Ensikosketus tähän on Pulliaisen ja Agentsin instrumentaaliversiona, todennäköisesti Mitsubishi Galantin kasettimankasta. Kappale on kuitenkin lähtöjään Rauli Badding Somerjoen debyyttialbumin B-puolelta. Totuuden nimissä olen aika kauan luullut, että veisu on venäläinen käännös, mutta mitä vielä. Se on Raulin itsensä säveltämä ja sanoittama!
Tunnelma ja sanat ovat synkät, harmaat, suomalaiset. Mutta, kun se ei tässä tapauksessa haittaa. Olen myös alkanut pitää alkuperäisestä levytyksestä siinä määrin, että rankkaan sen ohi Agentsin, vaikkei se Kääriäisen esittämänäkään paljoa kympin biisistä puutu.
Tällä vuoden 1971 versiolla on kovettu soittajakokoonpano: Rauli laulaa, Antero Jakoila kitaroi, Arto Koskinen klähmii urkuja, bassoa soittaa Ilkka Willman ja rummuissa keikkuu legendaarinen Matti Oiling. Varsinkin rumpu- ja urkutyö maistuu kuin pannukahvi. Aidolta ja rouhealta.
Raulin hahmossa ja ulosannissa on yhtä aikaa jotain hyvin melankolista ja kohtalon takia myös hyvin surullista. Komea ääni ja melkoinen melodiantaju miehellä kuitenkin oli.
Kyllä tätä kuunnellessa pitäisi olla 1980-luvun lopussa, lähdössä väsyneenä ja nälissään Vaasan kansallisista kisoista noin klo 22:10 ajelemaan kohti kotia. Syksy olisi juuri alkamaisillaan.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=4ri7W40lAYE[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/2qIDlbmLILpU2mvpZk373R?si=Tyk5ZpUQR1WR43DAlIixiA[/embed]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti