Yes - Close to the Edge (1972)
Fragilen jälkeen Yesillä oli keskenään vaikeampaa. Toki menestys oli vankka. Pitkän kiertueen jälkeen bändi meni nauhoittamaan muutamia kappaleita tulevaa albumiaan varten. Tämän jälkeen pidettiin jälleen pieni tauko ja palattiin studioon nauhoittamaan Close to the Edge -albumia. Metodina oli tehdä kaikki kappaleet studiossa, harjoitusnauhoitusten tuotosten pohjalta. Tämän jälkeen Yes nauhoittikin kaikki harjoituksensa ideoiden loppumisen pelossa.
Advision Studiosin nauhoituspaikkaa modifioitiin Eddy Offordin toimesta sellaiseksi, että soundista tulisi ”livemmän” oloinen. Soundeissa ei vikaa ollutkaan, mutta yhtye oli muuten stressaantunut. Kunnianhimoiset sävellykset eivät olleet helppoja. Varsinkin rumpali Bill Bruford olisi kaivannut enemmän tilaa improvisaatiolle. Brufordin mukaan kuri oli niin tiukka, että ”jokaisen instrumentin ja idean kohdalla piti käydä vaalit, jotta sai äänensä kuuluviin.” Bruford äänitti omat osuutensa ja jätti bändin tämän jälkeen. Bruford suuntasi King Crimsoniin, joka oli enemmän hänen mieleensä.
Albumin musiikki on kunnianhimoista, mutta kyllä se objektiivisesti kuunneltuna on aika höyrypäistä. Sen nimi (Brufordin mukaan) kertoo bändin tilasta tuossa vaiheessa. Eli reunalla oltiin ja johonkin suuntaan piti mennä. Yleisölle se kuitenkin maittoi. Sitä tilattiin etukäteen lähes puoli miljoonaa kappaletta pelkästään USA:ssa. Albumilla nähdään ensimmäistä kertaa Roger Deanin suunnittelema Yes-logo.
Suoranaista metallin makua ei suuhun jää. Se toki johtuu osittain Jon Andersonin pehmeästä äänestäkin. Kikkailua ja sekopäistä osien yhdistelyä ei ole helppo jäsentää kappaleiksi. Kun oikein vaihdetaan katsantokulmaa, voidaan ajatella, että Yes oli se bändi, joka teki niitä tolkuttoman pitkiä proge-eepoksia, jonka vastavoimaksi oli syntyvä punk, joka taas on metallin alkuaineita varmasti.
Oliisiko Siberian Khatru jotenkin kuunneltavissa?
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=ydAANC7sl0Y[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/6344rkGqCBDenGoS7eJlBN?si=-tDGMV7YSg6fDtaFEOCfkw[/embed]
Kuva: loudersound.com
maanantai 19. marraskuuta 2018
perjantai 16. marraskuuta 2018
Ausculto - Viikon Aivoradio 46/2018
” Muse - Pressure: Vihdoinkin tuli uusi Muse-levy kuunneltua. Taitaa olla vähän niin, että tällainen 80-lukumeininki alkaa taas lipua pois muodista, mutta laitetaan silti sieltäkin yksi biisi jakoon.
A Perfect Circle - Get the Lead Out: Tämäkin tuli vihdoin ihmeteltyä. Albumimitassa paketti levisi, mutta joitain kelpo raitoja oli aikaan saatu.
Juice Leskinen - Kiveä ja sämpylää: Biisin kanssa samaa nimeä kantavalta levyltä vuodelta 1996. Bändissä vaikutti kaikenlaista sakkia siihen aikaan. Ei ollutkaan tullut aiemmin kuultua kuin live-versioina tämän ajanjakson kappaleita, joten levy pääsi yllättämään positiivisesti.
Confidence Man - Don’t You Know I’m in a Band: Albumi ”Confident Music for Confident People” oli jollain tämän vuoden levylistalla aika korkeallakin. Kummallista huumoria sisältävää vahvasti syntetisoitua pop-musiikkia.
Pennywise - Stand by Me: Vanha kunnon biisi melkoisissa kuorissa.”
A
”Anna Aaron - Labyrinth: Anna on 33-vuotias baselilainen, jonka tuotantoon tutustuin tammikuussa ilmestyvän albuminsa, Pallas Dreams myötä. Olenhan Lapin hullu, vuosittain myös Pallaksella käyden.
Get Well Soon - Nightjogging: Get Well Soon on saksalaisen Konstantin Gropperin projekti. Ps. Yöjuoksuhan on suhteellisen suosittu liikuntalaji.
Yes - Cans and Brahms Steven Wilson Remix: Yhtye täyttää tänä vuonna 50 vuotta ja juhlistaa sitä mm. viiden albuminsa Steven Wilson Remix -paketilla.
Aknestik - Suomirokkia: Positiivinen Suomirokin perusralli, miellyttävä sävelkulku ja tarttuva kertsi.
Santana - Riders On The Storm: Doorsin klassikkoa hieman toisin toteutettuna mukana kappaletta muokkaamassa myös Linkin Park vokalisti Chester Bennington ja Doorsien kosketinsoittaja Ray Manzarek.
Bad Company - Ready For Love: Queenin musiikki ei ehkä ollut Paul Rodgersille kaikkein soveliainta laulettavaa - toisin kuin Bad Companyn materiaali.
Välikausitakki - Ne tekee teistä rehua: 40 vuotta sitten ilmestyi Välikausiyhtyeen ainoa albumi. Tekijöistä olemme kyllä kuulleet myöhemminkin.”
Yyte
”Spidergawd – What You Have Become: Edelleen Spidergawdia jurskutetaan. Toimii niin nasevasti. Pahempaa Foo Fightersia.
Led Zeppelin – Rock and Roll: Eikös tämä lähde aina?
The Provenance – Tearful, Bitter, Broken: Mp3-ajan löytöjä. Tuli sattumoisin suosituksissa vastaan ja kuulosti aaveelta vuosituhannen vaihteesta. Ihan hyvä.
Simple Minds – Don’t You (Forget About Me): Radionovamusiikkia. Ei niin huono kuitenkaan.
Zero 7 – Red Dust: Parempaa hissimusiikkia. 10 vuotta sitten kuuntelin Zero 7 paljon.
Baroness – The Gnashing: Jotenkin tämä stoner iskee taas. Hyvä poljento.
Katri Helena – Katson autiota hiekkarantaa: Tytön uusin nosto soittolistalle, kun ”tästä tulee vaari ja ukki mieleen.”
Sacrilege – Feed the Cold: Aina hyvää mätkettä. Tai oikeammin pahaa mätkettä.
The Beatles – Eleanor Rigby: Tykkään tästä temposta. Hätäinen ja etukenoinen.
Anathema – Dreaming Light: Anathema on yllättävän tärkeä bändi itselleni. Ei sitä oikeastaan edes tajua monesti, kuinka paljon on tullut kuunneltua.”
T
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=41cizqECQuucZusuJAt2zA[/embed]
A Perfect Circle - Get the Lead Out: Tämäkin tuli vihdoin ihmeteltyä. Albumimitassa paketti levisi, mutta joitain kelpo raitoja oli aikaan saatu.
Juice Leskinen - Kiveä ja sämpylää: Biisin kanssa samaa nimeä kantavalta levyltä vuodelta 1996. Bändissä vaikutti kaikenlaista sakkia siihen aikaan. Ei ollutkaan tullut aiemmin kuultua kuin live-versioina tämän ajanjakson kappaleita, joten levy pääsi yllättämään positiivisesti.
Confidence Man - Don’t You Know I’m in a Band: Albumi ”Confident Music for Confident People” oli jollain tämän vuoden levylistalla aika korkeallakin. Kummallista huumoria sisältävää vahvasti syntetisoitua pop-musiikkia.
Pennywise - Stand by Me: Vanha kunnon biisi melkoisissa kuorissa.”
A
”Anna Aaron - Labyrinth: Anna on 33-vuotias baselilainen, jonka tuotantoon tutustuin tammikuussa ilmestyvän albuminsa, Pallas Dreams myötä. Olenhan Lapin hullu, vuosittain myös Pallaksella käyden.
Get Well Soon - Nightjogging: Get Well Soon on saksalaisen Konstantin Gropperin projekti. Ps. Yöjuoksuhan on suhteellisen suosittu liikuntalaji.
Yes - Cans and Brahms Steven Wilson Remix: Yhtye täyttää tänä vuonna 50 vuotta ja juhlistaa sitä mm. viiden albuminsa Steven Wilson Remix -paketilla.
Aknestik - Suomirokkia: Positiivinen Suomirokin perusralli, miellyttävä sävelkulku ja tarttuva kertsi.
Santana - Riders On The Storm: Doorsin klassikkoa hieman toisin toteutettuna mukana kappaletta muokkaamassa myös Linkin Park vokalisti Chester Bennington ja Doorsien kosketinsoittaja Ray Manzarek.
Bad Company - Ready For Love: Queenin musiikki ei ehkä ollut Paul Rodgersille kaikkein soveliainta laulettavaa - toisin kuin Bad Companyn materiaali.
Välikausitakki - Ne tekee teistä rehua: 40 vuotta sitten ilmestyi Välikausiyhtyeen ainoa albumi. Tekijöistä olemme kyllä kuulleet myöhemminkin.”
Yyte
”Spidergawd – What You Have Become: Edelleen Spidergawdia jurskutetaan. Toimii niin nasevasti. Pahempaa Foo Fightersia.
Led Zeppelin – Rock and Roll: Eikös tämä lähde aina?
The Provenance – Tearful, Bitter, Broken: Mp3-ajan löytöjä. Tuli sattumoisin suosituksissa vastaan ja kuulosti aaveelta vuosituhannen vaihteesta. Ihan hyvä.
Simple Minds – Don’t You (Forget About Me): Radionovamusiikkia. Ei niin huono kuitenkaan.
Zero 7 – Red Dust: Parempaa hissimusiikkia. 10 vuotta sitten kuuntelin Zero 7 paljon.
Baroness – The Gnashing: Jotenkin tämä stoner iskee taas. Hyvä poljento.
Katri Helena – Katson autiota hiekkarantaa: Tytön uusin nosto soittolistalle, kun ”tästä tulee vaari ja ukki mieleen.”
Sacrilege – Feed the Cold: Aina hyvää mätkettä. Tai oikeammin pahaa mätkettä.
The Beatles – Eleanor Rigby: Tykkään tästä temposta. Hätäinen ja etukenoinen.
Anathema – Dreaming Light: Anathema on yllättävän tärkeä bändi itselleni. Ei sitä oikeastaan edes tajua monesti, kuinka paljon on tullut kuunneltua.”
T
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=41cizqECQuucZusuJAt2zA[/embed]
tiistai 13. marraskuuta 2018
Toomion TOP200-biisit: 174. Rockin' Da North - Kingsize
Vieläkin pidetään majaa vuodessa 2002. Suomirap teki kaameaa jälkeä TOP40-listalla. Silloin suomirapin jonkinlainen ongelma olivat olleet hiukan tuhnuiset tausta. Sitten tuli Rockin' Da North.
Juuri Kingsize soi radioissa (sen Kesäkumi-renkutuksen lisäksi) ja tämä oli pitkälti tuottaja Jukka Immosen ansiota. Todella mahtipontiset jouset vyöryvät introssa päälle.
Lisäarvoa tuo kova feattaajakatras. YOR123, B.O.W. (eli Bomfunk MC's Raymond), vuonna 2015 ikävästi kuollut Ezkimo sekä omalaatuisella tyylillään koko kappaletta kantava Lord Est.
Tässä pisteet voi antaa oikeastaan tuotannolle, jossa eri elementit on niiden erilaisuudesta huolimatta naulittu tiukasti yhteen.
Tämän kappaleen kuulee harvoin. Enpä silti ikinä vaihda pois.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=hkB1vCKptG4&list=RDhkB1vCKptG4&start_radio=1[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/0dAOkG1wnpiTTgLCrvP1g9?si=lZaggs8dTzG-HfJuHN5wNw[/embed]
Juuri Kingsize soi radioissa (sen Kesäkumi-renkutuksen lisäksi) ja tämä oli pitkälti tuottaja Jukka Immosen ansiota. Todella mahtipontiset jouset vyöryvät introssa päälle.
Lisäarvoa tuo kova feattaajakatras. YOR123, B.O.W. (eli Bomfunk MC's Raymond), vuonna 2015 ikävästi kuollut Ezkimo sekä omalaatuisella tyylillään koko kappaletta kantava Lord Est.
Tässä pisteet voi antaa oikeastaan tuotannolle, jossa eri elementit on niiden erilaisuudesta huolimatta naulittu tiukasti yhteen.
Tämän kappaleen kuulee harvoin. Enpä silti ikinä vaihda pois.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=hkB1vCKptG4&list=RDhkB1vCKptG4&start_radio=1[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/0dAOkG1wnpiTTgLCrvP1g9?si=lZaggs8dTzG-HfJuHN5wNw[/embed]
maanantai 5. marraskuuta 2018
Toomion TOP200-biisit: 175. Soilwork - As We Speak
Maaliskuussa 2002 ilmestyi Soilworkin Natural Born Chaos -albumi, joka jo TOP100-albumilistallakin tuli tutuksi. Sitä rumpalimme kera kuunneltiin niin sanotut "parit kerrat". Aluksi tietysti nuo nopeammat kappaleet tarttuivat, mutta jotenkin As We Speakin sävellys on vuosien saatossa muodostunut alkupuoliskon kärkikappaleeksi. Se on monitahoisempi ja rauhallisempi ja on siksi säilynyt kuuntelulistalla.
Muistan vieläkin katsomatta tuon levyn kitaristit, jopa osan heidän kommenteistaan kansilehdessä. Björn "Speed" Strid on laulumiehiä metallin puolella ja nykyään tahkoaa vakuuttavasti myös Night Flight Orchestrassa. Tämän levyn kitarapari Frenning & Wichers pelittävät komeasti yhteen. Ranta & Flink rumpu-bassopuolelta vastaavat kitaroille täysin hyväksyttävästi. Oman lisämausteen tuo kuitenkin Sven Karlsson, joka tuli tässä vaiheessa Evergreyn koskettimista Soilworkin hommiin. Kuten monesti aiemminkin olen todennut, niin Karlsson ei turhia soita. Hän värittää ja sävyttää sävellyksiä ja tuo niihin ilmaa. Vaikka raskaasta musiikista onkin kyse, niin pieni happi välissä ei yleensä haittaa.
Sanoituspuoli menee vähän ohi. Se on tuollaista tavallista metallihuttua, mutta kyllähän sieltä kohtia päähän jää. Maailmantilaa ja sen synkkyyttä tässä varmaankin analysoidaan. Voi olla, että tässäkin, kuten omissa vähäpätöisemmissä sanoitustouhuissa tulee usein vaihe, jossa sanat eivät välttämättä tarkoita sen suurempia, vaan sopivat muihin teemaltaan ja ennen kaikkea istuvat sävellykseen ja melodiaan. Se Soilworkilla toimii mainiosti.
Kyllä tämä on lumihankien keskellä kuultava. Autolla ajaessa. Mielellään aika kovaa. Autona voisi olla Peugeot, jossa on sellainen ilmanraikastinpotkuri keskikonsolin tuulettimessa.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=TcKoqGKuz6U[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/6uCNPKVAKkG1M4UH77fu18?si=MTQAZdPvTyOe3tr39vk2RA[/embed]
Muistan vieläkin katsomatta tuon levyn kitaristit, jopa osan heidän kommenteistaan kansilehdessä. Björn "Speed" Strid on laulumiehiä metallin puolella ja nykyään tahkoaa vakuuttavasti myös Night Flight Orchestrassa. Tämän levyn kitarapari Frenning & Wichers pelittävät komeasti yhteen. Ranta & Flink rumpu-bassopuolelta vastaavat kitaroille täysin hyväksyttävästi. Oman lisämausteen tuo kuitenkin Sven Karlsson, joka tuli tässä vaiheessa Evergreyn koskettimista Soilworkin hommiin. Kuten monesti aiemminkin olen todennut, niin Karlsson ei turhia soita. Hän värittää ja sävyttää sävellyksiä ja tuo niihin ilmaa. Vaikka raskaasta musiikista onkin kyse, niin pieni happi välissä ei yleensä haittaa.
Sanoituspuoli menee vähän ohi. Se on tuollaista tavallista metallihuttua, mutta kyllähän sieltä kohtia päähän jää. Maailmantilaa ja sen synkkyyttä tässä varmaankin analysoidaan. Voi olla, että tässäkin, kuten omissa vähäpätöisemmissä sanoitustouhuissa tulee usein vaihe, jossa sanat eivät välttämättä tarkoita sen suurempia, vaan sopivat muihin teemaltaan ja ennen kaikkea istuvat sävellykseen ja melodiaan. Se Soilworkilla toimii mainiosti.
Kyllä tämä on lumihankien keskellä kuultava. Autolla ajaessa. Mielellään aika kovaa. Autona voisi olla Peugeot, jossa on sellainen ilmanraikastinpotkuri keskikonsolin tuulettimessa.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=TcKoqGKuz6U[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/6uCNPKVAKkG1M4UH77fu18?si=MTQAZdPvTyOe3tr39vk2RA[/embed]
sunnuntai 4. marraskuuta 2018
Metallimusiikin olemus – 51. Kreikkalainen tähdenlento
APHRODITE'S CHILD - 666 (1972)
Demis Roussos syntyi Egyptissä, mutta joutui alueen häilyvän tilanteen takia muuttamaan perheensä kanssa Kreikkaan. Roussoksen äiti ja isä olivat muusikkoja ja Kreikkaan muutettuaan Demiskin liittyi kirkkokuoroon. Noin 17 vuoden iässä hän tapasi Loukas Siderasin ja Evángelos Papathanassioun, joka tuli tunnetuksi nimellä Vangelis. Vangelis oli aloittanut säveltämisen vaatimattomasti 4-vuotiaana.
Roussos ja Vangelis soittelivat yhdessä muutamassa bändissä, kunnes löivät päänsä yhteen Siderasin ja Silver Koulourisin kanssa. Bändi muuttii Pariisiin ja levytti pari albumia ennen 666-albumia, jota tässä käsitellään.
666 kertoo Johanneksen ilmestyksestä. Albumin julkaisun kanssa oli melkoisia ongelmia, sillä levy-yhtiö pelkäsi kristillisten joukkojen rienaussyytöksiä. Levy odotti julkaisemattomana niin kauan, että ilmestyessään bändin jäsenet olivat ehtineet jo soolourilleen ja Aphrodite’s Child bändinä oli muisto vain.
Musiikki itsessään on ihan aitoa progea. Levyllä musiikkityylit vaihtelevat välimerellisistä kansanmusiikkiteemoista jonkinlaiseen esimetalliin asti. Ei ole oikeastaan ihmekään, että suomalainen Saimaa-yhtye on soittanut suomenkielistä versiota The Four Horsemenistä. Roussoksen ääni on tavattoman korkea ja Vangelis on säveltämiseen melkomoinen talentti.
Metallia tästä tekee osittain metalliset kohdat, mutta ehkä myös kristinuskolle naureskelevat teemat ja lopulta tietysti tuo Roussoksen korkea lauluääni. Uskontoja peilataan jotenkin kummasti 1960-luvun maailmaan, joten tuo sanoituspuoli on vähän vaikea hahmottaa 1980-luvun lapselle.
Sooloja on niin pinkfloydmaisesta maalailusta kunnon tilutteluun. Rumpufilleissä on myös yritystä, jopa tuplabasaria kuulee. Levyä voisi kuvailla viihdyttäväksi kuunneltavaksi.
Bändin esikuvakseen on nimennyt ainakin Yes, joka jossain vaiheessa taivutteli Vangelista kosketinsoittajakseen, mutta hän kieltäytyi. Lopulta Vangelis on kuitenkin tehnyt useammankin levyn bändin laulajan Jon Andersonin kanssa. Vangelis on syntetisaattorimusiikin uranuurtaja, joten haluamattaankin ovat äänisynteesin käyttäjät hänestä vaikuttuneet ainakin välillisesti. Ja Blade Runnerin soundtrack, sitä ei voi ohittaa.
Demis Roussos taisteli suuren osan elämästään ylipainon kanssa. Elimistö ei tästä johtuvaa painonvaihtelua kestänyt ja Roussos kuoli erilaisten ruuansulatuselimien syöpiin vuonna 2015. Vangelis sen sijaan porskuttaa edelleen. Viimeinen levy tuli vuonna 2016.
Esimerkiksi laitan The Four Horsemenin, koska se lopulta lienee sävellyksistä tarttuvin. Videolta myös välittyy Roussoksen silminnähden vakuuttava karisma.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=3KCbqhJt16k&start_radio=1&list=RD3KCbqhJt16k[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/4MB7X1urqItzKWFI73dyhb?si=z2CPAJyuQn-S2s-dP4t3aA[/embed]
Demis Roussos syntyi Egyptissä, mutta joutui alueen häilyvän tilanteen takia muuttamaan perheensä kanssa Kreikkaan. Roussoksen äiti ja isä olivat muusikkoja ja Kreikkaan muutettuaan Demiskin liittyi kirkkokuoroon. Noin 17 vuoden iässä hän tapasi Loukas Siderasin ja Evángelos Papathanassioun, joka tuli tunnetuksi nimellä Vangelis. Vangelis oli aloittanut säveltämisen vaatimattomasti 4-vuotiaana.
Roussos ja Vangelis soittelivat yhdessä muutamassa bändissä, kunnes löivät päänsä yhteen Siderasin ja Silver Koulourisin kanssa. Bändi muuttii Pariisiin ja levytti pari albumia ennen 666-albumia, jota tässä käsitellään.
666 kertoo Johanneksen ilmestyksestä. Albumin julkaisun kanssa oli melkoisia ongelmia, sillä levy-yhtiö pelkäsi kristillisten joukkojen rienaussyytöksiä. Levy odotti julkaisemattomana niin kauan, että ilmestyessään bändin jäsenet olivat ehtineet jo soolourilleen ja Aphrodite’s Child bändinä oli muisto vain.
Musiikki itsessään on ihan aitoa progea. Levyllä musiikkityylit vaihtelevat välimerellisistä kansanmusiikkiteemoista jonkinlaiseen esimetalliin asti. Ei ole oikeastaan ihmekään, että suomalainen Saimaa-yhtye on soittanut suomenkielistä versiota The Four Horsemenistä. Roussoksen ääni on tavattoman korkea ja Vangelis on säveltämiseen melkomoinen talentti.
Metallia tästä tekee osittain metalliset kohdat, mutta ehkä myös kristinuskolle naureskelevat teemat ja lopulta tietysti tuo Roussoksen korkea lauluääni. Uskontoja peilataan jotenkin kummasti 1960-luvun maailmaan, joten tuo sanoituspuoli on vähän vaikea hahmottaa 1980-luvun lapselle.
Sooloja on niin pinkfloydmaisesta maalailusta kunnon tilutteluun. Rumpufilleissä on myös yritystä, jopa tuplabasaria kuulee. Levyä voisi kuvailla viihdyttäväksi kuunneltavaksi.
Bändin esikuvakseen on nimennyt ainakin Yes, joka jossain vaiheessa taivutteli Vangelista kosketinsoittajakseen, mutta hän kieltäytyi. Lopulta Vangelis on kuitenkin tehnyt useammankin levyn bändin laulajan Jon Andersonin kanssa. Vangelis on syntetisaattorimusiikin uranuurtaja, joten haluamattaankin ovat äänisynteesin käyttäjät hänestä vaikuttuneet ainakin välillisesti. Ja Blade Runnerin soundtrack, sitä ei voi ohittaa.
Demis Roussos taisteli suuren osan elämästään ylipainon kanssa. Elimistö ei tästä johtuvaa painonvaihtelua kestänyt ja Roussos kuoli erilaisten ruuansulatuselimien syöpiin vuonna 2015. Vangelis sen sijaan porskuttaa edelleen. Viimeinen levy tuli vuonna 2016.
Esimerkiksi laitan The Four Horsemenin, koska se lopulta lienee sävellyksistä tarttuvin. Videolta myös välittyy Roussoksen silminnähden vakuuttava karisma.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=3KCbqhJt16k&start_radio=1&list=RD3KCbqhJt16k[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/4MB7X1urqItzKWFI73dyhb?si=z2CPAJyuQn-S2s-dP4t3aA[/embed]
perjantai 2. marraskuuta 2018
Auculto - Viikon Aivoradio 44/2018
”Steve Vai – In My Dreams With You: Aika legendaarinen Devin-Vai-parivaljakko.
Yngwie Malmsteen – Heaven Tonight: Ynkkähän on kova, kovempi kuin moni haluaa myöntää.
A-Tyyppi – Voihitsivoiharmi: On niin luokattoman hulppeat sanat, että aivan siksi tälle listalle.
Fairport Convention – Genesis Hall: Vakuuttava folk-ääni naisella.
Gov’t Mule – Thorazine Shuffle: Tällainen se pitää tarttuva bassolinja olla.
Thulsa Doom – Kick Me: Stoneria, jonka kertosäe jää yksinkertaisuudessaan päähän.
Steve Reich – Music for 18 Musician: Pulses: Minimaalista ja outoa musiikkia.
The Prodigy – Champions of London: Uusi levy ilmestyi tänään. Aika aggressiivinen ote.
Uriah Heep – Why: Tässä on sitä groovea jo aika hyvin.
Night Verses – Trading Shadows: Djent-tilutusta, joka kuulostaa jotenkin suomalaiselta kansanmusiikilta.”
T
”Nirvana - Swap Meet: En tiennytkään, että pidän Nirvanasta. Kappale alkoi soida kaiuttimissani ja vasta jälkeenpäin katsoin mikä se oikein olikaan. Kappalehan on orkesterin debyyttialbumilta Bleach (1989).
Hullujussi - Friduna Skikuna: Sanoilla on merkitystä, ainakin tässä ”Preiz zimi zeel mama lookystre...”
Steely Dan - Glamour Profession: ilmavaa, selkeää musikkia yhtyeen seitsemänneltä albumilta Gaucho (1980), jonka tekemiseen osallistui kaikkiaa 42 muusikkoa.
Seal - Touch (acoustic version): Kaunis, hieman utuinen sävellys ja tulkinta, joka sopii tämän viikonlopun seesteisen hartaaseen tunnelmaan.
Slim Butler - Junk In The Trunk: International Blues Challenge kasaa vuosittain n. 250 bändiä Tenneseen osavaltioon ollen maailman suurin blues tapahtuma. Ensi tammikuussa siellä kuullaan Rovaniemeläislähtöisistä muusikoista koostuva Slim Butler & The Slim Cuts.
Tabula Rasa - Lähtö: Tabulan Rasan esikoisalbumi, Tabula Rasa (1975), on loistava. Se on yksi parhaista suomalaisista levyistä, joka on vinyylipainosta ulos saatettu. Sen melodisuus ja musikaalisuus hivelee korvia. Tämän avauskapaleen lisäksi kannattaa kyllä kuunnella koko albumi - ja useampaan kertaan, keskittyen.
Tabula Rasa - Prinssi: Albumin päätöskappale, kuuntelethan muutkin levyn kappaleet.”
Yyte
”Bon Jovi - The Radio Saved My Life Tonight: Pitkään arkistoissa säilytelty biisi ajalta, jolloin tämä bändi osui aika useasti maaliinsa.
Grateful Dead - Friend of the Devil: American Beauty-levystä tulee soittofiilis.
Eppu Normaali - Kaikki häipyy, on vain nyt: Mahtava ja syksyissä mahtavampi.
PMMP - Olkaa yksin ja juoskaa karkuun: Vaihtelun vuoksi. Jäsen T:n levylista ja samalla Ausculto-sivustohan käynnistyi tästä albumista.
William Bell - Poison in the Well: Yksinkertaisuudessaan tenhoava biisi.”
A
”Blaze Bayley - December Wind: Kevyempää tuotantoa, mutta Blaze-sedän ääni on maaginen pelkän akustisen kitaran säestyksellä.
Wandering Midget - Where we march the voltures follow: Toivottavasti bändin hyväksynnällä eetterissä. Tässä kunnianosoitus Reverend Bizarrelle ja Spiritus Mortisille isosti.
Judas Priest - Beyond The Realms Of Death: Olen viime aikoina käynyt läpi vanhaa tuotantoa... tämän kun olisi nähnyt 70-luvulla, niin en tiedä missä olisin nyt.
Death Of Kings - Shadow Of A Reaper: Tuli täysin puskista: kunnon thrash attack USAsta.
Dödsrit - A Drowning Voice: Yhden miehen projekti Tanskasta. Tummaa bläkkistä pimeneviin iltoihin.
Obliteration - Detestation Rite :Semmoista kunnon old school dödöä että piti kaivaa pankkitunnukset ostovalmiuteen.”
Spinebrain
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=PuGYJrEdQbWmQZu-UP-ONA[/embed]
Yngwie Malmsteen – Heaven Tonight: Ynkkähän on kova, kovempi kuin moni haluaa myöntää.
A-Tyyppi – Voihitsivoiharmi: On niin luokattoman hulppeat sanat, että aivan siksi tälle listalle.
Fairport Convention – Genesis Hall: Vakuuttava folk-ääni naisella.
Gov’t Mule – Thorazine Shuffle: Tällainen se pitää tarttuva bassolinja olla.
Thulsa Doom – Kick Me: Stoneria, jonka kertosäe jää yksinkertaisuudessaan päähän.
Steve Reich – Music for 18 Musician: Pulses: Minimaalista ja outoa musiikkia.
The Prodigy – Champions of London: Uusi levy ilmestyi tänään. Aika aggressiivinen ote.
Uriah Heep – Why: Tässä on sitä groovea jo aika hyvin.
Night Verses – Trading Shadows: Djent-tilutusta, joka kuulostaa jotenkin suomalaiselta kansanmusiikilta.”
T
”Nirvana - Swap Meet: En tiennytkään, että pidän Nirvanasta. Kappale alkoi soida kaiuttimissani ja vasta jälkeenpäin katsoin mikä se oikein olikaan. Kappalehan on orkesterin debyyttialbumilta Bleach (1989).
Hullujussi - Friduna Skikuna: Sanoilla on merkitystä, ainakin tässä ”Preiz zimi zeel mama lookystre...”
Steely Dan - Glamour Profession: ilmavaa, selkeää musikkia yhtyeen seitsemänneltä albumilta Gaucho (1980), jonka tekemiseen osallistui kaikkiaa 42 muusikkoa.
Seal - Touch (acoustic version): Kaunis, hieman utuinen sävellys ja tulkinta, joka sopii tämän viikonlopun seesteisen hartaaseen tunnelmaan.
Slim Butler - Junk In The Trunk: International Blues Challenge kasaa vuosittain n. 250 bändiä Tenneseen osavaltioon ollen maailman suurin blues tapahtuma. Ensi tammikuussa siellä kuullaan Rovaniemeläislähtöisistä muusikoista koostuva Slim Butler & The Slim Cuts.
Tabula Rasa - Lähtö: Tabulan Rasan esikoisalbumi, Tabula Rasa (1975), on loistava. Se on yksi parhaista suomalaisista levyistä, joka on vinyylipainosta ulos saatettu. Sen melodisuus ja musikaalisuus hivelee korvia. Tämän avauskapaleen lisäksi kannattaa kyllä kuunnella koko albumi - ja useampaan kertaan, keskittyen.
Tabula Rasa - Prinssi: Albumin päätöskappale, kuuntelethan muutkin levyn kappaleet.”
Yyte
”Bon Jovi - The Radio Saved My Life Tonight: Pitkään arkistoissa säilytelty biisi ajalta, jolloin tämä bändi osui aika useasti maaliinsa.
Grateful Dead - Friend of the Devil: American Beauty-levystä tulee soittofiilis.
Eppu Normaali - Kaikki häipyy, on vain nyt: Mahtava ja syksyissä mahtavampi.
PMMP - Olkaa yksin ja juoskaa karkuun: Vaihtelun vuoksi. Jäsen T:n levylista ja samalla Ausculto-sivustohan käynnistyi tästä albumista.
William Bell - Poison in the Well: Yksinkertaisuudessaan tenhoava biisi.”
A
”Blaze Bayley - December Wind: Kevyempää tuotantoa, mutta Blaze-sedän ääni on maaginen pelkän akustisen kitaran säestyksellä.
Wandering Midget - Where we march the voltures follow: Toivottavasti bändin hyväksynnällä eetterissä. Tässä kunnianosoitus Reverend Bizarrelle ja Spiritus Mortisille isosti.
Judas Priest - Beyond The Realms Of Death: Olen viime aikoina käynyt läpi vanhaa tuotantoa... tämän kun olisi nähnyt 70-luvulla, niin en tiedä missä olisin nyt.
Death Of Kings - Shadow Of A Reaper: Tuli täysin puskista: kunnon thrash attack USAsta.
Dödsrit - A Drowning Voice: Yhden miehen projekti Tanskasta. Tummaa bläkkistä pimeneviin iltoihin.
Obliteration - Detestation Rite :Semmoista kunnon old school dödöä että piti kaivaa pankkitunnukset ostovalmiuteen.”
Spinebrain
[embed]https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=PuGYJrEdQbWmQZu-UP-ONA[/embed]
torstai 1. marraskuuta 2018
Metallimusiikin olemus – 50. Soittotaidon ja sävellystyön täydellinen kombinaatio
URIAH HEEP - DEMONS AND WIZARDS (1971)
Uriah Heepillä oli uusi basisti - Mark Clarke. Hän kuitenkin ehti olla bändissä vain pari kuukautta jättäen bändin ”työuupumuksen tähden.” Sen verran mies kuitenkin vaikutti, että osallistui Demons and Wizards -albumin avausraita Wizardsiin soittamalla siinä ja olemmalla myös sävellystyössä mukana. Se onkin melko tavalla eri kastia kuin loput albumista, vaikka on edelleen yksi bändin kestohiteistä.
Ei mennyt pitkäänkään, kun bändiin oli liitetty The Keef Hartley Bandissa soittanut uusiseelantilainen Gary Thain, jota voidaan pitää bändin legendaarisimman kokoonpanon osasena. Thainin tiukka soitto yhdessä rumpali Lee Kerslaken rumputyön kanssa asetti loppubändille hyvän pohjan tehdä tarttuvia kappaleita.
Käytännössä sävellystyö oli pääasiassa urkuri Don Hensleyn käsissä. Eikä se ollut virhe. Levyn hitti Easy Livin’ on edelleen, 45 vuotta ilmestymisensä jälkeen, usein kuultavissa milloin missäkin mainoksessa. Ja ihan syystä. Onnistunut urkujyystö, jossa koko bändin parhaat puolet saadaan esille kuitenkin ulkoisesti suhteellisen simppelissä kappaleessa.
Ennen tätä soinut Traveller in Time kuulostaa 1990-luvun Dream Theaterilta parhaimmillaan. Tosin noin 20 vuotta aiemmin. Rainbow Demon taas on väkisinkin antanut potkua Diolle tai Rainbowlle. Tai oikeimmin ehkä juuri Rainbow-vaiheen Diolle.
Demons and Wizards nosti Uriah Heepin aivan uudelle tasolle. Se nousi Briteissä sijalle 20. ja oli USA:ssakin 23. Suomessa albumi meni kuin kuumille kiville. Demons & Wizards oli listaykkösenä jopa 14 viikkoa. Easy Livin’ on muuten ainut Heepin kappale, joka on noussut USA:ssa singlelistalle. Jos albumi olisi ilmestynyt vuotta aiemmin tai vastaavasti myöhemmin, olisi sillä voinut olla jopa paremmat mahdollisuudet menestyä.
Levyn merkitys metallille ja raskaalle musiikille on ohittamaton. Raskas urkuriffittely maustettuna yhdellä rock-historian kovimmista laulajista nostaa omissa kirjoissa Uriah Heepin korkeammalla kuin se maaimanlaajuisesti on. On sääli, että niin David Byron kuin Gary Thain näkivät silloin rock-elämän varjopuolet lopulta niihin menehtyen. Liian nuorena. Paljon olisi ollut vielä annettavaa.
Demons and Wizards on mainio albumi. Sen kuuntelee mielellään. Myös sen mystiikassa liittyvät sanoitukset voi vetää metalliin. Pidän toki Easy Livin’istä paljon, mutta albumin annista kertoo mielestäni enemmän sen viimeinen kappale The Spell, jossa on davidgilmourmaista kitarasoolottelua ja ylipäätään laadukasta musisointia. Mainitsen vielä Why-kappaleen, joka on bonusbiisinä cd-versiossa. On melkoista työstöä.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=psnHkE642e4[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/3jEKIN45ZsAN6tP9GRwLap?si=-l2ZPKLvSzS3Ntg5dLW1vQ[/embed]
Kuva: Youtube.com
Uriah Heepillä oli uusi basisti - Mark Clarke. Hän kuitenkin ehti olla bändissä vain pari kuukautta jättäen bändin ”työuupumuksen tähden.” Sen verran mies kuitenkin vaikutti, että osallistui Demons and Wizards -albumin avausraita Wizardsiin soittamalla siinä ja olemmalla myös sävellystyössä mukana. Se onkin melko tavalla eri kastia kuin loput albumista, vaikka on edelleen yksi bändin kestohiteistä.
Ei mennyt pitkäänkään, kun bändiin oli liitetty The Keef Hartley Bandissa soittanut uusiseelantilainen Gary Thain, jota voidaan pitää bändin legendaarisimman kokoonpanon osasena. Thainin tiukka soitto yhdessä rumpali Lee Kerslaken rumputyön kanssa asetti loppubändille hyvän pohjan tehdä tarttuvia kappaleita.
Käytännössä sävellystyö oli pääasiassa urkuri Don Hensleyn käsissä. Eikä se ollut virhe. Levyn hitti Easy Livin’ on edelleen, 45 vuotta ilmestymisensä jälkeen, usein kuultavissa milloin missäkin mainoksessa. Ja ihan syystä. Onnistunut urkujyystö, jossa koko bändin parhaat puolet saadaan esille kuitenkin ulkoisesti suhteellisen simppelissä kappaleessa.
Ennen tätä soinut Traveller in Time kuulostaa 1990-luvun Dream Theaterilta parhaimmillaan. Tosin noin 20 vuotta aiemmin. Rainbow Demon taas on väkisinkin antanut potkua Diolle tai Rainbowlle. Tai oikeimmin ehkä juuri Rainbow-vaiheen Diolle.
Demons and Wizards nosti Uriah Heepin aivan uudelle tasolle. Se nousi Briteissä sijalle 20. ja oli USA:ssakin 23. Suomessa albumi meni kuin kuumille kiville. Demons & Wizards oli listaykkösenä jopa 14 viikkoa. Easy Livin’ on muuten ainut Heepin kappale, joka on noussut USA:ssa singlelistalle. Jos albumi olisi ilmestynyt vuotta aiemmin tai vastaavasti myöhemmin, olisi sillä voinut olla jopa paremmat mahdollisuudet menestyä.
Levyn merkitys metallille ja raskaalle musiikille on ohittamaton. Raskas urkuriffittely maustettuna yhdellä rock-historian kovimmista laulajista nostaa omissa kirjoissa Uriah Heepin korkeammalla kuin se maaimanlaajuisesti on. On sääli, että niin David Byron kuin Gary Thain näkivät silloin rock-elämän varjopuolet lopulta niihin menehtyen. Liian nuorena. Paljon olisi ollut vielä annettavaa.
Demons and Wizards on mainio albumi. Sen kuuntelee mielellään. Myös sen mystiikassa liittyvät sanoitukset voi vetää metalliin. Pidän toki Easy Livin’istä paljon, mutta albumin annista kertoo mielestäni enemmän sen viimeinen kappale The Spell, jossa on davidgilmourmaista kitarasoolottelua ja ylipäätään laadukasta musisointia. Mainitsen vielä Why-kappaleen, joka on bonusbiisinä cd-versiossa. On melkoista työstöä.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=psnHkE642e4[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/3jEKIN45ZsAN6tP9GRwLap?si=-l2ZPKLvSzS3Ntg5dLW1vQ[/embed]
Kuva: Youtube.com
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)