sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Toomion TOP100: 95. Roy Orbison - Mystery Girl

Tuottajat: Roy Orbison, Mike Campbell, Jeff Lynne, T-Bone Burnett, Barbara Orbison, Bono
Nauhoitettu: 1988
Julkaistu: 7.2.1989
Levy-yhtiö: Virgin

Tätä levyä on myyty pari miljoonaa kappaletta. Brittien listakakkonen, Jenkkien listavitonen.

Halusin 8-vuotiaana joululahjaksi Roy Orbisonin levyn. Sitä kai mainostettiin silloin. Se oli Mystery Girl. Silloin kasettikorvalappujen aikaan tuli kuunneltua tätäkin aina Stonen ja Metallican välissä. Hiukan kontrastia.

Ei se toisaalta ole ihme, että nämä kappaleet miellyttävät. Ovathan sävellykset todella hyviä ja lauluääni erittäin tunnistettava. Sävelkulut ovat yksinkertaisia, mutta dramaattisia. Osan dramatiikantunnusta tuo myös se, että albumi julkaistiin pari kuukautta Royn kuoleman jälkeen.

Postuumisti julkaistuissa albumeissa on aina ”se tiesi kuolevansa pian”-leima. Sille ei kai voi mitään. Ja niinhän se on kaikessa muussakin; tarina pitää olla, sillä siihen on helppo tarttua. Ihmismieli luo musiikista väkisinkin tarinoita, sillä se ei osaa käsitellä asioita abstrakteina, vaikka kuinka haluaisi. Se luo laulajalle jonkinlaisen elämänhistorian, vaikkei tietäisi tästä mitään.

"Levyllä soittavat muusikot ja sen tuottajat ovat järjestään melkoisia legendoja."

Levyssä on jotain samaa kuin Rufus Wainwrightin sävellyksissä. Aavistuksen aidommin vain aikansa tyylissä, eikä menneitä kaihoten, kuten Rufus ikänsä puolesta joutuu tekemään.

Levyllä soittavat muusikot ja sen tuottajat ovat melkoisia legendoja järjestään. Esimerkiksi She’s a Mysteryn ovat Bono ja The Edge säveltäneet alun perin U2:lle. Saatuaan kappaleen valmiiksi, tulivatkin siihen tulokseen, että Orbisonin äänellehän tämä on tehty. Näin Orbison sen sitten levytti.

Vaikka albumin ja ennen kaikkea artistin perus-genre on country, on albumilla haikuja muistakin tyyleistä. Laulajaa vaihtamalla ja kitarasäröä lisäämällä esimerkiksi All I Can Do voisi olla ZZ Topin biisi. Oikeastaan siihen rasittavampaan countryyn pääsee vain Windsurfer, joka on hirvittävän tylsä kappale tällaisten mahtisävellysten välissä.

Sanoitukset ovat suomalaiseen makuun sopivia melankolisia rypemisiä. On siellä silti hienojakin paloja:
“But in the real world
We must say real goodbyes”
- In the Real World

Näitä sointukulkuja ja jylisevää ääntä kuuntelee vieläkin mieluusti. Ottakaa lasi viskiä ja tämä pyörimään. Kumpikin menee alas.

Parhaat hetket
  • You Got it Patarummut, modulaatio ja Orbisonin ääni. Ei tarvitse muita selityksiä.

  • In the Real World Surulliset jouset ja kauniit sanat.

  • Comedians Elvis Costellon kirjoittamassa kappaleessa kaikki on kohdillaan.

Ei lähde

  • WindsurferRasittavaa countrya.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti