Hurt oli tuttu jo Nine Inch Nailsin tuotannosta. Minua ei
NIN ole kuitenkaan suuremmin koskaan raapinut riittävän syvältä, vaikka pari
levyäkin omistan.
Johnny Cashin oma tuotanto on myös vähän liian kaukana minun
mielimusiikista. Uraa on toki arvostettava.
Tuottaja Rick Rubin taas onkin eri juttu. Tuo partaheebo on
saanut monta artistia tekemään ihmeitä ja niin Cashinkin. Yksinkertaistetut ja kohtalaisella
karismalla esitetyt coverit toimivat.
Hurtissa sanat ja video osuvat miehestä mielessä olleeseen
rankkaan elämään. Kun mies vielä sattui kuolemaan vain muutama kuukausi videon
jälkeen, loi se kappaleelle suotuisat kasvuolosuhteet.
Pidän varsinkin loppuosasta, jossa Cash löytää vanhan pianon
ja paukuttaa sitä yhtä kosketinta, niin että kuuluu.
Vähän Amerikan tapaisesti dramaattista, mutta komeaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti