Lieksasta käsin suoritetun menomatkan jälkeen ja pikaisen hotellille kirjautumisen perään hyppäsin mainiosti järjestettyyn bussikuljetukseen Järvenpään juna-asemalta Vanhankylän kartanon maisemiin, jotka siis tarjosivat mainiot puitteet kesäiselle rock-iltamalle. Busseja ajeli riittävästi, muutaman minuutin menomatkan aikana niitä näkyi ainakin viisi.
Alueelle käppäillessä Jocke Nyberg Rock Band jo soitti Summer of 69’ia. Setti oli bilebändihenkinen, josta erityisesti ilahdutti Huey Lewis & the Newsin Hip to Be Square. Se ei sentään jokaisen orkesterin listoille kuulu. Leppoisan roudaustauon jälkeen lavan valtasi Osmos Cosmos, joka soitteli niin ikään covereita mutta vahvemmin edeltävältä vuosikymmeneltä eli 70-luvulta. Heidän setistään jäivät mieleen encorena tullut Final Countdown sekä pahaksi korvamadoksi tarttunut Don’t You Want Me, The Human Leaguen klassikko vuodelta 1981.
Kellon lähestyessä iltakymmentä paikalle saapunut yleisö alkoi pakkaantua lavan eteen. Itse sain haalittua paikan ykkösrivistä aika keskeltä, mikä oli hieman yllättävää sillä muuten eturivi jäi varatuksi heti Osmos Cosmosin perään. Eppujen roudaus ja soundien testaus venähti hieman, juontajan mukaan siksi, että Aku oli hankkinut edellisenä päivänä uudet rummut joita viriteltiin hieman ennakkoon ilmoitetun showtimen ylikin.
Parilta viime vuodelta tuttu intronauha pärähti soimaan ja ensimmäisenä kuultiin Tien päällä taas. Erittäin hyvä juttu, että tämä viime vuodelta Kahdeksas ihme-levyn läpisoitoilta tuttu biisi on jäänyt avausbiisiksi tuoden virkistävää vaihtelua. Heti perään jatkettiin samaisen levyn klassikolla, erottamattomasti suomalaiseen kesäyöhön kuuluvalla Vihreän joen rannalla (kauan sitten).
Alkusetin biisejä oli myllätty mukavasti oikeastaan koko 2010-luvun melko vakiona pysyneistä asetuksista. Kolmas numero olikin yksi odotetuista, kun internetistä oli kuullut että vanha sotaratsu Pidetään ikävää oli nostettu taas esille. Viimeksi tämä oli mukana 2010-2011 ja riemastutti todella tällä kertaa. Samoissa tunnelmissa 1970- ja 80-lukujen taitteessa jatkoi myös Suomi-ilmiö, jonka kohdalle piti kännykkämuistiinpanoihin merkitä oikein huutomerkki: joskus kyseinen laulu on meinannut olla vähän läpisoitetun oloinen, mutta lauantai-iltana Järvenpäässä yleisön laulu kantautui yhtenä kovimmista.
Myös seurannut Pimeyden tango on totuttu kuulemaan aikaisemmin myöhemmin setissä, ja sekin oli itse asiassa 2010-luvulla pitkään paitsiossa biisilistoilta. Syyttä suotta, sillä olihan se albuminsa suurimpia hittejä vuonna 1984. ”Miten muuten voi mennä retroilussa pidemmälle, kuin siirtymällä seuraavaan vuoteen? Ja mikäs vuosi tulee vuoden ’84 jälkeen?” Eli ”Tangon” perään kuultiin nykyisin aina rouhea Vuonna ’85. Jos keikan jälkeen etsii Youtubesta yleisön kuvaamia keikkavideoita, niin joka keikalta löytyy pätkä tästä: yleisösuosikki!
Myöskään Afrikka, sarvikuonojen maa ei ole niin vakituinen vieras keikoilla kuin äkkiseltään olettaisi. ”Afrikka” tarjoaa kuitenkin miellyttävän variaation poikkeavalla sykkeellään ja viidakkorummuillaan sekä Pantsen soololla, jossa vilahtaa aina hieman tappingia. On viatonta ja kainoa harrastukseni ainoa oli illan kummallisuus-osastoa jota itse odotin, mutta biisi meni valitettavasti itseltäni melko lailla ohi erään keikallakävijän häiriköinnin takia, jota taltuttamaan tarvittiin useampikin järkkäri.
Yksi hyvän Eppu-keikan osatekijä on, että illan aikana pitää kuulla ainakin yksi biisi joka kertoo bändistä itsestään. ”Tämä kertoo meistä, vaikka sillä onkin Akun nimi”: Akun tehdas! Mainiota! Tehtaan rokkailun ja asiaankuuluvien bassosoolojen jälkeen rauhoituttiin komean Kun olet poissa myötä. Kylmiä väreitä nostattanut KOP on noussut viime vuosina omaksi keikkasuosikiksi biisin sisään rakennetun draaman kaaren myötä ja molemmat kitaristit saavat paikkansa loistaa: tällä kertaa intro venyi hieman ja Torvinen sai soitella täytteitään hieman normaalia enemmän, kun taas Pantse muunteli biisin normaalin kitarakompin kuviota ja hymyili kehitelmilleen itsekin.
Tästä alkoikin hittiputki. Murheellisten laulujen maa pitää tulla aina ja sitä yleisö odottaa. Vaikka senkin mieltää ehkä puhkisoitetuksi, niin keikoilla tulee laulettua joka sana mukana. ”Ryynien” perään, tällä kertaa poikkeuksellisesti ilman välispiikkejä, tuli seuraava helmi eli Joka päivä ja joka ikinen yö. Aikaisemmissakin keikka-arvioissa on tullut ihailtua tätä, mutta jälleen tapa jolla kitarat risteilevät ja koko paketti hehkuu ovat huikeita. Kesäyössä oli taas taikaa. Torvisella oli biisissä capo 5. nauhalla, joten tiedetään mitä todennäköisesti seuraa eli Puhtoinen lähiöni. Tämänkin kohdalla on muistiinpanoissa huutomerkki, sillä P2.L pääsi yllättämään. Keikkaversiossa on aina ollut hyvä rytinä, mutta nyt sitä oli napsu lisää. Lisäksi perinteisesti bassosoolona kuultu, alun perin levyllä vihellyssoolona oleva pätkä kuultiin nyt puhallettavalla melodikalla Ruusukallion toimesta!
Urheiluhullu ei kuulunut settiin viime kesänä, mutta nyt sitä on kuultu. Martti pääsi jälleen pullistelemaan silmissään nuoren Martin kiilto. Kiva oli kuulla tämäkin pitkästä aikaa. Lisää höyryä toi ainoa biisi, jonka olen jokaisella 20:lla Eppu-keikalla kuullut eli Kitara, taivas ja tähdet. Yhteislaulun määrä on tämän biisin kohdalla vakio: aina suuri. Pantse varioi mukavasti kitarakuvioita keikka toisensa jälkeen ja Akulta tuntuu joka kerta lähtevän lapasesta viimeisessä säkeistössä.
Tässä kohtaa keikkaa ei enää ylimääräisiä välihöpötyksiä käyty vaan heti perään lähti Tahroja paperilla. ”Tahrojen” pitää myös päästä yllättämään jotta se tehoaa parhaimmin ja nyt se olikin hieman ennalta-arvaamattomassa kohdassa biisilistaa. Kun tarkasti kuuntelee, niin onhan siinäkin selkäkarvat pystyyn nostava biisi. Kuten oli seuraavakin, aina keikan tunteellinen huippukohta Kaikki häipyy, on vain nyt. Tämän sovitus oli hieman keventynyt eikä ollut enää niin junnaava kuin esimerkiksi viime vuonna. Hieno veto, jota ei haitannut että Martti sääti hieman sanojen kanssa: riimipari piirtyvän-siirtyvän korvautui parilla siirtyvän-siirtyvän.
Pääsetin viimeisenä kuultiin sitten Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset. Mietin jo keikalla, että miten on mahdollista että se säväyttää joka kerta samalla lailla, olipa avausbiisi tai lopetusbiisi. Melkein jalat pettivät alta Torvisen aloitusriffin lähtiessä käyntiin ja hymy ei kaikonnut missään vaiheessa. Sen fiiliksen takia keikkoja kierretään. ”Repun” jälkeen bändi kaikkosi lavan taakse.
Encorea taputeltiin hetkinen, jonka jälkeen Martin sanoin ”tilaisuus teki varkaan”. Pantse pääsi nimittäin tulkitsemaan Baarikärpäsen. Siihenkään ei ole sen enempää lisättävää, aina se laulattaa ja piristää nähdä P mikin varressa. Minun puolestani tämän voisi soittaa joka keikalla. Heti perään raapaistiin liikkeelle ”Nietu” eli Njet njet, jossa Aku pääsi jälleen rouhimaan oikein isolla kädellä. Poikkeuksellisesti ohjelmassa ei kuitenkaan ollut lopun yhteislaulatusta, vaan biisi ajettiin alas suoraviivaisemmin ja siirryttiin suoraan illan viimeiseen, joka tällä kertaa oli Voi kuinka me sinua kaivataan. Senkin funktiosta on vuosien saatossa keskusteltu, mutta onpa vain keikalla aikamoinen teos. Yksinäisen kitaran säestyksellä alkava ja matkan varrella isommaksi ja isommaksi kasvava biisi kyllä on komea Martin loppukiljaisuineen ja Akun patarumpuineen. Joskus oli hankalampi sietää, mutta nykyisellään menee oikein hyvin.
Pari minuuttia yli puolentoista tunnin setin jälkeen iltama oli päätöksessään. Lavalta sain mukaan vielä biisilistan eikä takaisinpäin kulkeneissa bussijonoissakaan älyttömän kauaa tarvinnut jonotella. Hyvä että tuli taas lähdettyä, sillä kyllä kerran-pari kesässään pitää Eput ulkolavoilla kokea. Sinne se musiikki on monilta osin luotu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti