Vaikka biisit olivat tuttuja, olin Alice in Chainsia kohtaan tavallaan myöhäisherännäinen. Bändi tuli ohiteltua tuonne 2000-luvun alkuun asti. Lopulta tätä kuunneltiin pyöriä korjaillessa, homeisessa asunnossa nukkuen, asbestipölyisessä kellarissa työskennellen ja rahattomassa vapaa-ajassa seikkaillen. Hyvää ja huolellista aikaa.
Vaikka ajatus kylmiltään etoisi, tulee Slayne Staleyn ääni paremmin esiin näissä vaarattomammissa sovituksissa. Muutenkin bändi toimii. Lähes vetoavammin kuin sähköisenä versiona.
Don’t Follow on kauneimpia erolauluja ikinä. Voisiko sanoissa olla kuultavissa myös huoli laulaja Staleysta? Siitä löytyy myös varsin verevä huuliharppusoolo.
Kitara- ja bassosoundeissa on jotain hyvin juurevaa. Soitinliikkeessä jos tällaiset soundit saisi aikaan, ei soittimesta malttaisi irti päästää. Kaikki sillä soitettu, lähtien riitasoinnuista ihan todellisiin virheisiin, kuulostaisi hyvältä. Soittajat tietävät ilmiön. No joo, soundipuolta helpottaa sekin, että kitaraa raapii Jerry Cantrell.
Nautitaan epävakaisen sään vallitessa nuotion ääressä. Kuovi laulaa jossain ja hyttyset syövät. Oluttakin voi palan painikkeeksi ottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti