Matti Mikkola potkaisi Pepe Willbergin vuosi sitten suosta taivaalle. Kuten eräs paikallinen hahmo totesi, ”pitää olla 20 vuotta unohduksissa, että voi tulla noin lujaa ylös”. Itsekin kuuluin tuohon hipsterisakkiin, joka levyn osti ja siitä piti. Tuotoksesta vaikuttuneena ilmoittauduimme myös katsomaan Pepen live-kuntoa Joensuun Kaupunginorkesterin kanssa. Tämän kun olisi tiennyt vaikka vuonna 2013.
Keikkailta koitti. Kuljimme kahvien kautta Karelia-saliin Joensuuhun. Aula oli täynnä yleisöä. Se ei ollutkaan täynnä nuoria hipstereitä vaan 6-kymppisiä seniori-ihmisiä. Tämä aiheutti hiukan hämmennystä, mutta sinne vain keskelle eteen ja Pepeä odottelemaan.
Muutamia kertoja olen Kaupunginorkesterin projekteja päässyt seuraamaan, enkä kertaakaan ole pettynyt. Nuoriso, jos luulette Kaupunginorkesterin olevan jotain oopperan ja Kaija Saariahon väliltä, niin väärässä olette. Live-musiikkia ihan parhaasta päästä. Kuulostavat ammattilaisilta. Varmaankin siksi, että ovat sitä.
Pepe saapui lavalle ja aloitusbiisinä kuultiin Aivan Sama Mulle, Mä Oon Onnellinen. Pepe oli hiukan jäykän ja varautuneen oloinen. "Onpa se tosiaan vanha", mietin. Pepen matkassa tullut bändi oli heti lämpimänä. Varsinkin pianisti Petri Leskinen. Ensimmäisen kappaleen jälkeen siirryttiin sulavasti klassikkoon. Rööperiin kuultiin pikkolotorvineen.
Mistä tietää, että miehellä on sävellystaustaa? Siitä, että välispiikeissä esitellään kappaleiden tekijät sanoittajista säveltäjiin ja kääntäjiin. Eihän se välttämättä fiiliksen nostattajana parasta ole, mutta Pepelle tuollainen minimalistinen kertoilu sopi hyvin. Varovaista huumoria oli siellä täällä ja knoppitietoa tuli sopivasti.
Uneton teki selväksi sen, että Mikkolan sovitukset ovat mannaa korville myös livenä. Toki se kaipaa tuekseen hyvin soivan orkesterin. Tässäkin kappaleessa tultiin pianohämyilystä takaisin hollywoodmaisen mahtipontisesti. Live-orkalla se saa kylmät väreet iholle, vaikka onkin hyvin ennustettavaa.
Procol Harum-cover Hermes oli bändin puolelta yksi keikan parhaista vedoista. Ensinnäkin kitaristi Lauri Schreckin särö oli selkeä ja yksinkertaisuudessaan vaikuttava. Perkussio-puoli toi livenä aika komean säväyksen biisiin. Perään esitettiin Sinä Lupasit, jossa Pepen ääni alkoi vähän lämmitä. Basisti Juho Kanervon mehiläispesä heilui komeasti parhaimmissa kohdissa. Samoin rumpali Leevi Leppänen orkesterin taustalla vei kuuntelukokemusta koko ajan parempaan suuntaan.
Taivas Itkee osoitti mitä parhaiten sen, että kovia sävellyksiä näissä 70-luvun Syksyn Sävel- ja Euroviisukisoissa on ollut. Pikkuisen jää UMK-finalistit sävellyshommissa jälkeen. Sait Miehen Kyyneliin on käännöskappale, mutta kylläpä siinäkin on hienot sointukulut. Aina olen kappaletta inhonnut, mutta silti se toimi kummallisen hyvin livenä. Pepe veti lopun aivan mielettömästi ja totesi itsekin, että ”tämähän voi tästä vielä lähteä”. Sinä ja Minä sen sijaan oli esitykseen aika outo kappale. Ei ihan paras sävellys, mutta orkesterin soittamana sekin oli hyvän kuuloinen.
Sitten mentiin taas Saimaa-levyn kappaleisiin. Ajan Sisällä on Pepe ja Saimaan parhaita biisejä. Sävellyksenä todella mainio, eikä Timo Kiiskisen sanatkaan ole ihan kamalat. Levyllä Pepen ääni on alussa väkinäinen, mutta keikalla mies pääsi kyllä todella koviin korkeuksiin. Myös sovitus orkesterille oli mainio. Pitkät soolo-osiot olivat kiipparin heiniä. Harmi vain, että koskettimet kuuluivat ihan liian hiljaa. Tämä ongelma oli suurimmillaan silloin, kun muukin bändi sai voimaa soittoonsa. Välillä tuli suomalainen klassikko Sinua, Sinua Rakastan, jonka sävellyksestä en kokonaisuudessaan tykkää, enkä ihan sanoistakaan, mutta orkesterisovitus ja laulusuoritus olivat jälleen vertaansa vailla.
Ennen väliaikaa esitettiin Lyhyenä Hetkenä, joka on se Saimaa-albumin kovin hitti. Mahdoton sanoa, onko se kuitenkaan paras. Kärjessä kuitenkin. Loppujamittelu oli onnistunut ja se sai ansaitsemansa huomion Pepen lähtiessä ennen sitä jo takahuoneeseen. Toisaalta sääli, että tuli väliaika juuri kun päästiin vauhtiin ja varsinkin juuri Pepe pääsi.
Väliajan jälkeen tuli Merimies, joka oli jälleen kerran Procol Harum-käännös. Valtavan koskettava esitys bändiltä. Sitä jatkettiin jo pitkään odotetulla kappaleella Muuttuvat Tiet. Itse olisin odottanut hiukan enemmän, mutta tällä kertaa ei ollut livenä niin kova suoritus kuin levyllä. Koskettimet oli jälleen vähän alhaalla, ja urkujen soisi tässä kuulua. Myös kuorosoundin puuttuminen teki kappaleesta vähän tyhjän. Jouset olivat kyllä komeat, kuten koko esityksen ajan. Kappaleen lopussa oleva ”elämä muuttuu kun muuttuvat tiet”-pätkä oli livenä todella hämmentävän kuuloinen.
Julie Annella palattiin käännösbiiseihin. Useat käännöskappaleista ovat hyviä viihdeteoksia ja varsinkin tässä Pepe otti komeasti yleisön mukaansa. Iskut tulivat oikein napakasti. Sotilaat Kansat Maat jatkoi tätä yleisökappaleiden katrasta. Ei ollut itselleni ennestään tuttu, mutta toimi todella hyvin tunnelman nostattajana. Basisti veivasi itselleen kunnon hien tässä jopa rock-biisiä muistuttavassa pätkässä.
Äskeisten väliin tuli itselleni odotetuin kappale Leikitään. Tämän kappaleen sanat ja sävellys ovat kyllä niin kohdillaan ja synkassa kuin olla voi. Kuten veljeni sanoi, tämä on ehkä kuitenkin se paras kappale Saimaa-levyltä. Intro on aina ollut vähän rasittavan oloinen, mutta kaikkeen tottuu. Pepen ääni oli koko lailla kohdillaan noissa korkealla menevissä kohdissa. Tässä olisi jälleen kerran taas lisää volyymia koskettimille. Hienot ja oleelliset soolohämyilyt jäivät täysin muiden soittimien alle. Silti – aikamoinen biisi. Elämän Seppeleet jää Saimaa-levyn viimeisenä kappaleena usein vähän unhoon. Tässäkin kappaleessa on loppusoolottelu, jota oli ilo kuunnella. Se oli jopa transsiin vievää jamittelua.
Alettiin lähestyä konsertin loppua. Pilvi Taivaan Peittää esiteltiin kertoen sen sisältävän pätkän Pagliacci-oopperasta. Aika hieno ”Queen”-cover, nimittäin tämä kyseinen pätkä on myös Queenin It’s a Hard Lifessa. Pepen ääni otti lämmitäkseen aika paljon aikaa, mutta tämä kappale oli nimenomaan laulusuorituksena taas upea kuunneltava. Torvineen kaikkineen tuo ooppera-kohta on todella syvälle iskevä.
Ja mihinkäs se Pepe konsertin lopettaisi, ellei Aamuun. Tässäkin sävellyksessä on soinnut kuin hunajaa. Alun iskussa on sellainen sointu, ettei ole ihan perus kolmisointu. Ei ole ihan helpoimpia soitettavia tämä kappale. Mutta tällaisena esityksenä mukavaa kuunneltavaa.
Pitkien aplodien jälkeen Pepe tuli vielä vetämään encoren. Se olikin sitten veret seisauttava esitys. Nimittäin Nessun Dorma oopperasta Turandot. Jää useammalta laulamatta.
Koko konsertti oli oikein miellyttävä kokemus. Sellaista leppoisaa torstai-illan viihdettä. Suosittelen kaikkia käymään Kaupunginorkesterin keikoilla. Vielä kannattaa Pepekin käydä katsomassa. Kyllä hän ihan muusikko on. Suosittelen myös Kaupunginorkesterin ottavan mainonnan tosissaan, sillä keikoille ei ihan helposti löydä. Ohjelma selkeämmästi esille ja rouheampaa mainontaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti