Bruce and the E Street band have played WIESS in it's entirety two times at a live show: first in Madison Square Garden, New York in 2009 and second time in Entertainment Centre, Brisbane in 2009. Before the act in 2009 Bruce initialized the album by saying, that it contains two different themes: half of the songs on the album take place in band's home corners in New Jersey (the songs are The E Street Shuffle, 4th of July, Asbury Park (Sandy), Wild Billy’s Circus Story and Rosalita (Come Out Tonight)), the other half being ”romantic ideas and fantasies about New York City: Kitty's Back, Incident on 57th Street and New York City Serenade.
The album starts with an almost soul-like song The E Street Shuffle. The horns sound more tunefuly than on the debut album that was released only half a year prior. The clarity of the production compared to ”Greetings” is clear: the band separates and plays tighter.
The text could be from the first record, but the composition is more organized. This also works as the band's signature song! ” The teenage tramps in skintight pants do the E Street dance and everything's all right”. In it's duration of four and a half minutes it's the shortest track on the album: there's action also in this one, however.
”Shuffle” was one of the first flashes of the latest incarnation of the E Street Band, when the band (extended with a horn section) performed in Jimmy Fallon's show in the spring of 2012. Old favourite got a new life with the new players!
WIESS's second song paints its canvas with different strokes than what the band has done before. 4th of July, Asbury Park (Sandy) plays delicately and finely, taking place in the E Street Band's home soil, Asbury Park. This was one of ESB's late organist Danny Federici's signature songs: the accordion played by “Phantom” creates it's own, inimitable rolling in the summer night.
“Sandy” anticipates the thematic of “an endless summer night” that surrounds the Born to Run-album released just a little more than year after WIESS. It's at the same time beautiful and wistful. The text has lots of imagery, like Springsteen used to do in his early days. Especially the last verse is dramatic in its own way, as only an electric piano accompanies:
Sandy, the angels have lost our desire for us
I spoke to 'em just last night and they said they won't set themselves on fire for us anymore
Sandy the aurora's rising behind us, the pier lights our carnival life forever
Oh love me tonight and I promise I'll love you forever
A beautiful song that is played in concerts every now and then. This one is also recorded as a great version on the live box Live/1975-85. In some internet forum there was a comment that when one listens one the version on that album, the song's “soul opens”. “Sandy” and the songs on this album's B-side have a lot in common with their atmosphere and imagery.
The third track, Kitty's Back, demonstrates the E Street Band at it's best. Meandering, at times pretty jazz-like piece is once again full of interesting characters and stories.
“Kitty” starts with a raw guitar solo, played by Springsteen himself with his legendary Fender (Telecaster body and Esquire neck). The sound of the guitar toned many legendary solos in the 70s.
After the intro almost all of the instruments tail off as only electric piano is alongside Bruce's singing. “Catlong sighs holding Kitty's black tooth”. Kitty's gone and things have changed.
“Since Kitty left with Big Pretty things have got pretty thin”. It feels like the song takes off right after the virst verse: “walking bass” starts to skitter and tempo condenses, but a second unruffled verse follows.
In the second verse playing-wise interesting things start to emerge. The tension is build with apposite chord selections, until the song shifts to a baffling section, that can almost be named as a chorus: “Ooh, what can I do, ooh, what can I do?”
Then we get to the solos. In the album version there's couple of them: David Sancious' organ piece, Bruce's own guitar solo and blowing of the horns. When played at concerts this section often extends to last minutes longer and the solos are shared with a big hand: all the way from the 70s until recent years the live versions may last closer to 20 minutes! Especially the piano solo by Roy Bittan is great at concerts (Bittan wasn't yet in the band when they recorded the album).
After the solo section there's some controlled chaos before the song gets back to verse and more peaceful mood once more after some nice organ playing. “So get right, get tight, get down”, because someone's back. ”Well who's that down at the end of the alley?” This enquiry also streches greatly in concerts.
”Kitty's back in town”. It sets the song on fire one more time. There's one more section in the end, that sums the song aptly into an utterance heard before: ”Ooh, what can I do?”...
Kitty's Back is the gem of the album's A-side, although all the others are Springsteen classics as well. The band plays as a great example of the power of the E Street Band and the text is early Bruce at his best. The live version is also worth listening: here's an example of the band playing ”Kitty” 40 years after its release. The before-mentioned solo section streches here out to 7 minutes, almost ten players get to play their solo... And there's even a snippet of ”Oh, Pretty Woman” there somewhere.
The A-side of the ”WIESS”-LP concludes with Wild Billy's Circus Story. WBCS starts with Bruce counting ”one, two, three, four” and instantly there's something unexpected as an effect: a tuba. The instrument works as a replacement for bass for the whole song. The instrumentation is reduced, there's only acoustic guitar, tuba and an accordion, which together create a light and airy soundscape.
The text is all about what the title says. In a circus story there's lots of characters from the industry: a machiner, a fire- and sword-eater, a midget, tightrope walker, human cannonball... The story is full of precise description.
The B-side of the LP is Springsteen at his most legendary, one of the best sides of records ever made. A trio of almost epic songs. It's good to remind that the songwriter was about 24 years old while writing them. Many consider that Bruce hasn't got to the same level later on his career.
Incident on 57th Street starts the second half. After a piano-intro the band comes in on a very 70s-like manner as Bruce plays a little solo. ”Incident” is always an event, when played live.
Spanish Johnny drove in from the underworld last night
With bruised arms and broken rhythm in a beat-up old Buick
But dressed just like dynamite
He tried sellin' his heart to the hard girls over on Easy Street
But they sighed "Johnny it falls apart so easy and you know hearts these days are cheap"
Bruce's singing and the band's simple playing hold the thing together. In a same way like on the first album's Spirit in the Night this one also teems original characters. In the lead roles are Spanish Johnny and Jane, whom Johnny loves in fall with.
Oh good night, it's alright Jane
Now let them black boys in to light the soul flame
We may find it out on the street tonight baby
Or we may walk until the daylight maybe
For some reason this love story between Johnny and Jane is pretty touching. "Spanish Johnny, you can leave me tonight but just don't leave me alone".
In the last verse, accompanied only by bass and drums, Johnny wonders where things are going to. He ends up going into the night and leaving Jane sleeping, saying that they may see each other again.
Good night, it's all right Jane
I'll meet you tomorrow night on Lover's Lane
We may find it out on the street tonight baby
Or we may walk until the daylight maybe
In the outro play both Bruce's guitar and David Sancious' piano, whose last notes link directly with the next song...
… Rosalita (Come out Tonight). Beginning with a guitar arpeggio, this one goes on right where the previous left off. Also saxophone jumps in right from the start.
The events take place in the same streets and similar feels. This time the object of interest is named Rosalita, or ”Rosie”. There's a party coming again and the narrator tries to assure ”Rosie” that she's the one almost desperately.
The lyrics of this song ramble like those on the first album. There's also some legendary lines here as well: ”I ain't here for business / I'm only here for fun” for example.
In the second verse the party's going strong and the whole section concentrates on them:
Jack the Rabbit and Weak Knees Willie, you know they're gonna be there
Ah, sloppy Sue and Big Bones Billie, they'll be comin' up for air
We're gonna play some pool, skip some school, act real cool
Stay out all night, it's gonna feel all right
So Rosie come out tonight, baby come out tonight
In the end of the section Bruce shares some life wisdom:
Windows are for cheaters, chimneys for the poor
Closets are for hangers, winners use the door
So use it Rosie, that's what it's there for
After a jam section that almost gets out of control the song goes on to the last verses through a saxophone riff. Rosie's parents don't dig the narrator because he plays rock'n'roll, but it has gotten him a record company deal so great, that Rosie should go with him: there won't be a second opportunity like that.
Rosalita jump a little lighter
Senorita come sit by my fire
I just want to be your love, ain't no lie
Rosalita you're my stone desire
The album ends with an epic of its on way, New York City Serenade. It opens with piano, but in a different way than the previous ”Incident”.
It almost feels like Sancious is trying different styles to introduce the song. Eventually he settles to a delicate mode, a beautiful progression of a few chords into which Bruce's acoustic guitar joins in a moment with congas played by Richard Blackwell.
”NYCS” is clearly the third song of the trilogy of the B-side on the album. It's atmosphere is fitting to end the record. There's again characters introduced in the text, main one being Billy, through whom events are described on the streets of New York. The midnight in Manhattan is no time to be cute, ”walk tall or baby don't walk at all”.
Dreams float in the air in New York as well, one has to only dare. You can shake away the street life, all you have to do is take a risk and get on the train: some do it, some don't.
There's nuances and changes of tempo in the composition. At times the band peals almost urgently and on the next moment there's only congas, tambourine, acoustic guitar and strings playing. The saxophone flavours the thing, but it's not on the leading role. The string arrangement is beautiful...
I could write a lot about especially this ending trilogy, but it would be pointless. It took years of listening these songs to outline the whole scene myself. It could be felt from the very beginning that there was something special about these songs, but I had to give them dozens and dozens of listens before the tones began to clarify. New York City Serenade gave in last: not until the summer of 2013, when during a cycle around Lieksa on a beautiful July evening the song's beauty dawned in it's full force. After that the song hasn't been the same.
The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle is a strong record, because it's weakest song (I'd say Wild Billy's Circus Story) is pretty good as well. The rest of the album is a jewel: it's sad that the audience didn't buy it. I have to admit that the songs don't sound like radio hits and many of them last pretty long. This meant, that Bruce had to follow his first two albums with a hit record or his recording career may be close to end. I'll get back to the outcome of this pressured situation, Born to Run, after a while...
http://open.spotify.com/album/1rmhti8uHw21LnaWMQy608Springsteenin kakkosalbumi The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle, eli lyhennetysti WIESS, julkaistiin syksyllä 1973, esikoisalbumi Greetings from Asbury Parkin ilmestyttyä saman vuoden keväällä. Ensilevyn rönsyily on kuitenkin kokenut melkoisen hioutumisen: samat elementit ovat selkeästi havaittavissa mutta huomattavasti hallitummin käytettyinä. Monien fanien mielestä kyseessä onkin yksi Brucen uran jalokivistä.
Bruce ja E Street Band ovat esittäneet WIESS:in kokonaisuudessaan kaksi kertaa viime kiertueillaan: vuonna 2009 New Yorkin Madison Square Gardenissa sekä 2014 Brisbanen Entertainment Centressä. Vuoden 2009 vedossa Bruce alusti levyä kertomalla. että sen voi jakaa teemoiltaan kahteen osaan: puolet levyn lauluista sijoittuvat bändin kotinurkille New Jerseyhyn (laulujen ollessa The E Street Shuffle, 4th of July, Asbury Park (Sandy), Wild Billy’s Circus Story sekä Rosalita (Come Out Tonight)), toisen puoliskon ollessa ”romanttisia ideoita ja fantasioita New York Citystä: Kitty’s Back, Incident on 57th Street sekä New York City Serenade lukeutuvat näihin.
Albumi käynnistyy lähes soulahtavissa merkeissä The E Street Shufflen sävelin. Torvet soivat sävykkäämmin kuin vain puoli vuotta aiemmin julkaistulla debyyttialbumilla. Tuotannon selkeys verrattuna edeltäjään pistää myös korvaan: bändi erottuu ja soitto soi tiukemmin.
Teksti voisi olla ensimmäiseltä levyltä, mutta sävellys on jäsennellympi . Tämähän on käytännössä bändin nimibiisi! ” The teenage tramps in skintight pants do the E Street dance and everything's all right”. Neljän ja puolen minuutin kestossaan tämä on albumin lyhyin numero: toimintaa kuitenkin riittää tässäkin.
“Shuffle” oli ensimmäisiä väläytyksiä E Street Bandin viimeisimmästä inkarnaatiosta, kun torvisektiolla vahvistettu orkesteri esiintyi Jimmy Fallonin show'ssa keväällä 2012. Vanha sotaratsu sai aivan uutta potkua uusista soittajista!
WIESS:in kakkosbiisi maalailee maisemansa erilaisilla pensseleillä kuin bändi on aiemmin tehnyt. 4th of July, Asbury Park (Sandy) soi hennosti ja hienosti sijoittuen E Street Bandin kotinurkille Asbury Parkiin. Tämä on yksi ESB:in edesmenneen koskettinsoittaja Danny Federicin tavaramerkkilauluja: “Phantomin” soittama haitari luo kesäyöhön oman, jäljittelemättömän keinuntansa.
Tietyllä tapaa “Sandy” ennakoi Born to Run-levyllä seuraavana vuonna esille tulevaa “päättymättömän kesäyön” tunnelmaa. Kaunishan tämä on kuin mikä, mutta myös haikea. Tekstissä on paljon Brucen alkuajoille tyypillistä kielikuvien käyttöä. Ennenkaikkea viimeinen säkeistö on omalla tavallaan dramaattinen, ainoastaan sähköpianon säestäessä:
Sandy, the angels have lost our desire for us
I spoke to 'em just last night and they said they won't set themselves on fire for us anymore
Sandy the aurora's rising behind us, the pier lights our carnival life forever
Oh love me tonight and I promise I'll love you forever
Kaunis laulu, jota myös E Street Band-keikoilla silloin tällöin kuullaan ja joka on myös taltioitu komeana versiona liveboksille Live/1975-85. Jossain nettifoorumilla olikin kommentti, että tuolta boksilta kuunnellessa tämän laulun “sielu aukeaa”. Tässä ja ennenkaikkea noissa LP:n B-puolen biiseissä on paljon samaa tunnelmaa ja mielikuvia.
Kolmas raita, Kitty's Back, esittelee E Street Bandin kovimmillaan. Polveileva, paikoin kovasti jatsahtava teos on jälleen täynnä mielenkiintoisia hahmoja ja stooreja.
Alun raa'asta kitarasoolosta vastaa itse Springsteen legendaarisella Fenderillään (Telecasterin body ja Esquiren kaula) soundilla, joka 70-luvulla sävytti monia fanipiireissä legendaarisia sooloja.
Intron jälkeen soitinarsenaali harvenee hetkeksi, vain sähköpianon säestäessä jälleen Brucea. “Catlong sighs holding Kitty's black tooth”. Selviää, että Kitty on lähtenyt ja meininki muuttunut: “
“Since Kitty left with Big Pretty things have got pretty thin”. Tuntuu, että paketti meinaa lähteä lentoon jo ensimmäisen säkeistön jälkeen: “walking bass” alkaa kipittää ja tempo tiivistyy, mutta palataankin toistamiseen rauhalliseen säkeistö-osaan.
Seuraa toinen säkeistö, jonka jälkeen alkaa tapahtua soitannollisesti mieleenkintoisia asioita. Jännite luodaan osuvilla sointuvalinnoilla, kunnes siirrytäänkin tunnelmaltaan hämyyn osioon, jota voi melkein nimittää kertosäkeeksi: “Ooh, what can I do, ooh, what can I do?”
Sitten päästäänkin sooloihin. Levyversiossa niitä kuullaan pari: David Sanciousin urkutyöskentelyä, Brucen oma kitarasoolo sekä torvisektion tuuttausta. Liveversiossa tämä osio venähtelee usein minuuttitolkulla pidemmäksi ja sooloja jaetaan isommalla kädellä: aina 70-luvulta viime vuosiin saakka livevedot saattavat kestää lähemmäs 20 minuuttia! Varsinkin Roy Bittanin pianosoolo keikoilla on mahtava (Bittan ei vielä tämän albumin aikoihin lukeutunut bändin miehitykseen).
Soolo-osion lopussa kuullaan hallittua kaaosta, kunnes palataan vielä kerran säkeistöön ja rauhallisempaan meininkiin pienen urkusiirtymän kautta. “So get right, get tight, get down”, sillä joku on tullut takaisin. ”Well who's that down at the end of the alley?” Myös tämä kysely venähtää liveversiossa kunnon nostatukseksi.
”Kitty's back in town”. Se räjäyttääkin biisin kerran vielä käyntiin. Lopussa seuraa vielä yksi säkeistöntapainen, joka summaa koko paketin osuvasti jo aiemmin kuultuun lausahdukseen ”Ooh, what can I do?”...
Kyllä Kitty's Back on levyn A-puolen helmi, vaikka kaikki muutkin ovat Springsteen-klassikoita. Bändi soi mainiona esimerkkinä E Street Bandin powerista ja teksti on alkuaikojen Brucea parhaimmillaan. Liveversio kannattaa myös katsastaa: tässä näyte 40 vuotta levyn julkaisun jälkeen . Tuo edellä mainittu soolo-osa venyy tässä lähes 7 minuuttiin, valokeilaan siinä pääsee soolon soittajiakin vajaat kymmenen... Ja onhan tuolla seassa jopa pätkä ”Oh, Pretty Womaniakin”.
WIESS:in A-puolen LP:llä päättää Wild Billy's Circus Story. WBCS käynnistyy Brucen vienolla ”one, two, three, four”-laskennolla ja mukaan hyppää heti efektiksi tuuba, joka toimii biisin pohjana basson asemasta. Muutenkin soitanto on pelkistettyä, mukana on vain akustista kitaraa, tuubaa ja haitaria, jotka yhdessä luovat kepeän, ilmavan äänimaiseman.
Teksti kertoo siitä, minkä nimikin tuo ilmi. Sirkustarinassa mukana vilisee alan hahmoja: koneenkäyttäjä, tulen- ja miekannielijä, kääpiö, nuorallatanssija, ihmistykinkuula... Tarkkaa kuvausta teksti täynnä.
LP:n B-puoli onkin sitten Springsteeniä legendaarisimmillaan, yksi parhaista levynpuolikkaista koskaan. Trio lähes eeppisiä lauluja, joissa on taas hyvä muistuttaa että lauluntekijä on ollut suunnilleen 24-vuotias kirjoittaessaan niitä. Monien mielestä Bruce ei monesti myöhemmällä urallaan enää noussut samoihin sfääreihin.
Levynpuoliskon käynnistää Incident on 57th Street. Piano-intron jälkeen bändi tulee mukaan jotenkin vahvasti 70-lukumaisesti Brucen soittaessa pienen soolonpätkän. ”Incident” on aina tapaus, jos se soitetaan livenä.
Spanish Johnny drove in from the underworld last night
With bruised arms and broken rhythm in a beat-up old Buick
But dressed just like dynamite
He tried sellin' his heart to the hard girls over on Easy Street
But they sighed "Johnny it falls apart so easy and you know hearts these days are cheap"
Pakettia kannattelee Brucen laulu ja bändin yksinkertainen soitto. Samaan tapaan kuin ensilevyn Spirit in the Nightissa, niin tässäkin vilisee muutamia originaaleja hahmoja. Pääosassa ovat Spanish Johnny ja Jane, joka vie Johnnyn mennessään.
Oh good night, it's alright Jane
Now let them black boys in to light the soul flame
We may find it out on the street tonight baby
Or we may walk until the daylight maybe
Jostain syystä tämä Johnnyn ja Janen rakkaustarina on aika koskettava. "Spanish Johnny, you can leave me tonight but just don't leave me alone".
Pelkän basson ja rumpujen kilistelyn säestämässä säkeistössä Johnny miettii missä mennään. Lopulta hän päätyy lähtemään yöhön ja jättää Janen nukkumaan ja toteaa, että ehkä vielä kohdataan.
Good night, it's all right Jane
I'll meet you tomorrow night on Lover's Lane
We may find it out on the street tonight baby
Or we may walk until the daylight maybe
Outrossa soivat sekä Brucen kitara että vielä tällä levyllä soittavan David Sanciousin piano, jonka soittamat viimeiset nuotit nivoutuvat suoraan seuraavaan lauluun...
… eli Rosalita (Come Out Tonight). Kitarakuvio käynnistää menopalan, joka jatkuu siis suoraan siitä mihin edellinen jäi. Myös saksofoni hyppää alusta asti mukaan.
Samoilla kulmilla seikkaillaan ja samankaltaisissa tunnelmissa. Tällä kertaa kiinnostuksen kohde on nimeltään Rosalita eli ”Rosie”. Jälleen on tulossa pirskeet, ja laulun kertoja lähes epätoivon vimmalla yrittää vakuuttaa ”Rosielle”, että hän on se oikea.
Tämän laulun tekstissä on samankaltaista rönsyilyä kuin ensimmäisellä levyllä. Mahtuupa sekaan myös muutamia legendaarisia rivejä: ”I ain't here for business / I'm only here for fun” esimerkiksi.
Kakkossäkeistössä bileet ovatkin sitten käynnissä ja koko säkeistö keskittyy niihin:
Jack the Rabbit and Weak Knees Willie, you know they're gonna be there
Ah, sloppy Sue and Big Bones Billie, they'll be comin' up for air
We're gonna play some pool, skip some school, act real cool
Stay out all night, it's gonna feel all right
So Rosie come out tonight, baby come out tonight
Osan lopussa siirrytäänkin sitten tietynlaisiin elämänviisauksiin:
Windows are for cheaters, chimneys for the poor
Closets are for hangers, winners use the door
So use it Rosie, that's what it's there for
Lähes hallinnasta lähtevän jamiosion jälkeen siirrytään saksofoniriffin kautta eteenpäin. Vanhemmathan eivät diggaa vaikka rokkia soittaisi, mutta laulun kertojalle se on tuonut sellaisen levy-yhtiödiilin, että kyllä Rosien kannattaisi lähteä mukaan: toista samanlaista mahdollisuutta ei vastaan nimittäin tule.
Rosalita jump a little lighter
Senorita come sit by my fire
I just want to be your love, ain't no lie
Rosalita you're my stone desire
Levyn päättää omanlaisensa eepos New York City Serenade. Tämäkin käynnistyy pianolla, mutta aivan eri tavalla kuin aiemmin kuultu ”Incident”.
Tuntuu, kuin Sancious alussa kokeilisi, että millä tyylillä laulua lähtisi lähestymään. Lopulta hän asettuu hienotunteiseen (koska ”delicate”-sanalle en keksinyt parempaakaan suomennosta) moodiin, muutaman soinnun kauniiseen sointukiertoon, johon Brucen akustinen kitara hetken kuluttua liittyy, Richard Blackwellin soittamien conga-rumpujen ohella.
Tämä on selkeästi kolmas laulu LP:n B-puolen trilogiassa ja tunnelma on levyn päätökseen sopiva. Jälleen tekstissä seikkailee hahmoja, pääosassa on Billy, jonka kautta kuvataan tapahtumia New Yorkin kaduilla. Keskiyö Manhattanilla ei ole aika söpöillä, ”walk tall or baby don't walk at all”.
I said "Hey, baby
Won't you take my hand
Walk with me down Broadway
Well mama take my arm and move with me down Broadway"
New Yorkissakin unelmat leijuvat ilmassa, kun vain uskaltaa. Katuelämän voi karistaa, kun vain ottaa riskin ja hyppää junan kyytiin: toiset niin tekevät, toiset eivät.
Sävellyksessä on nyansseja ja tempon vaihdoksia. Välillä bändi pauhaa melko kiireisestikin ja seuraavassa hetkessä jäljellä ovat vain congat, tamburiini, akustinen kitara ja jouset. Saksofoni maustaa seassa, muttei ole missään vaiheessa pääosassa. Jousisovitus on kaunis...
Varsinkin tästä lopputrilogiasta voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon, mutta se olisi ihan turhaa. Itselläkin kesti näitä kuunnellessa vuositolkulla, ennenkuin tarinan koko kuva alkoi hahmottua. Alusta asti pystyi aistimaan, että näissä lauluissa on jotain erikoista, mutta aikaa piti antaa kymmeniä ja kymmeniä kuunteluita että sävyt alkoivat aueta tosissaan. New York City Serenade taipui viimeisenä: vasta kesällä 2013, kun eräänä heinäkuisena iltana Lieksa-cityä ympäri pyöräillessä sen kauneus valkeni koko voimallaan. Sen jälkeen se laulu ei olekaan ollut entisensä.
The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle on sikäli hieno levy, että sen heikoinkin laulu (joksi nimeäisin itse Wild Billy's Circus Storyn) on aika vahva. Loppulevy onkin sitten täyttä timanttia: harmi vain, ettei ostava yleisö sitä ymmärtänyt. Eiväthän nämä radiohiteiltä kuulostakaan ja monet venyvät kestossaan aika pitkiksi. Tämä tarkoitti sitä, että Brucen oli pakko seurata kahta ensimmäistä levyään hittilevyllä, tai levytysura olisi vakavasti uhattuna. Tuohon tiukassa paikassa tehtyyn Born to Run-albumiin palataan hetkisen kuluttua...
http://open.spotify.com/album/1rmhti8uHw21LnaWMQy608
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti