JIMI HENDRIX EXPERIENCE - ARE YOU EXPERIENCED (1967)
Nyt sitten päästäänkin Jimi Hendrixiin. Hän on tähän asti läpi käydyistä ehkä eniten mainittu artisti. Varmasti koko metalligenren vaikuttavimpia artisteja. Toisaalta tässä on levyesimerkkinä The Jimi Hendrix Experiencen albumi. Näin ollen emme voi unohtaa myöskään bändin muita soittajia.
Jimi itse syntyi USA:ssa. Saatuaan vapautuksen armeijasta hän muutti Tennesseehen ja liittyi The Isley Brothersin taustabändiin. Ehti mies käymään myös täälläkin mainitun Little Richardin bändissä. Jimi itse ei ollut taustahommiin täysin tyytyväinen. Tilaisuus saada mainetta koitti, kun Chas Chandler näki Jimin esiintymässä ja ohjasi hänet muuttamaan Lontooseen. Vain muutaman kuukauden aikana Jimille oli kasattu bändi, jossa soitti rumpuja Mitch Mitchell ja bassoa Noel Redding.
Noel oli alun perin kitaristi, ja se kuului hänen soitossaan. Noel oli nopea oppimaan kappaleet ja hiuspehkokin sopi Jimin silmään, joten paikka bändissä oli ansaittu. Rumpuihin valittiin jazzia soitellut Mitch Mitchell. Valinta tiputti toisen vaihtoehdon, Aynsley Dunbarin pois. Tuskin hänkään kehno olisi ollut. Mitchellin soljuvat fillit täydensivät Jimin poukkoilevaa sävellystä ja soittoa mainiosti. Lopputuloksena oli aikansa superbändi, vaikkei nimistä kukaan ollut erityisen tunnettu ensimmäisen albumin ilmestyessä.
Are You Experienced (1967) on monesti arvioitu aivan kärkeen, vaikka mukaan olisi laskettu kaikki mahdolliset musiikkialbumit. Albumista tehtiin monia eri painoksia, joista USA:n versiota pidetään yleisesti parhaana. Tämä johtunee pitkälti siitä, ettei UK-versiossa ole Hey Joeta, Purple Hazea eikä The Wind Cries Marya. Jenkkiversion biisijärjestys on myös Jimin itsensä suunnittelema, joten käsitellään tässä yhteydessä sitä.
Albumia on vaikea kuunnella niin, että osaisi poimia sieltä ne uudet ja ajalle erikoiset elementit. Vaikka levy on jo vanha ja oikeastaan itseni ikäisille tosi vanha, on sen jostain syystä kuullut kymmeniä, ellei satoja kertoja. Hienoa rokkia. Pääasiassa. Purple Haze on sitä itseään, psyke-rokkia. Hey Joe ehkä yksi maailman parhaita biisejä. Metallilistaukseenkin sopiva, sillä se oli rajun sanoituksensa takia soittokiellossa monilla radiokanavilla. The Wind Cries Mary on ovela ja rauhallinen sävellys, joka paranee kerta kerralta. Fire, tuo monesti coveroitu kappale on sellaisessa asemassa myös metallipiireissä, että eihän se ihan kuraa voi olla. Levy on täynnä klassikoita, mutta myös tuntemattomammissa lauluissa on paljon hyvää.
Jos jollain, niin Jimillä on ollut metallin suhteen lusikka sopassa jo valmistusvaiheessa. Aika vähän on niitä bändejä tai kitaristeja, jotka eivät jotain kautta Jimiä pitäisi esikuvanaan. Hendrixin soittotyylissä oli jotain hyvin omaperäistä. Se sekoitti jopa jazz- ja funk-elementtejä valloilla olevaan psykedeeliseen rokkiin. Soitto perustui hyvin paljon improvisaatioon tai siltä kuulostavaan soittoon, vaikka kappaleita hiottiinkin tuhansia kertoja. Myös teknisesti hän oli eräänlainen innovaattori. Oli oikeastaan ihan sama, miten päin kitara käteen lyötiin ja silti soitto kulki. Jimi käytti taitavasti feedback- ja wah wah-efektejä. Eipä ihan heti tule mieleen parempaa wahin käyttäjää. Teknisen taidon lisäksi Jimi osasi sanoittaa, laulaa ja ennen kaikkea esiintyä. Ei se Yngwie J. Malmsteenkaan kitaroita palamaan sytyttäisi ilman Jimin esimerkkiä.
Albumi on omilla listoillani lähellä kärkeä, muttei ihan top-kamaa. On se silti sellainen, että melkein kaikilla itseään rock-fanina pitävillä se pitäisi hyllystä löytyä.
Laitan esimerkkikappaleeksi Hey Joen, vaikkei sävellys alun perin oma olekaan. Sillä pääsee kuitenkin tunnelmaan. Erityishuomio bändin yhteensoitossa. On muuten muutama komea filli ja bassoraita.
https://www.youtube.com/watch?v=rXwMrBb2x1Q
https://open.spotify.com/album/7rSZXXHHvIhF4yUFdaOCy9
Kuva: denofgeek.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti