PINK FLOYD - WISH YOU WERE HERE (1975)
The Dark Side of The Moon oli ollut aivan käsittämätön menestys. Se kun pysyi Billboard-listalla uskomattomat 15 vuotta. Oli ilmiselvää, että seuraavalta levyltä odotettiin paljon, jopa mahdottomia. Bändi olisi mielellään jatkanut töitä Alan Parsonsin kanssa, mutta tämä kieltäytyi oman Projectinsa takia. Näin oli mentävä Brian Humphriesin leipiin.
Kuitenkaan biisimateriaalia ei alkanut heti syntyä. Kitaristi Dave Gilmour olisi halunnut kehittää jo olemassaolevia kappaleita ja rumpali Nick Mason oli henkisesti jumissa kariutuvan avioliittonsa takia. Roger Waters piti ohjaksia käsissä ja luonnosteli albumin konseptin, jossa kritisoitiin vallitsevaa musiikkibisnestä sekä muisteltiin mielenkirkkautensa menettänyttä Syd Barrettia.
Albumin nauhoitusten ollessa käynnissä, käveli studioon ylipainoinen mies muovipussi kädessään. Kukaan ei tuntenut miestä aluksi. Sitten bändi tajusi, että kyseessä on Syd Barrett. Tapahtuma oli tunteellinen bändin jäsenille, mutta kaikki olivat sitä mieltä, ettei Barrett ollut normaali. Hänen on kerrottu kuitenkin kommentoineen bändin sillä hetkellä harjoittelemaa Shine On You Crazy Diamondia vanhanaikaiseksi.
Levy oli niin odotettu, että sitä ei pystytty painamaan niin nopeasti, kuin sitä olisi ostettu. Tästä huolimatta se oli kuitenkin ilmestyessään pieni pettymys fanien keskuudessa. Vuosien saatossa se kuitenkin on saanut ansaitsemansa arvon ja lähtökohtaisesti se nostetaan aina kolmen parhaan Pink Floyd –albumin joukkoon.
Shine on You Crazy Diamond mahtava kappale, vaikka mittaa onkin nykymaailmaan hirvittävästi. Se on täynnä niitä elementtejä, joita Pink Floyd parhaimmillaan tarjoilee. Tajuntaan tarraavia blues-voittoisia kitaramelodioita, psykedeliaan taipuvia efektejä ja kantaaottavia sanoituksia. Siinä myös kuuluu yhtyeen huoli entisestä bändikaveristaan. Wish You Were Heressa muuten on taustalla jazz-viulusti Stéphane Grappellin soittamaa kamaa, mutta se on miksattu niin hiljaiselle, ettei sitä oikeastaan tajua ellei tiedä sen siellä olevan.
Tämä albumi on teos. Se menee taustamusiikkinakin, mutta se ei missään nimessä ole yhdentekevä. Pink Floydin musiikista kuulee, että se on Pink Floydin musiikkia. David Gilmourin kitarasoolot ovat juuri sen mittaisia kuin niiden pitääkin. Bendit taipuu sinne, minne niiden olettaakin taipuvan. Richard Wrightin kosketinsoundeissa on aina ollut jotain miellyttävää.
Metallimaisuutta albumissa ei niin kauheasti ole. Tosin sen synkähköt sanoitusteemat ovat kyllä paljolti sitä, mikä edelleen puhuttaa eritoten metallimusiikissa. Myös kansissa on jotain, mikä on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen metalliyhteisöön. Verratkaapa vaikka näitä kansia ja esimerkiksi The Mars Voltan kansitaidetta. Samaa on ja paljon.
Ei tästä oikein voi laittaa kuin tuon Shinen esimerkiksi, vaikka todellisuudessa albumi tulee kuunnella kokonaan.
Kuva: rfi.fr
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti