Don Huonot lakkasi olemasta aktiivinen vuonna 2003. Yhtye on kuitenkin herännyt talviuniltaan pariin kertaan vuosien saatossa: nyt kun suomenkielisen rock-musiikin kivijalkaan lukeutuva "Hyvää yötä ja huomenta"-albumikokonaisuus täytti 20 vuotta, lähti yhtyeen klassinen kvartetti Ahola, von Hertzen, Puurula ja Chydenius minikiertueelle vahvistettuna perinteiseen Donkkari-tyyliin kitarataiteilija Jarmo Saarella. Välittömästi lippujen tultua myyntiin kesän alussa tuli moinen hommattua ja syyskuun loppuun merkattua vierailu Jyväskylään ja legendaariselle Lutakko-klubille.
Viisiosaisen kiertueen kolmannessa jaksossa kappalejärjestys oli aikaisempien iltojen perusteella jo hieman hioutunut alkuperäisestä "levy kokonaisuudessaan alusta loppuun"-ideologiasta. Keikan avaus oli kuitenkin alkuperäinen, kun Ruoski minua! ja etenkin Riidankylväjä räväyttivät tunnelman kattoon. Jälkimmäiseen olin ladannut odotuksia, eikä tarvinnut pettyä, sillä vuonna 2017 tällainen häikäilemätön rock-musiikki on ajettu pois valoista. Don Huonot kuitenkin pitää vanhan koulukunnan lippua korkealla.
Kolmantena kuultiin ensimmäinen poikkeama levyn kappalejärjestyksessä, kun räime pidettiin yllä Väärän kuninkaan päivällä ja sitä seuranneella Viiden tähden sekopäällä, joka oli aikanaan jopa single. Piikkilankaa ja Keltaisessa talossa puolestaan rauhoittivat atmosfäärin hienosti, kumpikaan ei ole albumilta lukeutunut omiin suosikkeihini mutta varsinkin jälkimmäinen yllätti erityisesti von Hertzenin kitaransoiton takia.
Olemme kuin veljet sitä sen sijaan on ollut aina. Hendrix-henkinen Stratocaster-louhiminen yhdistettynä lojaaliudesta, kasvusta ja valinnoista kertovaan tekstiin tepsii levyllä ja keikalla. Se oli yksi kohokohdista, kuten odotin, mutta seuraava vuorostaan pääsi läimäisemään kasvoille kuten hyvä rockin räime joskus tekee. Vedä käteen höystyi yleisön kovalla mukana huutamisella heti intron nostatuksesta saakka.
Päivä nousee taas näki Jarmo Saaren laskeutuvan rumpukorokkeen vierestä piiskaamaan kappaleessa keskeisessä roolissa olevaa akustista kitaraa muiden soittajien seuraksi. Seuraavissa numeroissa akustisia kuultiin useammankin soittajan sormissa, kun vuorossa oli kolmen biisin mittainen akustisempi minisetti vuoden 1995 Kaksoisolento-levyltä.
Ensimmäisenä niistä kuultiin uljaasti maalautuva Sininen yö, joka oli itselläkin odotuslistalla ja olikin hieno... Sitä seurasivat Kärpänen I ja II eli ikään kuin tarina ja sen jatko-osa. Faniherkkua, joista jälkimmäisessä siihen saakka cajonia akustisessa setissä soittanut Jussi Chydenius siirtyi takaisin rumpusetin taakse ja bassotaiteilija Puurula puolestaan otti kouraansa alttoviulun. Ausculto-henkisesti voisi todeta, että "epämusik. pask.".
Kaksoisolento-levystä ja vuodesta 1995 hypättiin vielä kaksi vuotta taaksepäin Kameleontti-albumille keinahtelevan Hyrrän ja suoraviivaisemman Kauniin painajaisen avulla ennen varsinaista hittiosastoa ja ns. "main setin" päätöstä. Tuulee oli ensimmäinen maistiainen Tähti-levyltä, ja raita sai mukavan kuorrutuksen lavalla soineista kolmesta sähkökitarasta. Seireeni olikin sitten hurja ohjelmanumero, yksi vuoden kovimmista live-raapaisuista joita olen nähnyt. Onneksi tuli taltioitua videolle. Siinä oli vaaraa ja transsia parhaaseen Don Huonot-tyyliin, josta oli toistaiseksi saanut vain lukea historian lehdiltä.
Bändin (toistaiseksi) viimeiseltä, vuonna 2002 julkaistulta ja yhtyeen omaa nimeä kantavalta levyltä kuultiin kaksi biisiä, joista ensimmäisenä oli vuorossa Pyhimys. Tuohon albumiin tulee, ehkä liiankin, harvoin palattua synkän pohjavireen ja soinnin takia, mutta senkin parhaat raidat ovat ehtaa tavaraa. Pääsetin toiseksi viimeisenä orkesteri kaivoi esiin vanhan kunnon Päivä Kasbah-kukkulalla-teoksen Verta, pornoa ja propagandaa-julkaisulta. Jostain syystä olen aina tykännyt siitä biisistä ja sen yksinkertaisesta riffistä. "Kasbah" olikin illan helmiä, eikä sitä rundin kaikilla keikoilla oltu aiemmin soitettukaan.
Sitten koettiin taas klassista Donkkarit-folklorea. Ahola totesi mikrofoniinsa seuraavan biisin olevan Tule sellaisena kuin olet, mutta von Hertzen puisti päätään ja totesi "ei". Kyseistä laulua ei kylläkään illan kirjoitetulla settilistallakaan ollut. Kalle kuitenkin katseli tilannetta hetken ja totesi "hyvää illan jatkoa" poistuen lavalta. Muu bändi kuitenkin jäi ja Puurulan ohjeistaessa yleisö kutsui solistin takaisin lavalle kannustushuudoin. "Pahoitin mieleni, kun olisin halunnut vetää Tule sellaisena kuin olet, yhden omista suosikeistani tuotannostamme, mutta se ei käynyt kaikille bändin jäsenille", totesi Ahola mulkoillen von Hertzeniä. Setin päätti sitten Sydänpuu , pelottavan versiona jonka yllä leijui jopa grungen henki.
Encore avattiin akustisella Kissaihmiset-versioinnilla, jonka startti kuvasti hyvin illan soittomeininkiä. Muu bändi jo aloitti, ennen kuin Puurula oli saanut bassoa kaulaansa. Von Hertzen löi biisin poikki ja naureskeli, että "kundit hei, eihän me nyt ilman Jukkaa voida aloittaa". Tämän kaltaisia pieniä käänteitä kuultiin illan aikana useampia, ja virnuilut lavalla niiden jälkeen saivat yleisössäkin aikaan vastareaktioita. Milloin rumpunostatus tuntui menneen hieman ohi, milloin Ahola lähti laulamaan väärässä kohti, jne... Se on elävää rock-musiikkia.
Suojelusenkeli tulitettiin läpi Aholan paiskoessa Gibsonistaan kolmen kitaran äänivallin täyteen. Itseoikeutetusti viimeisenä lauluna kuultiin kaksikymmenvuotisjuhlaa viettävän albumin nimiraita Hyvää yötä ja huomenta, jossa nivoutui kaunis yleisön yhteislaulu mukavasti levyversiota raskaampaan sointiin. Tietenkin Hyvää yötä ja huomenta-levyä juhlistava keikka päättyy itse siihen biisiin.
Keikan tarjoamalla adrenaliinirykäisy sai ajamaan suoraan keikalta takaisin Joensuuhun. On mielestäni hieman vääryys, etteivät Don Huonot keikkaile tämän enempää. Bändi nimittäin hakkaa tarvittaessa millä vain klubi- tai festarilavalla muut esiintyjät köysiin. Siinä on näinä päivinä entistä uhanalaisempaa vanhan kansan rock 'n' rollin tuntua.
Muutama video keikalta löytyy täältä: 2017-09-23 - Don Huonot @ Lutakko
BIISILISTA, DON HUONOT @ LUTAKKO, JYVÄSKYLÄ, 23.9.2017
(albumilta Hyvää yötä ja huomenta (1997), jos ei muuta mainita)
1. Ruoski minua!
2. Riidankylväjä
3. Väärän kuninkaan päivä
4. Viiden tähden sekopää
5. Piikkilankaa
6. Keltaisessa talossa
7. Olemme kuin veljet
8. Vedä käteen
9. Päivä nousee taas
10. Sininen yö (Kaksoisolento (1995))
11. Kärpänen I (Kaksoisolento (1995))
12. Kärpänen II (Kaksoisolento (1995))
13. Hyrrä (Kameleontti (1993))
14. Kaunis painajainen (Kameleontti (1993))
15. Tuulee (Tähti (1999))
16. Seireeni (Kaksoisolento (1995))
17. Pyhimys (Don Huonot (2002))
18. Päivä Kasbah-kukkulalla (Verta, pornoa & propagandaa (1994))
19. Sydänpuu (Don Huonot (2002))
---------------
20. Kissaihmiset (Verta, pornoa & propagandaa (1994))
21. Suojelusenkeli (Tähti (1999))
22. Hyvää yötä ja huomenta
tiistai 26. syyskuuta 2017
lauantai 26. elokuuta 2017
Eppu Normaali -kesä 2017 jäsen A:n silmin
Matkalla kesän viimeiselle Eppu-keikalle. Kirjataanpa ajankuluksi aiempien vuoden keikkojen päällimmäisimpiä muistikuvia.
3.2.2017 KUOPIO, MUSIIKKIKESKUS
- En saa mielestä sinua: yli 20 keikkaa piti kiertää, että tämä kohdalle osui.
- Kuuvartalo yöllä: onneksi pidettiin setissä tälläkin akustisella kiertueella. Maaginen tunnelma, hieno screeniheijastusmaisema.
- Pimeyden tango: kun Safka oli vahvuudessa mukana, niin saatiin "Tangokin" asiaankuuluvasti haitarilla höystettynä.
4.2.2017 KUHMO, KUHMO-TALO
- Kaikki häipyy, on vain nyt: helmiäinen, joka soi kauniimmin kuin Kuopiossa vaikka välissä oli vain vajaa vuorokausi.
- Olin vain tuuli: ensikeikan jännityksen jälkeen tämänkin nyanssit erottuivat nyt.
- Kuulen parran kasvun: harvinaisempaa vuosikertaa 1982, mainio loppusoitto.
- Kun olet poissa: kuultiin sudeilla soitettiin rummuin versiona, jonka aikana tunnelma salissa oli herkimmillään.
11.2.2017 JOENSUU, CARELIA-SALI
- Pois meluun ja tuiskeeseen: koko rundin mieleenjääneimpiä hetkiä, "minkä mä maailmalle mahdan kun kerran lähden pois/ ei kuplia ruiskeeseen vaan suoraan meluun ja tuiskeeseen"
- Viihteen kuningas: veljesten vuorolaulu ja Safkan piano säkenöivät entistä komeammin
- encore: "Muumuupapa", "Teen sinusta muusia" ja häiriintynein "telaketju-efektein" sävytetty "Njet njet" ottivat löysät pois.
16.6.2017 JOENSUU, OSUUSKAUPPAROCK
- Tahroja paperilla: huhupuheet kesän setin avausbiisistä pitivät kutinsa. Käyhän se näinkin, kun lyö vähän tempoa.
- Näinhän täällä käy: saisi soida useamminkin keikoilla: rouheita kitaroita, yleisö tuntee biisin.
- On viatonta ja kainoa harrastukseni ainoa: encoreen kaivettu Rupisia riimejä-levyn kadotettu raita. Kovasti rok!
1.7.2017 HIMOS, ISKELMÄ FESTIVAL
- Pimeyden tango: auringon paisteisessa heinäkuun illassa toimi mainiosti.
- Linnunradan laidalla: aina hyvä, nyt kitaroiden rinnakkain soljuilu kuului myös miksauksessa.
14.7.2017 MIKKELI, ST. MICHEL SUMMER FEST
- Joka päivä ja joka ikinen yö: heinäkuun yön parhaita biisejä.
- Urheiluhullu: juuri oikealla paikalla hitti-/muistettavuus-akselilla.
- Kitara, taivas ja tähdet: tämänkin toimivuuden meinaa usein unohtaa, mutta lävähtää kasvoille joka kerta.
Kerran vielä tälle kesälle, Oulun elokuisessa illassa tänään.
3.2.2017 KUOPIO, MUSIIKKIKESKUS
- En saa mielestä sinua: yli 20 keikkaa piti kiertää, että tämä kohdalle osui.
- Kuuvartalo yöllä: onneksi pidettiin setissä tälläkin akustisella kiertueella. Maaginen tunnelma, hieno screeniheijastusmaisema.
- Pimeyden tango: kun Safka oli vahvuudessa mukana, niin saatiin "Tangokin" asiaankuuluvasti haitarilla höystettynä.
4.2.2017 KUHMO, KUHMO-TALO
- Kaikki häipyy, on vain nyt: helmiäinen, joka soi kauniimmin kuin Kuopiossa vaikka välissä oli vain vajaa vuorokausi.
- Olin vain tuuli: ensikeikan jännityksen jälkeen tämänkin nyanssit erottuivat nyt.
- Kuulen parran kasvun: harvinaisempaa vuosikertaa 1982, mainio loppusoitto.
- Kun olet poissa: kuultiin sudeilla soitettiin rummuin versiona, jonka aikana tunnelma salissa oli herkimmillään.
11.2.2017 JOENSUU, CARELIA-SALI
- Pois meluun ja tuiskeeseen: koko rundin mieleenjääneimpiä hetkiä, "minkä mä maailmalle mahdan kun kerran lähden pois/ ei kuplia ruiskeeseen vaan suoraan meluun ja tuiskeeseen"
- Viihteen kuningas: veljesten vuorolaulu ja Safkan piano säkenöivät entistä komeammin
- encore: "Muumuupapa", "Teen sinusta muusia" ja häiriintynein "telaketju-efektein" sävytetty "Njet njet" ottivat löysät pois.
16.6.2017 JOENSUU, OSUUSKAUPPAROCK
- Tahroja paperilla: huhupuheet kesän setin avausbiisistä pitivät kutinsa. Käyhän se näinkin, kun lyö vähän tempoa.
- Näinhän täällä käy: saisi soida useamminkin keikoilla: rouheita kitaroita, yleisö tuntee biisin.
- On viatonta ja kainoa harrastukseni ainoa: encoreen kaivettu Rupisia riimejä-levyn kadotettu raita. Kovasti rok!
1.7.2017 HIMOS, ISKELMÄ FESTIVAL
- Pimeyden tango: auringon paisteisessa heinäkuun illassa toimi mainiosti.
- Linnunradan laidalla: aina hyvä, nyt kitaroiden rinnakkain soljuilu kuului myös miksauksessa.
14.7.2017 MIKKELI, ST. MICHEL SUMMER FEST
- Joka päivä ja joka ikinen yö: heinäkuun yön parhaita biisejä.
- Urheiluhullu: juuri oikealla paikalla hitti-/muistettavuus-akselilla.
- Kitara, taivas ja tähdet: tämänkin toimivuuden meinaa usein unohtaa, mutta lävähtää kasvoille joka kerta.
Kerran vielä tälle kesälle, Oulun elokuisessa illassa tänään.
torstai 6. heinäkuuta 2017
Metallimusiikin olemus – 38. Kenties maailmankaikkeuden huonoin tärkeä albumi?
CAPTAIN BEEFHEART AND HIS MAGIC BAND - TROUT MASK REPLICA (1969)
Frank Zappan hullumpi versio, Don Van Vliet eli Captain Beefheart on psykedeliapuolen hämmentävimpiä hahmoja. Myös kuvataiteilijana uraa tehnyt mies aloitti kuvanveiston kertoman mukaan jo 3-vuotiaana. Musiikkiin hän pääsi kiinni vasta myöhemmin. Silloin hän kuunteli paljon bluesia ja jazzia Robert Johnsonista John Coltraneen. Koulussa hän löysi Frank Zappan ja musiikillinen innostus sai lisätukea toiselta psykedelian ja kokeellisuuden ystävältä. Van Vliet kuoli pitkäaikaiseen MS-tautiin vuonna 2010.
Trout Mask Replican syntytarina on jopa kulttimainen. Bändi koostui Van Vlietia lähes 10 vuotta nuoremmista soittajista, joita herra itse kohteli vähintään häikäilettömästi. Usein levyä pidetäänkin eräänlaisena Van Vlietin ihmiskokeen tuloksena. Van Vliet halusi bändin ”elävän” albumin musiikiksi. Niinpä koko bändi harjoitteli yötä päivää erakoituneena syrjässä sijaitsevassa talossa.
Ilmeisesti herralla Pihvisydämellä oli tavoite selkeänä mielessään, sillä albumin 28 kappaletta, kestoltaan 78 minuuttia, sävellettiin yhdessä ainoassa 8,5 tunnin sessiossa. Sävellys tapahtui pianolla, soittimella, jota Van Vliet ei osannut soittaa. Tämän jälkeen yhtye harjoitteli kahdeksan kuukautta nälässä, univajeessa ja joskus jopa väkivallan kohteena, asuen kahdessa huoneessa ja harjoitellen kolmannessa. Tämän jälkeen koko setti äänitettiin 4,5 tunnissa livenä, jonka jälkeen Van Vliet itse nauhoitti soiton päälle lauluja muutaman päivän ajan. Kunnioitettavaa projektin hallintaa tai sitten miehellä vain oli julmetusti kaloja päässä.
Eihän albumi aikanaan saanut kummoistakaan palautetta, mutta vuosien jälkeen se on saanut kokeellisuudessaan ikonisen aseman. Simpsoneiden luoja Matt Groening on kertonut albumin olleen huonointa, mitä hän oli ikinä kuullut. Hän ei voinut uskoa, että tuottaja Frank Zappa voisi tehdä jotain tällaista hänelle. Sitten väkisin yrittämällä albumi oli kolahtanut monen kuuntelun jälkeen. Myös ennen kaikkea visuaalisesta maailmastaan tunnettu David Lynch pitää albumia ”kaikkien aikojen suosikkialbuminaan". Varsinaisista muusikoista ainakin Red Hot Chili Peppersissä vaikuttanut John Frusciante on albumiin hyvin mieltynyt. Ja kyllähän näitä kaikkia ihailijoita jonkinlainen psykedelia yhdistää.
Metallin suhteen albumia pitänee katsoa nimenomaan äärimmäisen kokeellisuuden suunnasta. Tekotapa on raaka. Siitä tulee mieleen Slipknotin käyttämä agressio, jossa jopa luita on murtunut. Musiikillisesti mennään niin äärimmäisen outoon meininkiin, että pahimmasta kikkailumusiikistakin saa hakemalla hakea yhtä kaistapäisiä elementtejä. Jollain tapaa Mike Pattonia voisin tietyissä projekteissa verrata Don Van Vlietiin.
Vaikka minä paljon siedän ja paljon olen kuunnellut, on Trout Mask Replica (1969) ollut kautta aikojen kolmen huonoimman kuuntelemani albumin joukossa. Eikä se sieltä nouse vieläkään. En vain ymmärrä. En toisaalta ymmärrä Kaija Saariahonkaan tuotantoa, ja silti häntä pidetään maailmalla todella suurena artistina. Ihan ensimmäisestä kappaleesta lähtien Trout Mask Replica on kammottava. Tekotapa on kunnioitettava, mutta musiikki lähinnä kaaosta.
Esimerkkinä ykkösbiisi. Siitä voi sitten kukin päätellä, onko musiikki niin erinomaista, että albumi kannattaa kokonaan kuunnella.
https://www.youtube.com/watch?list=PL85AED660A8EB8501&v=PxRt0rTCo7Q
https://www.youtube.com/watch?v=xiorncOFpcg
Kuva: The Hollywood Reporter
Frank Zappan hullumpi versio, Don Van Vliet eli Captain Beefheart on psykedeliapuolen hämmentävimpiä hahmoja. Myös kuvataiteilijana uraa tehnyt mies aloitti kuvanveiston kertoman mukaan jo 3-vuotiaana. Musiikkiin hän pääsi kiinni vasta myöhemmin. Silloin hän kuunteli paljon bluesia ja jazzia Robert Johnsonista John Coltraneen. Koulussa hän löysi Frank Zappan ja musiikillinen innostus sai lisätukea toiselta psykedelian ja kokeellisuuden ystävältä. Van Vliet kuoli pitkäaikaiseen MS-tautiin vuonna 2010.
Trout Mask Replican syntytarina on jopa kulttimainen. Bändi koostui Van Vlietia lähes 10 vuotta nuoremmista soittajista, joita herra itse kohteli vähintään häikäilettömästi. Usein levyä pidetäänkin eräänlaisena Van Vlietin ihmiskokeen tuloksena. Van Vliet halusi bändin ”elävän” albumin musiikiksi. Niinpä koko bändi harjoitteli yötä päivää erakoituneena syrjässä sijaitsevassa talossa.
Ilmeisesti herralla Pihvisydämellä oli tavoite selkeänä mielessään, sillä albumin 28 kappaletta, kestoltaan 78 minuuttia, sävellettiin yhdessä ainoassa 8,5 tunnin sessiossa. Sävellys tapahtui pianolla, soittimella, jota Van Vliet ei osannut soittaa. Tämän jälkeen yhtye harjoitteli kahdeksan kuukautta nälässä, univajeessa ja joskus jopa väkivallan kohteena, asuen kahdessa huoneessa ja harjoitellen kolmannessa. Tämän jälkeen koko setti äänitettiin 4,5 tunnissa livenä, jonka jälkeen Van Vliet itse nauhoitti soiton päälle lauluja muutaman päivän ajan. Kunnioitettavaa projektin hallintaa tai sitten miehellä vain oli julmetusti kaloja päässä.
Eihän albumi aikanaan saanut kummoistakaan palautetta, mutta vuosien jälkeen se on saanut kokeellisuudessaan ikonisen aseman. Simpsoneiden luoja Matt Groening on kertonut albumin olleen huonointa, mitä hän oli ikinä kuullut. Hän ei voinut uskoa, että tuottaja Frank Zappa voisi tehdä jotain tällaista hänelle. Sitten väkisin yrittämällä albumi oli kolahtanut monen kuuntelun jälkeen. Myös ennen kaikkea visuaalisesta maailmastaan tunnettu David Lynch pitää albumia ”kaikkien aikojen suosikkialbuminaan". Varsinaisista muusikoista ainakin Red Hot Chili Peppersissä vaikuttanut John Frusciante on albumiin hyvin mieltynyt. Ja kyllähän näitä kaikkia ihailijoita jonkinlainen psykedelia yhdistää.
Metallin suhteen albumia pitänee katsoa nimenomaan äärimmäisen kokeellisuuden suunnasta. Tekotapa on raaka. Siitä tulee mieleen Slipknotin käyttämä agressio, jossa jopa luita on murtunut. Musiikillisesti mennään niin äärimmäisen outoon meininkiin, että pahimmasta kikkailumusiikistakin saa hakemalla hakea yhtä kaistapäisiä elementtejä. Jollain tapaa Mike Pattonia voisin tietyissä projekteissa verrata Don Van Vlietiin.
Vaikka minä paljon siedän ja paljon olen kuunnellut, on Trout Mask Replica (1969) ollut kautta aikojen kolmen huonoimman kuuntelemani albumin joukossa. Eikä se sieltä nouse vieläkään. En vain ymmärrä. En toisaalta ymmärrä Kaija Saariahonkaan tuotantoa, ja silti häntä pidetään maailmalla todella suurena artistina. Ihan ensimmäisestä kappaleesta lähtien Trout Mask Replica on kammottava. Tekotapa on kunnioitettava, mutta musiikki lähinnä kaaosta.
Esimerkkinä ykkösbiisi. Siitä voi sitten kukin päätellä, onko musiikki niin erinomaista, että albumi kannattaa kokonaan kuunnella.
https://www.youtube.com/watch?list=PL85AED660A8EB8501&v=PxRt0rTCo7Q
https://www.youtube.com/watch?v=xiorncOFpcg
Kuva: The Hollywood Reporter
tiistai 4. heinäkuuta 2017
Metallimusiikin olemus – 37. Psyke-jazzia 16-raiturilla
FRANK ZAPPA - HOT RATS (1971)
Vähän ennen vuosikymmenen kääntymistä, julkaisi Frank Zappa yhden myydyimmistä albumeistaan. Hot Rats on oikeastaan ensimmäinen herran sooloalbumeista. Levy on lähes kokonaan istrumentaalimusiikkia. Ainoan vokaaliosuuden vetää Captain Beefheart, joka myös Don Van Vlietinä tunnetaan.
Frank Zappa itse on yksi eniten yleisön mielipiteitä jakavista proge-muusikoista. Moni puristi tuntee koko tuotannon jokaista tahtimerkintää myöten, mutta osalle musiikki on pelkkää yliarvostettua kaaosta. Harvassa on kuitenkin ne, jotka eivät Zappaa muusikkona arvoistaisi.
Zappan ulkonäkö ja pukeutuminen viittaa helposti hippiliikkeeseen, vaikka miehen kerrotaan jopa inhonneen hippejä. Zappa ei myöskään ollut musiikkinsa tavalla viehtynyt psykedeelisiin aineisiin vaan oli tupakkaa lukuunottamatta täysin raitis.
Hot Ratsilla esiintyy melkoinen lajitelma huippumuusikoita. Tunnetuimpina heistä ehkä basisti Max Bennett ja ranskalainen sähköviulisti Jean-Luc Ponty. Albumin avaava Peaches En Regalia on lähellä suomalaista Tikanmäkeä, mutta hiukan progressiivisemmin toteutettuna. Toisena tulevalla Willie the Pimpillä kuullaan Zappan pitkä ja taidokas wah wah-soolo, jonka taustalla rytmiryhmä kuulostaa pelottavan taitavalta.
Mitä Hot Rats on antanut metallille tai miten metallia voi tämän avulla määrittää? Suurimpana poikkeuksena aiemmin mainittuihin albumeihin pitäisin äänitystekniikkaa. Levy on koko musiikkihistoriassa aivan ensimmäisiä 16-raitatekniikalla äänitettyjä tuotoksia. Tämän kaltaisessa musiikissa ja eri toten myöhemmässä metallissa, moniraitatekniikka on ollut erittäin tarpeellinen. Varsinkin musiikin mennessä raaempaan suuntaan on äänityksiä ollut pakko tehdä palanen kerrallaaan soundien selkeyden takia. Vaikka musiikkina ollaan kaukana, niin ilman moniraitatekniikkaa olisi moni Nightwish-albumi eeppisyydeltään koulun kevätjuhlien tasoa. Ehkä sitä myös Zappan kitarataidot ja eräänlaisen ”kitarasankaruuden” voisi lihavoidulla kirjoittaa. Onhan nämä teknisesti julmetun taitavia vetoja.
Musiikkina Hot Rats (1971) ei niin vaikea ole kuin moni Zappan tuotoksista minulle on muuten ollut. Ylitsepääsemättömän kunnianhimoiseen materiaaliin tulee kuitenkin jokaisen musadiggarin ainakin hiukan tutustua. Reitillä metalliin Zappa on tärkeä hahmo, jos ei ihan virstanpylväs niin enemmän kuin kuriositeetti kuitenkin. Musiikki on outoa, eikä sen sisään ole helppo päästä, mutta kyllä sen taidokkuus jollain tasolla kiehtoo.
Esimerkkikappaleena ehkä helpoiten lähestyttävä ja miehen sävellyskynän terävyydestä parhaiten kielivä Son of Mr. Green Genes.
https://www.youtube.com/watch?v=LmN5FMqtBBc
https://open.spotify.com/album/0WYYrC9My9rYWigac003hw
Kuva: Flipboard.com
Vähän ennen vuosikymmenen kääntymistä, julkaisi Frank Zappa yhden myydyimmistä albumeistaan. Hot Rats on oikeastaan ensimmäinen herran sooloalbumeista. Levy on lähes kokonaan istrumentaalimusiikkia. Ainoan vokaaliosuuden vetää Captain Beefheart, joka myös Don Van Vlietinä tunnetaan.
Frank Zappa itse on yksi eniten yleisön mielipiteitä jakavista proge-muusikoista. Moni puristi tuntee koko tuotannon jokaista tahtimerkintää myöten, mutta osalle musiikki on pelkkää yliarvostettua kaaosta. Harvassa on kuitenkin ne, jotka eivät Zappaa muusikkona arvoistaisi.
Zappan ulkonäkö ja pukeutuminen viittaa helposti hippiliikkeeseen, vaikka miehen kerrotaan jopa inhonneen hippejä. Zappa ei myöskään ollut musiikkinsa tavalla viehtynyt psykedeelisiin aineisiin vaan oli tupakkaa lukuunottamatta täysin raitis.
Hot Ratsilla esiintyy melkoinen lajitelma huippumuusikoita. Tunnetuimpina heistä ehkä basisti Max Bennett ja ranskalainen sähköviulisti Jean-Luc Ponty. Albumin avaava Peaches En Regalia on lähellä suomalaista Tikanmäkeä, mutta hiukan progressiivisemmin toteutettuna. Toisena tulevalla Willie the Pimpillä kuullaan Zappan pitkä ja taidokas wah wah-soolo, jonka taustalla rytmiryhmä kuulostaa pelottavan taitavalta.
Mitä Hot Rats on antanut metallille tai miten metallia voi tämän avulla määrittää? Suurimpana poikkeuksena aiemmin mainittuihin albumeihin pitäisin äänitystekniikkaa. Levy on koko musiikkihistoriassa aivan ensimmäisiä 16-raitatekniikalla äänitettyjä tuotoksia. Tämän kaltaisessa musiikissa ja eri toten myöhemmässä metallissa, moniraitatekniikka on ollut erittäin tarpeellinen. Varsinkin musiikin mennessä raaempaan suuntaan on äänityksiä ollut pakko tehdä palanen kerrallaaan soundien selkeyden takia. Vaikka musiikkina ollaan kaukana, niin ilman moniraitatekniikkaa olisi moni Nightwish-albumi eeppisyydeltään koulun kevätjuhlien tasoa. Ehkä sitä myös Zappan kitarataidot ja eräänlaisen ”kitarasankaruuden” voisi lihavoidulla kirjoittaa. Onhan nämä teknisesti julmetun taitavia vetoja.
Musiikkina Hot Rats (1971) ei niin vaikea ole kuin moni Zappan tuotoksista minulle on muuten ollut. Ylitsepääsemättömän kunnianhimoiseen materiaaliin tulee kuitenkin jokaisen musadiggarin ainakin hiukan tutustua. Reitillä metalliin Zappa on tärkeä hahmo, jos ei ihan virstanpylväs niin enemmän kuin kuriositeetti kuitenkin. Musiikki on outoa, eikä sen sisään ole helppo päästä, mutta kyllä sen taidokkuus jollain tasolla kiehtoo.
Esimerkkikappaleena ehkä helpoiten lähestyttävä ja miehen sävellyskynän terävyydestä parhaiten kielivä Son of Mr. Green Genes.
https://www.youtube.com/watch?v=LmN5FMqtBBc
https://open.spotify.com/album/0WYYrC9My9rYWigac003hw
Kuva: Flipboard.com
perjantai 16. kesäkuuta 2017
Metallimusiikin olemus – 36. Kasino paloi ja niskat murtui
THE MOTHERS OF INVENTION - FREAK OUT (1966)
Varsinkin progressiivisen väen suosiossa oleva Frank Zappa perusti ryhmän nimeltä The Mothers of Invention. Alkuperäisessä kokoonpanossa oli vain viisi henkeä, mutta levytyssessioissa on soittanut kymmeniä ihmistä.
Musiikki ei millään lailla ollut helppoa ja tavallista, vaan nimenomaan psykedeelistä ja hämmentävää. Porukan kuuluisin teos, vuonna 1966 ilmestynyt Freak Out! sisältää maalimanrumien kansien lisäksi jännittäviä sovituksia ja melko huonoa äänenlaatua. Tuplavinyyli on jakautunut siten, että ensimmäinen puolisko on jälkeenpäin kuvailtavissa zappamaiseksi, kantaaottavaksi parodiamusiikiksi. Toinen levy oli enemmän kokeellista materiaalia.
Sanoituksista huolimatta jäsenistön hulvaton soittotaito paistaa läpi niin, ettei nukuttua saa. Zappa itse oli musiikillisesti todellinen nero myös sävellyspuolella. Vähän pulskea laulu tosin syö esitysten särmää, mutta kappaleissa on miellyttäviäkin elementtejä ja paremmalla äänenlaadulla tätä varmaan kuuntelisi helpommin. Sen verran on kuitenkin sanottava, että kazoota en soittimena siedä oikeastaan missään.
Levyn tuottajana toimi Tom Wilson, jolla on listoilla ollut sellaisia nimiä kuin Bob Dylan, The Velvet Underground ja Simon & Garfunkel. Hämmentävää siinä on oikeastaan se, että mies oli tummaihoinen. 1960-luvulla se ei vielä ollut niin tavallista. Varsinkaan valkoihoisten artistien joukossa. Äänitysprosessit ovat varmasti olleet ikimuistoisia.
Metallielementtejä on levyltä auditiivisesti vaikea löytää. Enemmän uskon paikan listalla olleen ansaittu nimenomaan kantaaottavana ja soittotaidollisena juttuna. Auktoriteettejä vastustava toiminta ja byrokratian kritisoiminen ovat aina olleet osa metalli- ja varmasti muutakin musiikkia. Albumin hämmentävyyttä ja kunnianhimoa ihaili ainakin The Beatles, jonka Sgt. Pepper’s Lonely Heart Club Band-albumi on kuulemma heidän versionsa Freak Out!:sta. Ehkä niissä on samaa. Nykyhetken tyylilajin jatkajana voisi pitää esimerkiksi Mike Pattonia. Hänenkään tuotoksensa eivät kulje valtavirrassa, eivätkä edes sen suuntaisissa pienissä puroissa.
Mothers of Inventionin historiaan kuuluu pari hyvin muistettavaa tapausta. Ensimmäinen on jo aiemmin mainittu Montreauxin kasinon sytyttämään päässyt keikka vuonna 1971, josta Deep Purple kertoi Smoke on The Water-kappaleessaan. Toinen on enemmän itsensä Frank Zappan uraan vaikuttanut seikka. Samana vuonna Lontoossa eräs yleisöstä tönäisi Zappan lavalta. Bändi luuli Zappan kuolleen, mutta hän onneksi selvisi ”vain” murtumilla, päävammoilla ja kurkkutorven murskaantumisella. Tuo onnettomuus piti miehen yli puoli vuotta pois keikoilta ja lähes yhtä pitkään pyörätuolissa. Kurkkutorven vamma tiputti miehen äänialaa noin kolmanneksen alaspäin.
Albumin pystyy kyllä kuuntelemaan, mutta ei siitä helposti itselleni sävellyksellistä klassikkoa tule. Laitetaan jakoon avausraita, joka kuvaa melko hyvin albumin ensimmäistä puoliskoa.
https://www.youtube.com/watch?v=HQp9EppDB8M
https://open.spotify.com/album/6qfS5de8GAy1G5tk7tyiof
Kuva: YouTube.com
Varsinkin progressiivisen väen suosiossa oleva Frank Zappa perusti ryhmän nimeltä The Mothers of Invention. Alkuperäisessä kokoonpanossa oli vain viisi henkeä, mutta levytyssessioissa on soittanut kymmeniä ihmistä.
Musiikki ei millään lailla ollut helppoa ja tavallista, vaan nimenomaan psykedeelistä ja hämmentävää. Porukan kuuluisin teos, vuonna 1966 ilmestynyt Freak Out! sisältää maalimanrumien kansien lisäksi jännittäviä sovituksia ja melko huonoa äänenlaatua. Tuplavinyyli on jakautunut siten, että ensimmäinen puolisko on jälkeenpäin kuvailtavissa zappamaiseksi, kantaaottavaksi parodiamusiikiksi. Toinen levy oli enemmän kokeellista materiaalia.
Sanoituksista huolimatta jäsenistön hulvaton soittotaito paistaa läpi niin, ettei nukuttua saa. Zappa itse oli musiikillisesti todellinen nero myös sävellyspuolella. Vähän pulskea laulu tosin syö esitysten särmää, mutta kappaleissa on miellyttäviäkin elementtejä ja paremmalla äänenlaadulla tätä varmaan kuuntelisi helpommin. Sen verran on kuitenkin sanottava, että kazoota en soittimena siedä oikeastaan missään.
Levyn tuottajana toimi Tom Wilson, jolla on listoilla ollut sellaisia nimiä kuin Bob Dylan, The Velvet Underground ja Simon & Garfunkel. Hämmentävää siinä on oikeastaan se, että mies oli tummaihoinen. 1960-luvulla se ei vielä ollut niin tavallista. Varsinkaan valkoihoisten artistien joukossa. Äänitysprosessit ovat varmasti olleet ikimuistoisia.
Metallielementtejä on levyltä auditiivisesti vaikea löytää. Enemmän uskon paikan listalla olleen ansaittu nimenomaan kantaaottavana ja soittotaidollisena juttuna. Auktoriteettejä vastustava toiminta ja byrokratian kritisoiminen ovat aina olleet osa metalli- ja varmasti muutakin musiikkia. Albumin hämmentävyyttä ja kunnianhimoa ihaili ainakin The Beatles, jonka Sgt. Pepper’s Lonely Heart Club Band-albumi on kuulemma heidän versionsa Freak Out!:sta. Ehkä niissä on samaa. Nykyhetken tyylilajin jatkajana voisi pitää esimerkiksi Mike Pattonia. Hänenkään tuotoksensa eivät kulje valtavirrassa, eivätkä edes sen suuntaisissa pienissä puroissa.
Mothers of Inventionin historiaan kuuluu pari hyvin muistettavaa tapausta. Ensimmäinen on jo aiemmin mainittu Montreauxin kasinon sytyttämään päässyt keikka vuonna 1971, josta Deep Purple kertoi Smoke on The Water-kappaleessaan. Toinen on enemmän itsensä Frank Zappan uraan vaikuttanut seikka. Samana vuonna Lontoossa eräs yleisöstä tönäisi Zappan lavalta. Bändi luuli Zappan kuolleen, mutta hän onneksi selvisi ”vain” murtumilla, päävammoilla ja kurkkutorven murskaantumisella. Tuo onnettomuus piti miehen yli puoli vuotta pois keikoilta ja lähes yhtä pitkään pyörätuolissa. Kurkkutorven vamma tiputti miehen äänialaa noin kolmanneksen alaspäin.
Albumin pystyy kyllä kuuntelemaan, mutta ei siitä helposti itselleni sävellyksellistä klassikkoa tule. Laitetaan jakoon avausraita, joka kuvaa melko hyvin albumin ensimmäistä puoliskoa.
https://www.youtube.com/watch?v=HQp9EppDB8M
https://open.spotify.com/album/6qfS5de8GAy1G5tk7tyiof
Kuva: YouTube.com
torstai 15. kesäkuuta 2017
Metallimusiikin olemus – 35. Älykkörunouden ja paheellisen käytöksen kombinaatio - Jim Morrison
THE DOORS - L.A.WOMAN (1967)
Usein virheellisesti luullaan, että The Doors olisi nimensä saanut keikkajulisteiden ”ovet”-tekstistä. Tällä viitataan siis aikaan, jolloin keikkapaikan ovet aukeavat ja yleisö pääsee sisään. Näin ei kuitenkaan ole, vaan nimi on tullut runoteoksesta nimelta The Doors of Perception. Näin kävi siis vuonna 1965, kun The Doors sai alkunsa.
The Doors eli Jim Morrison, joka on vielä tänä päivänäkin mystisyyden verhoama hahmo. Muut bändin jäsenet rumpali John Densmore, kitaristi Robby Krieger ja kosketinsoittaja Ray Manzarek olivat bändille se runko, jonka Morrisonin käytös ja luonne vaativat, että bändi ylipäätään pysyi pystyssä. Varsinkin Manzarek ihannoi Morrisonia henkilönä. Krieger ja Densmore eivät olleet aina ihan samalla taajuudella.
Tuohon aikaan The Doors oli tumminta ja paheellisinta musiikkia, mikä julkisuudessa sai huomiota. Se ammensi voimiaan Morrisonin huuruisissa ja eroottisissa, kuolemaa ihannoivissa sanoissa. Anarkistinen ja auktoriteettivastainen Morrison aiheutti hämminkiä siellä, missä bändi liikkui. Lähinnä päihteiden käyttönsä takia.
Vuonna 1971 julkaisut L.A.Woman jäi bändin viimeiseksi studioalbumiksi. Jim Morrison kuoli pari kuukautta julkaisun jälkeen. Albumi poikkeaa muista Doors-albumeista äänitystekniikaltaan. Suurin osa kappaleista äänitettiin livenä ja niissä kuuluu erittäin vahva blues-musiikin vaikutus.
The Doors on aina vedonnut metallipuolen ihmisiin. Se johtunee pääosin Morrisonin hahmosta ja tavasta käsitellä auktoriteetteja. L.A. Woman ei varsinkaan sisällä varsinaista metallia kovinkaan paljon. Enemmän löydän metallia debyyttialbumin ensimmäisestä kappaleesta, Break on Through (To The Other Side) on edelleen kohtuullisen kova esikoislevyn avausraita. Silti esimerkiksi nimiraita L.A. Woman vaanii ja lymyää, kunnes iskee päälle groovaavalla kompillaan. Ja soittajat kyllä ovat taitavia, varmasti metallimaisempikin ilmaisu taipuisi. Morrisonin ääni on miehen ikään nähden karismaattinen ja vahva, joskin aika hyvin viskillä valeltu.
The Doors on myös niitä bändejä, jotka ovat vaikuttaneet lähes kaikkiin heidän jälkeensä tulleisiin jotenkin. Samaa hulluutta löytyy ehkä glam rock bändeistä. Ei pitäisi, mutta sanon kuitenkin, että Guns N' Roses’ssa ja Mötley Crüessa on jotain samaa. Ainakin käytöksen suhteen. Type O Negative tekemisissä voi myös samankaltaisuutta havaita. Sanoitusten teemat, tietynlainen pimeys ja läpipaistava äly ovat vahvasti läsnä.
Itse L.A.Woman on hyvä albumi. Soundit ovat luonnolliset ja miellyttävät. Jos tuollainen blues-vetoinen musiikki uppoaa, niin tämä on helppo albumi kuunneltavaksi. En itse pidä sitä bändin parhaana esimerkkinä metallin esi-isistä, mutta ei se huonokaan ole.
Esimerkkikappaleena legendaarinen päätösraita Riders on The Storm.
https://www.youtube.com/watch?v=k9o78-f2mIM
https://open.spotify.com/album/7IKUTIc9UWuVngyGPtqNHS
Kuva: youtube.com
Usein virheellisesti luullaan, että The Doors olisi nimensä saanut keikkajulisteiden ”ovet”-tekstistä. Tällä viitataan siis aikaan, jolloin keikkapaikan ovet aukeavat ja yleisö pääsee sisään. Näin ei kuitenkaan ole, vaan nimi on tullut runoteoksesta nimelta The Doors of Perception. Näin kävi siis vuonna 1965, kun The Doors sai alkunsa.
The Doors eli Jim Morrison, joka on vielä tänä päivänäkin mystisyyden verhoama hahmo. Muut bändin jäsenet rumpali John Densmore, kitaristi Robby Krieger ja kosketinsoittaja Ray Manzarek olivat bändille se runko, jonka Morrisonin käytös ja luonne vaativat, että bändi ylipäätään pysyi pystyssä. Varsinkin Manzarek ihannoi Morrisonia henkilönä. Krieger ja Densmore eivät olleet aina ihan samalla taajuudella.
Tuohon aikaan The Doors oli tumminta ja paheellisinta musiikkia, mikä julkisuudessa sai huomiota. Se ammensi voimiaan Morrisonin huuruisissa ja eroottisissa, kuolemaa ihannoivissa sanoissa. Anarkistinen ja auktoriteettivastainen Morrison aiheutti hämminkiä siellä, missä bändi liikkui. Lähinnä päihteiden käyttönsä takia.
Vuonna 1971 julkaisut L.A.Woman jäi bändin viimeiseksi studioalbumiksi. Jim Morrison kuoli pari kuukautta julkaisun jälkeen. Albumi poikkeaa muista Doors-albumeista äänitystekniikaltaan. Suurin osa kappaleista äänitettiin livenä ja niissä kuuluu erittäin vahva blues-musiikin vaikutus.
The Doors on aina vedonnut metallipuolen ihmisiin. Se johtunee pääosin Morrisonin hahmosta ja tavasta käsitellä auktoriteetteja. L.A. Woman ei varsinkaan sisällä varsinaista metallia kovinkaan paljon. Enemmän löydän metallia debyyttialbumin ensimmäisestä kappaleesta, Break on Through (To The Other Side) on edelleen kohtuullisen kova esikoislevyn avausraita. Silti esimerkiksi nimiraita L.A. Woman vaanii ja lymyää, kunnes iskee päälle groovaavalla kompillaan. Ja soittajat kyllä ovat taitavia, varmasti metallimaisempikin ilmaisu taipuisi. Morrisonin ääni on miehen ikään nähden karismaattinen ja vahva, joskin aika hyvin viskillä valeltu.
The Doors on myös niitä bändejä, jotka ovat vaikuttaneet lähes kaikkiin heidän jälkeensä tulleisiin jotenkin. Samaa hulluutta löytyy ehkä glam rock bändeistä. Ei pitäisi, mutta sanon kuitenkin, että Guns N' Roses’ssa ja Mötley Crüessa on jotain samaa. Ainakin käytöksen suhteen. Type O Negative tekemisissä voi myös samankaltaisuutta havaita. Sanoitusten teemat, tietynlainen pimeys ja läpipaistava äly ovat vahvasti läsnä.
Itse L.A.Woman on hyvä albumi. Soundit ovat luonnolliset ja miellyttävät. Jos tuollainen blues-vetoinen musiikki uppoaa, niin tämä on helppo albumi kuunneltavaksi. En itse pidä sitä bändin parhaana esimerkkinä metallin esi-isistä, mutta ei se huonokaan ole.
Esimerkkikappaleena legendaarinen päätösraita Riders on The Storm.
https://www.youtube.com/watch?v=k9o78-f2mIM
https://open.spotify.com/album/7IKUTIc9UWuVngyGPtqNHS
Kuva: youtube.com
tiistai 13. kesäkuuta 2017
Metallimusiikin olemus – 34. Andy Warhol, Lou Reed ja glam rockin alkulähteet
THE VELVET UNDERGROUND & NICO (1967)
The Velvet Underground & Nico on sellainen albumi, jonka kannen tuntevat kaikki, mutta harva lopulta on sen musiikkia kuullut. Albumin kansitaiteesta vastasi kuvataiteilija Andy Warhol, joka toimi myös albumin toisena tuottajana.
The Velvet Underground ei bändin varsinaisena aktiiviaikana ollut mitenkään erityisen suosittu. The Velvet Underground & Nico-albumi sai sen verran paheksuntaa, että sen kappaleet eivät juuri radiossa soineet. Tämä albumi tehtiin Nicon, saksalaiset juuret omaavan naislaulajan kanssa. Nico oli Andy Warholin ympärillä pyörivää ”ihmesakkia”, ja kuten monet muutkin tuosta joukosta, omasi hyvin vahvan mielenkiinnon huumeita kohtaan.
Varsinaisen bändin keulahahmo Lou Reed on metalliväelle tuttu lähinnä melko flopiksi osoittautuneesta yhteistyöstä Metallican kanssa. Reedille on kuitenkin ne suurimmat huomiot osoitettava, sillä hän oli se, joka teki kyseisestä albumista jälkikäteen katsottuna uraauurtavan. Reed käsitteli teksteissään ajalle poiketen hyvin vapaasti erinäisiä tabuja, kuten huumeidenkäyttöä ja erilaisia seksuaalisia poikkeavuuksia. Loullakin oli elinaikanaan riittävästi kanssakäymistä huumeiden kanssa. Lopulta miehen maksa ei kestänyt reipasta elämää, vaan hän kuoli maksaongelmiin vuonna 2013.
Tästä päästäänkin albumin täysin oikeutettuun paikkaan metalliin vaikuttaneiden levyjen listalla. Paheksuntaa, huumeita, seksiä ja undergroundia oli siis moneen mittapuuhun verraten paljon. Tämä oman aikansa hipsterialbumi ei musiikilliselta anniltaan ole mitenkään erityisen raskasta. Paljon se on innoittanut ja tarkkanäköinen voi huomata jonkinlaisen yhteyden vaikkapa myöhemmin käsiteltävään glam rockiin. Psykedelian alaotsikossa liikuessamme, voi tästä aistia myös sen suunnan elementtejä. Niitä muuhun soittoon kiinnitteli ainakin sähköviulua soittanut John Cale. Todellista pioneerityötä teki myös rumpali Maureen Tucker, joka oli ensimmäisiä todella tunnettuja naisrumpaleita.
Musiikkia tällä levyllä on oikeasti vaikea kuvata sanoin. Ei se useammallakaan kuuntelulla jää päähän soimaan, mutta se ei missään nimessä ole huonoa. Oletan sen olevan niitä levyjä, jotka kasvavat joka kuuntelulla. Sanoituksissa on jotain perin hämärää, vaikka aiheena huumeet ja oudot mieltymykset eivät suoranaisesti kiehdokaan. Ehkäpä paketti ja sen outous vetoaa kaikissa musadiggareissa ainakin kevyesti loisivaan hipsteriin. Ja oudointa albumissa taitaa olla juuri se, että se ei lopulta edes kuulosta kovin oudolta. Tässä ajassa. Mutta mitä se on ollut vuonna 1967?
Lou Reed on bändinsä kanssa ollut erittäin merkittävä monelle artistille. Esimerkiksi vaikkapa David Bowie, Pearl Jam ja The Smashing Pumpkins ovat Velvet Undergroundin musiikista kertoneet inspiraatiota saaneensa. Ehkä juuri viimeksi mainitussa löytyy näistä ”nykyisistä” eniten samaa.
Esimerkkinä toimikoon avausraita Sunday Morning. Vaikea tästä suoraan on takoa metallia, mutta kyllä tässä joku hivenen häiriintynyt väri on.
https://www.youtube.com/watch?v=Xhbyj8pqUao
https://open.spotify.com/album/6MqUvJry4Z87cCWebJmzcu
Kuva:
The Velvet Underground & Nico on sellainen albumi, jonka kannen tuntevat kaikki, mutta harva lopulta on sen musiikkia kuullut. Albumin kansitaiteesta vastasi kuvataiteilija Andy Warhol, joka toimi myös albumin toisena tuottajana.
The Velvet Underground ei bändin varsinaisena aktiiviaikana ollut mitenkään erityisen suosittu. The Velvet Underground & Nico-albumi sai sen verran paheksuntaa, että sen kappaleet eivät juuri radiossa soineet. Tämä albumi tehtiin Nicon, saksalaiset juuret omaavan naislaulajan kanssa. Nico oli Andy Warholin ympärillä pyörivää ”ihmesakkia”, ja kuten monet muutkin tuosta joukosta, omasi hyvin vahvan mielenkiinnon huumeita kohtaan.
Varsinaisen bändin keulahahmo Lou Reed on metalliväelle tuttu lähinnä melko flopiksi osoittautuneesta yhteistyöstä Metallican kanssa. Reedille on kuitenkin ne suurimmat huomiot osoitettava, sillä hän oli se, joka teki kyseisestä albumista jälkikäteen katsottuna uraauurtavan. Reed käsitteli teksteissään ajalle poiketen hyvin vapaasti erinäisiä tabuja, kuten huumeidenkäyttöä ja erilaisia seksuaalisia poikkeavuuksia. Loullakin oli elinaikanaan riittävästi kanssakäymistä huumeiden kanssa. Lopulta miehen maksa ei kestänyt reipasta elämää, vaan hän kuoli maksaongelmiin vuonna 2013.
Tästä päästäänkin albumin täysin oikeutettuun paikkaan metalliin vaikuttaneiden levyjen listalla. Paheksuntaa, huumeita, seksiä ja undergroundia oli siis moneen mittapuuhun verraten paljon. Tämä oman aikansa hipsterialbumi ei musiikilliselta anniltaan ole mitenkään erityisen raskasta. Paljon se on innoittanut ja tarkkanäköinen voi huomata jonkinlaisen yhteyden vaikkapa myöhemmin käsiteltävään glam rockiin. Psykedelian alaotsikossa liikuessamme, voi tästä aistia myös sen suunnan elementtejä. Niitä muuhun soittoon kiinnitteli ainakin sähköviulua soittanut John Cale. Todellista pioneerityötä teki myös rumpali Maureen Tucker, joka oli ensimmäisiä todella tunnettuja naisrumpaleita.
Musiikkia tällä levyllä on oikeasti vaikea kuvata sanoin. Ei se useammallakaan kuuntelulla jää päähän soimaan, mutta se ei missään nimessä ole huonoa. Oletan sen olevan niitä levyjä, jotka kasvavat joka kuuntelulla. Sanoituksissa on jotain perin hämärää, vaikka aiheena huumeet ja oudot mieltymykset eivät suoranaisesti kiehdokaan. Ehkäpä paketti ja sen outous vetoaa kaikissa musadiggareissa ainakin kevyesti loisivaan hipsteriin. Ja oudointa albumissa taitaa olla juuri se, että se ei lopulta edes kuulosta kovin oudolta. Tässä ajassa. Mutta mitä se on ollut vuonna 1967?
Lou Reed on bändinsä kanssa ollut erittäin merkittävä monelle artistille. Esimerkiksi vaikkapa David Bowie, Pearl Jam ja The Smashing Pumpkins ovat Velvet Undergroundin musiikista kertoneet inspiraatiota saaneensa. Ehkä juuri viimeksi mainitussa löytyy näistä ”nykyisistä” eniten samaa.
Esimerkkinä toimikoon avausraita Sunday Morning. Vaikea tästä suoraan on takoa metallia, mutta kyllä tässä joku hivenen häiriintynyt väri on.
https://www.youtube.com/watch?v=Xhbyj8pqUao
https://open.spotify.com/album/6MqUvJry4Z87cCWebJmzcu
Kuva:
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)