Miljoonasade tuli koko kansalle tutuksi vuonna 1987, kun sen
hitti Marraskuu soi joka paikassa. Paikkoja oli tuohon aikaan kaksi - radio ja
televisio.
Vuonna 1989 bändi julkaisi Veitsen valossa -albumin, joka on
edelleen bändin myydyin levy. Levyn soitetuin hitti lienee Olkinainen, joka
tuolloin ilmestyessään oli julmetun pelottava 9-vuotiaalle pojalle.
Pidän Olkinaisen sanoitusta edelleen yhtenä parhaista. Se on
häiriintynyt ja outo, vaikka luulen sen kertovan kuoleman pelosta ja mielen
järkkymisestä.
Axl. Ehkä eniten rock kaikista hahmoista. Todellakin se
jätkä, josta äidit ei uskalla edes mainita. Ei mikään kultakurkku, mutta se
tästä kovan tekeekin. Kuka tuolla äänellä vie itsensä maailman kovimmaksi
rokkariksi, ansaitsee paikan siellä kyllä.
Slash. Ehkä eniten hieno hattu kaikista. Ei minkään maailman
virtuoosi, mutta Les Paul ja kitaraa rakasteleva soittotyyli. Jos jo miehen
varjo on tunnistettava, onko mikään väärin?
Soittotaito on riittävää. Ei se tässä ole itsetarkoitus. Ja
varmaan olisi 90-luvun puolivälissä ollut aika kovakin. Sävellys on
rock-sävellys, mutta sulava sellainen. Riittävät koukut, mutta riittävän
matalalla teknisellä tasolla, että voi aika tuubassakin ne läpi soittaa.
Sanat ovat tavallaan nerokkaat. Onko siinä jengisota-kannanottoa,
viihdemaailman kiroja vai mitä, mutta uskon, että suurin osa tarkemmin
kuuntelematta yhdistää sen sängyssä heilumiseen. Ja sehän toimii rokissa aina.
Meininkiä tästä ei puutu. Monelle on varmaan ensin tullut
video, sitten biisi. Minulle on aikoinaan käynyt toisinpäin. Video on silti
legendaarinen. Axl on tässä karpannut itsensä aika laihaan kuosiin. Kilttiäkään
ei vielä ole, mutta menoa on.
Jos debyyttialbumin eka biisi on tällainen, ja koko levy
jatkaa samaa linjaa niin onhan se kova. Rokkia ja rytinää.
Kula Shaker on hyvin ysärin loppuun sopiva bändi. Osittain
rasittavaakin brittirockia intialaisilla sävyillä. Nimikin tulee jostain
vanhasta Intian kuninkaasta, Kulasekhara Alvarista.
Crispian Millsin vetämä bändi naulaa alun perin Billy Joel
Royalille vuonna 1967 tehdyn biisin sellaisella jengalla lattiaan, että ohi
kävellessä villasukka tarraa joka ainut kerta siihen. Hyvä on toki Deep Purple coverikin
sieltä 1960-luvun lopusta, mutta Kula Shakerin versiossa on aika paljon enemmän
tempoa. Urut eivät ole Lordin tasolla, mutta aika hyvät nekin.
Tämä sitten menee kesäpäivän alkuun aivan täydellisesti.
Antimatter ei useinkaan iloliemiä keittele, vaan siemailee mieluummin
synkempiä seoksia. Muotokieli ja sävellystyö on kuitenkin ensiluokkaista.
Mick Moss on nykyisin bändin ainoa jäsen ja soittaakin lähes
kaiken itse. Vierailijoita siellä välillä vilahtelee. Tällä albumilla vielä
mukana keikkui Duncan Patterson, joka Anathemassakin pidemmäkin pätkän
kilkutteli.
Everything You Know Is Wrong ja oikeastaan koko Lights Out
ovat jollain tapaa avaruudessa liikkuva albumi. Kaikua on ainakin
virvelisoundissa paljon ja meno muutenkin eteeristä. EYKiW:n parasta antia on
sen yllättävä synasoolo.
Tämä kappale sopii sateisiin ja synkkiin olotiloihin.
Suomalainen musiikki sytyttää
yleensä silloin, kun sanoituksilla on annettavaa. Melodialla juhlivatkin sitten
ulkomaiset. Voi olla ja on
poikkeuksiakin.
Olen Edu Kettusen äänestä
pitänyt aina. Se on tulkintaa, mutta ilman korostettua taiteellisuutta.
Edu Kettunen on pääasiassa
sellainen ”kasipuoli” sanoittaja. Edun sanoitukset ovat luokkaa ylempänä,
lausemuodot ovat ihan eri tasolla kuin nyt vaikka niissä Arttu Wiskarin
hiteissä.
Jos kuuntelee Radioheadia
tykkää väkisin Edusta, vaikka genre on aika eri. Niissä on jotain samaa. Ja se
sama ei ole hittihakuisuutta.
Bird Sam. Vitalogy ilmestyi siihen
aikaan, kun radiosta vielä nauhoiteltiin kasetille tavaraa. Muistelen sen
päässeen listaykköseksi ja, kun kuulin kappaleen kirjoitin sen olevan Bird Sam –
Not a Man. Hienosti kuultu.
En ollut grunge-mies. Olen sitä
vieläkin vain ajoittain. Sen kuitenkin muistan, että ystävänä Pete on jo tuohon
aikaan sanonut, että Eddie Vedder on maailman paras laulaja. En tiedä onko
paras, mutta parhaita ääniä hänellä on.
Nothingman on syntynyt bändin mukaan
tunnissa. Se ohjeistaa olemaan sössimättä, jos on löytänyt suhteen, jossa
kumpikin osapuoli toistaan rakastaa. On mukana myös kunnon myyhkytarinointia. Kuten Eddie
itse tunnelmaa kuvaa: "But I just know
that without her, I'd be a kite without a string, a nothing man."
Pearl Jam on välillä rasittava, mutta
parhaimmillaan paras.
