Albumilta The River (1980).
The River, vuoden 1980 tupla-albumin nimikkolaulu. Springsteen on kertonut, että monet hänen kirjoittamista lauluistaan ovat tunnepohjaisesti omakohtaisia, mutta muunneltuja tarinoita. The River on kuitenkin suuremmissa osin realistinen: Bruce kirjoitti sen pikkusiskostaan Ginnystä ja tämän miesystävästä Mickeystä. Ginny tuli raskaaksi 18-vuotiaana ja avioitui nopeasti lapsen isän Mickeyn kanssa, joka puolestaan meni raksalle töihin kyetäkseen elättämään tulevan perheensä. Bruce ei kertonut kirjoittavansa pariskunnasta kappaletta, vaan he kuulivat sen ensi kertaa laulun saadessa ensi-iltansa vuonna 1979.
The River kertoo pohjimmiltaan aikuistumisesta, ensiaskeleiden ottamisesta ja oman paikkansa hahmottamisesta sekä siitä, kuinka haaveet haalistuvat kylmäksi todellisuudeksi. Tämä on yksi Springsteenin suosituimmista lauluista Suomessa ja biisistä välittyvässä tunteessa onkin jotain vahvasti suomalaiseen mielenmaisemaan istuvaa alakuloa, jossa paremminkin voisi olla ja on joskus ollutkin.
Välittömästi ensimmäiset huuliharpun nuotit viiltävät kuin rintaan isketty veitsi. 12-kielisen akustisen kitaran säestämä ykkössäkeistö erottaa tämänheti alkuaikojen Springsteenin kirjoittamista ulkopuolisen silmin kirjoitetuista teksteistä: nyt pääroolissa on “minä”, ei “hän”. Ensimmäinen säkeistö myös peilaa samankaltaisia ajatuksia kuin edeltävän Darkness on the Edge of Townin Adam Raised a Cain: pojat kantavat isiensä tekoja ja nimeä, vaikkeivat sitä tahtoisikaan. Useissa muissakin lauluissa esiintyvä Mary myös esitellään kertojan koulukaverina, 17-vuotiaana, johon kertojamme rakastuu vilpittömästi.
Joki on elementtinä sellainen, josta voi kirjoittaa millaisen laulun tahansa, ja tästä biisistä muistan ensimmäisistä kuunteluista saakka joskus 2000-luvun puolivälissä syntyneen mielikuvan tummana yön hämärässä juoksevasta sellaisesta. Mitä “The River” sitten kuvastaa? Tässä laulussa joessa virtaa kertoja elämä ja hänen syvimmät tulevaisuuden unelmansa. Alussa Maryn kanssa on mahdollista sukeltaa noihin haaveisiin niin syvälle kuin haluaa, mutta kun viimeisessä säkeistössä samaisen, hellien ja hyvien muistojen värittämän aikajanan viereen piirretään toinen nykyisiin ja tunteellisesti virttyneisiin hetkiin jämähtänyt todellisuus, on kontrasti viiltävä.
Laulun kertomuksen jokainen käänne koskettaa. Toisessa säkeistössä Mary alkaa odottaa lasta ja nuoripari menee naimisiin, pienin menoin ilman suuria seremonioita. Joki virtaa vain, unelmat elävät. Seuraava välisoitto, jonka kärjessä viiltää jälleen huuliharppu, tuntuu kuin leikkaavan valkokankaan poikki kesken keskeisen kohtauksen. Viimeisen säkeistön ensirivillä asiat ovat vielä näennäisesti hyvin, kun töitä löytyy Johnstownista (Johnstown Company viittaa siis paikalliseen rautatehtaaseen). Tässä kohtaa laulu ottaakin käyttöön uuden aspektin, joka sittemmin inspiroi monia muitakin laulunkirjoittajia, myös Brucea itseään: sitä, miten taloudelliset ongelmat vaikuttavat tavallisten ihmisten arkeen. Yhtäkkiä kaikki, mikä vielä hetki sitten oli tärkeää, ei merkitsekään oikeastaan mitään. Itse olen monesti tässä kohtaa pohtinut onko töiden loppuminen itseasiassa lopulta päällimmäinen syy, vai ainoastaan viimeinen askel, jonka jälkeen alamäki alkaa. “Now I just act like I don't remember / Mary acts like she don't care”. Paluuta ei tunnu olevan.
Viimeinen säkeistö on biisin paras osio. Jokainen rivi tuntuu kääntävän veistä haavassa, kun nykyinen todellisuus asetetaan menneen rinnalle. Kerrotaan konkreettinen muisto siitä, kuinka oltiin Maryn kanssa ajamassa velipojalta lainatulla autolla joen rantaan. Muistijäljet öistä, joina ei nukuttu ja hetkistä jolloin piti vetää tyttö lähelle vain tunteakseen hänen hengityksensä ovat tarkkoja, mutta niihin palaaminen kirpaisee kerta kerralta enemmän. Springsteen kruunaakin kappaleen yhdellä parhaista tekstinpätkistä missään kirjoituksessa: “Now those memories come back to haunt me / they haunt me like a curse / Is a dream a lie if it don't come true / or is it something worse?”. Vastausta ei anneta, vaan lause jää kummittelemaan kuulijan mieleen pitkäksi aikaa. Minkä hinnan on valmis maksamaan haaveistaan ja siitä, että ne saattavat rikkoutua? Lopulta viimeisessä B-osassa joki, joka kuljetti unelmia ja toivoa onkin kuivunut. Silti kertoja palaa sinne kerta toisensa jälkeen, joskus yksin, joskus muistoissa Maryn kanssa.
Musiikillisesta näkökulmasta The River toimii siksi, että E Street Bandin yhteissoitto on hioutunut niin yhtenäiseksi. Sähkökitaroita ei äänessä kuulla, vaan kitaroinnista vastaa Steve van Zandtin 12-kielinen akustinen kitara. Koko bändin yleissoundissa on mukava kaiku, joka on omiaan tehostamaan hieman kummittelevaa tunnelmaa. Erityishuomio täytyy antaa myös Stevien taustalauluille, jotka levyversiossa jäävät hieman taka-alalle mutta keikkamiksauksissa pääsevät mukavammin esille, sillä SVZ:n vaikeroiva laulutyyli sopii mahtavasti The Riverin tematiikkaan.
Omalle kohdalleni The River osui molemmilla Turun keikoilla 2013. Ensimmäisen illan versio oli selkeästi sen keikan tunnelmallinen kohokohta Springsteenin maalaillessa outrossa paitsi huuliharpullaan, myös näppärällä falsetilla.
The River voi monille kärsiä perinteisestä syndroomasta, sillä se on soinut Suomessakin paljon. Sille on kuitenkin syynsä, sillä mahtava teksti kohtaa sävelmän kanssa sellaisella voimalla, joka toden totta resonoi suomalaisiin. Kannattaa istahtaa alas ja tehdä matka joen varteen, sillä sieltä voi löytyä asioita joita ei ennen ollut huomannut olevan olemassakaan.
I come from down in the valley
where mister when you're young
They bring you up to do like your daddy done
Me and Mary we met in high school
when she was just seventeen
We'd ride out of that valley down to where the fields were green
We'd go down to the river
And into the river we'd dive
Oh down to the river we'd ride
Then I got Mary pregnant
and man that was all she wrote
And for my nineteenth birthday I got a union card and a wedding coat
We went down to the courthouse
and the judge put it all to rest
No wedding day smiles no walk down the aisle
No flowers no wedding dress
That night we went down to the river
And into the river we'd dive
Oh down to the river we did ride
I got a job working construction for the Johnstown Company
But lately there ain't been much work on account of the economy
Now all them things that seemed so important
Well mister they vanished right into the air
Now I just act like I don't remember
Mary acts like she don't care
But I remember us riding in my brother's car
Her body tan and wet down at the reservoir
At night on them banks I'd lie awake
And pull her close just to feel each breath she'd take
Now those memories come back to haunt me
they haunt me like a curse
Is a dream a lie if it don't come true
Or is it something worse
That sends me down to the river
though I know the river is dry
That sends me down to the river tonight
Down to the river
my baby and I
Oh down to
the river we ride
https://www.youtube.com/watch?v=2m8DpE6eWeA
https://www.youtube.com/watch?v=lc6F47Z6PI4
https://www.youtube.com/watch?v=o_DcxblmF-4
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1980. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1980. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 23. maaliskuuta 2016
perjantai 4. joulukuuta 2015
Bruce Springsteen - TOP56-songs: 27 - Hungry HeartBruce Springsteen - TOP56-biisit: 27 - Hungry Heart
Albumilta The River (1980).
The River-LP:n ensimmäisenä singlenä julkaistu Hungry Heart on yksi merkittävistä lauluista Bruce Springsteenin ja E Street Bandin uralla. Se nimittäin oli ensimmäinen heidän esittämänsä biisi, joka nousi Billboardin TOP100-listalla kymmenen ensimmäisen joukkoon, tarkalleen ottaen sijalle 5. Springsteen oli alunperin tehnyt kappaleen The Ramonesia silmällä pitäen ja ajatellut tarjotakin sitä heille, mutta manageri Jon Landaun ehdotuksesta piti tuotoksen itsellään.
Hungry Heartin asemaa Bruce-tuotannossa lähestyisin itse ennemmin suuremmasta perspektiivistä kuin ainoastaan yksittäisenä lauluna. Paitsi että se oli ensimmäinen listahitti, sen merkitys niin The Riverillä levynä kuin keikkaseteissä kuluneen 35 vuoden aikana ovat huomionarvoisia. River on nimittäin albumina rakennettu kuin keikkasetiksi: menevämpien ja hitaampien kappaleiden suhde on tarkkaan mietitty. Vuoteen 1980 saakka Springsteenillä ei ollut ollut käytössään yleisön mukaan ottamiseksi kuin vanhoja rock'n'roll-covereita, mutta The Riverillä hän alkoi kirjoittaa niitä itse. Hungry Heart on toiminut yhteislaulatusosiona alusta saakka.
Studioäänitteessä nauhaa on nopeutettu hieman, joten niin bändin sointi kuin ennenkaikkea Brucen laulu kuulostavat hieman todellisuutta korkeammalta. Tämä oli tietoinen temppu, jota 70-80-lukujen taitteessa jonkin verran harrastettiin. Perusvireessä biisi pohjautuu klassiseen C-Am-Dm7-G-sointukiertoon liki koko mitaltaan poiketen ainoastaan Dan Federicin urkusoolossa eri sävellajiin. Komppi on jykevä ja yhdeksi tavaramerkiksi on muodostunut myös Weinbergin rumpufilli, joka avaa koko kappaleen. Taustalaulut vedetään myös edelleen tismalleen kuin levyllä.
Hungry Heart oli ensimmäisiä kappaleita, jossa Springsteen asetti positiiviselta kuulostavan musiikin ja haikean (lähes melankolisen surullisen) tekstin vastatusten. Jännitävää ajatella, että tämän biisin ensimmäinen säkeistö on yksi kovimmin mukana laulettavista Springsteen-keikoilla, sillä siinähän lauletaan siitä miten kertoja jättää perheensä ja lapsensa taakseen lähteäkseen, vaikkei oikein tiedä edes minne on menossa. Tunne vie. “Like a river that don't know where it's flowing / I took a wrong turn and I just kept going”.
Got a wife and kids in Baltimore Jack
I went out for a ride and I never went back
Like a river that don't know where it's flowing
I took a wrong turn and I just kept going
Everybody's got a hungry heart
Everybody's got a hungry heart
Lay down your money and you play your part
Everybody's got a hungry heart
Toinen säkeistö valottaa menneisyyttä: ensimmäisessä säkeistössä kertoja jättää perheensä Baltimoreen, mutta toisessa selviää että kaikki on saanut alkunsa Kingstownissa. Alusta asti on ollut epäilys, ja nyt ympyrä sulkeutuu.
I met her in a Kingstown bar
We fell in love I knew it had to end
We took what we had and we ripped it apart
Now here I am down in Kingstown again
Everybody's got a hungry heart
Everybody's got a hungry heart
Lay down your money and you play your part
Everybody's got a hungry heart
Viimeinen säkeistö oli se, joka tästä kolahti heti ensimmäisellä kuuntelulla. The River oli ensimmäinen levy, jonka Springsteeniltä ostin Levy-Eskoilta talvella 2010. Tätä tekstiä ei tarvinne sen enempää analysoida, jos ei väkisin tahdo etsiä piilomerkityksiä. Elämän totuuksia.
Everybody needs a place to rest
Everybody wants to have a home
Don't make no difference what nobody says
Ain't nobody like to be alone
Everybody's got a hungry heart
Everybody's got a hungry heart
Lay down your money and you play your part
Everybody's got a hungry heart
Hungry Heartista kuulee ensi kuulemalta, että kyseessä lienee hitti. Palaset naksahtavat popisti paikalleen. Tämä tuli aikoinaan soitettua jopa lukiossa aamunavauksessa, ensimmäisessä, johon itse päädyin levyä soittamaan. Valinta kohdistui HH:n vieläpä hyvin pitkälti tuon viimeisen säkeistön tähden.
Keikkasuosikin asemaa tämä biisi on siis pitänyt julkaisustaan saakka. Viimeisimmällä maailmankiertueella tähän tuli mukaan myös klassinen crowd surfing, jota tosin taidetaan harvemmin nähdä yli kuusikymppisiltä rokkareilta. Turun ykköskeikallakin yleisö oli hieman jähmeä, mutta tunnelma muuttui kuin sormia napauttamalla Brucen kysyessä “can you get me there” ja hypätessä yleisön käsien päälle. Jonkinmoinen viihdyttäjä, jolla taitaa olla noita temppuja takataskussa muutama...
https://www.youtube.com/watch?v=lQSn26zCXYQ
https://www.youtube.com/watch?v=qafomqfQSxEAlbumilta The River (1980).
The River-LP:n ensimmäisenä singlenä julkaistu Hungry Heart on yksi merkittävistä lauluista Bruce Springsteenin ja E Street Bandin uralla. Se nimittäin oli ensimmäinen heidän esittämänsä biisi, joka nousi Billboardin TOP100-listalla kymmenen ensimmäisen joukkoon, tarkalleen ottaen sijalle viisi. Springsteen oli alunperin tehnyt kappaleen The Ramonesia silmällä pitäen ja ajatellut tarjotakin sitä heille, mutta manageri Jon Landaun ehdotuksesta piti tuotoksen itsellään.
Hungry Heartin asemaa Bruce-tuotannossa lähestyisin itse ennemmin suuremmasta perspektiivistä kuin ainoastaan yksittäisenä lauluna. Paitsi että se oli ensimmäinen listahitti, sen merkitys niin The Riverillä levynä kuin keikkaseteissä kuluneen 35 vuoden aikana ovat huomionarvoisia. River on nimittäin albumina rakennettu kuin keikkasetiksi: menevämpien ja hitaampien kappaleiden suhde on tarkkaan mietitty. Vuoteen 1980 saakka Springsteenillä ei ollut ollut käytössään yleisön mukaan ottamiseksi kuin vanhoja rock'n'roll-covereita, mutta The Riverillä hän alkoi kirjoittaa niitä itse. Hungry Heart on toiminut yhteislaulatusosiona alusta saakka.
Studioäänitteessä nauhaa on nopeutettu hieman, joten niin bändin sointi kuin ennenkaikkea Brucen laulu kuulostavat hieman todellisuutta korkeammalta. Tämä oli tietoinen temppu, jota 70-80-lukujen taitteessa jonkin verran harrastettiin. Perusvireessä biisi pohjautuu klassiseen C-Am-Dm7-G-sointukiertoon liki koko mitaltaan poiketen ainoastaan Dan Federicin urkusoolossa eri sävellajiin. Komppi on jykevä ja yhdeksi tavaramerkiksi on muodostunut myös Weinbergin rumpufilli, joka avaa koko kappaleen. Taustalaulut vedetään myös edelleen tismalleen kuin levyllä.
Hungry Heart oli ensimmäisiä kappaleita, jossa Springsteen asetti positiiviselta kuulostavan musiikin ja haikean (lähes melankolisen surullisen) tekstin vastatusten. Jännitävää ajatella, että tämän biisin ensimmäinen säkeistö on yksi kovimmin mukana laulettavista Springsteen-keikoilla, sillä siinähän lauletaan siitä miten kertoja jättää perheensä ja lapsensa taakseen lähteäkseen, vaikkei oikein tiedä edes minne on menossa. Tunne vie. “Like a river that don't know where it's flowing / I took a wrong turn and I just kept going”.
Got a wife and kids in Baltimore Jack
I went out for a ride and I never went back
Like a river that don't know where it's flowing
I took a wrong turn and I just kept going
Everybody's got a hungry heart
Everybody's got a hungry heart
Lay down your money and you play your part
Everybody's got a hungry heart
Toinen säkeistö valottaa menneisyyttä: ensimmäisessä säkeistössä kertoja jättää perheensä Baltimoreen, mutta toisessa selviää että kaikki on saanut alkunsa Kingstownissa. Alusta asti on ollut epäilys, ja nyt ympyrä sulkeutuu.
I met her in a Kingstown bar
We fell in love I knew it had to end
We took what we had and we ripped it apart
Now here I am down in Kingstown again
Everybody's got a hungry heart
Everybody's got a hungry heart
Lay down your money and you play your part
Everybody's got a hungry heart
Viimeinen säkeistö oli se, joka tästä kolahti heti ensimmäisellä kuuntelulla. The River oli ensimmäinen levy, jonka Springsteeniltä ostin Levy-Eskoilta talvella 2010. Tätä tekstiä ei tarvinne sen enempää analysoida, jos ei väkisin tahdo etsiä piilomerkityksiä. Elämän totuuksia.
Everybody needs a place to rest
Everybody wants to have a home
Don't make no difference what nobody says
Ain't nobody like to be alone
Everybody's got a hungry heart
Everybody's got a hungry heart
Lay down your money and you play your part
Everybody's got a hungry heart
Hungry Heartista kuulee ensi kuulemalta, että kyseessä lienee hitti. Palaset naksahtavat popisti paikalleen. Tämä tuli aikoinaan soitettua jopa lukiossa aamunavauksessa, ensimmäisessä, johon itse päädyin levyä soittamaan. Valinta kohdistui HH:n vieläpä hyvin pitkälti tuon viimeisen säkeistön tähden.
Keikkasuosikin asemaa tämä biisi on siis pitänyt julkaisustaan saakka. Viimeisimmällä maailmankiertueella tähän tuli mukaan myös klassinen crowd surfing, jota tosin taidetaan harvemmin nähdä yli kuusikymppisiltä rokkareilta. Turun ykköskeikallakin yleisö oli hieman jähmeä, mutta tunnelma muuttui kuin sormia napauttamalla Brucen kysyessä “can you get me there” ja hypätessä yleisön käsien päälle. Jonkinmoinen viihdyttäjä, jolla taitaa olla noita temppuja takataskussa muutama...
https://www.youtube.com/watch?v=lQSn26zCXYQ
https://www.youtube.com/watch?v=qafomqfQSxE
The River-LP:n ensimmäisenä singlenä julkaistu Hungry Heart on yksi merkittävistä lauluista Bruce Springsteenin ja E Street Bandin uralla. Se nimittäin oli ensimmäinen heidän esittämänsä biisi, joka nousi Billboardin TOP100-listalla kymmenen ensimmäisen joukkoon, tarkalleen ottaen sijalle 5. Springsteen oli alunperin tehnyt kappaleen The Ramonesia silmällä pitäen ja ajatellut tarjotakin sitä heille, mutta manageri Jon Landaun ehdotuksesta piti tuotoksen itsellään.
Hungry Heartin asemaa Bruce-tuotannossa lähestyisin itse ennemmin suuremmasta perspektiivistä kuin ainoastaan yksittäisenä lauluna. Paitsi että se oli ensimmäinen listahitti, sen merkitys niin The Riverillä levynä kuin keikkaseteissä kuluneen 35 vuoden aikana ovat huomionarvoisia. River on nimittäin albumina rakennettu kuin keikkasetiksi: menevämpien ja hitaampien kappaleiden suhde on tarkkaan mietitty. Vuoteen 1980 saakka Springsteenillä ei ollut ollut käytössään yleisön mukaan ottamiseksi kuin vanhoja rock'n'roll-covereita, mutta The Riverillä hän alkoi kirjoittaa niitä itse. Hungry Heart on toiminut yhteislaulatusosiona alusta saakka.
Studioäänitteessä nauhaa on nopeutettu hieman, joten niin bändin sointi kuin ennenkaikkea Brucen laulu kuulostavat hieman todellisuutta korkeammalta. Tämä oli tietoinen temppu, jota 70-80-lukujen taitteessa jonkin verran harrastettiin. Perusvireessä biisi pohjautuu klassiseen C-Am-Dm7-G-sointukiertoon liki koko mitaltaan poiketen ainoastaan Dan Federicin urkusoolossa eri sävellajiin. Komppi on jykevä ja yhdeksi tavaramerkiksi on muodostunut myös Weinbergin rumpufilli, joka avaa koko kappaleen. Taustalaulut vedetään myös edelleen tismalleen kuin levyllä.
Hungry Heart oli ensimmäisiä kappaleita, jossa Springsteen asetti positiiviselta kuulostavan musiikin ja haikean (lähes melankolisen surullisen) tekstin vastatusten. Jännitävää ajatella, että tämän biisin ensimmäinen säkeistö on yksi kovimmin mukana laulettavista Springsteen-keikoilla, sillä siinähän lauletaan siitä miten kertoja jättää perheensä ja lapsensa taakseen lähteäkseen, vaikkei oikein tiedä edes minne on menossa. Tunne vie. “Like a river that don't know where it's flowing / I took a wrong turn and I just kept going”.
Got a wife and kids in Baltimore Jack
I went out for a ride and I never went back
Like a river that don't know where it's flowing
I took a wrong turn and I just kept going
Everybody's got a hungry heart
Everybody's got a hungry heart
Lay down your money and you play your part
Everybody's got a hungry heart
Toinen säkeistö valottaa menneisyyttä: ensimmäisessä säkeistössä kertoja jättää perheensä Baltimoreen, mutta toisessa selviää että kaikki on saanut alkunsa Kingstownissa. Alusta asti on ollut epäilys, ja nyt ympyrä sulkeutuu.
I met her in a Kingstown bar
We fell in love I knew it had to end
We took what we had and we ripped it apart
Now here I am down in Kingstown again
Everybody's got a hungry heart
Everybody's got a hungry heart
Lay down your money and you play your part
Everybody's got a hungry heart
Viimeinen säkeistö oli se, joka tästä kolahti heti ensimmäisellä kuuntelulla. The River oli ensimmäinen levy, jonka Springsteeniltä ostin Levy-Eskoilta talvella 2010. Tätä tekstiä ei tarvinne sen enempää analysoida, jos ei väkisin tahdo etsiä piilomerkityksiä. Elämän totuuksia.
Everybody needs a place to rest
Everybody wants to have a home
Don't make no difference what nobody says
Ain't nobody like to be alone
Everybody's got a hungry heart
Everybody's got a hungry heart
Lay down your money and you play your part
Everybody's got a hungry heart
Hungry Heartista kuulee ensi kuulemalta, että kyseessä lienee hitti. Palaset naksahtavat popisti paikalleen. Tämä tuli aikoinaan soitettua jopa lukiossa aamunavauksessa, ensimmäisessä, johon itse päädyin levyä soittamaan. Valinta kohdistui HH:n vieläpä hyvin pitkälti tuon viimeisen säkeistön tähden.
Keikkasuosikin asemaa tämä biisi on siis pitänyt julkaisustaan saakka. Viimeisimmällä maailmankiertueella tähän tuli mukaan myös klassinen crowd surfing, jota tosin taidetaan harvemmin nähdä yli kuusikymppisiltä rokkareilta. Turun ykköskeikallakin yleisö oli hieman jähmeä, mutta tunnelma muuttui kuin sormia napauttamalla Brucen kysyessä “can you get me there” ja hypätessä yleisön käsien päälle. Jonkinmoinen viihdyttäjä, jolla taitaa olla noita temppuja takataskussa muutama...
https://www.youtube.com/watch?v=lQSn26zCXYQ
https://www.youtube.com/watch?v=qafomqfQSxEAlbumilta The River (1980).
The River-LP:n ensimmäisenä singlenä julkaistu Hungry Heart on yksi merkittävistä lauluista Bruce Springsteenin ja E Street Bandin uralla. Se nimittäin oli ensimmäinen heidän esittämänsä biisi, joka nousi Billboardin TOP100-listalla kymmenen ensimmäisen joukkoon, tarkalleen ottaen sijalle viisi. Springsteen oli alunperin tehnyt kappaleen The Ramonesia silmällä pitäen ja ajatellut tarjotakin sitä heille, mutta manageri Jon Landaun ehdotuksesta piti tuotoksen itsellään.
Hungry Heartin asemaa Bruce-tuotannossa lähestyisin itse ennemmin suuremmasta perspektiivistä kuin ainoastaan yksittäisenä lauluna. Paitsi että se oli ensimmäinen listahitti, sen merkitys niin The Riverillä levynä kuin keikkaseteissä kuluneen 35 vuoden aikana ovat huomionarvoisia. River on nimittäin albumina rakennettu kuin keikkasetiksi: menevämpien ja hitaampien kappaleiden suhde on tarkkaan mietitty. Vuoteen 1980 saakka Springsteenillä ei ollut ollut käytössään yleisön mukaan ottamiseksi kuin vanhoja rock'n'roll-covereita, mutta The Riverillä hän alkoi kirjoittaa niitä itse. Hungry Heart on toiminut yhteislaulatusosiona alusta saakka.
Studioäänitteessä nauhaa on nopeutettu hieman, joten niin bändin sointi kuin ennenkaikkea Brucen laulu kuulostavat hieman todellisuutta korkeammalta. Tämä oli tietoinen temppu, jota 70-80-lukujen taitteessa jonkin verran harrastettiin. Perusvireessä biisi pohjautuu klassiseen C-Am-Dm7-G-sointukiertoon liki koko mitaltaan poiketen ainoastaan Dan Federicin urkusoolossa eri sävellajiin. Komppi on jykevä ja yhdeksi tavaramerkiksi on muodostunut myös Weinbergin rumpufilli, joka avaa koko kappaleen. Taustalaulut vedetään myös edelleen tismalleen kuin levyllä.
Hungry Heart oli ensimmäisiä kappaleita, jossa Springsteen asetti positiiviselta kuulostavan musiikin ja haikean (lähes melankolisen surullisen) tekstin vastatusten. Jännitävää ajatella, että tämän biisin ensimmäinen säkeistö on yksi kovimmin mukana laulettavista Springsteen-keikoilla, sillä siinähän lauletaan siitä miten kertoja jättää perheensä ja lapsensa taakseen lähteäkseen, vaikkei oikein tiedä edes minne on menossa. Tunne vie. “Like a river that don't know where it's flowing / I took a wrong turn and I just kept going”.
Got a wife and kids in Baltimore Jack
I went out for a ride and I never went back
Like a river that don't know where it's flowing
I took a wrong turn and I just kept going
Everybody's got a hungry heart
Everybody's got a hungry heart
Lay down your money and you play your part
Everybody's got a hungry heart
Toinen säkeistö valottaa menneisyyttä: ensimmäisessä säkeistössä kertoja jättää perheensä Baltimoreen, mutta toisessa selviää että kaikki on saanut alkunsa Kingstownissa. Alusta asti on ollut epäilys, ja nyt ympyrä sulkeutuu.
I met her in a Kingstown bar
We fell in love I knew it had to end
We took what we had and we ripped it apart
Now here I am down in Kingstown again
Everybody's got a hungry heart
Everybody's got a hungry heart
Lay down your money and you play your part
Everybody's got a hungry heart
Viimeinen säkeistö oli se, joka tästä kolahti heti ensimmäisellä kuuntelulla. The River oli ensimmäinen levy, jonka Springsteeniltä ostin Levy-Eskoilta talvella 2010. Tätä tekstiä ei tarvinne sen enempää analysoida, jos ei väkisin tahdo etsiä piilomerkityksiä. Elämän totuuksia.
Everybody needs a place to rest
Everybody wants to have a home
Don't make no difference what nobody says
Ain't nobody like to be alone
Everybody's got a hungry heart
Everybody's got a hungry heart
Lay down your money and you play your part
Everybody's got a hungry heart
Hungry Heartista kuulee ensi kuulemalta, että kyseessä lienee hitti. Palaset naksahtavat popisti paikalleen. Tämä tuli aikoinaan soitettua jopa lukiossa aamunavauksessa, ensimmäisessä, johon itse päädyin levyä soittamaan. Valinta kohdistui HH:n vieläpä hyvin pitkälti tuon viimeisen säkeistön tähden.
Keikkasuosikin asemaa tämä biisi on siis pitänyt julkaisustaan saakka. Viimeisimmällä maailmankiertueella tähän tuli mukaan myös klassinen crowd surfing, jota tosin taidetaan harvemmin nähdä yli kuusikymppisiltä rokkareilta. Turun ykköskeikallakin yleisö oli hieman jähmeä, mutta tunnelma muuttui kuin sormia napauttamalla Brucen kysyessä “can you get me there” ja hypätessä yleisön käsien päälle. Jonkinmoinen viihdyttäjä, jolla taitaa olla noita temppuja takataskussa muutama...
https://www.youtube.com/watch?v=lQSn26zCXYQ
https://www.youtube.com/watch?v=qafomqfQSxE
maanantai 13. heinäkuuta 2015
Bruce Springsteen - TOP56-songs: 36 - I Wanna Be With YouBruce Springsteen - TOP56-biisit: 36 - I Wanna Be With You
From the album Tracks (1998).
I Wanna Be With You, like Loose Ends on the place 44, dates back to the sessions for The River-album during the late 1970s. There was a lot of material created in those days and lot of it was left in the vaults although the album became a double one. One significant notion from the songs was that Bruce started to conciously replace the poprock standards from his live repertoaire with his own simple, often three-and-a-half-minute long songs. I Wanna Be With You is one of those.
Those so-called River rockers are not any rocket science. A few chords and lyrics often almost naive: this one's also like that. On the other hand the infatuation described in the lyrics is often alikely like painting castles in the air.
This one is a song not to be analyzed too much: sometimes it's the best way to just concentrate on the most simple things. One-two-three-four, one-two-three-four…
https://www.youtube.com/watch?v=DE3lRp6uexYAlbumilta Tracks (1998).
I Wanna Be With You, kuten myös listalla sijalla 44 ollut Loose Ends, juontaa juurensa The River-albumin sessioihin 70-80-lukujen taitteeseen. Tuolloinkin materiaalia syntyi paljon enemmän kuin olisi ollut vara käyttää, vaikka Riveristä lopulta tupla-LP tulikin. Yksi merkittävä elementti tuon levyn lauluissa on, että tuolloin Bruce alkoi tietoisesti korvata keikkaseteissä käytössä olleita rock-klassikoita omilla yksinkertaisilla kolmen ja puolen minuutin rock-lauluillaan, joihin I Wanna Be With Youkin lukeutuu.
Nuo niin kutsutut River-rokkarit eivät siis ole minkäänlaista rakettitiedettä miltään kantilta katsottuna. Muutaman soinnun rokkeja ja usein popilla tavalla naiiveja sanoituksia: myös tämä on sellainen. Toisaalta laulussa kuvailtu ihastuminenkin on pohjimmiltaan hyvinkin samankaltaisen pilvilinnojen maalailua…
Tätä on turha ruotia liian auki: joskus on erittäin paikallaan keskittyä niin musiikissa kuin muissakin touhuissa yksinkertaiseen. One-two-three-four, one-two-three-four…
https://www.youtube.com/watch?v=DE3lRp6uexY
I Wanna Be With You, like Loose Ends on the place 44, dates back to the sessions for The River-album during the late 1970s. There was a lot of material created in those days and lot of it was left in the vaults although the album became a double one. One significant notion from the songs was that Bruce started to conciously replace the poprock standards from his live repertoaire with his own simple, often three-and-a-half-minute long songs. I Wanna Be With You is one of those.
Those so-called River rockers are not any rocket science. A few chords and lyrics often almost naive: this one's also like that. On the other hand the infatuation described in the lyrics is often alikely like painting castles in the air.
This one is a song not to be analyzed too much: sometimes it's the best way to just concentrate on the most simple things. One-two-three-four, one-two-three-four…
Let the frozen cities crumble, crumble and fall
That's alright, I don't mind at all
Let 'em all tumble right into the sea
Well that's just fine, that's alright with me
Since you came down the line
I can't sleep at night, I got one thing on my mind
That's every day, every night
I wanna be with you
I wanna be with you, that's what I wanna do
'Cause you're just so out of sight
I wanna be with you, that's what I wanna do
Now I lost my job at the Texaco station
'Cause instead of pumping gas I'd dream of you
I got thrown out of my house, I got such a bad reputation
'Cause all I wanna do is be seen with you
They gave me my pay and said walk
I don't care what they say, go ahead and let 'em all talk
'Til the world falls apart
I wanna be with you
I wanna be with you
That's what I wanna do
Until they will rip out my heart
I wanna be with you, I wanna be with you
Well that's all I wanna do
Hold tight, love me just a little bit
Alright, a little bit more
Tonight, tonight give me just a little kiss
No I don't know, I don't know, I don't
I just can't understand it, you're not pretty at all
But I come when you whisper, I run when you call
When I see you on the street I fall on my face
I drop to my knees, I plead my case
Oh, oh I wanna be with you
I wanna be with you, that's what I wanna do
Oh, oh I wanna be with you
I wanna be with you, that's all I wanna do
Oh, oh I wanna be with you
I wanna be with you, darlin', don't you know
Oh, oh I wanna be with you
I wanna be with you because I love you so
https://www.youtube.com/watch?v=DE3lRp6uexYAlbumilta Tracks (1998).
I Wanna Be With You, kuten myös listalla sijalla 44 ollut Loose Ends, juontaa juurensa The River-albumin sessioihin 70-80-lukujen taitteeseen. Tuolloinkin materiaalia syntyi paljon enemmän kuin olisi ollut vara käyttää, vaikka Riveristä lopulta tupla-LP tulikin. Yksi merkittävä elementti tuon levyn lauluissa on, että tuolloin Bruce alkoi tietoisesti korvata keikkaseteissä käytössä olleita rock-klassikoita omilla yksinkertaisilla kolmen ja puolen minuutin rock-lauluillaan, joihin I Wanna Be With Youkin lukeutuu.
Nuo niin kutsutut River-rokkarit eivät siis ole minkäänlaista rakettitiedettä miltään kantilta katsottuna. Muutaman soinnun rokkeja ja usein popilla tavalla naiiveja sanoituksia: myös tämä on sellainen. Toisaalta laulussa kuvailtu ihastuminenkin on pohjimmiltaan hyvinkin samankaltaisen pilvilinnojen maalailua…
Tätä on turha ruotia liian auki: joskus on erittäin paikallaan keskittyä niin musiikissa kuin muissakin touhuissa yksinkertaiseen. One-two-three-four, one-two-three-four…
Let the frozen cities crumble, crumble and fall
That's alright, I don't mind at all
Let 'em all tumble right into the sea
Well that's just fine, that's alright with me
Since you came down the line
I can't sleep at night, I got one thing on my mind
That's every day, every night
I wanna be with you
I wanna be with you, that's what I wanna do
'Cause you're just so out of sight
I wanna be with you, that's what I wanna do
Now I lost my job at the Texaco station
'Cause instead of pumping gas I'd dream of you
I got thrown out of my house, I got such a bad reputation
'Cause all I wanna do is be seen with you
They gave me my pay and said walk
I don't care what they say, go ahead and let 'em all talk
'Til the world falls apart
I wanna be with you
I wanna be with you
That's what I wanna do
Until they will rip out my heart
I wanna be with you, I wanna be with you
Well that's all I wanna do
Hold tight, love me just a little bit
Alright, a little bit more
Tonight, tonight give me just a little kiss
No I don't know, I don't know, I don't
I just can't understand it, you're not pretty at all
But I come when you whisper, I run when you call
When I see you on the street I fall on my face
I drop to my knees, I plead my case
Oh, oh I wanna be with you
I wanna be with you, that's what I wanna do
Oh, oh I wanna be with you
I wanna be with you, that's all I wanna do
Oh, oh I wanna be with you
I wanna be with you, darlin', don't you know
Oh, oh I wanna be with you
I wanna be with you because I love you so
https://www.youtube.com/watch?v=DE3lRp6uexY
lauantai 6. kesäkuuta 2015
Bruce Springsteen - TOP56-songs: 44 - Loose EndsBruce Springsteen - TOP56-biisit: 44 - Loose Ends
From the album Tracks (1998).
Although 1980’s album The River was released as a double-LP consisting of 21 songs there were plenty of jewels to be left to vaults from those sessions as well. Loose Ends is one of the best ones as a song that on many other albums would have been a potential hit. In fact it was originally on the album that was nearly released named as The Ties That Bind in 1979, but Bruce decided to take it away and shape it to what we now know as The River.
Loose Ends is a description of love gone wrong. At the beginning everything’s wonderful but the magic tails away by time.
The narrator didn’t believe in the beginning’s intoxication that him and his partner could end up like many others. One easily believes that this is how it will go until the end.
The same thing is pondered on the last verse: this isn’t what was supposed to happen. “How did something so good turn to something bad” is a good question to be asked. There’s similar questions on some songs on The River-album as well. A great, great line.
The refrain reveals the background of the song’s title. The relationship is described as a situation in which both sides of the couple have a loop around their neck and both pull it their way waiting for the other to let go. A strapping metaphor and description of a painful situation.
The magic of Loose Ends is in its atmosphere and feel. The lyrics and Bruce’s vocal performance are in the key role. The melody is also great (like on many River songs) and The E Street Band works convincingly. There’s the familiar glockenspiel in the intro and Clemons’ saxophone solo fits in with style.
This came to prominence after being released on Tracks and played during the Reunion Tour. It’s not played nearly every night but it’s always a big thing when Loose Ends gets its turn. It was also heard in Helsinki 2012, when a listener had written a sign for it and added that he had been to 32 Bruce shows and hadn’t heard “his” song. Bruce told the audience that he “couldn’t let the man go to over 30 shows without hearing his song” and counted to song to begin.
[iframe src="http://www.youtube.com/embed/21dUOfeoNBI" width="640" height="340"]
[iframe src="http://www.youtube.com/embed/JvW6ZhWReXs" width="640" height="340"]Albumilta Tracks (1998).
Vaikka vuoden 1980 The River-levy julkaistiin tupla-LP:nä joka koostui 21 biisistä, jäi tuonkin albumin äänityssessioista paljon helmiä varastoon albumikokonaisuuden tieltä. Loose Ends on yksi kirkkaimmista, joka monella muulla albumilla olisi ollut hyvinkin potentiaalinen hitti. Itseasiassa se oli mukana levyllä, joka jo liki valmistettiin nimellä The Ties That Bind vuonna 1979, mutta jonka Bruce veti pois ja muovasi sittemmin The Riveriksi.
Loose Ends on kuvaus rakkaudesta, jossa käy huonosti. Alussa kaikki on ihanaa, mutta hiipuukin matkalla pikkuhiljaa pois.
Eihän sitä alussa ja huumassa usko, että itselle ja ”meille” voisi käydä niinkuin monille muille. Siinä herkästi uskoo, että näinhän tämä jatkuu.
Samaa pohditaan viimeisessä säkeistössä: eihän tässä näin pitänyt käydä. Hyvä kysymys onkin, miten jostain niin hyvästä voi tulla jotain niin pahaa? Samankaltaisia kysymyksiä on muissakin Riverin biiseissä. Hienon hieno rivi.
Kertosäe paljastaa biisin nimen taustan. Kuvattua suhdetta kuvataan tilanteeksi, jossa molemmilla osapuolilla on kaulansa ympärillä silmukka, jota molemmat kiristävät eri suuntiin odottaen milloin toinen päästää irti. Komea kielikuva tämäkin ja kuvaus kivuliaasta tunteesta.
Loose Endsin maagisuus piilee sen tunnelmassa. Teksti ja Brucen laulusuoritus ovat tässä avainasemassa. Melodia on myös hieno (kuten Riverin aikaisissa lauluissa useasti) ja E Street Band toimii vakuuttavasti. Introssa kuullaan tuttua kellopeliä ja Clemonsin saksofonisoolo istuu kokonaisuuteen tyylikkäästi.
Tämä nousi Tracksin julkaisun ja Reunion-kiertueen myötä myös keikkasuosikiksi, jota ei soiteta läheskään joka ilta mutta on aina tapaus. Kuultiinpa Loose Ends myös Helsingissä 2012, kun eräs keikalle tulija oli sen kirjannut toivekylttiin ja lisännyt, ettei ollut kuullut sitä yhdelläkään 32:sta aiemmasta käymästään Springsteen-keikasta. ”Emmehän voi antaa miehen kiertää yli kolmeakymmentä keikkaa kuulematta hänen biisiään”, totesi Bruce ja löi laulun tulille.
[iframe src="http://www.youtube.com/embed/21dUOfeoNBI" width="640" height="340"]
[iframe src="http://www.youtube.com/embed/JvW6ZhWReXs" width="640" height="340"]
Although 1980’s album The River was released as a double-LP consisting of 21 songs there were plenty of jewels to be left to vaults from those sessions as well. Loose Ends is one of the best ones as a song that on many other albums would have been a potential hit. In fact it was originally on the album that was nearly released named as The Ties That Bind in 1979, but Bruce decided to take it away and shape it to what we now know as The River.
Loose Ends is a description of love gone wrong. At the beginning everything’s wonderful but the magic tails away by time.
We met out on open streets when we had no place to go
I remember how my heart beat when you said I love you so
Then little by little we choked out all the life that our love could hold
Oh no
The narrator didn’t believe in the beginning’s intoxication that him and his partner could end up like many others. One easily believes that this is how it will go until the end.
We didn't count tomorrows, we took what we could and baby we ran
There was no time for sorrow, every place we went I held your hand
And when the night closed in I was sure your kisses told me all I had to know
But oh no
The same thing is pondered on the last verse: this isn’t what was supposed to happen. “How did something so good turn to something bad” is a good question to be asked. There’s similar questions on some songs on The River-album as well. A great, great line.
Our love has fallen around us like we said it never could
We saw it happen to all the others but to us it never would
Well how could something so bad, darling, come from something that was so good
I don't know
The refrain reveals the background of the song’s title. The relationship is described as a situation in which both sides of the couple have a loop around their neck and both pull it their way waiting for the other to let go. A strapping metaphor and description of a painful situation.
It's like we had a noose and baby without check
We pulled until it grew tighter around our necks
Each one waiting for the other, darlin', to say when
Well baby you can meet me tonight on the loose end
The magic of Loose Ends is in its atmosphere and feel. The lyrics and Bruce’s vocal performance are in the key role. The melody is also great (like on many River songs) and The E Street Band works convincingly. There’s the familiar glockenspiel in the intro and Clemons’ saxophone solo fits in with style.
This came to prominence after being released on Tracks and played during the Reunion Tour. It’s not played nearly every night but it’s always a big thing when Loose Ends gets its turn. It was also heard in Helsinki 2012, when a listener had written a sign for it and added that he had been to 32 Bruce shows and hadn’t heard “his” song. Bruce told the audience that he “couldn’t let the man go to over 30 shows without hearing his song” and counted to song to begin.
[iframe src="http://www.youtube.com/embed/21dUOfeoNBI" width="640" height="340"]
[iframe src="http://www.youtube.com/embed/JvW6ZhWReXs" width="640" height="340"]Albumilta Tracks (1998).
Vaikka vuoden 1980 The River-levy julkaistiin tupla-LP:nä joka koostui 21 biisistä, jäi tuonkin albumin äänityssessioista paljon helmiä varastoon albumikokonaisuuden tieltä. Loose Ends on yksi kirkkaimmista, joka monella muulla albumilla olisi ollut hyvinkin potentiaalinen hitti. Itseasiassa se oli mukana levyllä, joka jo liki valmistettiin nimellä The Ties That Bind vuonna 1979, mutta jonka Bruce veti pois ja muovasi sittemmin The Riveriksi.
Loose Ends on kuvaus rakkaudesta, jossa käy huonosti. Alussa kaikki on ihanaa, mutta hiipuukin matkalla pikkuhiljaa pois.
We met out on open streets when we had no place to go
I remember how my heart beat when you said I love you so
Then little by little we choked out all the life that our love could hold
Oh no
Eihän sitä alussa ja huumassa usko, että itselle ja ”meille” voisi käydä niinkuin monille muille. Siinä herkästi uskoo, että näinhän tämä jatkuu.
We didn't count tomorrows, we took what we could and baby we ran
There was no time for sorrow, every place we went I held your hand
And when the night closed in I was sure your kisses told me all I had to know
But oh no
Samaa pohditaan viimeisessä säkeistössä: eihän tässä näin pitänyt käydä. Hyvä kysymys onkin, miten jostain niin hyvästä voi tulla jotain niin pahaa? Samankaltaisia kysymyksiä on muissakin Riverin biiseissä. Hienon hieno rivi.
Our love has fallen around us like we said it never could
We saw it happen to all the others but to us it never would
Well how could something so bad, darling, come from something that was so good
I don't know
Kertosäe paljastaa biisin nimen taustan. Kuvattua suhdetta kuvataan tilanteeksi, jossa molemmilla osapuolilla on kaulansa ympärillä silmukka, jota molemmat kiristävät eri suuntiin odottaen milloin toinen päästää irti. Komea kielikuva tämäkin ja kuvaus kivuliaasta tunteesta.
It's like we had a noose and baby without check
We pulled until it grew tighter around our necks
Each one waiting for the other, darlin', to say when
Well baby you can meet me tonight on the loose end
Loose Endsin maagisuus piilee sen tunnelmassa. Teksti ja Brucen laulusuoritus ovat tässä avainasemassa. Melodia on myös hieno (kuten Riverin aikaisissa lauluissa useasti) ja E Street Band toimii vakuuttavasti. Introssa kuullaan tuttua kellopeliä ja Clemonsin saksofonisoolo istuu kokonaisuuteen tyylikkäästi.
Tämä nousi Tracksin julkaisun ja Reunion-kiertueen myötä myös keikkasuosikiksi, jota ei soiteta läheskään joka ilta mutta on aina tapaus. Kuultiinpa Loose Ends myös Helsingissä 2012, kun eräs keikalle tulija oli sen kirjannut toivekylttiin ja lisännyt, ettei ollut kuullut sitä yhdelläkään 32:sta aiemmasta käymästään Springsteen-keikasta. ”Emmehän voi antaa miehen kiertää yli kolmeakymmentä keikkaa kuulematta hänen biisiään”, totesi Bruce ja löi laulun tulille.
[iframe src="http://www.youtube.com/embed/21dUOfeoNBI" width="640" height="340"]
[iframe src="http://www.youtube.com/embed/JvW6ZhWReXs" width="640" height="340"]
maanantai 1. kesäkuuta 2015
Bruce Springsteen - TOP56-biisit: 49 - From Small Things (BigThings One Day Come)
Albumilta The Essential Bruce Springsteen (2003).
From Small Things (Big Things One Day Come) on alunperin The River-albumin satoa 70-80-lukujen taitteesta. Tuolloin äänitetty versio näki päivänvalon 23 vuotta myöhemmin, kun vuonna 2003 julkaistun The Essential-sarjan kokoelman lisäksi iskettiin levyllinen ennenjulkaisematonta materiaalia vuosien varrelta. Itseasiassa The Riverin jälkeen biisi meni britti Dave Edmundsille, joka sen myös levytti.
Allekirjoittaneen musiikkimaussa on aina ollut paikka simppelille, hyvin tehdylle perus-rock'n'rollille. From Small Things (Big Things One Day Come) on meiningiltään juuri sellainen vaikka välillä onkin se yksi maukas mollisointu yllättävässä paikassa. Keikkaversiona, jota on kuultu aika harvoin, tämä on juuri sitä osastoa jossa E Street Bandia parempaa bändiä saa etsiä.
Tekstissä on jopa vivahteita The Riveriä seuranneesta Nebraskasta, mutta toisaalta myös muutamassa muussa Bruce-biisissä kuultavaa ristiriitaa iloisen musiikin ja aika synkänkin tekstin välillä. Laulu kertoo tytöstä, joka jättää koulun kesken lähteäkseen toteuttamaan unelmiaan. Alkuun meneekin ihan hyvin:
Lopulta käy kuitenkin huonommin. Rakkaus olikin ohikiitävää ja tyttö lähtee toisen miehen matkaan Tampaan. Sielläkin elämä on alkuun ”heaven in the sun”, kunnes sillekin onnelle tulee loppu: tyttö ampuu miehensä koska ei kestänyt sitä kuinka miehensä ajoi. Lopulta jäljelle jää vain alkuperäinen miehensä Johnny kahden lapsen kanssa odottamaan äidin vapautumista. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja pienistä puroista kasvaa suuri joki, vai miten se meni...
Tämä oli ensimmäisiä raitoja, jotka itselle kolahtivat hittiosaston ulkopuolelta vuosia sitten. Perussoundi on selkeä ja tarina hyvä eikä liian pitkä. Liveversiokin sattui kohdalle Turun ensimmäisellä keikalla 2013, jolloin höysteenä oli torvisektion soittama kuvio. Laitetaanpa siitäkin pätkä oheen.
[iframe src="http://www.youtube.com/embed/4cReBk3wXPU" width="640" height="340"]
[iframe src="http://www.youtube.com/embed/D4ryh1r2fsA" width="640" height="340"]
From Small Things (Big Things One Day Come) on alunperin The River-albumin satoa 70-80-lukujen taitteesta. Tuolloin äänitetty versio näki päivänvalon 23 vuotta myöhemmin, kun vuonna 2003 julkaistun The Essential-sarjan kokoelman lisäksi iskettiin levyllinen ennenjulkaisematonta materiaalia vuosien varrelta. Itseasiassa The Riverin jälkeen biisi meni britti Dave Edmundsille, joka sen myös levytti.
Allekirjoittaneen musiikkimaussa on aina ollut paikka simppelille, hyvin tehdylle perus-rock'n'rollille. From Small Things (Big Things One Day Come) on meiningiltään juuri sellainen vaikka välillä onkin se yksi maukas mollisointu yllättävässä paikassa. Keikkaversiona, jota on kuultu aika harvoin, tämä on juuri sitä osastoa jossa E Street Bandia parempaa bändiä saa etsiä.
Tekstissä on jopa vivahteita The Riveriä seuranneesta Nebraskasta, mutta toisaalta myös muutamassa muussa Bruce-biisissä kuultavaa ristiriitaa iloisen musiikin ja aika synkänkin tekstin välillä. Laulu kertoo tytöstä, joka jättää koulun kesken lähteäkseen toteuttamaan unelmiaan. Alkuun meneekin ihan hyvin:
At sixteen she quit high school to
make her fortune in the promised land
She got a job behind the counter in an
all night hamburger stand
She wrote faithfully home to mama
"Now mama don't you worry none"
From small things, mama
Big things one day come
It was late one Friday he pulled in
out of the dark
He was tall and handsome; first she
took his order, then she took his heart
They bought a house up on the hillside
Where little feet soon would run
From small things, mama
Big things one day come
Lopulta käy kuitenkin huonommin. Rakkaus olikin ohikiitävää ja tyttö lähtee toisen miehen matkaan Tampaan. Sielläkin elämä on alkuun ”heaven in the sun”, kunnes sillekin onnelle tulee loppu: tyttö ampuu miehensä koska ei kestänyt sitä kuinka miehensä ajoi. Lopulta jäljelle jää vain alkuperäinen miehensä Johnny kahden lapsen kanssa odottamaan äidin vapautumista. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja pienistä puroista kasvaa suuri joki, vai miten se meni...
Well she shot him dead
On a sunny Florida road
When they caught her all she said
Was she couldn't stand the way he drove
Back home lonesome Johnny
Prays for his baby's parole
He waits on the hillside
Where the Wyomie waters roll
At his feet and almost grown now
A blue-eyed daughter and a handsome son
Well from small things, mama
Big things one day come
Well from small things, mama
Big things one day come
Tämä oli ensimmäisiä raitoja, jotka itselle kolahtivat hittiosaston ulkopuolelta vuosia sitten. Perussoundi on selkeä ja tarina hyvä eikä liian pitkä. Liveversiokin sattui kohdalle Turun ensimmäisellä keikalla 2013, jolloin höysteenä oli torvisektion soittama kuvio. Laitetaanpa siitäkin pätkä oheen.
[iframe src="http://www.youtube.com/embed/4cReBk3wXPU" width="640" height="340"]
[iframe src="http://www.youtube.com/embed/D4ryh1r2fsA" width="640" height="340"]
keskiviikko 21. tammikuuta 2015
Atso's Time Machine: Year 1980 & Dire Straits - Making MoviesAtson Aikakone: Vuosi 1980 & Dire Straits - Making Movies
Making Movies, the third studio album by Dire Straits, was released on 17 October 1980. In a certain way the evolution of the band during its first years culminated on this record: with the following ones they moved on to softer expression while this one still has some edge.
The album starts with Tunnel of Love. This one is a song to be listened via LP: the fade in and the intro played with organ and piano (it’s borrowed from Carousel Waltz, actually) is great. By the way, sitting behind the keyboards on this album is one Roy Bittan, who is described in the inner sleeve of the record as “Courtesy of the E Street Band”. So he’s main activity has been playing in Bruce Springsteen’s trusty band since 1975.
When the band rushes in and the lead guitar takes its place, the band playing is instantly recognisable. Knopfler’s guitar sound and vocal performance are inimitable. The story of the song is easy: a boy meets a girl and the adventure begins: the arrow of love pierces through boys heart and soul.
The chorus is light and catchy. The sounds and imagery come from their time during the late 70s and early 80s, especially the reference of the “neon light burning”.
With the next verse comes some uncertainty. The girl wants to keep the boy as a stranger and not know too much about him. The chorus following verse is the same as first time: “Tunnel of love” is of course a metaphor. “Spanish City” is in real life a place in Newcastle, England.
When the girl leaves the boy in the end of the verse, Knopfler’s lines get heart-rending: “And watched her walk away / I could have caught up with her easy enough / but something must have made me stay”.
After the chorus comes a solo during which the rhythm of the song is molded a bit before returning to the basic groove. Knopfler’s guitar sings the same song all the time, at times it almost feels as the guitar is in main role and the vocals are irrelevant. In the last quiet section (“And girl it looked so pretty to me…”) Mark’s singing is perfectly unperfect, small and almost whispering. With the guitar leading the song gets out of this quiet section one more time.
The guitar melodies during the outro are beautiful and Knopfler plays at his most soulful. His guitar sound is so bare it wouldn’t forgive any mistakes. The band plays as a piece. As the outro reaches its finale both Bittan’s piano and Knopfler’s guitar rise to higher, specifically selected notes.
I listened to Tunnel of Love via Youtube a while ago. There was a great comment for this one: “I wish this song would never end…”. The effect of fade out is at its best on this song: the listener would want to drag the song out of the “well of heard songs” to play once more.
The record continues with Romeo and Juliet. For me this is the number 1 love song by Dire Straits. It starts with an acoustic guitar arpeggio, played by Knopfler with his legendary resonator guitar. The bass is playing a few selected notes while Knopfler sings in his trademark tone, almost speaking at times. The text is a classic one about Romeo and Juliet.
Juliet / the dice was loaded from the start / and I bet / and you exploded in to my heart
The last line of the chorus is especially a classical one: “When you’re gonna realise / it was just that time was wrong”.
The lovers are, like in the original story, from different backgrounds. Their dreams are the same however, and for a while they were shared. Now all there’s nothing left and the narrator is only one of Julia’s “previous cases”. Knopfler sings from the point of view of the one to have been left: saying you can fall for everyone for a moment. Although they had promised everything, all there’s left now are memories. The band accompanies with single, powerful strokes. The line “I used to have a scene with him” is even sang in contemptous tone.
The second chorus is a bit different than the first one. Now the narrator remembers when they pretended to be in love and promised it would last forever. The time was just wrong, however...
The third verse is a silent one, Knopfler singing even more whispering. The boy can’t talk like on the TV and he can’t write a love song like the way it’s meant to be but he would do anything for his Julia. During the last half of the chorus the band plays minimally. All the narrator has are his thoughts and memories of Julia and their moments together. The ending of this verse of verse is beautiful: love remains through the rhymes along with a spark of hope.
The song ends with the chorus heard after the previous verse. There’s a last half of verse however: there’s always Romeo and Juliet somewhere, the boy asking “you and me babe, how about it?”.
Skateaway is the last song on the LP-versions A-side. This one has a fade in like in “Tunnel of Love”, this time led by tambourine and drums. The chord progression sounds familiar. The song is about a girl who skates around with headphones on, listening to rock ‘n’ roll: rock music offers her a chance of escaping this cruel world.
There’s the album title as well! If this song had to be packed in some way, I’d do it with the lines “But the music make her wanna be the story / And the story was whatever was the song what it was”. The song goes on with the melody and the band in the front, not like its predecessors with Knopfer’s guitar. The chorus is traditional sounding Dire Straits. Bittan’s piano can be heard nicely as well.
Come sippin’ and a slidin’ / life’s a rollerball
Slippin’ and slidin’ / skateaway, that’s all
That’s what it is. This song has a long outro, as like the its story goes on and the song keeps on playing in the girl’s headphones...
The B-side of the LP starts with Expresso Love. Knopfler counts the song in and joins in with his guitar. Also in comes Bittan’s dramatic sounding piano.
The first time I heard this one has been stuck in my memories. It was the beginning of October in 2008, Lieksa's landmark Kaarisilta (="arc bridge"), MP3-player and cycling home from school. I think it was a thursday afternoon, and a beautiful one.
This one is a love song as well, telling the story of a girl who has charmed a boy. Just before the band kicks in there’s a reference to “honeysuckle mask”, which is a kind of facial mask treatment. The girl must be using it, because she smells like a rose and tastes like a peach. The boy would do anything for her… According to him “she was made in heaven and heaven’s in the world”.
The boy asks himself if it’s just “Expresso Love”, meaning it only lasts a moment and then goes away.
The line in the second verse “hey mister, you wanna take a walk in the wild west end sometime?” is a reference to the band’s debut album and a song in it called Wild West End. The narrator gets trouble with his breathing, when the girl says that boys don’t know anything. This one does know what he wants: he wants please his girl. He also wants “everything”.
After the chorus we get to the C-section: albeit being Expresso Love, but it feels good because it feels right, Knopfler singing “I was made to be with my girl like a saxophone was made to blow in the night”. The following solo is however played with a guitar, not a saxophone. There’s some smart harmonic riffs in the end of the solo to be heard.
During the last quiet verse the couple is close to each other although this is not directly called, the girl is doing her magic. Then they surrender: it might be just “Expresso Love”, but it feels good.
This one rocks in a different way than the other songs on the album, kind of bolder. The feel of the drama is different.
The memory of the first listen of this next one is also vividly in mind: it occured in the second year of high school during the day’s opening via central radio. A song was played there that sounded unerringly like Dire Straits but I didn’t recognise it. The sound of it told me it must had to be from the record Making Movies. Later that day I had to call and ask the girl who had played the song what it was: the call was made from swimming baths’ cafe!
The song was called Hand in Hand. It starts with a beautiful intro decorated by an acoustic guitar and the piano. “The sky is crying, the streets are full of tears”. The narrator know how read between the lines during the hard times. The metaphor of the detergent effect of rain is a classic.
The chorus is straight: although I might have treated you bad, I never never wanted no one else. I wish we could go on hand in hand like lovers are supposed to. The band plays assertively and the melody has familiar tones. Knopfler’s singing has more edge and some kind of power than the previous ones.
In the second verse the dreaming goes on and the narrator talks about sleeping next to each other and how lovely it would be to ask “baby, what’s wrong?”. The verse condenses in its last line “if my love’s in vain / how come my love is so strong?”.
The following chorus is the same as the first. After that comes the last verse, which once again chimes quietly. The narrator speaks, that even if the main couple goes ahead together or apart they’ll go in the same direction but the girl wouldn’t let him close. It all ends up in a love gone wrong, once again. The boy wonders that although things change, will the girl think about him anymore.
After the last chorus the song gets back to its beginning. The last line gets a new tone althought it was heard previously. “Oh, I can read between the lines” sound almost sarcastic this time.
This song and Romeo & Juliet are almost like cousins, I think. They both got a similar acoustic sound and the stories have got some similarities as well.
The penultimate song on the album is its only basic rock’n’roll song Solid Rock Accompanied by great rock piano it’s a song with lyrics full of metaphors and trademark guitar playing by mr. Knopfler. The castles made of sand go with the tide.
There’s a funny emanation in the chorus. "Solid Rock! I wanna give, I don’t wanna be blocked". In the second verse the narrator is displeased with possibilities and vanity, it would be more important to focus in the essential. There’s also a question of which is more stupid: to make a silk purse or live in an illusion or confusion. In the C-section he states that a house of card was never made to last in the wind, but two solid rocks can take any kind of weather.
After a punchy guitar solo comes the third verse, which has some great rhyming.
The song ends with the chorus: it needs nothing more. It’s the shortest song on the album, lasting only 3 minutes and 27 seconds. Nothing superflous!
Les Boys is the last song on the album. There’s not much to say about this one: in my mind it’s just a funny piece of music to end the record. The guitar sound is traditionally clear and piano accompanies it nicely. If there would have been one more great song in this slot the record could have taken the next level…
Lasting 37 minutes, Making Movies is a record full of strong material. It's also easy to listen to: not full of stuff but all of it (well, excluding the last track) has been produced with a good taste. I've got this album as a CD and LP as well, sadly the latter hasn't aged very well...
http://open.spotify.com/album/2thaV3YkqjK7f2AL8LC4xFMaking Movies, Dire Straitsin kolmas studioalbumi, julkaistiin 17.10.1980. Tietyllä tapaa DS:n alkuaikojen kehitys huipentui tähän levyyn: seuraavissa siirryttiin hieman pehmeämpään ilmaisuun, tässä on vielä terävyyttä.
Levyn aloittaa Tunnel of Love. Varsinkin LP-levyltä kuunnellessa tämän laulun aloitus on hieno: fade in sekä urku-/pianointro, joka on lainattu Richard Rogersin ja Oscar Hammerstein II:n “Carousel Waltzista”, joka kuultiin alunperin Carousel-musikaalissa v. 1945. Koskettimien takana tällä levyllä istuu muuten Roy Bittan, josta levyn sisälehtisessä käytetään termiä “Courtesy of the E Street Band”. Mies on siis toiminut päätoimenaan Bruce Springsteenin luottobändin pianistina vuodesta 1975 saakka.
Välittömästi kun bändi syöksyy sisään ja soolokitara hyppää esille selviää, mistä bändistä on kyse. Knopflerin kitaran soundi on jäljittelemätön, kuten laulusuorituskin. Tarina on selkeä: poika tutustuu tyttöön ja seikkailu alkaa: rakkauden nuoli lävistää pojan sydämen ja sielunkin.
Sekä B- että C-osa ovat kepeitä ja tarttuvia. Soundimaailma ja kielikuvat ovat “aikansa kuvaa” eli 70-80-lukujen taitteesta, ennenkaikkea maininta neonvaloista palamassa.
Seuraavassa säkeistössä ilmenee hieman epävarmuutta. Tyttö haluaa pitää pojan muukalaisena eikä tietää tästä liikaa. Kertosäe on sama kuin ensimmäisellä kerralla: “Tunnel of Love” on tottakai vertauskuva. “Spanish City” puolestaan on paikka Newcastlessa, Englannissa.
Kun tyttö sitten säkeistön lopussa lähtee, ovat Knopflerin rivit riipaisevia: “And watched her walk away / I could have caught up with her easy enough / but something must have made me stay”. Jostain selittämättömästä syystä ei siis tullut juostua häntä kiinni enää sillä kertaa.
Kertosäkeen jälkeen seuraa soolo, jossa biisin rytmitystä muovaillaan hieman, ennenkuin palataan takaisin perusmeininkiin. Kitara laulaa taustalla koko ajan samaa tarinaa, hetkittäin tulee jopa tunne että kitara olisi pääroolissa ja laulusuoritus toissijaista. Viimeisessä hiljaisessa osassa (“And girl it looked so pretty to me…”) Markin laulaminen on täydellisesti epäpuhdasta, vienoa ja lähes kuiskailevaa. Kitaran liidaamaana tästä suvannosta noustaan pikkuhiljaa vielä kerran lentoon.
Lopukkeen kitaramelodiat ovat kauniita ja Knopflerin soittoa sielukkaimmillaan, soundin ollessa paljas ja näin ollen se ei antaisi virheitä anteeksi. Bändi soittaa tässä yhdessä nätisti. Sekä Bittanin piano että Markin kitara nousevat pikkuhiljaa korkeampiin, Dire Straitsille ominaisen harkittuihin nuotteihin.
Taannoin kuuntelin tätä YouTubesta. Siellä oli hieno kommentti, eritoten outron kohdalle: “I wish this song would never end...”. Tässä biisissä fade out on parhaimmillaan: mieli tekisi kiskoa laulu takaisin ylös jatkumaan eikä antaa sen vajota soitettujen laulujen kaivon pohjaan.
Levy jatkuu Romeo and Julietin tahdissa. Tässä on allekirjoittaneelle Dire Straitsin rakkauslauluista hienoin. Se käynnistyy akustisella kitara-arpeggiolla, jonka Knopfler soitti legendaarisella resonaattorikitarallaan. Basso kulkee taustalla harvoilla nuoteilla Knopflerin laulaessa jälleen ominaisessa lauluvireessään, välillä lähes lausuen. Teksti kertoo klassisesti Romeosta ja Juliasta, ja huonostihan siinä käy:
Ennenkaikkea kertosäkeen viimeinen rivi on klassinen: “When you’re gonna realise / it was just that the time was wrong”. Eli kertojan mielestä mikään muu ei mennyt vikaan kuin se, että aika oli väärä.
Rakastavaiset ovat tässä, kuten alkuperäisessa tarinassakin, eri lähtökohdista. Unelmat ovat kuitenkin molemmilla samoja ja hetken aikaa ne jaettiin. Nyt ei ole kuitenkaan jäljellä enää mitään ja kertoja on vain yksi Julian sotkuista. Knopfler laulaakin jätetyn näkökulmasta: kaikkiin voi retkahtaa hetkeksi. Vaikka luvattiin kaikki, nyt ollaan enää muisto. Tässä kohtaa myös bändin rytmi muuttuu hetkeksi yksittäisiksi, voimakkaiksi iskuiksi. Rivi “I used to have a scene with him” on laulettukin vähän halveksuvalla soundilla.
Toinen kertosäe on hitusen erilainen kuin edellinen. Nyt muistellaan sitä, että olevinaan rakastettiin ja luvattiin niin olevan ikuisesti. Lopputulemana on edelleen kuitenkin se, että aika vain oli väärä…
Kolmas säkeistö on hiljainen, Knopflerin laulaessa entistä kuiskailevammin ja henkilökohtaisemmin. Kertoja ei osaa puhua kuin TV:ssä eikä kirjoittaa rakkauslaulua niinkuin se on, mutta tekisi mitä vain Julian vuoksi. Viimeisessä säkeistön puolikkaassa taustasoitto häviää olemattomiin. Laulun pojalla ei ole muuta kuin ajatuksensa ja muistot Juliasta ja hetkistä. Loppu on tässä säkeistössä hieno: rakkaus säilyy läpi riimien yhdessä toivonkipinän kanssa.
Lopussa kuullaan sama kertosäe kuin edeltävällä kerralla lukuunottamatta paria 8-osan myöhässä tulevaa virvelin iskua. Aivan biisin päätteeksi puolestaan kuullaan ensimmäisen säkeistön puolikas toista kertaa: aina on jossain Romeo ja Julia ja poika kysyy, että “you and me babe, how about it?”
Skateaway on LP:n A-puolen päätösraita. Tässäkin kuullaan fade-in, jonka pääosassa ovat tamburiini ja rummut. Sointukierto on tutuhkon kuuloinen. Laulu kertoo tytöstä, joka pörräilee rullaluistimilla kuulokkeet korvilla: rock tarjoaa eskapismin mahdollisuuden.
Sieltä löytyi myös levyn nimi! Jos tämä biisi pitäisi tiivistää jotenkin, se tiivistyisi noihin kahteen riviin “But the music make her wanna be the story / And the story was whatever was the song what it was”. Biisi kulkee melodia ja bändi edellä, ei ninkään Knopflerin kitaran varassa kuin edeltäjänsä. Kertosäe on perinteistä, toimivaa Dire Straitsia. Bittanin piano on jälleen esillä kuuluvasti.
Come sippin’ and a slidin’ / life’s a rollerball
Slippin’ and slidin’ / skateaway, that’s all
Sitähän se on. Tässä on myös pitkä outro, ikäänkuin laulun tarina vain jatkuisi ja biisi soisi päähenkilötytön luureissa...
LP:n B-puoli käynnistyy Expresso Lovella. Knopfler laskee biisin käyntiin, jonka jälkeen mukaan liittyy kitara sekä Bittanin dramaattisen kuuloinen piano.
Tämän biisin ensikuuntelu on jäänyt elävästi mieleen. Lokakuun alku 2008, Lieksan kaarisilta, MP3-soitin ja kotimatka lukiolta. Taisi olla torstai-iltapäivä, ja kaunis sellainen.
Expresso Love on jälleen rakkauslaulu, kertoen tytöstä joka on lumonnut pojan. Juuri ennenkuin bändi ryöpsähtää sisään mainitaan “honeysuckle mask”, joka on eräänlainen kasvonaamiohoito (honeysuckle = kuusama). Tyttö käyttänee sitä, koska tuoksuu ruusulta ja maistuu persikalta, hänen vuokseen voisi tehdä mitä vain. Kertojan mukaan hänet “tehtiin taivaassa ja nyt taivas on maan päällä”.
Laulun kertoja kysyy, että onko tämä “Expresso Lovea”, eli hetken huumaa joka sitten laantuu pois?
Toisessa säkeistössä kuultava “hey mister, you wanna take a walk in the wild west end sometime?” on viittaus DS:n ensimmäiseen levyyn ja siellä soivaan Wild West End-biisiin. Kertojan hengitys meinaa salpaantua, kun tyttö kertoo että jätkät eivät tiedä mistään mitään. Kertoja kyllä tietää mitä tahtoo: nimittäin miellyttää häntä. Ja sen lisäksi “everything”.
Kertosäkeen jälkeen siirrytään C-osaan: olkoonkin “Expresso Lovea”, mutta tuntuu hyvältä koska tuntuu oikealta. Kertoja laulaa että “meitsi tehtiin olemaan tyttöni kanssa niinkuin saksofoni tehtiin soimaan yössä”. Seuraava soolonpätkä tulee kuitenkin Knopflerin kitarasta eikä saksofonista. Soolon lopulla kuullaan napakkaa harmoniarifittelyä.
Viimeisessä, hiljaisessa säkeistössä ollaankin sitten lähekkäin, vaikkei sitä ihan suoraan sanotakaan, tytön tehdessä temppujaan. Sitten antaudutaankin vietäväksi: olkoonkin sitä hetken huumaa, koska tuntuu hyvältä.
Tämä rokkaa eri tavalla kuin muut levyn biisit. Jotenkin röyhkeämmin. Erilainen draman tuntu.
Seuraavankin ensikuuntelu on vielä elävämmin mielessä: lukion kakkosluokka ja aamunavaus. Keskusradiosta soi jotain, mikä kuulosti erehdyttävästi Dire Straitsilta, mutta biisiä ei tunnistanut. Soundi oli kuitenkin sellainen, että sen oli pakko olla Making Moviesilta. Myöhemmin saman päivän iltana oli pakko soittaa kyseisen aamunavauksen pitäneelle vuotta nuoremmalle kaverille uimahallin aulakahviosta, että mikä se biisi oli?
Sehän oli Hand in Hand, joka käynnistyy kauniilla akustisen kitaran ja pianon maalaamalla introlla. “The sky is crying, the streets are full of tears”. Kertoja osaa lukea rivien välistä huonoina aikoina. Vertauskuva sateen puhdistavasta vaikutuksesta on aika klassinen.
Kertosäe on suoraa tavaraa: vaikka välillä kohtelin huonosti, niin en tahtonut ketään muuta. Voitaisiinpa kuitenkin pörräillä käsi kädessä niinkuin pariskunnan kuuluu. Soitto on jämäkkää ja melodiassa on tuttuja sävyjä. Knopflerin laulussa on enemmän särmää ja tietynlaista poweria kuin aiemmissa lauluissa.
Toisessa säkeistössä haaveilu jatkuu ja puhutaan vierekkäin nukkumisesta ja siitä, miten olisi mukavaa kysyä että “baby what’s wrong?”. Säkeistö tiivistyy viimeiseen riviinsä “if my love’s in vain / how come my love is so strong” eli jos kertojan rakkaus on turhaa, niin miksi ihmeessä se sitten on niin voimakasta.
Ensimmäiseltä kerralta toistuvan kertosäkeen jälkeen siirrytään viimeiseen, jälleen hiljaisena soivaan säkeistöön. Kertoja kertoo, että mentiinpä yhdessä tai erikseen, niin samaan suuntaan edetään mutta tyttö ei päästä lähelleen. Lopputuloksena on taas vain yksi pieleen mennyt rakkaus. Vaikka kuviot muuttuu niin kertoja pohtii, että eikö vastapuoli koskaan ajattele häntä?
Lopun kertosäkeen jälkeen palataan vielä ensimmäisen säkeistön tunnelmiin. Viimeinen rivi saa uuden sävyn, vaikka sama teksti kuullaan alussakin. “Oh, I can read between the lines” kuulostaa lähes sarkastiselta tässä kohtaa.
Tämä ja Romeo & Juliet ovat jollain tapaa serkuksia mielestäni. Samankaltainen akustinen soundi ja tekstin tarina molemmissa.
Levyn toiseksi viimeinen biisi on sen ainoa perusrokki Solid Rock. Kapakkarokkipianon säestämä pläjäys, jonka teksti on täynnä vertauskuvia ja kitaransointi on Knopfleria omimmillaan. Hiekkalinnat romahtavat vuoroveden myötä.
Kertosäkeessä on hauska uho. "Solid Rock! I wanna give, I don’t wanna be blocked". Kakkossäkeistössä kertoja on kypsynyt mahdollisuuksiin ja turhamaisuuteen, keskeisempää olisi keskittyä olennaiseen. Kysytäänpä myös, että mikä on hölmömpää: “to make a silk purse” eli tehdä jotain hienoa jostain turhasta/epämiellyttävästä vai elää illuusiosssa tai epätietoisuudessa. C-osassa todetaan, että korttitaloa ei luotu kestämään tuulessa mutta kaksi “solid rockia” kyllä kestävät sen.
Näpäkän kitarasoolon jälkeen tulee kolmas säkeistö, jossa riimittely on taidokasta.
Loppuun vielä pari kertosäettä: eipä siihen enempää tarvita. Levyn lyhyin biisi, kolme minuuttia ja 27 sekuntia häikäilemätöntä rokkia. Ei mitään ylimääräistä!
Les Boys päättää levyn. Tästä ei ole paljoa sanomista: kyseessä on lähinnä huvittelunumero levyn lopussa. Kitarasoundi on perinteisen kuulas ja kapakkapiano säestää. Tässä kohtaa kun olisi vielä joku huippubiisi, niin tämä levy nousisi vielä seuraavalle tasolle…
Making Movies on 37 minuutin kestossaan ja vahvassa materiaalissaan levy, jota jaksaa kuunnella. Ei täyteen tungettu, vaan tyylitajulla soitettu albumi, joka viimeistä raitaansa lukuunottamatta on aika kovaa materiaalia. Löytyy itseltäkin CD:nä ja LP:nä, harmi vain että jälkimmäinen on kokenut ajan hampaan vähän turhankin konkreettisesti.
http://open.spotify.com/album/2thaV3YkqjK7f2AL8LC4xF
The album starts with Tunnel of Love. This one is a song to be listened via LP: the fade in and the intro played with organ and piano (it’s borrowed from Carousel Waltz, actually) is great. By the way, sitting behind the keyboards on this album is one Roy Bittan, who is described in the inner sleeve of the record as “Courtesy of the E Street Band”. So he’s main activity has been playing in Bruce Springsteen’s trusty band since 1975.
When the band rushes in and the lead guitar takes its place, the band playing is instantly recognisable. Knopfler’s guitar sound and vocal performance are inimitable. The story of the song is easy: a boy meets a girl and the adventure begins: the arrow of love pierces through boys heart and soul.
The chorus is light and catchy. The sounds and imagery come from their time during the late 70s and early 80s, especially the reference of the “neon light burning”.
With the next verse comes some uncertainty. The girl wants to keep the boy as a stranger and not know too much about him. The chorus following verse is the same as first time: “Tunnel of love” is of course a metaphor. “Spanish City” is in real life a place in Newcastle, England.
When the girl leaves the boy in the end of the verse, Knopfler’s lines get heart-rending: “And watched her walk away / I could have caught up with her easy enough / but something must have made me stay”.
After the chorus comes a solo during which the rhythm of the song is molded a bit before returning to the basic groove. Knopfler’s guitar sings the same song all the time, at times it almost feels as the guitar is in main role and the vocals are irrelevant. In the last quiet section (“And girl it looked so pretty to me…”) Mark’s singing is perfectly unperfect, small and almost whispering. With the guitar leading the song gets out of this quiet section one more time.
The guitar melodies during the outro are beautiful and Knopfler plays at his most soulful. His guitar sound is so bare it wouldn’t forgive any mistakes. The band plays as a piece. As the outro reaches its finale both Bittan’s piano and Knopfler’s guitar rise to higher, specifically selected notes.
I listened to Tunnel of Love via Youtube a while ago. There was a great comment for this one: “I wish this song would never end…”. The effect of fade out is at its best on this song: the listener would want to drag the song out of the “well of heard songs” to play once more.
The record continues with Romeo and Juliet. For me this is the number 1 love song by Dire Straits. It starts with an acoustic guitar arpeggio, played by Knopfler with his legendary resonator guitar. The bass is playing a few selected notes while Knopfler sings in his trademark tone, almost speaking at times. The text is a classic one about Romeo and Juliet.
Juliet / the dice was loaded from the start / and I bet / and you exploded in to my heart
The last line of the chorus is especially a classical one: “When you’re gonna realise / it was just that time was wrong”.
The lovers are, like in the original story, from different backgrounds. Their dreams are the same however, and for a while they were shared. Now all there’s nothing left and the narrator is only one of Julia’s “previous cases”. Knopfler sings from the point of view of the one to have been left: saying you can fall for everyone for a moment. Although they had promised everything, all there’s left now are memories. The band accompanies with single, powerful strokes. The line “I used to have a scene with him” is even sang in contemptous tone.
The second chorus is a bit different than the first one. Now the narrator remembers when they pretended to be in love and promised it would last forever. The time was just wrong, however...
The third verse is a silent one, Knopfler singing even more whispering. The boy can’t talk like on the TV and he can’t write a love song like the way it’s meant to be but he would do anything for his Julia. During the last half of the chorus the band plays minimally. All the narrator has are his thoughts and memories of Julia and their moments together. The ending of this verse of verse is beautiful: love remains through the rhymes along with a spark of hope.
The song ends with the chorus heard after the previous verse. There’s a last half of verse however: there’s always Romeo and Juliet somewhere, the boy asking “you and me babe, how about it?”.
Skateaway is the last song on the LP-versions A-side. This one has a fade in like in “Tunnel of Love”, this time led by tambourine and drums. The chord progression sounds familiar. The song is about a girl who skates around with headphones on, listening to rock ‘n’ roll: rock music offers her a chance of escaping this cruel world.
"She gets rock’n’roll in a rock’n’roll station / and a rock n roll dream-
She's making movies on location / she don't know what it means
But the music make her wanna be the story
And the story was whatever was the song what it was
Rollergirl don't worry
D.J. play the movies all night long"
There’s the album title as well! If this song had to be packed in some way, I’d do it with the lines “But the music make her wanna be the story / And the story was whatever was the song what it was”. The song goes on with the melody and the band in the front, not like its predecessors with Knopfer’s guitar. The chorus is traditional sounding Dire Straits. Bittan’s piano can be heard nicely as well.
Come sippin’ and a slidin’ / life’s a rollerball
Slippin’ and slidin’ / skateaway, that’s all
That’s what it is. This song has a long outro, as like the its story goes on and the song keeps on playing in the girl’s headphones...
The B-side of the LP starts with Expresso Love. Knopfler counts the song in and joins in with his guitar. Also in comes Bittan’s dramatic sounding piano.
The first time I heard this one has been stuck in my memories. It was the beginning of October in 2008, Lieksa's landmark Kaarisilta (="arc bridge"), MP3-player and cycling home from school. I think it was a thursday afternoon, and a beautiful one.
This one is a love song as well, telling the story of a girl who has charmed a boy. Just before the band kicks in there’s a reference to “honeysuckle mask”, which is a kind of facial mask treatment. The girl must be using it, because she smells like a rose and tastes like a peach. The boy would do anything for her… According to him “she was made in heaven and heaven’s in the world”.
The boy asks himself if it’s just “Expresso Love”, meaning it only lasts a moment and then goes away.
The line in the second verse “hey mister, you wanna take a walk in the wild west end sometime?” is a reference to the band’s debut album and a song in it called Wild West End. The narrator gets trouble with his breathing, when the girl says that boys don’t know anything. This one does know what he wants: he wants please his girl. He also wants “everything”.
After the chorus we get to the C-section: albeit being Expresso Love, but it feels good because it feels right, Knopfler singing “I was made to be with my girl like a saxophone was made to blow in the night”. The following solo is however played with a guitar, not a saxophone. There’s some smart harmonic riffs in the end of the solo to be heard.
During the last quiet verse the couple is close to each other although this is not directly called, the girl is doing her magic. Then they surrender: it might be just “Expresso Love”, but it feels good.
This one rocks in a different way than the other songs on the album, kind of bolder. The feel of the drama is different.
The memory of the first listen of this next one is also vividly in mind: it occured in the second year of high school during the day’s opening via central radio. A song was played there that sounded unerringly like Dire Straits but I didn’t recognise it. The sound of it told me it must had to be from the record Making Movies. Later that day I had to call and ask the girl who had played the song what it was: the call was made from swimming baths’ cafe!
The song was called Hand in Hand. It starts with a beautiful intro decorated by an acoustic guitar and the piano. “The sky is crying, the streets are full of tears”. The narrator know how read between the lines during the hard times. The metaphor of the detergent effect of rain is a classic.
The chorus is straight: although I might have treated you bad, I never never wanted no one else. I wish we could go on hand in hand like lovers are supposed to. The band plays assertively and the melody has familiar tones. Knopfler’s singing has more edge and some kind of power than the previous ones.
In the second verse the dreaming goes on and the narrator talks about sleeping next to each other and how lovely it would be to ask “baby, what’s wrong?”. The verse condenses in its last line “if my love’s in vain / how come my love is so strong?”.
The following chorus is the same as the first. After that comes the last verse, which once again chimes quietly. The narrator speaks, that even if the main couple goes ahead together or apart they’ll go in the same direction but the girl wouldn’t let him close. It all ends up in a love gone wrong, once again. The boy wonders that although things change, will the girl think about him anymore.
After the last chorus the song gets back to its beginning. The last line gets a new tone althought it was heard previously. “Oh, I can read between the lines” sound almost sarcastic this time.
This song and Romeo & Juliet are almost like cousins, I think. They both got a similar acoustic sound and the stories have got some similarities as well.
The penultimate song on the album is its only basic rock’n’roll song Solid Rock Accompanied by great rock piano it’s a song with lyrics full of metaphors and trademark guitar playing by mr. Knopfler. The castles made of sand go with the tide.
There’s a funny emanation in the chorus. "Solid Rock! I wanna give, I don’t wanna be blocked". In the second verse the narrator is displeased with possibilities and vanity, it would be more important to focus in the essential. There’s also a question of which is more stupid: to make a silk purse or live in an illusion or confusion. In the C-section he states that a house of card was never made to last in the wind, but two solid rocks can take any kind of weather.
After a punchy guitar solo comes the third verse, which has some great rhyming.
"Because the heart that you break / that's the one that you rely on
The bed that you make / that's the one you gotta lie on
When you point your finger ‘cos your plan fell through
you got three more fingers pointing back at you"
The song ends with the chorus: it needs nothing more. It’s the shortest song on the album, lasting only 3 minutes and 27 seconds. Nothing superflous!
Les Boys is the last song on the album. There’s not much to say about this one: in my mind it’s just a funny piece of music to end the record. The guitar sound is traditionally clear and piano accompanies it nicely. If there would have been one more great song in this slot the record could have taken the next level…
Lasting 37 minutes, Making Movies is a record full of strong material. It's also easy to listen to: not full of stuff but all of it (well, excluding the last track) has been produced with a good taste. I've got this album as a CD and LP as well, sadly the latter hasn't aged very well...
http://open.spotify.com/album/2thaV3YkqjK7f2AL8LC4xFMaking Movies, Dire Straitsin kolmas studioalbumi, julkaistiin 17.10.1980. Tietyllä tapaa DS:n alkuaikojen kehitys huipentui tähän levyyn: seuraavissa siirryttiin hieman pehmeämpään ilmaisuun, tässä on vielä terävyyttä.
Levyn aloittaa Tunnel of Love. Varsinkin LP-levyltä kuunnellessa tämän laulun aloitus on hieno: fade in sekä urku-/pianointro, joka on lainattu Richard Rogersin ja Oscar Hammerstein II:n “Carousel Waltzista”, joka kuultiin alunperin Carousel-musikaalissa v. 1945. Koskettimien takana tällä levyllä istuu muuten Roy Bittan, josta levyn sisälehtisessä käytetään termiä “Courtesy of the E Street Band”. Mies on siis toiminut päätoimenaan Bruce Springsteenin luottobändin pianistina vuodesta 1975 saakka.
Välittömästi kun bändi syöksyy sisään ja soolokitara hyppää esille selviää, mistä bändistä on kyse. Knopflerin kitaran soundi on jäljittelemätön, kuten laulusuorituskin. Tarina on selkeä: poika tutustuu tyttöön ja seikkailu alkaa: rakkauden nuoli lävistää pojan sydämen ja sielunkin.
Sekä B- että C-osa ovat kepeitä ja tarttuvia. Soundimaailma ja kielikuvat ovat “aikansa kuvaa” eli 70-80-lukujen taitteesta, ennenkaikkea maininta neonvaloista palamassa.
Seuraavassa säkeistössä ilmenee hieman epävarmuutta. Tyttö haluaa pitää pojan muukalaisena eikä tietää tästä liikaa. Kertosäe on sama kuin ensimmäisellä kerralla: “Tunnel of Love” on tottakai vertauskuva. “Spanish City” puolestaan on paikka Newcastlessa, Englannissa.
Kun tyttö sitten säkeistön lopussa lähtee, ovat Knopflerin rivit riipaisevia: “And watched her walk away / I could have caught up with her easy enough / but something must have made me stay”. Jostain selittämättömästä syystä ei siis tullut juostua häntä kiinni enää sillä kertaa.
Kertosäkeen jälkeen seuraa soolo, jossa biisin rytmitystä muovaillaan hieman, ennenkuin palataan takaisin perusmeininkiin. Kitara laulaa taustalla koko ajan samaa tarinaa, hetkittäin tulee jopa tunne että kitara olisi pääroolissa ja laulusuoritus toissijaista. Viimeisessä hiljaisessa osassa (“And girl it looked so pretty to me…”) Markin laulaminen on täydellisesti epäpuhdasta, vienoa ja lähes kuiskailevaa. Kitaran liidaamaana tästä suvannosta noustaan pikkuhiljaa vielä kerran lentoon.
Lopukkeen kitaramelodiat ovat kauniita ja Knopflerin soittoa sielukkaimmillaan, soundin ollessa paljas ja näin ollen se ei antaisi virheitä anteeksi. Bändi soittaa tässä yhdessä nätisti. Sekä Bittanin piano että Markin kitara nousevat pikkuhiljaa korkeampiin, Dire Straitsille ominaisen harkittuihin nuotteihin.
Taannoin kuuntelin tätä YouTubesta. Siellä oli hieno kommentti, eritoten outron kohdalle: “I wish this song would never end...”. Tässä biisissä fade out on parhaimmillaan: mieli tekisi kiskoa laulu takaisin ylös jatkumaan eikä antaa sen vajota soitettujen laulujen kaivon pohjaan.
Levy jatkuu Romeo and Julietin tahdissa. Tässä on allekirjoittaneelle Dire Straitsin rakkauslauluista hienoin. Se käynnistyy akustisella kitara-arpeggiolla, jonka Knopfler soitti legendaarisella resonaattorikitarallaan. Basso kulkee taustalla harvoilla nuoteilla Knopflerin laulaessa jälleen ominaisessa lauluvireessään, välillä lähes lausuen. Teksti kertoo klassisesti Romeosta ja Juliasta, ja huonostihan siinä käy:
Ennenkaikkea kertosäkeen viimeinen rivi on klassinen: “When you’re gonna realise / it was just that the time was wrong”. Eli kertojan mielestä mikään muu ei mennyt vikaan kuin se, että aika oli väärä.
Rakastavaiset ovat tässä, kuten alkuperäisessa tarinassakin, eri lähtökohdista. Unelmat ovat kuitenkin molemmilla samoja ja hetken aikaa ne jaettiin. Nyt ei ole kuitenkaan jäljellä enää mitään ja kertoja on vain yksi Julian sotkuista. Knopfler laulaakin jätetyn näkökulmasta: kaikkiin voi retkahtaa hetkeksi. Vaikka luvattiin kaikki, nyt ollaan enää muisto. Tässä kohtaa myös bändin rytmi muuttuu hetkeksi yksittäisiksi, voimakkaiksi iskuiksi. Rivi “I used to have a scene with him” on laulettukin vähän halveksuvalla soundilla.
Toinen kertosäe on hitusen erilainen kuin edellinen. Nyt muistellaan sitä, että olevinaan rakastettiin ja luvattiin niin olevan ikuisesti. Lopputulemana on edelleen kuitenkin se, että aika vain oli väärä…
Kolmas säkeistö on hiljainen, Knopflerin laulaessa entistä kuiskailevammin ja henkilökohtaisemmin. Kertoja ei osaa puhua kuin TV:ssä eikä kirjoittaa rakkauslaulua niinkuin se on, mutta tekisi mitä vain Julian vuoksi. Viimeisessä säkeistön puolikkaassa taustasoitto häviää olemattomiin. Laulun pojalla ei ole muuta kuin ajatuksensa ja muistot Juliasta ja hetkistä. Loppu on tässä säkeistössä hieno: rakkaus säilyy läpi riimien yhdessä toivonkipinän kanssa.
Lopussa kuullaan sama kertosäe kuin edeltävällä kerralla lukuunottamatta paria 8-osan myöhässä tulevaa virvelin iskua. Aivan biisin päätteeksi puolestaan kuullaan ensimmäisen säkeistön puolikas toista kertaa: aina on jossain Romeo ja Julia ja poika kysyy, että “you and me babe, how about it?”
Skateaway on LP:n A-puolen päätösraita. Tässäkin kuullaan fade-in, jonka pääosassa ovat tamburiini ja rummut. Sointukierto on tutuhkon kuuloinen. Laulu kertoo tytöstä, joka pörräilee rullaluistimilla kuulokkeet korvilla: rock tarjoaa eskapismin mahdollisuuden.
"She gets rock’n’roll in a rock’n’roll station / and a rock n roll dream-
She's making movies on location / she don't know what it means
But the music make her wanna be the story
And the story was whatever was the song what it was
Rollergirl don't worry
D.J. play the movies all night long"
Sieltä löytyi myös levyn nimi! Jos tämä biisi pitäisi tiivistää jotenkin, se tiivistyisi noihin kahteen riviin “But the music make her wanna be the story / And the story was whatever was the song what it was”. Biisi kulkee melodia ja bändi edellä, ei ninkään Knopflerin kitaran varassa kuin edeltäjänsä. Kertosäe on perinteistä, toimivaa Dire Straitsia. Bittanin piano on jälleen esillä kuuluvasti.
Come sippin’ and a slidin’ / life’s a rollerball
Slippin’ and slidin’ / skateaway, that’s all
Sitähän se on. Tässä on myös pitkä outro, ikäänkuin laulun tarina vain jatkuisi ja biisi soisi päähenkilötytön luureissa...
LP:n B-puoli käynnistyy Expresso Lovella. Knopfler laskee biisin käyntiin, jonka jälkeen mukaan liittyy kitara sekä Bittanin dramaattisen kuuloinen piano.
Tämän biisin ensikuuntelu on jäänyt elävästi mieleen. Lokakuun alku 2008, Lieksan kaarisilta, MP3-soitin ja kotimatka lukiolta. Taisi olla torstai-iltapäivä, ja kaunis sellainen.
Expresso Love on jälleen rakkauslaulu, kertoen tytöstä joka on lumonnut pojan. Juuri ennenkuin bändi ryöpsähtää sisään mainitaan “honeysuckle mask”, joka on eräänlainen kasvonaamiohoito (honeysuckle = kuusama). Tyttö käyttänee sitä, koska tuoksuu ruusulta ja maistuu persikalta, hänen vuokseen voisi tehdä mitä vain. Kertojan mukaan hänet “tehtiin taivaassa ja nyt taivas on maan päällä”.
Laulun kertoja kysyy, että onko tämä “Expresso Lovea”, eli hetken huumaa joka sitten laantuu pois?
Toisessa säkeistössä kuultava “hey mister, you wanna take a walk in the wild west end sometime?” on viittaus DS:n ensimmäiseen levyyn ja siellä soivaan Wild West End-biisiin. Kertojan hengitys meinaa salpaantua, kun tyttö kertoo että jätkät eivät tiedä mistään mitään. Kertoja kyllä tietää mitä tahtoo: nimittäin miellyttää häntä. Ja sen lisäksi “everything”.
Kertosäkeen jälkeen siirrytään C-osaan: olkoonkin “Expresso Lovea”, mutta tuntuu hyvältä koska tuntuu oikealta. Kertoja laulaa että “meitsi tehtiin olemaan tyttöni kanssa niinkuin saksofoni tehtiin soimaan yössä”. Seuraava soolonpätkä tulee kuitenkin Knopflerin kitarasta eikä saksofonista. Soolon lopulla kuullaan napakkaa harmoniarifittelyä.
Viimeisessä, hiljaisessa säkeistössä ollaankin sitten lähekkäin, vaikkei sitä ihan suoraan sanotakaan, tytön tehdessä temppujaan. Sitten antaudutaankin vietäväksi: olkoonkin sitä hetken huumaa, koska tuntuu hyvältä.
Tämä rokkaa eri tavalla kuin muut levyn biisit. Jotenkin röyhkeämmin. Erilainen draman tuntu.
Seuraavankin ensikuuntelu on vielä elävämmin mielessä: lukion kakkosluokka ja aamunavaus. Keskusradiosta soi jotain, mikä kuulosti erehdyttävästi Dire Straitsilta, mutta biisiä ei tunnistanut. Soundi oli kuitenkin sellainen, että sen oli pakko olla Making Moviesilta. Myöhemmin saman päivän iltana oli pakko soittaa kyseisen aamunavauksen pitäneelle vuotta nuoremmalle kaverille uimahallin aulakahviosta, että mikä se biisi oli?
Sehän oli Hand in Hand, joka käynnistyy kauniilla akustisen kitaran ja pianon maalaamalla introlla. “The sky is crying, the streets are full of tears”. Kertoja osaa lukea rivien välistä huonoina aikoina. Vertauskuva sateen puhdistavasta vaikutuksesta on aika klassinen.
Kertosäe on suoraa tavaraa: vaikka välillä kohtelin huonosti, niin en tahtonut ketään muuta. Voitaisiinpa kuitenkin pörräillä käsi kädessä niinkuin pariskunnan kuuluu. Soitto on jämäkkää ja melodiassa on tuttuja sävyjä. Knopflerin laulussa on enemmän särmää ja tietynlaista poweria kuin aiemmissa lauluissa.
Toisessa säkeistössä haaveilu jatkuu ja puhutaan vierekkäin nukkumisesta ja siitä, miten olisi mukavaa kysyä että “baby what’s wrong?”. Säkeistö tiivistyy viimeiseen riviinsä “if my love’s in vain / how come my love is so strong” eli jos kertojan rakkaus on turhaa, niin miksi ihmeessä se sitten on niin voimakasta.
Ensimmäiseltä kerralta toistuvan kertosäkeen jälkeen siirrytään viimeiseen, jälleen hiljaisena soivaan säkeistöön. Kertoja kertoo, että mentiinpä yhdessä tai erikseen, niin samaan suuntaan edetään mutta tyttö ei päästä lähelleen. Lopputuloksena on taas vain yksi pieleen mennyt rakkaus. Vaikka kuviot muuttuu niin kertoja pohtii, että eikö vastapuoli koskaan ajattele häntä?
Lopun kertosäkeen jälkeen palataan vielä ensimmäisen säkeistön tunnelmiin. Viimeinen rivi saa uuden sävyn, vaikka sama teksti kuullaan alussakin. “Oh, I can read between the lines” kuulostaa lähes sarkastiselta tässä kohtaa.
Tämä ja Romeo & Juliet ovat jollain tapaa serkuksia mielestäni. Samankaltainen akustinen soundi ja tekstin tarina molemmissa.
Levyn toiseksi viimeinen biisi on sen ainoa perusrokki Solid Rock. Kapakkarokkipianon säestämä pläjäys, jonka teksti on täynnä vertauskuvia ja kitaransointi on Knopfleria omimmillaan. Hiekkalinnat romahtavat vuoroveden myötä.
Kertosäkeessä on hauska uho. "Solid Rock! I wanna give, I don’t wanna be blocked". Kakkossäkeistössä kertoja on kypsynyt mahdollisuuksiin ja turhamaisuuteen, keskeisempää olisi keskittyä olennaiseen. Kysytäänpä myös, että mikä on hölmömpää: “to make a silk purse” eli tehdä jotain hienoa jostain turhasta/epämiellyttävästä vai elää illuusiosssa tai epätietoisuudessa. C-osassa todetaan, että korttitaloa ei luotu kestämään tuulessa mutta kaksi “solid rockia” kyllä kestävät sen.
Näpäkän kitarasoolon jälkeen tulee kolmas säkeistö, jossa riimittely on taidokasta.
"Because the heart that you break / that's the one that you rely on
The bed that you make / that's the one you gotta lie on
When you point your finger ‘cos your plan fell through
you got three more fingers pointing back at you"
Loppuun vielä pari kertosäettä: eipä siihen enempää tarvita. Levyn lyhyin biisi, kolme minuuttia ja 27 sekuntia häikäilemätöntä rokkia. Ei mitään ylimääräistä!
Les Boys päättää levyn. Tästä ei ole paljoa sanomista: kyseessä on lähinnä huvittelunumero levyn lopussa. Kitarasoundi on perinteisen kuulas ja kapakkapiano säestää. Tässä kohtaa kun olisi vielä joku huippubiisi, niin tämä levy nousisi vielä seuraavalle tasolle…
Making Movies on 37 minuutin kestossaan ja vahvassa materiaalissaan levy, jota jaksaa kuunnella. Ei täyteen tungettu, vaan tyylitajulla soitettu albumi, joka viimeistä raitaansa lukuunottamatta on aika kovaa materiaalia. Löytyy itseltäkin CD:nä ja LP:nä, harmi vain että jälkimmäinen on kokenut ajan hampaan vähän turhankin konkreettisesti.
http://open.spotify.com/album/2thaV3YkqjK7f2AL8LC4xF
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)