Metallimusiikin olemuksesta on tullut käytyä keskustelua monellakin taholla. Itsekin sitä taajaan kuuntelevana aihe on aina kiehtonut. Dokumentteja ja kirjoja aiheesta on tullut luettua ja eri genrejen loputtomassa suossa seikkailtua.
Taannoin löysin mielenkiintoisen sivuston aiheeseen liittyen: "List Of 1000 Albums That Can Help You To Have A Full And Comprehensive Understanding Of Metal Music". Artikkelissa on albumiesimerkein pohdittu musiikin taipumista metallin suuntaan.
Toki tämä on vain yksi näkökulma, mutta keskustelua siellä on käyty julmetusti ja listaa on ehdotuksien mukaan päivitetty. Listaihmisenä tuo houkutteli sen verran, että pakko oli tempautua mukaan.
Ajattelin, että yritän täälläkin asiaa puida. Ja tästä voisi olla metallia vierastavien, mutta musiikkia rakastavien hyvä lähteä völjyyn ja tutkimaan omia pimeitä puolia. Varsinkin kun kohti metallia mennään tuolta 1950-luvun rokkenrollista alkaen. Ihan yhtä hyvin se voisi lähteä Afrikan heimomusiikista, mutta sitä on kivikaudella vähemmän albumimittaisena nauhoiteltu.
Tervetuloa matkalle!
perjantai 18. marraskuuta 2016
keskiviikko 9. marraskuuta 2016
The Beatles: Eight Days a Week - The Touring Years
"By the end, it became quite complicated. But at the beginning, things were really simple." -Paul McCartney
The Beatles: Eight Days a Week – The Touring Years on tuore Ron Howardin ohjaama ja osittain tuottama katsaus The Beatlesin uran vaiheisiin alkaen vuodesta 1962 eli Ringo Starrin liittymisestä yhtyeeseen. Pian bändi nousi Liverpoolin Cavern Clubilta Yhdysvaltojen stadioneille päättäen keikkauransa San Fransiscoon vuonna 1966.
Dokumentti on valmistettu edelleen elossa olevien Beatlesien (Paul McCartney & Starr) sekä edesmenneiden jäsenten leskien (John Lennon/Yoko Ono & George Harrison/Olivia Harrison) suostumuksella. Kun on kyse virallisesta Beatle-tuotteesta, myös laatu on huikea: arkistomateriaalin määrä yllättää alusta saakka ja sekaan ripotellut live-pätkät ovat paitsi kuvan-, myös äänenlaadultaan poikkeuksellisen herkullista materiaalia ollakseen viiden vuosikymmenen takaa.
The Beatlesin alku-uran käänteet opetettiin ainakin itselleni jo alakoulussa: Cavern Club, Hampurin seikkailut, fanihysterian käynnistyminen sekä Shea-stadionin keikka käydään läpi tässäkin filmissä. Historiankirjoituksessa se ei siis tarjoa suuria yllätyksiä, mutta nautinto tuleekin muualta. Itse nautin erityisesti bändin toiminnasta ryhmänä: yhtäkään päätöstä ei laitettu käytäntöön ennen kuin se oli hyväksytty kaikkien jäsenten toimesta. Samoin julkisuuden paineet pystyttiin jakamaan ryhmän kesken: ”meitä oli neljä, mutta Elvis jäi yksin” kuten Harrison elokuvassa toteaa.
Yhteistyön ytimessä oli kuitenkin bändi ja sen soitto. Vanhoista taltioinneista päivitetyt versiot esittelevät teräksisessä lyönnissä olleen yhtyeen legendaarisilla keikkalavoilla. Nuo vedot saavat entisestään lisää taikaa, kun niitä pohjustetaan hieman filmissä mainituilla teknisillä seikoilla: bändi käytti keikkapaikan omaa PA-laitteistoa (siis sitä, jolla esimerkiksi baseball-ottelussa kuulutetaan pelitapahtumia) sekä ”Voxin erityisesti varta varten rakentamia vahvistimia” joiden teho oli kokonaiset sata (100) wattia. Sen tehoisia vahvistimia näkee nykyään käytettävän harrastelukäytössäkin, mutta tuolloin ne olivat uusinta uutta ja myös riittämättömät tuon kokoluokan konsertteihin. Ringo selittääkin, kuinka hän ei kuullut isoimmilla keikoilla oikeastaan mitään vaan koetti pitää paketin kasassa katselemalla muiden jäsenten liikkeitä ja jalkojen polkemista selvittääkseen tempon.
Näin vuosikymmeniä Beatlesin jälkeen eläneenä heidän merkitystään on hankala käsittää. Yksi Eight Days a Weekin mieleenjäävistä hetkistä on, kun yhtyeen vuoden 1964 Yhdysvaltain kiertuetta käydään läpi. Tuolloin rotuerottelu oli maassa valloillaan ja bändin saapuessa Jacksonvilleen keikalle olivat yleisön paikat jaoteltu rodun mukaan. Bändi kieltäytyi esiintymästä, mikäli näin jatkettiin, joten järjestäjät päätyivät ”sekoittamaan” yleisön. Ringo Starr sanookin: ”We didn't play to those people or that people – we just played to people."
Vaikka The Beatles saavutti huumansa huipun keikkailevana yhtyeenä, olivat heidän taiteelliset tavoitteensa selkeästi studion puolella. Filmi tuo tämänkin selvästi esille ja on vallan mielenkiintoista nähdä (ja kuulla) nelikon sekä George Martinin studiotoimintaa. Sitä paitsi, tulihan heidän artistinen huippunsa keikkavuosien jälkeen 60-luvun loppupuolella: sekin käsitys vain vahvistuu tämän dokumentin myötä.
Varsinaisen elokuvan jälkeen nähtiin puolituntinen kooste legendaarisesta Shea Stadium-keikasta vuodelta 1965. Twist and Shoutilla käynnistynyt näytös nostatti ihokarvoja pystyyn ainakin omalla kohdallani: taika oli konkreettisesti koettavissa ennenkokemattomalla laadulla. Dizzy Miss Lizzyn kitarafillit, Ticket to Riden melodiat tai Ringon tulkitsema Act Naturally olivat vain yksittäisiä huippuhetkiä kokonaisuutena mahtavassa show'ssa, jota oli samassa elokuvateatterissa todistamassa myös koululuokallinen ala-asteen yläluokkalaisia.
Tänä syksynä on tullut muutenkin kuunneltua The Beatlesia jälleen pitkästä aikaa. Eight Days a Week – The Touring Yearsia voi suositella kaikille pop-musiikin ystäville: tuon ajan vaikutukset säkenöivät edelleen musiikkimaailmassa monissa muodoissa.
https://www.youtube.com/watch?v=0fFyZzqPDws
The Beatles: Eight Days a Week – The Touring Years on tuore Ron Howardin ohjaama ja osittain tuottama katsaus The Beatlesin uran vaiheisiin alkaen vuodesta 1962 eli Ringo Starrin liittymisestä yhtyeeseen. Pian bändi nousi Liverpoolin Cavern Clubilta Yhdysvaltojen stadioneille päättäen keikkauransa San Fransiscoon vuonna 1966.
Dokumentti on valmistettu edelleen elossa olevien Beatlesien (Paul McCartney & Starr) sekä edesmenneiden jäsenten leskien (John Lennon/Yoko Ono & George Harrison/Olivia Harrison) suostumuksella. Kun on kyse virallisesta Beatle-tuotteesta, myös laatu on huikea: arkistomateriaalin määrä yllättää alusta saakka ja sekaan ripotellut live-pätkät ovat paitsi kuvan-, myös äänenlaadultaan poikkeuksellisen herkullista materiaalia ollakseen viiden vuosikymmenen takaa.
The Beatlesin alku-uran käänteet opetettiin ainakin itselleni jo alakoulussa: Cavern Club, Hampurin seikkailut, fanihysterian käynnistyminen sekä Shea-stadionin keikka käydään läpi tässäkin filmissä. Historiankirjoituksessa se ei siis tarjoa suuria yllätyksiä, mutta nautinto tuleekin muualta. Itse nautin erityisesti bändin toiminnasta ryhmänä: yhtäkään päätöstä ei laitettu käytäntöön ennen kuin se oli hyväksytty kaikkien jäsenten toimesta. Samoin julkisuuden paineet pystyttiin jakamaan ryhmän kesken: ”meitä oli neljä, mutta Elvis jäi yksin” kuten Harrison elokuvassa toteaa.
Yhteistyön ytimessä oli kuitenkin bändi ja sen soitto. Vanhoista taltioinneista päivitetyt versiot esittelevät teräksisessä lyönnissä olleen yhtyeen legendaarisilla keikkalavoilla. Nuo vedot saavat entisestään lisää taikaa, kun niitä pohjustetaan hieman filmissä mainituilla teknisillä seikoilla: bändi käytti keikkapaikan omaa PA-laitteistoa (siis sitä, jolla esimerkiksi baseball-ottelussa kuulutetaan pelitapahtumia) sekä ”Voxin erityisesti varta varten rakentamia vahvistimia” joiden teho oli kokonaiset sata (100) wattia. Sen tehoisia vahvistimia näkee nykyään käytettävän harrastelukäytössäkin, mutta tuolloin ne olivat uusinta uutta ja myös riittämättömät tuon kokoluokan konsertteihin. Ringo selittääkin, kuinka hän ei kuullut isoimmilla keikoilla oikeastaan mitään vaan koetti pitää paketin kasassa katselemalla muiden jäsenten liikkeitä ja jalkojen polkemista selvittääkseen tempon.
Näin vuosikymmeniä Beatlesin jälkeen eläneenä heidän merkitystään on hankala käsittää. Yksi Eight Days a Weekin mieleenjäävistä hetkistä on, kun yhtyeen vuoden 1964 Yhdysvaltain kiertuetta käydään läpi. Tuolloin rotuerottelu oli maassa valloillaan ja bändin saapuessa Jacksonvilleen keikalle olivat yleisön paikat jaoteltu rodun mukaan. Bändi kieltäytyi esiintymästä, mikäli näin jatkettiin, joten järjestäjät päätyivät ”sekoittamaan” yleisön. Ringo Starr sanookin: ”We didn't play to those people or that people – we just played to people."
Vaikka The Beatles saavutti huumansa huipun keikkailevana yhtyeenä, olivat heidän taiteelliset tavoitteensa selkeästi studion puolella. Filmi tuo tämänkin selvästi esille ja on vallan mielenkiintoista nähdä (ja kuulla) nelikon sekä George Martinin studiotoimintaa. Sitä paitsi, tulihan heidän artistinen huippunsa keikkavuosien jälkeen 60-luvun loppupuolella: sekin käsitys vain vahvistuu tämän dokumentin myötä.
Varsinaisen elokuvan jälkeen nähtiin puolituntinen kooste legendaarisesta Shea Stadium-keikasta vuodelta 1965. Twist and Shoutilla käynnistynyt näytös nostatti ihokarvoja pystyyn ainakin omalla kohdallani: taika oli konkreettisesti koettavissa ennenkokemattomalla laadulla. Dizzy Miss Lizzyn kitarafillit, Ticket to Riden melodiat tai Ringon tulkitsema Act Naturally olivat vain yksittäisiä huippuhetkiä kokonaisuutena mahtavassa show'ssa, jota oli samassa elokuvateatterissa todistamassa myös koululuokallinen ala-asteen yläluokkalaisia.
Tänä syksynä on tullut muutenkin kuunneltua The Beatlesia jälleen pitkästä aikaa. Eight Days a Week – The Touring Yearsia voi suositella kaikille pop-musiikin ystäville: tuon ajan vaikutukset säkenöivät edelleen musiikkimaailmassa monissa muodoissa.
https://www.youtube.com/watch?v=0fFyZzqPDws
torstai 3. marraskuuta 2016
BON JOVI - 7 ILMAN SLIPPERYÄ: Superman Tonight
Albumilta The Circle (2009).
The Circle oli bändin viides studioalbumi 2000-luvulla. Kehityskaaressa edellinen levy, vuoden 2007 Lost Highway, oli ollut äänityskaupunginsa Nashvillen hengessä countryyn päin flirttaileva, ja paria vuotta myöhemmin seurannutta The Circleä mainostettiin kliseisesti ”paluuna juurille päin”. Sitä se olikin sikäli, että akustiset kerrokset oli riisuttu ja osassa kappaleista oli kuultavissa myös modernin U2:n vaikutteita avaruudellisine soundeineen ja rumpurytmeineen.
Albumin ensimmäinen kuuntelu loka-marraskuun taitteessa on yksi muistoihini taltioituneista Bon Jovi-hetkistä. Usko siihen, että bändi voisi vielä 2010-luvun lähestyessä tehdä kelpo rockpop-levyn palasi ainakin hetkellisesti. Superman Tonight on levyn neljäs raita rakentuen nykyaikaisessa rock-musiikissa melko yleiseen, mutta Bon Jovi-leirissä harvinaiseen rytmiin.
Jonin omin sanoin: ”Se kertoo tytöstä, jota katselin välimatkan päästä ilman mahdollisuutta tehdä mitään. Hän käyttäytyy kuin pallo flipperissä: reagoi moniin miehiin, on kaunis ja fiksu mutta uskoo ja tietää olevansa onnellisempi, jos häneen luotettaisiin enemmän. Laulu on kuin tarkkailijan päiväkirjamerkintä.”.
Tämän biisin kohdalla harmitti, että radiosoittopaikka jäi saavuttamatta. Superman Tonight julkaistiin kyllä singlenä, mutta se ei ottanut tuulta alleen. Muistan myös, että vaikka itse ihastuin biisiin heti ensimmäisellä pyörälenkkikuuntelulla, ajattelin sen olevan hetken huumaa tuoreen musiikin parissa eikä kukaan muu biisin hienoutta kuulisi. Yllätys olikin miellyttävä, kun vilkaisin sitten internetin fanifoorumeita ja kappaletta ylistettiin liki poikkeuksetta. Sikälikin hitittömyys jäi harmittamaan.
Tästä tulee edelleen kuunnellessa mielikuva, että se pari vuosikymmentä aiemmin You Give Love a Bad Namea tai Born to Be My Babya laulanut kertoja on jälleen asialla, ajan myötä kypsyneellä näkökulmalla vain. The Circlelle mahtuu biisejä, joita on vaivaannuttavuudessaan työlästä kuunnella, mutta Superman Tonightilla bändi osuu harvinaisen hyvin. Osansa on myös sillä, että kappaletta on studiossa hiottu, sillä en ole vielä törmännyt keikkaversioon joka lähtisi yhtä napakasti. Jonin laulusuoritus tässä studioversiossa on 2010-luvun paras, varsinkin kertosäkeistössä. Samaisen osion kompista oli jo puhettakin: tuollainen syke voi pahimmillaan ontua mutta parhaimmillaan nousta biisin kantavaksi selkärangaksi. Tässä käy juuri jälkimmäisesti.
Soinnuista on pakko mainita kaksi asiaa: ensimmäisenä Oasiksenkin käyttämä jippo, jossa kitaran kaksi ylintä kieltä soivat koko ajan samasta kohtaa. Tällöin muodostuu tietynlaisia, ainakin itselleni indie-henkisiä sointuja joissa siis on aina kaksi samaa korkeinta ääntä. Kertosäkeessä noista poiketaan sointukierrolla, joka ei kuitenkaan millään rivillä toistu identtisenä edellisen kanssa. Toinen sävellystekninen asia on laulun melodia, joka kulkee hienosti käsi kädessä em. sointujen kanssa. Kun Jon ensimmäisen kerran nostaa kertosäkeen toisella rivillä, E-molli-soinnulla, äänensä pykälää korkeammalle kohdassa ”who's gonna pull you in when the tide gets too high” muistan kokeneeni pitkästä aikaa herran laulamisesta johtuneita kylmiä väreitä ja hymyn väreen suupielessä.
https://www.youtube.com/watch?v=Lad4rbIgLlE
The Circle oli bändin viides studioalbumi 2000-luvulla. Kehityskaaressa edellinen levy, vuoden 2007 Lost Highway, oli ollut äänityskaupunginsa Nashvillen hengessä countryyn päin flirttaileva, ja paria vuotta myöhemmin seurannutta The Circleä mainostettiin kliseisesti ”paluuna juurille päin”. Sitä se olikin sikäli, että akustiset kerrokset oli riisuttu ja osassa kappaleista oli kuultavissa myös modernin U2:n vaikutteita avaruudellisine soundeineen ja rumpurytmeineen.
Albumin ensimmäinen kuuntelu loka-marraskuun taitteessa on yksi muistoihini taltioituneista Bon Jovi-hetkistä. Usko siihen, että bändi voisi vielä 2010-luvun lähestyessä tehdä kelpo rockpop-levyn palasi ainakin hetkellisesti. Superman Tonight on levyn neljäs raita rakentuen nykyaikaisessa rock-musiikissa melko yleiseen, mutta Bon Jovi-leirissä harvinaiseen rytmiin.
Jonin omin sanoin: ”Se kertoo tytöstä, jota katselin välimatkan päästä ilman mahdollisuutta tehdä mitään. Hän käyttäytyy kuin pallo flipperissä: reagoi moniin miehiin, on kaunis ja fiksu mutta uskoo ja tietää olevansa onnellisempi, jos häneen luotettaisiin enemmän. Laulu on kuin tarkkailijan päiväkirjamerkintä.”.
Tämän biisin kohdalla harmitti, että radiosoittopaikka jäi saavuttamatta. Superman Tonight julkaistiin kyllä singlenä, mutta se ei ottanut tuulta alleen. Muistan myös, että vaikka itse ihastuin biisiin heti ensimmäisellä pyörälenkkikuuntelulla, ajattelin sen olevan hetken huumaa tuoreen musiikin parissa eikä kukaan muu biisin hienoutta kuulisi. Yllätys olikin miellyttävä, kun vilkaisin sitten internetin fanifoorumeita ja kappaletta ylistettiin liki poikkeuksetta. Sikälikin hitittömyys jäi harmittamaan.
Tästä tulee edelleen kuunnellessa mielikuva, että se pari vuosikymmentä aiemmin You Give Love a Bad Namea tai Born to Be My Babya laulanut kertoja on jälleen asialla, ajan myötä kypsyneellä näkökulmalla vain. The Circlelle mahtuu biisejä, joita on vaivaannuttavuudessaan työlästä kuunnella, mutta Superman Tonightilla bändi osuu harvinaisen hyvin. Osansa on myös sillä, että kappaletta on studiossa hiottu, sillä en ole vielä törmännyt keikkaversioon joka lähtisi yhtä napakasti. Jonin laulusuoritus tässä studioversiossa on 2010-luvun paras, varsinkin kertosäkeistössä. Samaisen osion kompista oli jo puhettakin: tuollainen syke voi pahimmillaan ontua mutta parhaimmillaan nousta biisin kantavaksi selkärangaksi. Tässä käy juuri jälkimmäisesti.
Soinnuista on pakko mainita kaksi asiaa: ensimmäisenä Oasiksenkin käyttämä jippo, jossa kitaran kaksi ylintä kieltä soivat koko ajan samasta kohtaa. Tällöin muodostuu tietynlaisia, ainakin itselleni indie-henkisiä sointuja joissa siis on aina kaksi samaa korkeinta ääntä. Kertosäkeessä noista poiketaan sointukierrolla, joka ei kuitenkaan millään rivillä toistu identtisenä edellisen kanssa. Toinen sävellystekninen asia on laulun melodia, joka kulkee hienosti käsi kädessä em. sointujen kanssa. Kun Jon ensimmäisen kerran nostaa kertosäkeen toisella rivillä, E-molli-soinnulla, äänensä pykälää korkeammalle kohdassa ”who's gonna pull you in when the tide gets too high” muistan kokeneeni pitkästä aikaa herran laulamisesta johtuneita kylmiä väreitä ja hymyn väreen suupielessä.
https://www.youtube.com/watch?v=Lad4rbIgLlE
keskiviikko 2. marraskuuta 2016
TOOMION TOP100: 1.Type O Negative – October Rust
Tuottajat: Josh Silver, Peter Steele
Julkaistu: 20.8.1996
Levy-yhtiö: Roadrunner
7. Suomessa, 42 .Jenkeissä, 26. Briteissä. Myynyt pelkästään USA:ssa yli puoli miljoonaa albumia.
SINGLET
- Love You To Death
- My Girlfriend’s Girlfriend
- In Praise of Bacchus
- Cinnamon Girl
Miksi tämä on ykkösenä? Mikä tästä tekee paremman kuin Life Is Killing Me? Ei välttämättä musiikillisesti mikään. Hyvin tasapäin kaksikko maaliviivan ylitti. October Rustilla on enemmän muistoja taskussaan, enemmän loppuvan teini-iän mystiikkaa. Nostalgiaa, jossa ei liikuta ihan niin tummissa vesissä.
Levy on korkealla nimenomaan sen tunnelman takia. Se tavoittaa nimensä ja kansitaiteensa olemuksen täydellisesti. Tässä liikutaan nimensä mukaisesti syksyisissä sfääreissä, jotka voivat olla aurinkoisia, synkkiä, sateisia tai muuten vaan huuruisia. Paljon pimeää, jossa lämmin hehkuu oranssin, keltaisen ja ruskean sävyissä. Kohdallani moni asia jalostuu juoksun tai oman bändiharrastukseni kautta. Tällä albumilla on iso rooli molemmissa.
Lokakuun alku. Peruskuntokauden alku. Uusi vuosisuunnitelma. Viilenevä ilma. Pakkasessa kovettuva pururadan pohja. Suomalainen metsä näyttää ruskan tullen valttikorttinsa. Pimeät viikonloput ja illat silloin, kun kannetaan soittimia ja vahvistimia treenimökkiin. Rakkaimmat ystävät ja se, kuinka kaikki paras on usein paljon pienemmissä asioissa kuin itsekään haluaa myöntää.
Albumin teko aloitettiin Bloody Kissesin läpilyönnin jälkeen. Bändi oli kaikkien huulilla. Peter Steele halusi onnistua paremmin. Hioa työnjälkeä täydellisemmäksi. Tässä vaiheessa uraa Steele oli vielä päivätöissä. Hän huolehti puistoalueista New Yorkissa. Oli jopa vastaavassa roolissa. Tästä seikasta on lähtenyt miehen lempinimet Green Man, Vihreä Jätti. Hän käytti alkoholia vain harvoin ja eli muutenkin erittäin terveellistä elämää. Mies kuntoili paljon ja piti itsestään huolta.
Steele bändikavereineen toimitti Roadrunnerille October Rustin valmiina. Levy-yhtiön ihmiset olivat hämmästyksestä ihmeissään. Näin kevyttä, näin maagista, näin siloista. Silti he tiesivät, että tämä tulisi myymään valtavasti. Mutta se vaatisi kiertueen, mitä Steele ei todellakaan olisi halunnut. Hän olisi halunnut vain säveltää musiikkia omassa kellarissa ja tehdä levyjä. Ei missään nimessä keikkailla.
Albumi alkaa bändin omituisella huumorilla. Pelkällä häiriöäänellä. Tämän jälkeen bändin pojat toivottavat kuulijan tervetulleeksi. Tämän jälkeen sukelletaan suoraan koko levyä kuvaavaan tunnelmaan. Luontoon ja naisiin. Love You To Death oli omistettu Peterin tärkeimmälle naisystävälle. Tekstit huokuvat eroottista gotiikkaa. Se rakentuu varsin yksinkertaisen sahaamisen päälle. Tätä värittävät Josh Silverin horisonttiin asti kaikuvat pianot ja taustalla hiljaa komppaavat urut. Koko kappaleesta tulee mieleen sielunsa myynyt Coldplay.
Be My Druidess esittelee Type O Negativen todella hämmentävän kitara- ja bassossoundin. Siinä myös bändin rumpalin John Kellyn ohjelmoimat rummut tulevat erittäin hyvin esiin. Kappaleen alkupuoli on lähellä U2:selta tuttua helppoutta. Be My Druidessin loppu on kuitenkin todella synkkää, mutta silti niin kaunista maalailua. Tekstit jatkavat edeltävän kappaleen teemaa, mennen edellistäkin syvemmälle ihon alle. Tai ehkä tässä tapauksessa reisien väliin. Hönkiminen ja huokailu tuovat aidot tunteet lähemmäksi. Laulu ei kuulosta esittämiseltä.
Green Manissa Steele sukeltaa enemmän omaan hahmoonsa ja sen kautta luontoon. Mies teki vielä tässä vaiheessa elämäänsä pitkiä vaelluksia luontoon. Kappaleen soidessa voi nähdä mäntykankaalla välkehtivän syysauringon, joka paikka paikoin tuntuu vielä lämpimältä. Puolukat alkavat olla sopivia nälkäisen talven syötäväksi.
Ilosta painutaan tonnien painoiseen synkkyyteen haikeiden torvien säestyksellä. Kappaletta vievät kitaristi Kenny Hickeyn tavaramerkiksi muodostuneet kitarankieliliu’utukset. Red Water (Christmas Mourning) kertoo läheisten menettämisestä. Peterin ja Joshin elämästä katosi tuohon aikaan paljon läheisiä ihmisiä. Kappaleen tempo on niin hidas, että se voisi soida hautajaisissa. Nimensä veroisesti kappale sisältää jotain jouluista. Kulkusten helinää ja joulupallojen putoamisia. Kappale on lähes paras koko bändin tuotannosta. Seuraava lausepari saa veren hyytymään:
”My tables been set for but seven,
just last year I dined with eleven.”
Jonkinmoiseksi, ei kuitenkaan kovin isoksi, hitiksi muodostunut My Girlsfriend's Girlsfriend palaa tuonne erotiikan puolelle. Se leikittelee hiukan kliseiselläkin fantasialla. Kappale huokuu irstasta himoa. Se ei kuitenkaan olisi Type O Negativea ilman keskiosan kaunista huokailua. Muuten se sisältää kaiken tarvittavan lopun modulaatiosta autoviitteisiin:
”In their '62 'vette
Sharing one cigarette,
In a black light trance then”
Die With Me alkaa niin lempeästi, että se on melkeinpä nössö. Hetken kuluttua tunnelman kuitenkin murtaa raaka Black Sabbath-riffi. Black Sabbath-riffit tuovat jonkinlaista synkkää tematiikkaa biiseihin. Ne ilmentävät kyllä Steelen hahmoa erinomaisesti. Jälleen lauletaan rakkaasta naisesta. Kauniiseen kappaleeseen saadaan taitavasti kolvattua myös sanat kuten KLM, AT&T ja UK post system. Tämä on ehtaa Steeleä. Tätä jatkaa Burnt Flowers Fallen, joka perustuu oikeastaan vain kahteen neljän lauseen ryppääseen, joita toistetaan yli kuusi minuuttia. Hienosti tämäkin on naamioitu kokonaiseksi biisiksi.
Singlenäkin julkaistu In Praise of Bacchus on monisyinen ja hämärästi töksähtelevä kappale. Se on yllättäen ylistys Bacchukselle, viinin, hurmion ja hedelmällisyyden jumalalle. Kappaleessa käy huokailemassa salaperäinen naishahmo nimeltään Val Ium. Type O Negative on varmasti ollut esikuva HIMille ja Ville Valolle. Näissä on paljon samaa, mutta Type O Negative vaan tekee kaiken paljon rohkeammin ja himokkaammin. Itseäni ei varsinaisesti tämä erotiikka tässä puhuttele vaan pikemminkin taitava sävellystyö ja hyvät biisit.
Type O Negative on coveroinut jotain artistia jokaisella albumilla lukuunottamatta viimeiseksi jäänyttä Dead Againia. Tällä albumilla cover-valinta on Neil Youngin Cinnamon Girl, joka onkin yksi levyn kohokohdista. Eräs tuttavani totesikin bändistä, että ”eihän siinä ei ole muuta kuin Cinnamon Girl ja Steelen meisseli!” Asia ei ole näin yksinkertainen, mutta on täysin ymmärrettävää, että bändi lopetti Vihreän Jätin kuoltua. Meisselin lisäksi siinä meni melkoisen uniikki melodiantaju. Itse kaipaan näistä jälkimmäistä.
Seuraava nimihirviö The Glorious Liberation Of The People's Technocratic Republic Of Vinnland By The Combined Forces Of The United Territories Of Europa on vain välipala ennen Wolf Moon (Including Zoanthropic Paranoia):a. Jälleen liikutaan gootti-tematiikan lempiaiheissa. Tällä kertaa lauletaan ihmissudesta. Steelen mukaan kyseessä on mies, joka muuttuu sudeksi fellaation seurauksena. Sello ja Silverin kilkuttavat koskettimet ovat komeaa kuultavaa yhdessä Steelen jopa nauhattomalta kuulostavan bassottelun päällä. Viktoriaanisen ajan tunnelmaa lisää kirkkokuoro kappaleen lopussa. Siihen sopii myös tempon vaihto, jolla kappale saadaan kääntymään täysiveriseksi pop-biisiksi.
Levyn päätössanoja ennen kuullaan todella laahaava Haunted, joka ei temmostaan huolimatta ole raskas, surullinen tai pitkitetty. Se on vain liian väsynyt heräämään:
”Alone and awake but exhausted I lie
Oh how I hate the morning.”
Musta huumori, jota bändi viljelee ei aina sytytä muuta kuin inhoa. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että biisit ovat hienoja. Pidän Steelen laulusta, Silverin äänimaailmoista koskettimissa sekä Hickeyn kitarahommista. Pidän myös Kellyn rummuista. Vaikka ne ovat ohjelmoidut, se ei läpi kuulu. En itse asiassa edes tiennyt sitä, ennen tämän jutun kirjoittamista. Paljon hämärää sälää, mutta kokonaisuus ei silti kuulosta täyteen ahdetulta. Tällaista soundimaailmaa ei ole millään muulla bändillä. Type O Negative on tuotannossaan sellainen, että siinä oikeasti kuulee ympäristön. Atmosfääri on olemassa. Steelen ääni on oiva kontrasti muulle kilkutukselle ja varsin persoonalliselle kitarasoundille, jossa on tietysti bassosoundiakin seassa.
Kuulokkeet päässä, pimeässä huoneessa. Miksei jopa mökillä ja takan ääressä. Viski ja tummaa suklaata.
PARHAAT HETKET
Love You to Death – Vaikka tämä on hyvin pop, on tämä myös erinomainen kappale.
Red Water (Christmas Mourning) – Synkkääkin synkempi, jopa raastava.
https://open.spotify.com/album/46NjYrJ5v5ZTIHMb1DrAgl
tiistai 1. marraskuuta 2016
BON JOVI - 7 ILMAN SLIPPERYÄ: Dirty Little Secret
Albumilta Have a Nice Day (2005).
Viimeinen kerta toistaiseksi, kun Bon Jovi on kuulostanut syntisen vaaralliselta. Dirty Little Secret piilotettiin Have a Nice Day-levyn kansainvälisen (Japani, Britannia, Australia ja Aasia)-painoksen bonuskappaleeksi. Sain levyn hyllyyn melko tuoreeltaan loppusyksyllä 2005. Dirty Little Secretin asema kummaksutti heti, sillä tuotanto oli viimeistelty ja kappale yksi mieleen jäävistä muuten keskinkertainen+-arvosanan ansaitsevalla levyllä mutta kappale oli silti merkitty ”bonus trackiksi”.
HAND-albumilla ei olla aivan edeltävän Bouncen kaltaisissa raskaissa vireissä, mutta monien biisien pohjilla on hieman normaalia alemmas viritettyjä kitaroita ja bassoja. Tässäkin tykyttää koko keston ajan kompissa 16-osarytmi, muutaman soinnun (Am-G-F) muodostama kuvio. Jonin äänikin kantaa vielä kertosäkeen korkeat nuotit ilman sen kummempia studiotemppuja tai vaivalloisen kuuloista vääntämistä.
Kuten alussa tuli todettua, niin tässä biisissä on 80-luvun aikaisen Bon Jovin syntisyyttä ja kohtauksia, jotka tapahtuvat pimeässä poissa ulkopuolisten katseilta. Kuvaukset tilanteista, joissa todellisuus pidetään piilossa päivänvalossa sisältävät hieman sitä vaaraa, jota vanhassa tuotannossa kuultiin esim. Slippery When Wetin I'd Die for Youssa tai Keep the Faith-levyn In These Armsissa. Tässä kappaleessa koetaan siis hetkellinen paluu tunnemaailmaan, jonka tulkitsijana nuori Jon oli maailman parhaita. Vielä vanhoilla päivilläkin irtoaa uskottavasti.
”Dirty Little Secret” on myös todella tyylikäs biisin nimi. Onneksi bändi uskalsi viedä idean askelta pidemmälle kuin heiltä enää 2000-luvulla odotti. Lopputuloksena on yksi 2000-luvun tuotannon kohokohdista.
https://www.youtube.com/watch?v=srabG-ghflA
Viimeinen kerta toistaiseksi, kun Bon Jovi on kuulostanut syntisen vaaralliselta. Dirty Little Secret piilotettiin Have a Nice Day-levyn kansainvälisen (Japani, Britannia, Australia ja Aasia)-painoksen bonuskappaleeksi. Sain levyn hyllyyn melko tuoreeltaan loppusyksyllä 2005. Dirty Little Secretin asema kummaksutti heti, sillä tuotanto oli viimeistelty ja kappale yksi mieleen jäävistä muuten keskinkertainen+-arvosanan ansaitsevalla levyllä mutta kappale oli silti merkitty ”bonus trackiksi”.
HAND-albumilla ei olla aivan edeltävän Bouncen kaltaisissa raskaissa vireissä, mutta monien biisien pohjilla on hieman normaalia alemmas viritettyjä kitaroita ja bassoja. Tässäkin tykyttää koko keston ajan kompissa 16-osarytmi, muutaman soinnun (Am-G-F) muodostama kuvio. Jonin äänikin kantaa vielä kertosäkeen korkeat nuotit ilman sen kummempia studiotemppuja tai vaivalloisen kuuloista vääntämistä.
Kuten alussa tuli todettua, niin tässä biisissä on 80-luvun aikaisen Bon Jovin syntisyyttä ja kohtauksia, jotka tapahtuvat pimeässä poissa ulkopuolisten katseilta. Kuvaukset tilanteista, joissa todellisuus pidetään piilossa päivänvalossa sisältävät hieman sitä vaaraa, jota vanhassa tuotannossa kuultiin esim. Slippery When Wetin I'd Die for Youssa tai Keep the Faith-levyn In These Armsissa. Tässä kappaleessa koetaan siis hetkellinen paluu tunnemaailmaan, jonka tulkitsijana nuori Jon oli maailman parhaita. Vielä vanhoilla päivilläkin irtoaa uskottavasti.
”Dirty Little Secret” on myös todella tyylikäs biisin nimi. Onneksi bändi uskalsi viedä idean askelta pidemmälle kuin heiltä enää 2000-luvulla odotti. Lopputuloksena on yksi 2000-luvun tuotannon kohokohdista.
https://www.youtube.com/watch?v=srabG-ghflA
maanantai 31. lokakuuta 2016
TOOMION TOP100:2. Type O Negative - Life Is Killing Me
Tuottaja: Josh Silver, Peter Steele
Julkaistu: 17.6.2003
Levy-yhtiö: Roadrunner
Suomessa 5. Jenkeissä 39.
SINGLET
-I Don’t Wanna Be Me
-Life Is Killing Me
Type O Negative oli ollut minulle käytännössä olemassa vain October Rustin ansiosta. Vihreänmustasta ilmeestä tuttu bändi antoi tällä albumilla selvän syyn palata kuuntelemaan heitä kuolemaakin synkemmän World Coming Downin jälkeen.
Levy on jokseenkin vakava, jopa surullinen ja masentava, mutta musiikissa on selkeästi iloisempi ote kuin edeltäjässään. Toki se on verhottu bändille ominaisen mustan huumorin kuosiin. Peter Steele oli aikaisempaakin masentuneempi, pahassa kokaiini- ja lääkekoukussa eikä muutenkaan jaksanut innostua juuri mistään. Se tältä levyltä kuuluu. Jostain syystä mies kuitenkin heräsi sävellysprosessiin. Omien sanojensa mukaan tekstien tekeminen oli raastavampaa kuin aikoihin, mutta säveltäminen kiinnosti kyllä.
Tuotanto oli entisenlainen eli soundit olivat harkittuja ja miksaus erotteleva. Bändin kaikki albumit harjoiteltiin ja sävellettiin kosketinsoittaja Josh Silverin kotistudiossa ja äänitettiin lopulta Systems Two-studiossa. Steele vei Silverin kotistudioon reilun levyllisen valmiita biisejä, joita sitten alettiin hioa äänityskuntoon. Tämä tapa oli toiminut hyvin, joten ei siihen muutoksia kannattanut tehdä.
Type O Negativea on isossa kuvassa pidetty aina gootti-bändinä. Itselleni se on enemmän crossover-bändi, joka poikkeaa monessa musiikkityylissä sävyttäen sen raskailla basso-/kitarasoundeilla. Life Is Killing Me on kuin olisi yhdistetty Black Sabbathin ja The Beatlesin parhaat puolet. Tämä ei tietysti ole mikään ihme, sillä molemmat bändit olivat Steelelle tärkeitä.
Albumi alkaa jälleen bändin kummallista huumoria ilmentävällä valinnalla. 1960-luvun kulttisarja The Munstersin tunnusmusiikin mukaelmalla. Sen jälkeen päästään itse asiaan. Steelen taito tehdä sanoituksia kahdella terällä oli vertaansa vailla. Populistisella ”kaikille sopivalla” ja samalla omasta elämästään kertovalla tavalla. Hän sai nämä puolet usein ahdettua jopa samaan biisiin. Toisena lähtevä I Don’t Wanna Be Me, joka oli toki hitti, mutta saattoi olla yhtä aikaa todella raastava kuvaus omasta henkisestä tilasta. Siinä sivussa se ottaa kantaa, kuinka vaikea nykymaailmassa lopulta on olla oma itsensä. Kappaleen sanoma jää usein sen erinomaisen videon jalkoihin.
Less Than Zerosta tulee aina mieleen Sealin julkaisut. sointukuluissa on hyvin paljon samankaltaista tunnelmaa. Kertosäkeen melodia, kosketinsoundit ja todella hienot taustalaulut Josh Silveriltä ja kitaristi Kenny Hickeyltä. Monessa tasossa kuuluvat laulut kertovat ammattitaidosta äänitystilanteissa. Kappaleen sanoitukset kertovat jälleen siitä kuoresta, jota Steele joutui yllään kantamaan:
Todd’s Ship Gods (Above All Things) on kappale hänen isänsä muistolle. Type O Negative on täynnä tietynlaisia maneereita, jotka seuraavat bändiä joka paikkaan. Yksi niistä on Steelen R-kirjaimen lausuminen, joka tässä biisissä tulee hienosti esiin. Se on taidetta.
Ennen albumin julkaisua kävi niin, että albumi varastettiin ja se levisi raakaversiona nettiin. Tästä johtuen joidenkin kappaleiden nimissä on sulut ja niiden sisällä kappaleen nimi ennen tuota laitonta leviämistä. Näin tekemällä hankaloitettiin keskeneräisten versioiden löytymistä. Albumin nimi piti alun perin olla The Dream Is Dead. Se kuitenkin muutettiin. Muutos ei johtunut tietovuodosta vaan siitä, että bändi pelkäsi sen vihjaavan liikaa hajoamisen tai lopettamisen suuntaan.
Viidentenä, joidenkin mielestä homofobisena kappaleena kuullaan I Like Goils, joka ei kuitenkaan Steelen omien sanojensa mukaan ole sitä. Se on parodiaa ja provosointia, mutta myös tosi tarina Steelen roolista seksisymbolina. Hän oikeasti kärsi ahdisteluista niin nais- kuin miespuolistenkin fanien toimesta. Ystävien kertoman mukaan herra oli erittäin ystävällinen kaikkia kohtaan, riippumatta suuntauksesta tai ihonväristä. Olihan hän itsekin puolalaista verta.
…A Dish Better Served Coldly lipuu kauniina välipalana kahden naisista kertovan kappaleen välissä. Sijoittelultaan se voisi olla muuallakin, sillä melodia on erinomainen. How Could She?:ssä Steele luettelee kuuluisia naisia tai naishahmoja. Itse hän kertoo kappaleen riimitysten olleen erityisen vaikeita. Syyksi tällaisen kappaleen tekoon hän totesi seuraavaa: ”En aina haluaisi kirjoittaa tekstejä kuolemasta, seksistä ja masennuksesta. Uusien teksti-ideoiden keksiminen on vaikeaa.”
Tämän albumin nauhoituksia ennen Peter oli jo pari kertaa ollut vieroitushoidoissa. Koko elämänsä ahdistuneena kulkenut jättiläinen alkoi menettää uskonsa kaikkeen. Toinen sinkku ja albumin nimikappale kertovat hoitolaitosten kaksinaamaisuudesta ja ihmisen oikeudesta päättää omasta elämästään. Tai tässä ehkä paremminkin kuolemasta. Peter Steele ei pelännyt omaa kuolemaansa, mutta äitinsä kuolemaa pelkäsi. Enemmän kuin mitään muuta. Koko elämänsä synnyinkotinsa kellarissa asunut Steele kirjoitti Nettien äidilleen, vaikkei tämä vielä ollutkaan kuollut. Peter laulaa Nettien ehkä matalimmalla äänellä kuin koskaan ennen. Ääntä ei kuitenkaan ole muokattu, vaan bändi kertoo mataluuden johtuneen biisin henkilökohtaisuudesta.
(We Were) Electrocute tuo eniten mieleen The Beatlesin. Ehkä siitä tuotannosta juuri Penny Lanen. Rummut hakkaavat tiukasti tahtia jousien ja torvien kuljettaessa biisiä eteenpäin. Rummut muuten on tehty ohjelmoimalla. Ne on ohjelmoitu John Kellyn toimesta, mutta oikeasti niitä levylle ei ole soitettu. Electrocute oli yksi Steelen itse keksimistä sanoista. Kappale kertoo jälleen kerran menetetystä rakkaudesta. Bändi kääntää kauniin kappaleen äkkiväärälle kiertotielle sen viimeisellä säkeistöllä:
IYDKMIGTHTKY (Gimme That). Siinäpä biisin nimi. Nimi tulee kertosäkeen sanoista "If you don't kill me, I'm going to have to kill you". Se on tyypillinen Type O Negative-biisi rauhallisine väliosineen. Kertosäkeessä jyrätään murskaavalla kitaravallilla kaikki mahdollinen. Loppu jää jumittamaan samaa riffiä, jota höystetään toisella riffillä ja moniäänisellä laululla.
Angry Inchissä tulee kertosäe ensimmäisen kymmenen sekunnin jälkeen. Kappalehan on cover-biisi musikaalista Hedwig and the Angry Inch. Siitä huolimatta se on aivan mahtava biisi. Aivan jumalattoman kova live-biisi. Sitä en tiedä, ehtikö bändi ikinä esittämään sitä livenä, mutta siihen se sopisi kuin nyrkki silmään.
Albumin päättää kolmen kappaleen timanttinen ryhmä. Ensin kuullaan Anesthesia, jota itse pidän ehkäpä jopa albumin parhaana kappaleena. Kauniiden, jopa iloisten sävelien avulla se kertoo esittäjänsä syvästä masennuksesta. Kappale oli niin synkkä, ettei Steele voinut esittää sitä jokaisella keikalla. Kaksi yksinkertaista lausetta kuulostavat julmemmilta kuin koskaan missään.
Drunk In Paris on lyhyt instrumentaali. Twin Peaksin soundtrackin parhaita paloja muistuttava sävelkulku jää usein kalvamaan mieltä. Steele kertoi säveltävänsä ensin biisit ja laulumelodiat ja sen jälkeen makustelevansa tuntumaa kauankin. Hän antoi kappaleen tekeytyä. ”Odotan, että sävelet kertovat millaisesta tarinasta kappaleessa voisi olla kyse.” Tämä kappale kertoo kaiken oleellisen ilman sanoja. Alkuperäisen albumin nimen mukaan otsikoitu The Dream Is Dead on sekoitus gootti rockia ja doomia. Jollain tapaa kappaleesta tulee mieleen myös bändi nimeltä The Cult.
Näitä Type O Negativen biisejä voisi soittaa poppina ja jopa akustisena. Steelellä on ollut ison kokonsa alla kuormittain sellaista Desmond Childin tapaista sävellyksen sujuvuutta. Sävellyksistä ja sanoituksista voi yhä uudelleen löytää paljon asioita, joita ei ole aiemmin tajunnut. Tokihan näissä kappaleissa kuuluu myös muun bändin tekeminen, sillä onhan totta, että bändin pitkä yhteiselo tuo vakautta tuotantoon. Vain rumpali on vaihtunut ja sekin jo vuonna 1994. Levyä kuunnellessa tulee väistämättä ajateltua, kuinka sääli Steelen kuolema on. Bändillä olisi ollut vielä paljon annettavaa. Tällaiseen tyyliin ei moni ole uskaltautunut. Eikä pystynytkään.
Pikkuisen on pitkä albumi jos pelkkää minuuttimäärää katselee, mutta harvoin on näin pitkä albumi näin helposti kuunneltu. Voi olla, ettei suuri yleisö juuri tästä albumista tykkää. Mutta minä tykkään.
Nautitaan pimeässä syyssäässä. Vettä sataa ja elämä ei voita.
PARHAAT HETKET
Anesthesia – Kaunista ja murhaavaa doom poppia.
I Don’t Wanna Be Me – Koukuttava biisi.
https://open.spotify.com/album/5N3BBuJXjyGYIc3UdubYVm
Julkaistu: 17.6.2003
Levy-yhtiö: Roadrunner
Suomessa 5. Jenkeissä 39.
SINGLET
-I Don’t Wanna Be Me
-Life Is Killing Me
Type O Negative oli ollut minulle käytännössä olemassa vain October Rustin ansiosta. Vihreänmustasta ilmeestä tuttu bändi antoi tällä albumilla selvän syyn palata kuuntelemaan heitä kuolemaakin synkemmän World Coming Downin jälkeen.
Levy on jokseenkin vakava, jopa surullinen ja masentava, mutta musiikissa on selkeästi iloisempi ote kuin edeltäjässään. Toki se on verhottu bändille ominaisen mustan huumorin kuosiin. Peter Steele oli aikaisempaakin masentuneempi, pahassa kokaiini- ja lääkekoukussa eikä muutenkaan jaksanut innostua juuri mistään. Se tältä levyltä kuuluu. Jostain syystä mies kuitenkin heräsi sävellysprosessiin. Omien sanojensa mukaan tekstien tekeminen oli raastavampaa kuin aikoihin, mutta säveltäminen kiinnosti kyllä.
Tuotanto oli entisenlainen eli soundit olivat harkittuja ja miksaus erotteleva. Bändin kaikki albumit harjoiteltiin ja sävellettiin kosketinsoittaja Josh Silverin kotistudiossa ja äänitettiin lopulta Systems Two-studiossa. Steele vei Silverin kotistudioon reilun levyllisen valmiita biisejä, joita sitten alettiin hioa äänityskuntoon. Tämä tapa oli toiminut hyvin, joten ei siihen muutoksia kannattanut tehdä.
Type O Negativea on isossa kuvassa pidetty aina gootti-bändinä. Itselleni se on enemmän crossover-bändi, joka poikkeaa monessa musiikkityylissä sävyttäen sen raskailla basso-/kitarasoundeilla. Life Is Killing Me on kuin olisi yhdistetty Black Sabbathin ja The Beatlesin parhaat puolet. Tämä ei tietysti ole mikään ihme, sillä molemmat bändit olivat Steelelle tärkeitä.
Albumi alkaa jälleen bändin kummallista huumoria ilmentävällä valinnalla. 1960-luvun kulttisarja The Munstersin tunnusmusiikin mukaelmalla. Sen jälkeen päästään itse asiaan. Steelen taito tehdä sanoituksia kahdella terällä oli vertaansa vailla. Populistisella ”kaikille sopivalla” ja samalla omasta elämästään kertovalla tavalla. Hän sai nämä puolet usein ahdettua jopa samaan biisiin. Toisena lähtevä I Don’t Wanna Be Me, joka oli toki hitti, mutta saattoi olla yhtä aikaa todella raastava kuvaus omasta henkisestä tilasta. Siinä sivussa se ottaa kantaa, kuinka vaikea nykymaailmassa lopulta on olla oma itsensä. Kappaleen sanoma jää usein sen erinomaisen videon jalkoihin.
Less Than Zerosta tulee aina mieleen Sealin julkaisut. sointukuluissa on hyvin paljon samankaltaista tunnelmaa. Kertosäkeen melodia, kosketinsoundit ja todella hienot taustalaulut Josh Silveriltä ja kitaristi Kenny Hickeyltä. Monessa tasossa kuuluvat laulut kertovat ammattitaidosta äänitystilanteissa. Kappaleen sanoitukset kertovat jälleen siitä kuoresta, jota Steele joutui yllään kantamaan:
”Of this man of Steele
Nothing is real
The truth be scant
Lord of idiots”
Nothing is real
The truth be scant
Lord of idiots”
Todd’s Ship Gods (Above All Things) on kappale hänen isänsä muistolle. Type O Negative on täynnä tietynlaisia maneereita, jotka seuraavat bändiä joka paikkaan. Yksi niistä on Steelen R-kirjaimen lausuminen, joka tässä biisissä tulee hienosti esiin. Se on taidetta.
Ennen albumin julkaisua kävi niin, että albumi varastettiin ja se levisi raakaversiona nettiin. Tästä johtuen joidenkin kappaleiden nimissä on sulut ja niiden sisällä kappaleen nimi ennen tuota laitonta leviämistä. Näin tekemällä hankaloitettiin keskeneräisten versioiden löytymistä. Albumin nimi piti alun perin olla The Dream Is Dead. Se kuitenkin muutettiin. Muutos ei johtunut tietovuodosta vaan siitä, että bändi pelkäsi sen vihjaavan liikaa hajoamisen tai lopettamisen suuntaan.
Viidentenä, joidenkin mielestä homofobisena kappaleena kuullaan I Like Goils, joka ei kuitenkaan Steelen omien sanojensa mukaan ole sitä. Se on parodiaa ja provosointia, mutta myös tosi tarina Steelen roolista seksisymbolina. Hän oikeasti kärsi ahdisteluista niin nais- kuin miespuolistenkin fanien toimesta. Ystävien kertoman mukaan herra oli erittäin ystävällinen kaikkia kohtaan, riippumatta suuntauksesta tai ihonväristä. Olihan hän itsekin puolalaista verta.
…A Dish Better Served Coldly lipuu kauniina välipalana kahden naisista kertovan kappaleen välissä. Sijoittelultaan se voisi olla muuallakin, sillä melodia on erinomainen. How Could She?:ssä Steele luettelee kuuluisia naisia tai naishahmoja. Itse hän kertoo kappaleen riimitysten olleen erityisen vaikeita. Syyksi tällaisen kappaleen tekoon hän totesi seuraavaa: ”En aina haluaisi kirjoittaa tekstejä kuolemasta, seksistä ja masennuksesta. Uusien teksti-ideoiden keksiminen on vaikeaa.”
Tämän albumin nauhoituksia ennen Peter oli jo pari kertaa ollut vieroitushoidoissa. Koko elämänsä ahdistuneena kulkenut jättiläinen alkoi menettää uskonsa kaikkeen. Toinen sinkku ja albumin nimikappale kertovat hoitolaitosten kaksinaamaisuudesta ja ihmisen oikeudesta päättää omasta elämästään. Tai tässä ehkä paremminkin kuolemasta. Peter Steele ei pelännyt omaa kuolemaansa, mutta äitinsä kuolemaa pelkäsi. Enemmän kuin mitään muuta. Koko elämänsä synnyinkotinsa kellarissa asunut Steele kirjoitti Nettien äidilleen, vaikkei tämä vielä ollutkaan kuollut. Peter laulaa Nettien ehkä matalimmalla äänellä kuin koskaan ennen. Ääntä ei kuitenkaan ole muokattu, vaan bändi kertoo mataluuden johtuneen biisin henkilökohtaisuudesta.
(We Were) Electrocute tuo eniten mieleen The Beatlesin. Ehkä siitä tuotannosta juuri Penny Lanen. Rummut hakkaavat tiukasti tahtia jousien ja torvien kuljettaessa biisiä eteenpäin. Rummut muuten on tehty ohjelmoimalla. Ne on ohjelmoitu John Kellyn toimesta, mutta oikeasti niitä levylle ei ole soitettu. Electrocute oli yksi Steelen itse keksimistä sanoista. Kappale kertoo jälleen kerran menetetystä rakkaudesta. Bändi kääntää kauniin kappaleen äkkiväärälle kiertotielle sen viimeisellä säkeistöllä:
"Even though I still miss your lips
You're about as real as your tits"
You're about as real as your tits"
IYDKMIGTHTKY (Gimme That). Siinäpä biisin nimi. Nimi tulee kertosäkeen sanoista "If you don't kill me, I'm going to have to kill you". Se on tyypillinen Type O Negative-biisi rauhallisine väliosineen. Kertosäkeessä jyrätään murskaavalla kitaravallilla kaikki mahdollinen. Loppu jää jumittamaan samaa riffiä, jota höystetään toisella riffillä ja moniäänisellä laululla.
Angry Inchissä tulee kertosäe ensimmäisen kymmenen sekunnin jälkeen. Kappalehan on cover-biisi musikaalista Hedwig and the Angry Inch. Siitä huolimatta se on aivan mahtava biisi. Aivan jumalattoman kova live-biisi. Sitä en tiedä, ehtikö bändi ikinä esittämään sitä livenä, mutta siihen se sopisi kuin nyrkki silmään.
Albumin päättää kolmen kappaleen timanttinen ryhmä. Ensin kuullaan Anesthesia, jota itse pidän ehkäpä jopa albumin parhaana kappaleena. Kauniiden, jopa iloisten sävelien avulla se kertoo esittäjänsä syvästä masennuksesta. Kappale oli niin synkkä, ettei Steele voinut esittää sitä jokaisella keikalla. Kaksi yksinkertaista lausetta kuulostavat julmemmilta kuin koskaan missään.
"I don’t need love
I don’t feel anything"
I don’t feel anything"
Drunk In Paris on lyhyt instrumentaali. Twin Peaksin soundtrackin parhaita paloja muistuttava sävelkulku jää usein kalvamaan mieltä. Steele kertoi säveltävänsä ensin biisit ja laulumelodiat ja sen jälkeen makustelevansa tuntumaa kauankin. Hän antoi kappaleen tekeytyä. ”Odotan, että sävelet kertovat millaisesta tarinasta kappaleessa voisi olla kyse.” Tämä kappale kertoo kaiken oleellisen ilman sanoja. Alkuperäisen albumin nimen mukaan otsikoitu The Dream Is Dead on sekoitus gootti rockia ja doomia. Jollain tapaa kappaleesta tulee mieleen myös bändi nimeltä The Cult.
Näitä Type O Negativen biisejä voisi soittaa poppina ja jopa akustisena. Steelellä on ollut ison kokonsa alla kuormittain sellaista Desmond Childin tapaista sävellyksen sujuvuutta. Sävellyksistä ja sanoituksista voi yhä uudelleen löytää paljon asioita, joita ei ole aiemmin tajunnut. Tokihan näissä kappaleissa kuuluu myös muun bändin tekeminen, sillä onhan totta, että bändin pitkä yhteiselo tuo vakautta tuotantoon. Vain rumpali on vaihtunut ja sekin jo vuonna 1994. Levyä kuunnellessa tulee väistämättä ajateltua, kuinka sääli Steelen kuolema on. Bändillä olisi ollut vielä paljon annettavaa. Tällaiseen tyyliin ei moni ole uskaltautunut. Eikä pystynytkään.
Pikkuisen on pitkä albumi jos pelkkää minuuttimäärää katselee, mutta harvoin on näin pitkä albumi näin helposti kuunneltu. Voi olla, ettei suuri yleisö juuri tästä albumista tykkää. Mutta minä tykkään.
Nautitaan pimeässä syyssäässä. Vettä sataa ja elämä ei voita.
PARHAAT HETKET
Anesthesia – Kaunista ja murhaavaa doom poppia.
I Don’t Wanna Be Me – Koukuttava biisi.
https://open.spotify.com/album/5N3BBuJXjyGYIc3UdubYVm
lauantai 29. lokakuuta 2016
BON JOVI - 7 ILMAN SLIPPERYÄ: Undivided
Albumilta Bounce (2002).
Syyskuun 2001 tapahtumat aktivoivat myös Bon Jovin luomaan uutta musiikkia: eihän bändin kotikaupungista New Jerseystä ole kuin 50 kilometrin matka New Yorkiin, jossa 9/11 tapahtui. Bounce-albumi erottuu muusta tuotannosta erityisesti vahvasti alavireisillä, vihaisilla kitaroilla sekä yleisellä raskaudella. Myös joitain 2000-luvun alun tuotannollisia ratkaisuja, kuten erilaisia elektronisia täytteitä, levyllä kuultiin. Undivided on Bouncen ensimmäinen raita.
Tämä laulu liittyy keskeisesti ensimmäiseen Bon Jovi-fanitusaaltooni muistaakseni vuonna 2003. Yhtye oli ensimmäinen, jolta tuli haalittua koko tuotanto haltuun ja Bounce oli tuolloin viimeisin studiojulkaisu. Levy oli kuitenkin inhottavan raskas 11-vuotiaan korviin kun taas edeltävä Crush (2000) aivan liian pop, vaikkakin sisälsi muutaman täsmähitin kuten It's My Life tai Just Older.
Kesän 2003 kääntyessä lopuilleen Bounce alkoi hiljalleen kuitenkin hahmottua omissa korvissanikin. Itse asiassa tuo suvi oli jonkinlainen ensimmäinen välähdys siitä, mitä nuoruuden kesät saattoivat olla. Undividedin säkeistöt, joissa kuullaan matalalta möyryävää riffittelyä, Jonin efektillä sävytettyä laulua sekä WTC-rauniot välittömästi mieleen tuovat sanat resonoivat tuolloin kesäloman päättymisestä johtuneen oman haikeuden kanssa.
Kun edellä mainitusta säkeistön riffistä päästään eteenpäin, paljastuu perinteisen toimiva Bon Jovi-rock-kappale. B-osassa edetään Dm-Bb-F-C-kierrolla, jonka alla yksi lukuisista särökitaroista soittaa yksinkertaista muutaman nuotin kuviota, jota ei voi olla kuulematta kun sen kerran rekisteröi. Kertosäkeen laulumelodia ja sanat menevät juuri niin kuin niiden olettaakin olevan.
B-osan mantramainen melodia vahvistui aikakauden live-versioinneissa, kun Jon aloitti kappaleen kitaranäppäilyllä sekä matalien jousien säestyksellä. Tämä kappale on ollut ensitapaamisesta asti omia suosikeitani ja 2000-luvun parhaita tuotoksia tältä yhtyeeltä.
https://www.youtube.com/watch?v=91zHqWhRtCc
Syyskuun 2001 tapahtumat aktivoivat myös Bon Jovin luomaan uutta musiikkia: eihän bändin kotikaupungista New Jerseystä ole kuin 50 kilometrin matka New Yorkiin, jossa 9/11 tapahtui. Bounce-albumi erottuu muusta tuotannosta erityisesti vahvasti alavireisillä, vihaisilla kitaroilla sekä yleisellä raskaudella. Myös joitain 2000-luvun alun tuotannollisia ratkaisuja, kuten erilaisia elektronisia täytteitä, levyllä kuultiin. Undivided on Bouncen ensimmäinen raita.
Tämä laulu liittyy keskeisesti ensimmäiseen Bon Jovi-fanitusaaltooni muistaakseni vuonna 2003. Yhtye oli ensimmäinen, jolta tuli haalittua koko tuotanto haltuun ja Bounce oli tuolloin viimeisin studiojulkaisu. Levy oli kuitenkin inhottavan raskas 11-vuotiaan korviin kun taas edeltävä Crush (2000) aivan liian pop, vaikkakin sisälsi muutaman täsmähitin kuten It's My Life tai Just Older.
Kesän 2003 kääntyessä lopuilleen Bounce alkoi hiljalleen kuitenkin hahmottua omissa korvissanikin. Itse asiassa tuo suvi oli jonkinlainen ensimmäinen välähdys siitä, mitä nuoruuden kesät saattoivat olla. Undividedin säkeistöt, joissa kuullaan matalalta möyryävää riffittelyä, Jonin efektillä sävytettyä laulua sekä WTC-rauniot välittömästi mieleen tuovat sanat resonoivat tuolloin kesäloman päättymisestä johtuneen oman haikeuden kanssa.
Kun edellä mainitusta säkeistön riffistä päästään eteenpäin, paljastuu perinteisen toimiva Bon Jovi-rock-kappale. B-osassa edetään Dm-Bb-F-C-kierrolla, jonka alla yksi lukuisista särökitaroista soittaa yksinkertaista muutaman nuotin kuviota, jota ei voi olla kuulematta kun sen kerran rekisteröi. Kertosäkeen laulumelodia ja sanat menevät juuri niin kuin niiden olettaakin olevan.
”One for love
one for truth
one for me
and one for you
Where we once were divided
now we stand united
we stand as one
undivided”
B-osan mantramainen melodia vahvistui aikakauden live-versioinneissa, kun Jon aloitti kappaleen kitaranäppäilyllä sekä matalien jousien säestyksellä. Tämä kappale on ollut ensitapaamisesta asti omia suosikeitani ja 2000-luvun parhaita tuotoksia tältä yhtyeeltä.
https://www.youtube.com/watch?v=91zHqWhRtCc
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)