kova. Rokkia ja rytinää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti