Eppu Normaalin kehityskaari on omanlaisensa pala suomalaista populäärimusiikkihistoriaa. Bändin ura oli jo liki katkolla 80-luvun alkupuolella uran alun punk-henkisiä levyjä seuranneen kokeilevamman vaiheen jälkeen. Vuonna 1984 julkaistu Rupisia riimejä, karmeita tarinoita nosti yhtyeen kuitenkin uuteen nousuun, joka monien mielestä huipentui seuraavan vuoden Kahdeksas ihme-LP:llä, joka sinetöi bändin aseman suomenkielisen kitararockin keularyhmänä. Tänään 19. elokuuta tuon albumin alkuperäisestä julkaisusta on kulunut 30 vuotta.
Kahdeksas ihme kestää 38 minuuttia ja 54 sekuntia, yhteensä yhdeksän biisiä. Kuten Pantse on todennut tavoitelleensa, on biisimateriaali kauttaaltaan hämmästyttävän vahvaa. Joskus musiikintekijöille sattuu ajanjakso, jolloin kaikki mitä luo osuu maalitauluunsa. Eppu Normaalilla tuo hetki sattui mielestäni vuosiin 1984-1986. Lisäksi yhtye pystyi uudistumaan eikä ainoastaan tehnyt samaa levyä kolmeen kertaan. Tällä albumilla on jäljellä vielä alkuaikojen särmää, mutta se kohtaa tulevaisuudessa häämöttävät melankolian sävyt perisuomalaisesti.
Avausraita Tien päällä taas lähtee käyntiin kitarakuviolla, johon valtaosa biisistä nojaa. Kitaristiherrojen Torvinen & Syrjä yhteispeli toimii alusta asti tasolla, joka on hioutunut lukemattomien keikkojen myötä. 80-luvun ensimmäisellä puolikkaalla bändi tosiaan oli usein tien päällä. Vaikka koko laulu kalskahtaa hitiltä, on oma suosikkiosioni kertosäettä edeltävä ”pysähdyn ja kuvaasi katsomaan jään / se alkaa elämään / ja sinut nään”. Tapa, jolla säkeistö laskeutuu tuon osan ensimmäiseen sointuun maistuu aina.
Voi kuinka me sinua kaivataan on soinut julkaisustaan saakka eri medioissa ja julkaistiinpa se levyn toisena singlenäkin marraskuussa 1985. ”Lälläri” on yksi niistä, jotka kärsivät pahimmin liiallisuuksiin menneestä voimasoitosta, sillä se sisältää hienoa soitantaa ja ennen kaikkea koskettavan tekstin, joka herkästi jää huomioimatta näinä kertakäyttökuuntelun päivinä. Laulu oli useita vuosia 2000-luvun puolella poissa liveseteistä mutta on nyt saanut uuden, ansaitsemansa mahdollisuuden.
Tunnelma on liki aavemainen. ”Ja me talon kanssa kuunnellaan / kun sade lyö ikkunaan / voi kuinka me sinua kaivataan”. On lähellä, ettei teksti viimeisessä säkeistössä lipsahda jo liian sentimentaaliseksi. ”Minä onneton sinun tyynyliinaasi haistelin / turhaan murhetta vastaan taistelin”. Seuraava rivi, ilmiselvässä riimissään, on mahtava: ”ja taas kyynelten seitsemän meren taakse minua laivataan / voi kuinka me sinua kaivataan”. Kitarat soivat levyversiossa heleästi, mutta nykyisen liveversion särmä puuttuu. Siksi tykkään itse live-sovituksesta jopa enemmän.
Radiohittiosastoa edustaa myös kolmas raita Vuonna ’85. Täydellisyyttä hipova biisi, joka voisi bändin mukaan muuten kertoa Andy McCoysta, mutta tämä ei ole riittävän sympaattinen. ’85 on pohjavireeltään yllättävänkin synkkä laulu, jonka levyversio on minusta hieman valju verrattuna keikkasovitukseen, jossa tempoa on nostettu ja mutkia vedetty suoriksi myös laulun hieman venytetyn rakenteen osalta. Tästä lienee suurin osa jo sanottu, joten ei siitä sen enempää.
Neljäntenä tulee 8. ihmeen kadotettu klassikko Elämän tarkoitus. Laulu, joka kertoo ”siitä aamusta Rantalassa (eli Pantsen kotipaikassa 80-luvulla) vuosien 1980 ja 1989 välisenä yönä”. Martin teksti ja Pantsen sävellys tavoittavat hienosti juhlien jälkeen heränneen väsyneen juhlijan tunnelman: ”heräsin, katsoin aurinkoon / juuri mailleen laskevaan / hetken mietin, kuka oon / ja mistä herätä mä saan”. Eero ”Safka” Pekkosen haitari luo oman hangover-sävynsä hienoon lauluun, jossa myös taustalaulumelodia on erikoistarkastelun arvoinen. Tämän pääsi viimein kuulemaan kuluneena kesänä livenäkin, kun Eput soittivat koko albumin läpi alkuperäisessä järjestyksessään kesän keikoillaan.
[caption id="attachment_805" align="aligncenter" width="500"]
Kansikuva 30 vuotta myöhemmin.[/caption]Albumin ensimmäisenä singlenä kesäkuussa 1985 julkaistu Kitara, taivas ja tähdet aloittaa LP:n B-puolen eikä tarvinne sen suurempia esittelyjä. Kun lauletaan kitaransoitosta, niin silloin niiden pitää myös soida: tästä biisistä löytyy legendaarinen intro-kuvio, hienovaraista kahden-kolmen äänen näppäilyä, säröisämpi soolo ja muutamasta tunnetusta kitarabiisistä lainattuja fillejä. Kaikki yhtenä tiiviinä pakettina, joka kuulostaa siltä miltä tässä tapauksessa ja tässä biisissä erityisesti pitääkin: kitaransoiton juhlalta.
”Kitarataivas” on toiminut bändin keikkastandardina aina julkaisustaan lähtien. ”Kun kitara soi, ei itkeä saa” on toteamus, johon tiivistyy jotain aika keskeistä koko touhusta. Tuotannollisesti kyseessä on yksi eppu-katalogin kirkkaimmista helmistä: eipä tästä pahaa sanottavaa keksi.
Tihkumme seksiä tarjoaa perinteisen kevyemmän välinumeron pohjautuen bändin mukaan tositapahtumiin. Pantse ei tästä haastattelujen mukaan liiemmälti perusta, mutta Torvinen tykkää. Keikkailuakin sivutaan biisissä, jossa kitaroita näppäillään tutun tyylikkäästi. Kohokohtana on tietenkin rivi ”mä ehkä synnyin rokkaamaan, mutta maailma ei”. Safka jälleen mukana höystämässä haitarillaan.
B-puolen kolmantena ja koko levyn seitsemäntenä raitana ilmaantuu Vihreän joen rannalla (kauan sitten). Vuosi sitten tein Facebookin puolella Eppu Normaali –top50-biisit-listan, jolla tämä kyseinen laulu päätyi sijalle yksi. Saattaisi hyvinkin olla, että vielä vuotta myöhemminkin tilanne olisi muuttumaton, niin hieno tämä on. Musiikki ja sanoitus kohtaavat luoden tarinan, joka jättää tunnejäljen joka kuuntelulla.
Kesäyön ja –rakkauden voi aistia koko paketista. Bändin sointi on parhaimmillaan ja jopa kitarasoolo on ikoninen. Vaikka kyseessä on itse asiassa rakenteeltaan hyvin yksinkertainen teos, ei se kaipaa mitään lisääkään. ”Missä oletkaan ollut kaikki nämä vuodet / ootko muistanut kuinka silloin rakastin sua”. Niin yksinkertaisesti ja samalla niin tyhjentävästi ilmaistu…
”Viherjoestakaan” ei tarvinne sen enempää jutustella. Suosittelen antamaan erityisesti sille, mutta myös kaikille muille ”puhkikulutetuille” hiteille, mahdollisuuden kuuntelemalla ne ajatuksen kanssa vaikka nyt 30-vuotisjuhlan kunniaksi. Tutuimmistakin lauluista voi sillä tavoin löytää uusia ulottuvuuksia.
Toiseksi viimeisenä biisinä kuullaan levyn ainoa J. Torvisen sävellys Yöjuttu. Tunnelmaltaan hieman aiemmista poikkeava, mutta seuraavaa biisiä jo tavallaan pohjustava numero on ollut keikoillakin mukana silloin tällöin viimeisen vuosikymmenen aikana. Hiljaisesta säkeistöstä ja hämyisestä tunnelmasta kimmotaan rokkaavampaan kertosäkeeseen, jossa Martti riimittelee toimivasti. ”Sillä uneni piirtää kuvaasi hiekkaan rannan kaukaisen / jonne itseni unen raketilla laukaisen”. Kertosäe on vahva, mutta itse tykkään vielä jopa enemmän säkeistöjen aavemaisesta atmosfääristä sekä erityisesti outrosta, jossa Aku päästetään rumpujensa takaa valokeilaan.
Läpivalaistu päättää levyn hämmentävissä tunnelmissa. Erityisesti teksti on sellainen, että se vaatii useita kuuntelukertoja varsinkin rytmityksensä tähden, että siitä saa mitään tolkkua. Kuolemaa käsitellään ja soundi on tuttu, mutta hieman yleisilmapiiristä vinksahtanut. Epuillahan on ollut taipumus näihin kummallisiin levyjen päätösnumeroihin muutenkin.
Suomirockin kruununjalokivi. Sitä Kahdeksas ihme mielestäni levynä on: siihen tiivistyy 80-luvulla kukoistukseensa noussut suomenkielinen poprock. Näin 30-vuotisjuhlan kunniaksi on jälleen hyvä syy pyöräyttää se kerran läpi ja matkata 40 minuutiksi Suomen kesään 1985…
https://open.spotify.com/album/6RfMztT5p1GT1AP0yrTE8T
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti