Kun Songs for the Deaf ilmestyi, se ärsytti. Joku Hommen habituksessa ja koko bändin olemuksessa pisti silmään ja sieluun. Etoi jopa.
Lopulta jouduin periaatteideni vastustuksesta huolimatta levyn ostamaan. Siitä sai syyttää Go With the Flowta ja sen videota. Tähän biisiin ja sen videoon peilautuu oma varhaisaikuisuuteni erityisen hyvin.
Itsensä etsimistä, tulevaisuuden etsimistä. Kaikkea sitä, mistä kappaleessa lauletaan. Kaikkea sitä, mistä video kertoo. Koko vaihe oli elämässäni sen päiväistä kaaosta ja koheltamista, ettei paremmasta väliä.
Itselleni se tuntui samalta kuin tämä kappale kuulostaa. Aika simppeliltä tavaralta, jossa mihinkään ei tarvitse tarttua pitkäksi aikaa. Kaiketi kaikilla on tuo vaihe jossain vaiheessa elämää. Tuolloin sitä tehtiin elämän tärkeimpiä ja tyhmimpiä päätöksiä.
Tässä tunnelmassa, varsinkin videon kera, on jotain sellaista, minkä leikisti haluaisi kokea. Autoja, hulluutta, huumeita, naisia, vaaraa. Mutta mieluummin sen ottaa näin musiikin muodossa.
Tällä yksinkertaisella sapluunalla piirrettiin jälki allekirjoittaneen pään sisään. Selkeää, mutta silti niin kovin äkkiväärää stoneria taitavasti soitettuna. Monimutkainen on saatu kuulostamaan yksinkertaiselta. Koukkuja ja jippoja on joka käänteessä, vaikkei niitä heti huomaa.
Tälläkin tarinalla on tekijänsä. Josh Homme on omanlaisensa häilyvä nero. Nick Olivieri kovan asenteen omaava sekopää ja muutkin ammattilaisia. Eikä unohdeta tällä levyllä rummuissa häärivää Dave Grohlia, joka on varmasti omaperäisempi rumpalina kuin biisintekijänä. Ja onhan miehellä ennestäänkin kokemusta räjähdysherkän eturintaman hallinnasta.
Tämä on elämäni biisi, koska se vie varmasti, mutta kovakouraisesti elämäni siihen aikaan, missä kaikki oli mahdollista. Jos maassa olis rivat, niin noussut olisi. Maailma oli auki. Olisi voinut mennä vain virran mukana.
Olen 20 vuotta sanonut, että tämä on maailman paras biisi. Niin se on vieläkin.
