Nauhoitettu: 1994
Julkaistu: 4.10.1994
Levy-yhtiö: East West
32. Jenkeissä, 65. Briteissä.
SINGLES
- Lie
- Caught in a Web
- The Silent Man
Muistan vieläkin, millainen sää oli sinä päivänä, kun levyn ostin. Muistan levyhyllynkin paikan siinä kaupassa. En yhtään tiennyt millaisesta musiikista oli kyse. Se vain sattui olemaan metalli-nimikkeen alla.
Levyn aloittava rumpuintro oli melkoisen outoa kuunneltavaa lähinnä thrashia ja power-metallia kuunnelleelle teinille. Tuli sellainen ”mitä helvettiä”-olo. Niin, tämä on tosiaan ensimmäinen proge-levy, jonka olen omistanut. Sen jälkeen tarkoituksellisen haastavasta musiikista on jotenkin tullut omaa kuunteluani paljon määrittävä tekijä. Nyttemmin olen siltä puolelta päässyt osittain takaisin normimaailmaan.
Levyllä on vielä Kevin Moore koskettimissa ja se tarkoittaa yhtä kuin kiinnostavaa kosketinpuolta. Levyn riffit ovat aika junttausta. Ei missään mielessä pahalla. Vaan sellaisella hyvällä ysäritavalla. Oikeastaan pitää vähän ihmetellä noinkin raskasta soundia. Ehkä se johtuu 7-kielisestä kitarasta. Tuohon aikaan John Petrucci oli aika ehdoton kaiffari kitaran varressa. Soolot olivat tyylikkäitä, eivät päätöntä tiluttamista. Myös Lien videolla esiintyvä Ibanezin Jem vihreine kuplineen on mainio.
"Sellainen miljoonakaupungin urbaani vire. Ulospäin iso, selvittämätön möhkäle, jonka sivukaduilta löytyy vaikka mitä jännittävää. "
Kaiken kaikkiaan pidän levyn äänimaailmasta. Se on mukavasti miksattu. Kappaleet ovat hyviä, ellei jopa parhaita yksittäisinä biiseinä bändin tuotannosta. Kappaleissa jatkuva teema on hyvä juttu, vaikka albumi ei varsinainen teema-albumi olekaan. Siinä on sellainen miljoonakaupungin urbaani vire. Ulospäin iso, selvittämätön möhkäle, jonka sivukaduilta löytyy vaikka mitä jännittävää.
Caught in a Webin aaltoilevat syntikkamatot toimivat, mutta kappaleiden läpi virtaava sähköpiano alkaa olemaan vähän vanhan kuuloinen. Myös delay on efektinä tainnut olla aika hieno tuohon aikaan. James LaBrien ääni riittää rauhallisimmissa kohdissa, mutta kovaa lauletut kohdat ovat äänentuotoltaan lähempänä lammasta. Toinen Dream Theaterin heikoista lenkeistä eli Mike Portnoy vetää tällä levyllä rumpuelämänsä parhaat jutut. Se saattaa johtua myös rummut hyvin esiintuovasta miksauksesta.
Kansitaide on taattua Ja sekopäistä Dream Theateria. Se on juuri sitä, mitä levy ehkä yrittää olla, mutta lopulta proge-albumiksi aika vähän on - nimittäin vaikeaa kuunneltavaa. Melkein jokaisessa kappaleessa on pätkä, joka sytyttää sen eloon. Parhaana esimerkkinä tylsähkösti alkava Innocence Faded. Lopun revittely on mukavaa kuunneltavaa.
Tämä kevättalvilevynä oikein mukavasti. Silloin kun tiet ovat kurassa päivällä, mutta illat vetää vielä pakkasen puolelle. On valoisaa ja raikasta.
PARHAAT HETKET
Space-Dye Vest – koko 90-luvun henki. Kaikki jälkeenpäin tulleet puhetta sisältävät DT:t ja Nightwishit. Komea sävellys synkässä tunnelmassa.
EI LÄHDE
The Silent Man – Jenkkibändien pakollinen balladi.
https://open.spotify.com/album/4jP59Kwqvy3n09eUe1Cge7
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti