"Anouk - It’s so Hard: Haagilaiselta Anoukilta kypsää musiikkia jo vuoden 1997 debyyttialbumillaan.
Aruba Red - Blue: Monisäikeinen vyyhti, jonka lopputuloksena onnistuin löytämään Jack Brucen tyttären musiikkia korvieni kuultavaksi.
Golden Earring - Dong-Dong-Di-Ki-Di-Ki-Dong: Ei nimi miestä pahenna, eikä kaiketi lauluakaan.
Yusuf / Cat Stevens - Big Boss Man: Yllätävänkin juureva Cat Stevens -kappaleeksi.
Curved Air - Marie Antoinette: Ranskan kuningatar tuomittiin maanpetoksesta syytettynä ja teloitettiin giljotiinilla 3.10.1793. Curved Air kertoi hänen tarinaansa laulun voimin 179 vuotta myöhemmin eli 1972 ilmestyneellä LP:llään Phantasmagoria.
Al Di Meola - Golden Slumbers Suite: Kitaravirtuoosi julkaisi 13.3 albumillisen Beatles-sävelmiä.
Boomtown Rats - Rock ’n’ Roll Yé Yé: Boomtown Rats orkesterin Citizens of Boomtown albumi julkaistiin myös 13.3. Valitsin tältä laulun, jonka nimessä mainitaan Rock.
Behm - Tivolit: Vuoden 2019 yksi kuunnelluimmista kappaleista oli Behmin ensisingle Hei rakas. Nyt vuorossa hänen tuoreimpansa.
King King - (She Don’t) Gimme No Lovin: Vaikka yhtye onkin perustettu jo 2008 niin minulle tämä oli jälleen uusi löytö.
Wigwam - Tombstone Valentine: Jim Pembroken kirjoittama melodisesti tarttuva laulu, jonka taltionti on huippuluokkaa.
Barclay James Harvest - Mocking Bird: Melodista taidemusikkia vuodelta 1971, albumilta Once Again, jolla yhtyeen tukena on The Barclay James Harvest Symphony Orchestra.
Brand X - Disco Suicide: Hieman tuntemattomampi orkesteri, jossa Phil Collins rummutteli Genesiksen ohella.
Phil Collins - Everyday: Harmonia, harmoniaa ja melodiaa niin kuin vain Phil osaa."
Yyte
"Dark Funeral - Unchain My Soul: ABBA-sävelkululla alkavaa bläkkistä. Ruotsista molemmat.
Ozric Tentacles - Eternal Wheel: Psyke-progea. 15 vuotta sitten tuli kuunneltua paljonkin, nyt vain harvoin.
Blackfoot - Road Fever: Räväkkätä rokkia Etelästä.
Rättö & Lehtisalo - Valonnopeus: Ei tavallista, mikä on aavistettavissa, kun tekijät tunnetaan.
Viikate - Kravattipakko: Lemmyn liepeillä pyöritellään. Viikate on usein ihan ok, mutta harvoin tosi jees.
Kotiteollisuus - Minä olen: Tässä se on Kotiteollisuus kaikessa yksinkertaisuudessaan.
Stan Getz & Charlie Bryd - Desafinado: Onpa soitantaa. Heti vuodelta 1962. Koko Jazz Samba on sellainen levy, ettei häiritsevyydestä ole tietoakaan.
Rehupiikles - Jalasrakkautta: Sama hiukan erilaisena versiona. Klassikko Pohjanmaalla. Jos on Tepon Jaakko kova sanoittaja, niin sitä on myös Tammelinin Joose.
Miles Davis Quintet - Solar: Helppo jazz on jotenkin sopinut tähän hiukan haastavaan viikkoon.
Rhapsody - Wisdom of the Kings: Luca, Fabio ja muut pendolinobasarin säestyksessä. On vauhtia ja mahtipontisuutta."
T
"Tom Misch - Before Paris: Osastoa ”never heard”-levysuositukset.
Hugh Laurie - Let Them Talk: Joskus vuosia sitten tuli Laurien levyt kuunneltua ja eilen eksyi tämä soittimeen. Laatutuotantoa.
Lucy Dacus - Timefighter: ”Historian”-levyä on täälläkin tullut silloin tällöin nosteltua esille.
Leevi and the Leavings - Sunnuntaiksi San Fransiscoon: Harvinaisempi Leevi.
Sipe - Häiriintynyt kuu: Ehtaa aivoradiomateriaalia."
A
perjantai 20. maaliskuuta 2020
tiistai 17. maaliskuuta 2020
Metallimusiikin olemus – 66. Mieluummin lumihanhi kuin musta joutsen
CAMEL - SNOW GOOSE (1975)
Camel on päässyt oikeustoimiin pari kertaa. Ensimmäisen kerran Mirage-albumin johdosta. Sen kannet olivat lähes suora kopio Camel-tupakka-askista. Lopulta savukeyhtiö teki bändin kanssa sellaisen sopimuksen, että keikoilla mainostettiin ja jopa jaettiin Camel-savukkeita ja vahvistimet oli päällystetty yhtiön ilmeellä. Toinen kerta saatiin tulille Snow Goose –albumin takia. Se perustui Paul Gallicon kirjaan ja Gallicon ei näin suorasta tarinan lainauksesta pitänyt. Varsinkin, kun ensimmäisissä painoksissa kirjan tekstejä oli lainailtu levyn kansiin. Tarina ei vaihtunut, mutta levyn ilme hiukan.
Camel perustettiin nimellä The Brew vuonna 1971. Sen jälkeen bändin kosketinsoittajaksi hankittiin Peter Bardens, samalla nimeksi vaihtui Camel. Bändin alkupään tuotanto on instrumentaali- ja konseptitavaraa. Loppupään tuotantoja ovat käyneet tekemässä monet muusikot ja vain pahoista terveysongelmista kärsinyt Andrew Latimer on mukana alkuperäisjäsenistä.
Konsepti- ja instrumentaalisääntöä tottelee myös vuoden 1975 Snow Goose. Albumilla on tuolle aikakaudelle jopa ihmeellisen vähän häiritsevä äänimaailma. Väkisin vaikeaksi sävellettyä musiikkia on hyvin vähän. Musiikki pikemminkin soljuu joutuisasti eteenpäin. Sävelet ovat kauniita ja sovitukset sulavia. Progressiivista musiikkia albumi joka tapauksessa on, mutta se ei missään mielessä syöksy progemaailmaan soittotaidon esiintuomisen varjolla.
Konseptialbumien kautta Camel on lyönyt pitkään pysyneen leiman myös metallimusiikin tukirakenteisiin. Sellainen 1980-luvun proge on Camelia ihaillut paljonkin, mutta ihailuja on paljon myös myöhemmissä ja vähän epätodennäköisemmissäkin yhteyksissä. Neo-progressiivisen musiikin (Marillion, Fish...) esikuva bändi helposti on. Sitä ovat kuitenkin todella paljon ihailleet myös Porcupine Treen Steven Wilson ja Opethin Mikael Åkerfeldt. Mainitaan myös Rick Astley, jonka “mielen albumi oli räjäyttänyt”.
Itse pidän tällaisesta taustamusiikista paljon. Kappaleet ovat lyhyitä, mutta silti hienosti yhteen sovitettuja. Esimerkiksi Rhayader, jossa koko albumin läpi kulkeva kepeys tulee hienosti esille.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=L7esW6StGSI[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/7ny9OWZ336Y4gGSSgHlkFB?si=C094UIzcTVyq3f3Sb7an5A[/embed]
Camel on päässyt oikeustoimiin pari kertaa. Ensimmäisen kerran Mirage-albumin johdosta. Sen kannet olivat lähes suora kopio Camel-tupakka-askista. Lopulta savukeyhtiö teki bändin kanssa sellaisen sopimuksen, että keikoilla mainostettiin ja jopa jaettiin Camel-savukkeita ja vahvistimet oli päällystetty yhtiön ilmeellä. Toinen kerta saatiin tulille Snow Goose –albumin takia. Se perustui Paul Gallicon kirjaan ja Gallicon ei näin suorasta tarinan lainauksesta pitänyt. Varsinkin, kun ensimmäisissä painoksissa kirjan tekstejä oli lainailtu levyn kansiin. Tarina ei vaihtunut, mutta levyn ilme hiukan.
Camel perustettiin nimellä The Brew vuonna 1971. Sen jälkeen bändin kosketinsoittajaksi hankittiin Peter Bardens, samalla nimeksi vaihtui Camel. Bändin alkupään tuotanto on instrumentaali- ja konseptitavaraa. Loppupään tuotantoja ovat käyneet tekemässä monet muusikot ja vain pahoista terveysongelmista kärsinyt Andrew Latimer on mukana alkuperäisjäsenistä.
Konsepti- ja instrumentaalisääntöä tottelee myös vuoden 1975 Snow Goose. Albumilla on tuolle aikakaudelle jopa ihmeellisen vähän häiritsevä äänimaailma. Väkisin vaikeaksi sävellettyä musiikkia on hyvin vähän. Musiikki pikemminkin soljuu joutuisasti eteenpäin. Sävelet ovat kauniita ja sovitukset sulavia. Progressiivista musiikkia albumi joka tapauksessa on, mutta se ei missään mielessä syöksy progemaailmaan soittotaidon esiintuomisen varjolla.
Konseptialbumien kautta Camel on lyönyt pitkään pysyneen leiman myös metallimusiikin tukirakenteisiin. Sellainen 1980-luvun proge on Camelia ihaillut paljonkin, mutta ihailuja on paljon myös myöhemmissä ja vähän epätodennäköisemmissäkin yhteyksissä. Neo-progressiivisen musiikin (Marillion, Fish...) esikuva bändi helposti on. Sitä ovat kuitenkin todella paljon ihailleet myös Porcupine Treen Steven Wilson ja Opethin Mikael Åkerfeldt. Mainitaan myös Rick Astley, jonka “mielen albumi oli räjäyttänyt”.
Itse pidän tällaisesta taustamusiikista paljon. Kappaleet ovat lyhyitä, mutta silti hienosti yhteen sovitettuja. Esimerkiksi Rhayader, jossa koko albumin läpi kulkeva kepeys tulee hienosti esille.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=L7esW6StGSI[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/7ny9OWZ336Y4gGSSgHlkFB?si=C094UIzcTVyq3f3Sb7an5A[/embed]
maanantai 16. maaliskuuta 2020
Toomion TOP200-biisit: 157. Spacehog - In the Meantime
On vuosi 1996. Osoite Mäntytie ja Mänttä. Katsomme serkkuni kanssa Jyrkiä, jossa tulee Spacehogin video. Musiikki ei ole sitä Stratovariusta tai Offspringia, mitä normaalisti muuten kuuntelimme, mutta tarttui korvaan siitä huolimatta. Sen lisäksi laulaja Royston Langdon näytti ihan serkun kaverilta, joten kappaleen hittipotentiaali oli meidän piireissämme taattu.
Bassolinja valloittaa samantien. Sen päälle Fear & Loathing in Las Vegas -lookilla varustettu Royston ulisee falsetillaan varsin vetoavasti. Videossa on positiivinen smellsliketeenspirit-meininki. Langdon on kertonut kappaleen kliseisesti kertovan siitä, kuinka kaikki tapahtuu juuri tällä hetkellä. Hän on yrittänyt sillä purkaa omaa kuolemanpelkoaan.
Spacehogin In The Meantime meni USA:n sinkkulistan kärkeen vuonna 1996. Tuolla kärjessä kun käy, on taloudellinen tilanne jonkin aikaa melko hyvin turvattu. Muuta niin ihmeellistä bändi ei ole aikaan saanutkaan.
Tässä biisissä on niin vahva nostalgiakerroin, että tekee mieli mennä lätkimään sählypalloa tuvan oveen. Vieläköhän pikkuveli tulisi maaliin?
[embed style="max-width: 1795px;" width="800" height="500" !responsive]https://www.youtube.com/watch?v=PCsGRCf8T9Y[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/02lTDOxHeXTHsdwXoz6lpC?si=atXDwmypQEyn4BKK5Yxz9Q[/embed]
Bassolinja valloittaa samantien. Sen päälle Fear & Loathing in Las Vegas -lookilla varustettu Royston ulisee falsetillaan varsin vetoavasti. Videossa on positiivinen smellsliketeenspirit-meininki. Langdon on kertonut kappaleen kliseisesti kertovan siitä, kuinka kaikki tapahtuu juuri tällä hetkellä. Hän on yrittänyt sillä purkaa omaa kuolemanpelkoaan.
Spacehogin In The Meantime meni USA:n sinkkulistan kärkeen vuonna 1996. Tuolla kärjessä kun käy, on taloudellinen tilanne jonkin aikaa melko hyvin turvattu. Muuta niin ihmeellistä bändi ei ole aikaan saanutkaan.
Tässä biisissä on niin vahva nostalgiakerroin, että tekee mieli mennä lätkimään sählypalloa tuvan oveen. Vieläköhän pikkuveli tulisi maaliin?
[embed style="max-width: 1795px;" width="800" height="500" !responsive]https://www.youtube.com/watch?v=PCsGRCf8T9Y[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/02lTDOxHeXTHsdwXoz6lpC?si=atXDwmypQEyn4BKK5Yxz9Q[/embed]
keskiviikko 4. maaliskuuta 2020
Metallimusiikin olemus – 65. Sairasvuoteelta ikonisten soolojen soittajaksi
QUEEN - SHEER HEART ATTACK (1974)
Brian May makasi sairaana Rockfield-studiolla ja kuunteli, kun Freddie Mercury soitti ensi kertaa Killer Queenia. Vatsakivut olivat todella kovat ja Mayta kaihersi pelko, ettei voi jatkaa bändissä. Maylta kuitenkin löydettiin hepatiitti ja pohjukkaissuolihaava, ja hoitojen jälkeen hän tuli nauhoittamaan omia osuuksiaan muiden nauhoitusten päälle.
Progressiivisen ja fantasiamaailmassa pyörineen Queen II –albumin jälkeen Queen oli tekemässä popimpaa albumia. Tällä kertaa talouspuolikin oli kunnossa, joten äänityksiä voitiin tehdä ihan oikeilla studioilla ja oikeina työaikoina. Albumin kappalemateriaali oli enemmän koko bändin tuotosta, vaikka valtaosa biiseistä meni vieläkin Mayn ja Mercuryn nimiin. Tältä albumilta löytyy ensimmäinen basisti John Deaconin kappale ja rumpali Roger Taylor laulaa yhden kappaleen kokonaan. Onneksi ei enempää.
Queenmaisesti albumi oli jälleen varsin monitahoinen ja teatraalinen musiikkityylien suhteen. Sitä oli yleisön mielestä kuitenkin helpompi kuunnella ja se nousi Briteissä listakakkoseksi, Ranskassa kuutoseksi ja mikä tärkeintä, USA:ssa 12:nneksi. Tämä aukaisi tiet siihen maailmanmenestykseen, mistä me Queenin tunnemme.
Vaikka albumi ainakin minusta on hiukan sekava ja oudoista kohtaa teatraalinen, on sillä kuitenkin tyylillisesti metallimaailmalle valtava merkitys. Heti levyn aloittava Brighton Rock tunnetaan yhdestä ikonisimmista kitarasooloista ja nehän metalliin kuuluvat. Niin ikään Mayn säveltämä Now I’m Here on ehtaa glam rockia, jossa voi kuulla esimerkiksi Mötley Crüeta ja monia muita tukkabändejä. Se metallisin pala on joka tapauksessa Stone Cold Crazy, jota voidaan pitää speed metalin ensimmäisenä ilmentymänä, jopa thrash metallina ennen kuin termiä oli edes olemassa. Siitä on metallin saralla melkoista kulmakiveä pystyssä pitävä Metallicakin tehnyt ihan tunnetun coverin. Albumin kappaleita ovat versioineet metallibändeiksi luokiteltaviksi myös Dream Theater ja Def Leppard.
Musikaalisesti erittäin taitava albumi, jonka kappaleet kuitenkin vaihtelevat hiukan liikaa. Koska metallipää edellä mennään, niin tähän laitetaan itseoikeutetusti tuo Stone Cold Crazy ja vieläpä ilmestymisvuoden live-versiona. Onhan tuossa nyt metallia ja munaa vaikka minkä verran!
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=T8Rfb1Jtmic[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/1Gnrd76EubInPV4KjOJ1Zr?si=hb9wgKuPSLS8_bK578MT2Q[/embed]
Brian May makasi sairaana Rockfield-studiolla ja kuunteli, kun Freddie Mercury soitti ensi kertaa Killer Queenia. Vatsakivut olivat todella kovat ja Mayta kaihersi pelko, ettei voi jatkaa bändissä. Maylta kuitenkin löydettiin hepatiitti ja pohjukkaissuolihaava, ja hoitojen jälkeen hän tuli nauhoittamaan omia osuuksiaan muiden nauhoitusten päälle.
Progressiivisen ja fantasiamaailmassa pyörineen Queen II –albumin jälkeen Queen oli tekemässä popimpaa albumia. Tällä kertaa talouspuolikin oli kunnossa, joten äänityksiä voitiin tehdä ihan oikeilla studioilla ja oikeina työaikoina. Albumin kappalemateriaali oli enemmän koko bändin tuotosta, vaikka valtaosa biiseistä meni vieläkin Mayn ja Mercuryn nimiin. Tältä albumilta löytyy ensimmäinen basisti John Deaconin kappale ja rumpali Roger Taylor laulaa yhden kappaleen kokonaan. Onneksi ei enempää.
Queenmaisesti albumi oli jälleen varsin monitahoinen ja teatraalinen musiikkityylien suhteen. Sitä oli yleisön mielestä kuitenkin helpompi kuunnella ja se nousi Briteissä listakakkoseksi, Ranskassa kuutoseksi ja mikä tärkeintä, USA:ssa 12:nneksi. Tämä aukaisi tiet siihen maailmanmenestykseen, mistä me Queenin tunnemme.
Vaikka albumi ainakin minusta on hiukan sekava ja oudoista kohtaa teatraalinen, on sillä kuitenkin tyylillisesti metallimaailmalle valtava merkitys. Heti levyn aloittava Brighton Rock tunnetaan yhdestä ikonisimmista kitarasooloista ja nehän metalliin kuuluvat. Niin ikään Mayn säveltämä Now I’m Here on ehtaa glam rockia, jossa voi kuulla esimerkiksi Mötley Crüeta ja monia muita tukkabändejä. Se metallisin pala on joka tapauksessa Stone Cold Crazy, jota voidaan pitää speed metalin ensimmäisenä ilmentymänä, jopa thrash metallina ennen kuin termiä oli edes olemassa. Siitä on metallin saralla melkoista kulmakiveä pystyssä pitävä Metallicakin tehnyt ihan tunnetun coverin. Albumin kappaleita ovat versioineet metallibändeiksi luokiteltaviksi myös Dream Theater ja Def Leppard.
Musikaalisesti erittäin taitava albumi, jonka kappaleet kuitenkin vaihtelevat hiukan liikaa. Koska metallipää edellä mennään, niin tähän laitetaan itseoikeutetusti tuo Stone Cold Crazy ja vieläpä ilmestymisvuoden live-versiona. Onhan tuossa nyt metallia ja munaa vaikka minkä verran!
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=T8Rfb1Jtmic[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/1Gnrd76EubInPV4KjOJ1Zr?si=hb9wgKuPSLS8_bK578MT2Q[/embed]
tiistai 3. maaliskuuta 2020
Toomion TOP200-biisit: 158. Kaseva - Tyhjää
Tämä kappale joutuu listalle sekin jonkinlaisen nostalgia-aspektin kautta. Se on soinut joillain autossa olleilla kaseteilla, joita lapsena kuuntelimme huristaessamme pitkin Suomen maata.
Kasevan ote musiikkiin on jollain tapaa erilainen, kuin monella muulla suomalaisella bändillä. Soitto on samaan aikaan kotikutoista, mutta sävellyksellisesti erittäin taitavaa. Laulupuolella traagisesti hukkumalla poistuneen Asko Raivion ääni on hieno ja herkkä. Ujo bändi, ujo laulaja tai vähintään vaatimaton.
Tyhjää ilmestyi vuonna 1974. Pari vuotta ennen kuin bändi uskaltautui keikoille. Kappaleen sanat ja sävel istuvat hyvin yksiin. Surullinenhan se on kuin mikä, mutta ei kuitenkaan toivoton. Sadesäässä tätäkin kuunnellaan. Mitsubishi Galant ehkä alla ja vuosi 1988.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=xEQlry8YqVY[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/00I7ID2k8b60Pcn678p3VI?si=MdrUFZXRRBimHeiSwpMhRg[/embed]
Kasevan ote musiikkiin on jollain tapaa erilainen, kuin monella muulla suomalaisella bändillä. Soitto on samaan aikaan kotikutoista, mutta sävellyksellisesti erittäin taitavaa. Laulupuolella traagisesti hukkumalla poistuneen Asko Raivion ääni on hieno ja herkkä. Ujo bändi, ujo laulaja tai vähintään vaatimaton.
Tyhjää ilmestyi vuonna 1974. Pari vuotta ennen kuin bändi uskaltautui keikoille. Kappaleen sanat ja sävel istuvat hyvin yksiin. Surullinenhan se on kuin mikä, mutta ei kuitenkaan toivoton. Sadesäässä tätäkin kuunnellaan. Mitsubishi Galant ehkä alla ja vuosi 1988.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=xEQlry8YqVY[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/00I7ID2k8b60Pcn678p3VI?si=MdrUFZXRRBimHeiSwpMhRg[/embed]
perjantai 28. helmikuuta 2020
Viikon Aivoradio 9/2020
"U.D.O. - Unspoken Words: U.D.O. is warming up Helloween on their upcoming European Tour including Finland. Faceless World was having an album anniversary and listened to it after a long time and it sounded really fresh and cool. This ballad is one of the highlights on the album.
Slaughter Messiah - From The Tomb Into the Void: Black/death thrash from Belgium with a lot of aggression and speed. Perfect for working out or letting go some anger inside.
IronFlame - Honor Bound: Really good album and a great song from the US Power/Heavy metal group
Berzerker Legion - Of Blood and Ash: Really promising debut album from this death metal supergroup including members from Asphyx, Dark Funeral and Henry Kane
Bütcher - Iron Bitch: Speed metal is alive and kicking ass in 2020. Belgium strikes again and this sophomore album is one of the highlights of the year so far, will make old school thrashers grin with pleasure.
The Ragged Saints - Secret In Our Hearts: Kotimainen hård voi hyvin ja tämä levy on kokonaisuudessaan tasalaatuinen ja miellyttävää kuunneltavaa alusta loppuun.
Biff Byford - School of Hard Knocks: Saxon singer releases a new solo album where he goes also to his softer side. Decent album to say at least and will make old school rockers happy.
Ozzy Osbourne - Ordinary Man: Another oldtimer still kicking ass despite of serious health issues. Ozzy sounds very much alive on this album and only time will tell if the Touring is still possible. Anyways, this album justifies that the Prince Of Darkness has not given up yet.
The Night Flight Orchestra - Transmissions: Soilwork singer side project shows no signs of fatigue, but delivers yet another enjoyable hard rock album."
Spinebrain
"The Reign of Kindo - Psalm: Tätä jazz progea on ennenkin ollut listoilla. Jollain tapaa oikein kevätaurinkoista musiikkia.
Covet - falkor: Hiukan samantyyppistä jazz-kitarointia erikoisen rytmiikan merkeissä.
Voyager - Entropy: Tämä voisi olla Anathemaa Leprouksen laulajalla. Vain jälkimmäinen täyttyy osittain. Perinteisempää progemetallia.
Tomahawk - Birdsong: Nyt siirrytäänkin vanhemman liiton vokaalihurjastelijan maille, sillä Mike Patton astuu lavalle. Tomahawk perustuu löysästi intiaanirytmeihin ja säveliin. On Pattonin projektien selkeämmästä päästä.
Folkhem - Kuolemantähti: Tällaista Pariisin kevään vanavesissä kulkevaa musiikkia kuuntelee ihan mielellään.
Laura Moisio - Kaukana onnesta: Laura pääsee usein listalle. Hyvä ääni ja ei niin suoria sävellyksiä. Toimii.
Deftones - Hole in the Earth: Velipoika muistutteli Deftonesin kovuudesta. Kyllähän se kova on, kun pitkästä aikaa taas kuunteli.
Lau Nau - Juokse sinä humma: Piirun verran erilainen sovitus klassikkolaulusta. Laukkaa näinkin.
Kuusumun Profeetta - Ei aurinko milloinkaan laske: Tältä kokoonpanolta ei voi mitään tavallista odottaakaan, mutta tässä koskettaa sen jonkinlainen herkkyys ja surumielisyys. Hieno kappale.
Saimaa - Le Mistral: Tyttäreni pyysi nostamaan tämän hänen soittolistalleen. Olin tyytyväinen."
T
"Michael Kiwanuka - Cold Little Heart: Kiwanukan levyt olivat yhden päivän juttu kuluneella viikolla.
U2 - Mothers of the Disappeared: Joshua Treeltä harvemmin kuultu raita.
Antti Autio - Minä tuon mukanani sateet: Tästä on ollut puhetta viime vuosina, mutta vasta nyt alkoi kolahtaa.
Ultra Bra - Älä soita tänne enää koskaan: 6-8-6-4-3-7-1.
Marzi Nyman - Solutasolla: Ensimmäisistä rumpuiskuista asti ”perunat kellariin”-meininki.
Marko Tuovinen & Rauhala - Kauas vuorten taa: Tällainen ilmaantui linjoille. Puuhailtiin kamujen kanssa."
A
"Yes - Sweet Dreams (live): Kuullosti vain niin hyvälle ajellessani viime viikolla Kalajoelle.
Elonkorjuu - Old Man’s Dream: Maanantain musiikkia.
Seal & Crofts - Diamond Girl: Summer Breeze lienee heidän tunnetuin hittinsä, mutta tämäkin on timanttia.
Van Morrison - Memories: Van Morrison sävelkynä on kotonaan nuottiviivastolla. Pelkistettyä mutta niin maukasta.
Black Sabbath - Air Dance: Tämähän yllätti minut kesken kirjan lukemisen miellyttävällä melodisuudellaan.
Ginger Baker - Makuta: Makupala vuoden 1986 Gingerin instrumentaalialbumilta Horses and Trees.
Pepe Willberg, Olli Ahvenlahti & Tommy Tabermann - Oodi naisen kädelle: Tekstin ja sävelten hienoa yhteistyötä ja tulkintaa.
Funkadelic - You’ll Like It Too: Totta. Tämähän on kuin hiihtoa, ei tästä voi olla pitämättä.
The Alan Parsons Project - Old and Wise: Hieno teos mieheltä, joka teki maagisia temppujaan myös Dark Side of the Moonin äänityksissä.
Yyte
[embed]https://open.spotify.com/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=Jnt9JBs7T4mhxbwH_noF3Q[/embed]
Slaughter Messiah - From The Tomb Into the Void: Black/death thrash from Belgium with a lot of aggression and speed. Perfect for working out or letting go some anger inside.
IronFlame - Honor Bound: Really good album and a great song from the US Power/Heavy metal group
Berzerker Legion - Of Blood and Ash: Really promising debut album from this death metal supergroup including members from Asphyx, Dark Funeral and Henry Kane
Bütcher - Iron Bitch: Speed metal is alive and kicking ass in 2020. Belgium strikes again and this sophomore album is one of the highlights of the year so far, will make old school thrashers grin with pleasure.
The Ragged Saints - Secret In Our Hearts: Kotimainen hård voi hyvin ja tämä levy on kokonaisuudessaan tasalaatuinen ja miellyttävää kuunneltavaa alusta loppuun.
Biff Byford - School of Hard Knocks: Saxon singer releases a new solo album where he goes also to his softer side. Decent album to say at least and will make old school rockers happy.
Ozzy Osbourne - Ordinary Man: Another oldtimer still kicking ass despite of serious health issues. Ozzy sounds very much alive on this album and only time will tell if the Touring is still possible. Anyways, this album justifies that the Prince Of Darkness has not given up yet.
The Night Flight Orchestra - Transmissions: Soilwork singer side project shows no signs of fatigue, but delivers yet another enjoyable hard rock album."
Spinebrain
"The Reign of Kindo - Psalm: Tätä jazz progea on ennenkin ollut listoilla. Jollain tapaa oikein kevätaurinkoista musiikkia.
Covet - falkor: Hiukan samantyyppistä jazz-kitarointia erikoisen rytmiikan merkeissä.
Voyager - Entropy: Tämä voisi olla Anathemaa Leprouksen laulajalla. Vain jälkimmäinen täyttyy osittain. Perinteisempää progemetallia.
Tomahawk - Birdsong: Nyt siirrytäänkin vanhemman liiton vokaalihurjastelijan maille, sillä Mike Patton astuu lavalle. Tomahawk perustuu löysästi intiaanirytmeihin ja säveliin. On Pattonin projektien selkeämmästä päästä.
Folkhem - Kuolemantähti: Tällaista Pariisin kevään vanavesissä kulkevaa musiikkia kuuntelee ihan mielellään.
Laura Moisio - Kaukana onnesta: Laura pääsee usein listalle. Hyvä ääni ja ei niin suoria sävellyksiä. Toimii.
Deftones - Hole in the Earth: Velipoika muistutteli Deftonesin kovuudesta. Kyllähän se kova on, kun pitkästä aikaa taas kuunteli.
Lau Nau - Juokse sinä humma: Piirun verran erilainen sovitus klassikkolaulusta. Laukkaa näinkin.
Kuusumun Profeetta - Ei aurinko milloinkaan laske: Tältä kokoonpanolta ei voi mitään tavallista odottaakaan, mutta tässä koskettaa sen jonkinlainen herkkyys ja surumielisyys. Hieno kappale.
Saimaa - Le Mistral: Tyttäreni pyysi nostamaan tämän hänen soittolistalleen. Olin tyytyväinen."
T
"Michael Kiwanuka - Cold Little Heart: Kiwanukan levyt olivat yhden päivän juttu kuluneella viikolla.
U2 - Mothers of the Disappeared: Joshua Treeltä harvemmin kuultu raita.
Antti Autio - Minä tuon mukanani sateet: Tästä on ollut puhetta viime vuosina, mutta vasta nyt alkoi kolahtaa.
Ultra Bra - Älä soita tänne enää koskaan: 6-8-6-4-3-7-1.
Marzi Nyman - Solutasolla: Ensimmäisistä rumpuiskuista asti ”perunat kellariin”-meininki.
Marko Tuovinen & Rauhala - Kauas vuorten taa: Tällainen ilmaantui linjoille. Puuhailtiin kamujen kanssa."
A
"Yes - Sweet Dreams (live): Kuullosti vain niin hyvälle ajellessani viime viikolla Kalajoelle.
Elonkorjuu - Old Man’s Dream: Maanantain musiikkia.
Seal & Crofts - Diamond Girl: Summer Breeze lienee heidän tunnetuin hittinsä, mutta tämäkin on timanttia.
Van Morrison - Memories: Van Morrison sävelkynä on kotonaan nuottiviivastolla. Pelkistettyä mutta niin maukasta.
Black Sabbath - Air Dance: Tämähän yllätti minut kesken kirjan lukemisen miellyttävällä melodisuudellaan.
Ginger Baker - Makuta: Makupala vuoden 1986 Gingerin instrumentaalialbumilta Horses and Trees.
Pepe Willberg, Olli Ahvenlahti & Tommy Tabermann - Oodi naisen kädelle: Tekstin ja sävelten hienoa yhteistyötä ja tulkintaa.
Funkadelic - You’ll Like It Too: Totta. Tämähän on kuin hiihtoa, ei tästä voi olla pitämättä.
The Alan Parsons Project - Old and Wise: Hieno teos mieheltä, joka teki maagisia temppujaan myös Dark Side of the Moonin äänityksissä.
Yyte
[embed]https://open.spotify.com/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=Jnt9JBs7T4mhxbwH_noF3Q[/embed]
tiistai 25. helmikuuta 2020
Metallimusiikin olemus – 64. Huuruilua juoppohulluuden porteilla
YES - RELAYER (1974)
Yes oli tehnyt uransa kannalta merkittävän virheliikkeen. Tai tätä se oli vain kosketinsoittaja Rick Wakemanin mielestä. Tales From Topographic Oceans oli liian pitkä, jonka seurauksena Wakeman sai tarpeekseen. Lähinnä sen vuoksi, että kyseisellä albumilla oli paljon kohtia, joissa kiipparilla ei ollut mitään soitettavaa. Tämän vuoksi hän ajautui jopa alkoholismin partaalle.
Kiertueen jälkeen bändi siirtyi miettimään seuraavaa albumiaan. Kosketinsoittaja kuitenkin puuttui. Koesoitossa kävi monenlaista pimputtajaa. Esimerkiksi Vangelis, joka oli ansioitunut Apphrodite's Childin riveissä. Valituksi tuli lopulta jazz- ja funk-mies Patrick Moraz. Sveitsiläistaustainen velho oli viivan alla sopivampi mies bändiin kuin muut.
Albumi tehtiin vähän enemmän tee se itse -meiningillä. Se nimittäin äänitettiin basisti Chris Squiren autotallistudiolla, jonne tuottaja Eddie Offord toi oman 24-raiturin ja miksauspöydän.
Kappalemateriaali on enemmän maalailevaa, ehkä myös fuusio-puolta sisältävää. Tämä vaikutus tuli todennäköisesti kosketinsoittaja Morazin kautta. Esimerkiksi Sound Chaser-kappaleen kitarasoolon taustalla olisi ollut vieläkin jazzimpaa meininkiä, josta edes kitaristi Steve Howe ei ihan pitänyt. Morazin itsensä mielestä tuon kappaleen kosketinsoolo on albumin parhaita kohtia, mutta koki, että muut albumin kosketinkuviot on haudattu miksauksessa kaiken muun alle.
Kansitaiteen on jälleen tehnyt Roger Dean, joka pitää tätä Yes-levyjen parhaana. Myös bändi kertoo albumin toimivan hyvin. Kitaristi Howe pitää sitä soundiltaan hyvin kansainvälisenä, Squire taas piti rytmiryhmän työskentelyä siihen mennessä parhaana Yesinä. Uusi kosketinsoittaja sen sijaan oli vähän kaksijakoisin mielin, kuten myös Wakeman, joka kertoi edelleen pitävänsä hyvänä päätöksenä bändistä lähtemistään, koska Relayer oli “liian jazzmaista ja sävellyksiltään vapaata”. Wakeman kuitenkin palasi bändiin heti tämän albumin kiertueen jälkeen.
Relayer ei menestynyt Briteissä niin hyvin kuin edeltäjänsä, mutta oli esimerkiksi USA:ssa paremmilla sijoituksilla. Albumi on aika sekopäisen oloinen ja uskoisin, että sen metallivaikutus tulee juuri tuosta fuusio-otteesta. Jos tätä nyt oikeasti niin tärkeänä voi metallille pitää. Tämän albumin elementtejä voi löytää esimerkiksi fuusiobändi Planet X:n musiikista. Sound Chaseria on coveroinut ainakin Dream Theater –kiippari Jordan Rudess. Tästä syystä laitammekin sen soimaan.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=Eks6KcV2ufg[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/6MK9yp7hFeOLeR7F1hsBp6?si=PoMspmnZQEKHNM9cXjpFqA[/embed]
Kuva: pinterest.com
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)