Bruce Springsteenin viimeisimmistä Suomen keikoista tuli juuri kuluneeksi neljä vuotta. Kirjoittelin aikoinani toiselle sivustolle keikkaraportit molemmista tuolloin nähdyistä Turun keikoista, mutta koska tuota sivustoa ei enää ole, katosivat tekstitkin bittiavaruuteen. Nyt lienee hyvä hetki laittaa ne jälleen näkösälle. Hienoja keikkoja on mukava muistella. Tässä siis jäsen A:n keikkamielenmaisemaa neljä vuotta sitten.
BRUCE SPRINGSTEEN & THE E STREET BAND - TURKU 7.-8.5.2013
7.5:
Ykköskeikka. Tuli keikkauran ensimmäinen isompi jonotussessio, kun koko tiistaipäivä meni jonottaessa HK Areenan ympäristössä heti, kunhan junalta ja hotellilta sinne selvisi. Homman juoni oli, että hallin läheisyydessä annettiin halukkaille jonotusnumerot (kirjoitettiin tussilla käteen sekä erilliseen nimilistaan ylös) ja näiden numeroiden pohjalta järjestäydyttiin jonoihin keikalle astelemista varten. Tämä pittiporukka sai myös parhaat keikalle, olihan seisomakatsomo jaettu aidalla kahteen osaan. Etumpaan pittiin otettiin kuulemma 650 henkeä, itsellä oli numero 355.
Tällä kertaa itse hallissa ei mennyt kuin puolitoista tuntia ennen keikan alkua, ja se aika meni lähinnä ihmetellessä hallin pienuutta: omalla ylimääräisellä istumapaikkalipullakin, joka oli ylähyllyille sivukatsomossa, olisi nähnyt mainiosti. Mutta huiput olivat paikat kentän tasossakin.
Suunnilleen 20 yli seitsemän alkoi sitten tapahtua. Valot pois, yleisö kannustaa ja porukka astelee lavalle. Bruce itse tietysti viimeisenä ja kysäisee että "ollaankos valmiita?" Max Weinberg löi käyntiin uutuuslevyn ykkössinglen We Take Care of Our Own, varma keikanavausbiisi joka sai itselle ainakin heti hymyn huulille meininkinsä puolesta. Heti tuntui kuitenkin ettei kaikki ole ihan sataprosenttisesti kohdallaan; liekö johtunut omasta paikasta, mutta laulun miksaus tuntui olleen vähän pielessä, soundi oli ihmeen puuroinen.
Seuraavaksi biisiksi arvottiin lennosta Two Hearts, Riveriltä vuodelta 1980. Tässä sekä kahdessa seuraavassa (No Surrender -> My Lucky Day) oli hienoa yhteispeliä Springsteeniltä ja Steve Van Zandtilta, pisti ihan naurattamaan kun jätkillä oli niin hauskaa! Sitten pari uutta biisiä Wrecking Ballin ja Death to My Hometownin muodossa, ennen kuin siirryttiin ensimmäisen keikan huippuvaiheisiin.
Hungry Heart oli jäänyt viime kesänä Stadionilla väliin, mutta nyt se oli keikan ensimmäinen todella huippuveto. Yleisö lauloi (huom. suomalainen yleisö lauloi!) ensimmäisen säkeistön ja kertsin kokonaan Brucen kehotuksesta, ja sisälsipä biisi myös ensimmäisen livenä todistamani crowd surfingin, kun Springsteen kuljetettiin yleisön käsien päällä takaisin lavalle hänen otettuaan kontaktia täyteen HK Areenaan. Hungry Heartia seurasi toinen mahtava, vanha veto - Spirit In the Night. Novellinomainen biisi, jossa saksofonin varressa heilunut Jake Clemons pääsi valokeilaan. Paljon kontaktia yleisön kanssa sisälsi tämä.
Settilistan numero 9 oli sitten paikallinen erikoisuus. Bruce asteli klassikko-Telecasterinsa ja huuliharpun kanssa mikin ääreen, kiitteli faneiltaan saamasta lahjasta ja sanoi tunnistavansa muutamia kasvoja eturivistä. This Hard Land oli omistettu suomalaisten fanclubille, joka oli jälleen tehnyt hienoa työtä Suomen keikkojen eteen. Todella harvoin vedetty juttu.
Jos oli stadionilla viime vuonna Back In Your Arms upein veto, niin eilisiltana tuon tittelin sai The River. Hallin valot pimennettiin ja huuliharppu-/kitaraintro tunnelmoitiin ilmoille. Todella hieno versiointi, Bruce eli laulun tarinassa mukana todella intiimisti ja lopun falsetto-haahuilu ja huuliharppuoutro kruunasivat päivän parhaan esityksen. Kerrassaan herkkä, upeaa…
Sitten alkoikin osio, jonka biisit vedettiin yleisön toivekylteistä. Melkoisia ylläreitä tulikin: ensimmäisenä ainoastaan Essential-kokoelman kolmoslevyltä löytyvä From Small Things (Big Things One Day Come), rokki jonka Bruce antoi Dave Edmundsille vuonna 1980. Itsekin tuli tätä kuunneltua varsinkin vuonna 2009 oikein enemmänkin, oli ensimmäisiä harvinaisuuslöytöjä meikäläisen Bruce-uralla. Toisena requestina oli Pink Cadillac, jonka levyversio on tuntunut vähän tahmealta mutta livenä, torvisektion hulppealla riffillä höystettynä, toimii! Myös kolmas yleisön toive Brilliant Disguise oli hieno, varsinkin kun kyseessä oli biisin ensiesitys koko kiertueella! Minkäänlaista tahmeutta ei vedossa kuitenkaan ollut.
Brilliant Disguisen jälkeen tuli lennosta tehokas pari Because the Night -> She's the One. Because the Night sisältä aina mahtavaa soitantaa, Bittanin piano ja Lofgrenin kitara ennenkaikkea pääosissa. Harmi vain, että Nilsillä oli jotain kitaraongelmia ja lopun muuten hulppeassa soolossa oli vähän soundi hukassa. She's the Onessa yleisö oli yllättävän hyvin mukana!
Pay Me My Money Down oli vähän kaksijakoinen veto. Bruce lupasi ennen spiikissä, että kun biisiä on kulunut 90 sekuntia, niin koko halli olisi ylhäällä penkeistään jammailemassa mukana. Ja niinhän he olivatkin! Mutta kun tuli soolojen ja jammailujen aika, sävellajin vaihtuessa samalla, tuntui kuin koko biisi olisi vähän uinahtanut. Torvisektion pojilla ainakin soolot tuntuivat olevan vähän hakusessa ja Brucekin näytti tyytymättömältä. Mitäs ihmettä, eikö tämä menekään ihan niinkuin elokuvissa, tuli mieleen itselle. Onneksi Pomolla on noita keikkatrikkejä takataskussaan, joilla yleisön saa mukaan. Bändin soittajat catwalkille jonoon, perään sekaan muutama tyyppi yleisöstä ja tanssimaan katsomon seassa kiertävälle rampille. Käyhän se noinkin, yleisö oli ihan pähkinöinä.
Seuravaksi tuli perusvetoja Darlington Countyn ja Shackled and Drawnin muodossa, Waitin' On a Sunny Dayssä pääsi jälleen pikkupoika laulamaan niinkuin aiemminkin (tosin tänä vuonna tämä osio oli hienompi, kaksinkertainen viimeinen kertsi, tuuletteluja Brucen kanssa ja This Hard Land -foorumipaidan esittelyä kameroille).
Pääsetin loppu oli myös perinteinen. Itse tosin koin jännän välähdyksen kahdesta viimeisestä biisistä. Voisi hyvinkin olla symbolista, että vuoden 1978 Badlandista siirryttiin saumattomasti nykyhetkeen ja Land of Hope and Dreamsiin…
Encoren alussa saatiin vielä yksi toivebiisi: Working on a Dream -levyltä löytyvä Queen of the Supermarket. Tätä on parjattu paljon, mutta itse tykkään sen poppisoundista ja tuollaisena akustisena esityksenä se oli mukavan tunteikas. Vaikka Bruce naureskelikin sen olevan "masterpiece", niin seuraava biisi sitä todella oli: Thunder Road, yksi parhaista vedoista koko iltana. Hieno stoori ja soitto sopivan tiukkaa. Outron saksofoni oli parasta Jake Clemonsia.
Encoren lopusta jäi peruskeikan vaikutelma, niin hyviä biisejä kuin Born to Run, Dancing in the Dark ja Tenth Avenue Freeze-Out ovatkin. Hienosti rokkasivat kaikki kuitenkin. DITDin aikana lavalle pääsi myös suomalaistyttö, jolle ojennettiin kitara kouraan ja hän pääsikin vetämään biisin lopun yhdessä Brucen ja bändin kanssa. Neiti näytti aika hämmentyneeltä!
Hieno oli siis ensimmäisen illan pläjäys. Kakkosiltaan on kyllä odotuksia ladattu, jos samoista askelmerkeistä jatketaan… Vielä vähän lisää vanhempia juttuja ja jotain The Promiselta/Lucky Townilta, niin avot!
Ensimmäisen keikan videoita löytyy klikkaamalla tästä.
1. We Take Care Of Our Own
2. Two Hearts
3. No Surrender
4. My Lucky Day
5. Wrecking Ball
6. Death To My Hometown
7. Hungry Heart
8. Spirit In The Night
9. This Hard Land
10. The River
11. From Small Things (Big Things One Day Come)(request)
12. Pink Cadillac (request)
13. BRILLIANT DISGUISE (request) (tour premiere)
14. Because The Night
15. She's The One
16. Pay Me My Money Down (Band and fans doing a conga sort of dance around the back of the pit!)
17. Darlington County
18. Shackled And Drawn
19. Waitin' On A Sunny Day
20. The Rising
21. Badlands
22. Land of Hope And Dreams
23. Queen Of The Supermarket (acoustic) (request)
24. Thunder Road
25. Born To Run
26. Dancing In The Dark
27. Tenth Avenue Freeze-Out
-------------------------------------------------------
8.5.:
Kakkoskeikalle lähtökohdat olivat huomattavan erilaiset kuin edeltävälle päivälle. Keikkapaikalle pääsi suoraan hotellilta ilman 7 tunnin matkustuksia ja bändin maineen tuntien myös keikka tulisi olemaan täysin poikkeava. Tällä kertaa oma jonotusnumero oli 203, joten kohennusta ykköskeikkaan oli huomattavasti.
Itse jonotus sujui jouhevammin kuin edellisenä päivänä ja tulipa siinä sivussa turistua myös briteistä saapuneen tyypin kanssa, joka totesi olevansa "pilalle hemmoteltu" saatuaan todistaa Brucea vuodesta 1975. Turkuun hän oli tullut keikkapaikan takia, sillä Brittien keikoillaan Springsteen kiertää pääasiassa suuria stadioneita. HK Areenahan oli tämän kiertueen pienin esiintymispaikka yleisömäärässä mitattuna…
Sen pidemmittä puheitta itse keikkaan. Oma paikka tällä kertaa suunnilleen 3. rivissä lavan oikeassa reunassa suoraan Stevie Van Zandtin ja Garry W. Tallentin edessä. Järkkäriltä saadut korvatulpat olivat huippujuttu: ne korvissa soundimaailma parantui huomattavasti. Kaikki kitarat erottuivat ja laulut myös.
Heti show'n avaus oli komea. Olin päivällä käynyt ostamassa ainoan itseltä hyllystä puuttuneen E Street Band -levyn "Magic", ja hotellilla sen sisälehtistä lueskellessa mietin että jos siltä levyltä jotain tulisi, niin olisi hienoa… Joten keikan avauskaksikko napsahti aikalailla kohdilleen! Ensin I'll Work For Your Love (Bruce soolona akustisen ja huuliharpun kanssa) ja perään Long Walk Home: nyt ollaan liikkeellä täysin eri linjalla ykkösiltaan nähden. Nämä biisit eivät nimittäin ole ykköshittejä tai tunnetuimpia juttuja, vaan fanien suosikkeja. Kolmos- ja nelosbiiseillä hypättiin rokkivaihteelle The River -levyn kaksikolla The Ties That Bind -> Out in the Street. "Ties" on omia suosikkeja tuolta levyltä, avausbiisinä asettaa levyn tunnelman kohdilleen. OITS puolestaan ei ole koskaan oikein iskenyt, mutta nyt yleisö innostui siitä yllättävän paljon, hienoa livemeininkiä!
Sitten oli vuorossa illan ensimmäinen toivekylttiveto. Atlantic City potki jylhästi, Max rumpujen takana oli elementissään, Van Zandtilla mandoliini. Tässä oli hienoa yhteissoittoa, kun bändi fillaili vuoron perään älyttömän tyylikkäästi. Ja onhan se sanoitukseltaankin hieno: "Everything dies, baby that's a fact / but maybe everything that dies someday comes back".
Seuraavat kolme (Wrecking Ball, Death to My Hometown, Hungry Heart) olivat toisintoa ensimmäiseltä keikalta ja toimivat yhtä hienosti jälleen. Hungry Heartissa yleisö lauloi jopa äänekkäämmin kuin edellisellä kerralla.
Sitten alkoikin todellinen kylttienkeräyssessio. Ja nyt saatinkiin mahtavaa tavaraa. Alkuun kaksi biisiä ensimmäiseltä levyltä (Blinded by the Light -> Does This Bus Stop at 82nd Street?), joissa torvisektio pääsi kunnolla oikeuksiinsa. Bus Stopissa oli jälleen paljon sooloja ja lopussa perkussiobattle Weinbergin ja Everett Bradleyn välillä, järkyttävän hyvä bilebiisi. Seuraavana vuorossa ollut Ain't Good Enough for You oli itselle koko reissun parhaita vetoja. Nyt tuli sitä The Promise -kamaa jota edellisen päivän keikan jälkeen toivottiin. Ja kun kyseessä on ollut oma suosikki tuolta levyltä aina sen julkaisusta asti, niin meikäläinen oli aivan myyty tuon esityksen jälkeen. Ja ne torvisektiot, taas…
Mutta viimeinen toiveveto oli se todellinen manna faneille: kaikkien aikojen ensimmäinen liveveto biisistä Wages of Sin. Tämä on julkaistu Tracks-albumilla, joka koostuu sessioista ylijääneistä biiseistä ja b-puolista, vuonna 1998. Alunperin se nauhoitettiin vuonna 1982 Born in the U.S.A. -levylle, ja nyt se soitettiin belgialaiselle fanille, joka oli Brucen mukaan kantanut toivekylttiä "jokaisella Brucen keikalla". Ei olisi uskonut, että ennen vetämätön biisi on kyseessä, niin hieno versio siitä saatiin. Tuntui kuin yleisö olisi vaipunut jonkinlaiseen hiljaiseen hurmokseen, aivan hiljaa kuunneltiin tuota haikeankaunista laulua.
Ja samassa tunnelmassa jatkettiin kun vuoroon tuli The River. Upea oli tämäkin kuten edellisenäkin iltana.
Youngstown rykäisi käyntiin raskaamman vaiheen. Mahtava biisi alunperin akustispainotteiselta The Ghost of Tom Joad -albumilta (1995), mutta E Street Band vetää tämän raskaspoljentoisena rokkina, jossa Nils Lofgren pääsee kitaran kanssa revittämään outrossa kunnolla. Yksi keikan parhaista vedoista! Perään kaksi muuta kitarabiisiä Murder Incorporated (tässä oli hyvä draivi ja lopussa Brucen ja Steven kitaralikkien vaihtoa!) ja Johnny 99, jossa nähtiin sooloja vähän joka soittajalta ja osa torvisektion pojista pääsi lavan etuosaan jammailemaan. Open All Nightissa sitten otettiin lähes koko bändi revittelemään boogiewoogieta aivan yleisön eteen. Ei muuten uskoisi, kun kuuntelee biisin levyversiota, jossa ei ole käytännössä muuta kuin sähkökitarariffi…
Pääsetin loppu oli samankaltainen kuin ykkösiltana, ainoana uutena biisinä oli Lonesome Day. Tänään tämän osuuden flow oli kuitenkin jollain tavalla parempi ja saumattomampi. Waitin' on a Sunny Dayssa lavalle nostettu poika yllätti kaivamalla taskustaan paperille kirjoitetun räpin ja räppäämällä sen Weinbergin kompin päälle. Bruce näytti alkuun todella hämmentyneeltä, mutta kun homman juoni valkeni, niin häntä ja muuta bändiä nauratti aikalailla!
Encoren alkuun saatiin vielä yksi todellinen hienous, Racing in the Street. Pitkä ja kaunis versio, jossa tuntui että lopun pianovetoinen osuus ei lopu koskaan. Roy Bittanilta huikeaa soittoa, yleisö kuunteli hiirenhiljaa…
Keikan loppuun lyötin vielä viimeinen rokkivaihe silmään. Niinkuin viime vuoden Helsingin muisteluissa tuli sanottua, niin tämmöisessä E Street Band on kovin kone mitä löytyy. Eikä siihen nytkään ollut vastaan sanomista. Varsinkin Born in the U.S.A. ja Born to Run ovat semmoisia jyriä, että harvassa on tuollaiset biisit. Dancing in the Dark ja Tenth Avenue Freeze-out olivat samanlaisia varmoja fiiliksennostattajia kuin edellisiltana ja loppuun saatiin vielä yksi hauskanpitobiisi American Landin muodossa.
Toisen keikan videoita löytyy klikkaamalla tästä.
Loppukumarrusten jälkeen Bruce totesi vielä, että "see you soon!". Toivottavasti, sillä kyllä tätä ryhmittymää vielä voisi lähteä katsomaan. Keikasta saisi fiiliksen irti, vaikka ei ymmärtäisi musiikista mitään, niin mukaansa imaiseva esiintyjä on kyseessä. Ja kaikille bändeissä soittaville olisi suotavaa käydä katsomassa näiltä tyypeiltä, että miten vedetään maailman paras rock 'n' roll -show!
Keikat voisi vetää pakettin vielä muutamalla lauseella. Tiistai-illan ykköskeikka oli näin jälkikäteen katsottuna jonkinlainen lämmittely, aivan yhtä kovaan hurmokseen ei päästy kuin kakkosiltana. Molemmilla keikoilla kuitenkin oli omat vahvuutensa ja esityksinähän show't poikkesivat toisistaan täysin. Molemmat mahtavia rokkielämyksiä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti