The cover is iconic already: in the front cover is good-humored Bruce with his legendary Stratocaster. But the whole picture gets revealed when you open the back cover to fulfill the scene. By then you’ll form a picture of Springsteen leaning on Clarence Clemons’ shoulder while the latter is playing his saxophone. A picture is worth a thousand words.
Thunder Road works as like an invitation to the events of the endless summer evening. An atmospheric intro played by piano and harmonica sets the scene in which the events take place. Like in many other Springsteen songs as well “Mary” is the target of the narrator’s love. She’s dancing through the porch like a vision… There’s great scenes immediately in the first verse. ”Roy Orbison singing for the lonely / hey that’s me and I want you only” refers to Roy’s song “Only the Lonely”.
The song’s theme is in faith and trust in oneself and “us”. The story could be packed in the couple of lines found in the second verse. I’d say this are some of Bruce’s best lines ever.
Show a little faith, there’s magic in the night
You ain’t a beauty, but hey you’re alright
Oh and that’s alright with me
There’s a certain dwell and tranquility in this one. The band comes in not until the second minute and the song’s name is sang for the first time after the two-minute mark. There’s a feeling in the air also about doing it “now or never”. ”My car’s out back / If you’re ready to take that long walk / from your front porch to my front seat / the door’s open but the ride it ain’t free”
It's a town full of losers
And I'm pulling out of here to win.
In the outro there’s ultimately a dramatic riff led by the piano and a saxophone. Playing like this has since been heard for example in the Saimaa-record of Pepe Willberg.
Thunder Road is a magnificent song. Definitely in Bruce’s top-5.
The second track is a story from the foundation of the E Street Band, Tenth Avenue Freeze-Out. The song, starting with a gentle and short intro, evolves to almost being soul music with its horn sections. It may not be a coincidence that the main character of the story (Bad Scooter) and Bruce share the same initials.
Bruce himself has told that he doesn’t really know what “tenth avenue freeze-out” really means. But it sounds punchy however. The horn section, arranged by Steve Van Zandt, sit in here great.
“Big Man” Clarence Clemons is also mentioned in the song. This one was also used as a tribute to him and other late E Streeter Dan Federici during the band’s Wrecking Ball Tour in 2012-2013.
The next song, Night, starts with an effective series of notes. It almost accelerates to a party song. Starting with Clemons’ presentable solo sets the listener in to a role of a guy working from 9 to 5, so it’s a situation in which the night life is a escape way from the drudgery of everyday life. In a same manner like in many other songs “the one” person offers a chance to get away from the reality: in this story it’s concrete.
You get up every morning at the sound of the bell
You get to work late and the boss man's giving you hell
Till you're out on a midnight run
Losing your heart to a beautiful one
And it feels right as you lock up the house
Turn out the lights and step out into the night
There’s quite a few modulations in the composition, it’s basically the same chord progression played in different keys. There’s last moments frenzy in Springsteen’s singing especially in the last section:
And you know she will be waiting there
And you’ll find her somehow you swear
Somewhere tonight you run sad and free
Until all you can see is the night
The intro and the outro are concrete, so that the song will not stretch to much over 3 minutes live either.
Ending the LP’s A-side is Backstreets, an epic led by powerful piano. It’s one of Springsteen’s most rugged songs, but I personally haven’t found all the edges to hook in. I have however slowly started to find the nuances.
The piano introduction is classic Bruce via Roy Bittan’s fingers. The story is beautiful and the listener can even ponder whether the narrator’s friend “Terry” is a he or she. It’s not revealed anywhere in the song… There’s something similar to the New York-descriptions of the previous record: the songs go with the text and story in front.
The best section in Backstreets is the part at the end of the song starting with a minor chord: ”And after all this time / to find we’re just like all the rest / stranded in the park / and forced to confess”. There’s more of the feeling that I’d love to find elsewhere in the song.
Somehow the melody and the atmosphere remain a little bit bleak although the feel can be sensed. Maybe I’ll figure it out with time, little by little this has become a song I don’t necessarily skip while it gets its turn.
Next one is the song in which Springsteen’s career culminates in my opinion: Born to Run. A song without which Bruce wouldn’t be Bruce. BTR was created in studio for a long time and it molded into an original piece of rock ‘n’ roll history.
The lyrics base to the same idea as the album’s opening song Thunder Road: we’ve got to get away and preferably with the one girl, whose in this case called Wendy.
Highway's jammed with broken heroes
On a last-chance power drive
Everybody's out on the run tonight, but
There's no place left to hide
Together Wendy, we can live with the sadness
I'll love you with all the madness in my soul
Oh, someday girl, I don't know when
We're gonna get to that place where we really wanna go
And we'll walk in the sun
But till then, tramps like us, baby, we were born to run
The E Street Band plays here at its best. There’s glockenspiel, great drum work by Ernest “Boom” Carter (who only plays on this song in Springsteen’s albums!), chiming piano, the guitar work by Bruce and above all the legendary saxophone solo by Clarence.
You can practically capsulize Bruce’s development during the first three albums on this one song:
- there’s as many things said as on the first records but with fewer words
- the instrumentation is still straggly, but precise and rigorous
- the composition is more organized and nuanced.
BTR is the song from which rock ‘n’ roll-scene should remember Bruce Springsteen & the E Street Band in my opinion. There’s no another song like this.
She’s the One starts with a keyboard line accompanied soon by a Bo Diddley-like beat. This one’s a love song in this album’s feel: the metaphors and lyrics have clearly came from Bruce’s pen. ”With her long hair falling / and her eyes that shine like a midnight sun / oh she’s the one.”
There’s once again a nice saxophone solo and the melody is catchy as well. I don’t consider this to be the strongest material of the album however.
I want to review the pair of songs ending the album as one piece, because they’re really like a prologue and the proper story. Meeting Across the River works as a primer, in which the characters are making a trip over the river to other hoods. It may well be a journey from New Jersey to New York on the homeground of the E Street Band: this is how I see this in my mind everytime.
It’s a tight situation in “Meeting”, because there’s tough guys to meet. . ”Hey Eddie, this guy, he’s the real thing”. You better not mess up, because you could get in trouble if you do.
The song, driven by piano and trumpet, shifts almost unnoticeably to the album-ending Jungleland. It starts with piano and violin after which the tempo speeds up and the former takes a bigger role.
Jungleland is often compared to New York City Serenade, which ended the preceding album. They take place in similar kind of environment, but are two different kind of songs. NYCS described smaller moments and observations while Jungleland’s events have spread out to a larger area. There’s situations from gang happening in Harlem to love stories in New Jersey: lots of beautiful pictures the listeners can see in their minds.
There’s a lot of text here as well and it all goes on with the story’s conditions. The situations are build up with judicious word choices.
The street’s alive
As secret debts are paid
Contacts made, they vanish unseen
Kids flash guitars just like switch-blades
Hustlin’ for the record machine
The hungry and the hunted
Explode into rock’n’roll bands
That face off against each other out in the street
Down in Jungleland
The rules of the jungle apply to the real world in many times. ”Lonely-hearted lovers / sturggle in dark corners / desperate as the night moves on / just one look / and a whisper, and they’re gone”. After the guitar solo there comes a section of it’s own after which the atmosphere settles down and transform into its most grand form.
Meaning Big Man’s saxophone solo, the most iconic one. I think it’s well said that if there’s a saxophone solo with which the world could be saved, it would be this one. According to the legend Bruce had hummed the solo note by note to Clarence who then had played it to tape with his own, inimitable touch. The key changes as well, when C playes the larger-than-life solo lasting for two minutes, after which the atmosphere changes to almost menacing and the reality strikes the face.
The last two verses are such street poetry that they can be attached here to end this review. There’s something pretty big about the way of the world in a nutshell in them. The playing and singing sound almost powerless under the power of it. The reality and dreams and the fateful split of second between the good the bad transactions is verbalized in a great way. This is a scene that’s difficult to explain: you either get it or not. It took me at least dozens, if not hundreds, listens to figure it out myself.
Beneath the city two hearts beat
Soul engines runnin' through a night so tender
In a bedroom locked
In whispers of soft refusal
And then surrender
In the tunnels uptown
The Rat's own dream guns him down
As shots echo down them hallways in the night
No one watches as the ambulance pulls away
Or as the girl shuts out the bedroom light
Outside the street's on fire
In a real death watlz
Between what's flesh and what's fantasy
And the poets down here
Don't write nothin' at all
They just stand back and let it all be
And in the quick of a knife
They reach for their moment
And try to make an honest stand
But they wind up wounded
And not even dead
Tonight in Jungleland
So, BTR end Bruce’s first album trilogy. The follower, Darkness on the Edge of Town, is an album of its own.
A noteworthy effect used on this record is that there’s a specific “invitation” in every song, a little pre-intro before the actual song. They set the feel that surrounds the whole album: the record could take place during one endless summer night, that starts with Thunder Road and Mary jumping in the narrator’s car and ends up in the drama of Jungleland.
Although Born to Run has its weaker moments the stronger songs are absolutely fantastic, and there’s plenty of them. Thunder Road, Tenth Avenue Freeze-Out, Born to Run and Jungleland are all some of Bruce’s most significant songs and have worked as fan favourites all the way from their release. The whole album actually runs only for 39 minutes, so it doesn’t take too long to listen it from start to finish. This is an album, that should sometimes be chosen in favor of a a B-class movie on a Saturday night.
http://open.spotify.com/album/43YIoHKSrEw2GJsWmhZIpuBorn to Run (1975) oli se albumi, jolla Bruce Springsteen luotto-orkesterinsa The E Street Bandin kanssa paitsi varmisti uransa jatkon myös löi sen toden teolla käyntiin. Ensimmäisten levyjen paikoin kovasti rönsyillut ilmaisu saavutti tällä levyllä huipennuksensa – myöhemmin olisi erilaisten laulujen aika. BTR:llä kuitenkin hehkuu päättymättömän kesäyön tunnelma ja tapahtumat hienojen laulujen kertomina.
Jo kansi on ikoninen: etukannessa on hyväntuulinen Bruce legendaarisen Stratocasterinsa kanssa. Mutta koko kuva paljastuu, kun avaa takakannen etukannen seuraksi. Tällöin muodostuu kuva Springsteenistä nojaamassa saksofoniinsa puhaltavaan Clarence Clemonsiin. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.
Thunder Road toimii kuin kutsuna tuon illan kyytiin. Tunnelmallinen pianon ja huuliharpun intro maalaa maiseman, johon tapahtumat käynnistyvät. Springsteenin lauluissa usein esiintyvä ”Mary” on tässäkin kertojan rakkauden kohde, joka kuin kuvitelman lailla tanssii läpi kuistin. Heti ensimmäisessä säkeistössä on muistakin komeita kohtauksia. ”Roy Orbison singing for the lonely / hey that’s me and I want you only” viittaa Big O:n laulun ”Only the Lonely”.
Koko laulun teema on uskossa ja luottamuksessa itseen ja ”meihin”. Jutun jujun voisi tiivistää kakkossäkeistössä olevaan pariin riviin, jotka itse nostaisin Brucen uran hienoimmiksi.
Show a little faith, there’s magic in the night
You ain’t a beauty, but hey you’re alright
Oh and that’s alright with me
Tiettyä viipyilyä ja rauhallisuutta tässä on. Bändi tulee mukaan vasta reilun minuutin jälkeen ja biisin nimikin mainitaan ensi kerran vasta reilun kahden minuutin jälkeen. Ilmassa on myös tunne siitä, että ”nyt tai ei koskaan”. ”My car’s out back / If you’re ready to take that long walk / from your front porch to my front seat / the door’s open but the ride it ain’t free”
It's a town full of losers
And I'm pulling out of here to win.
Lopussa kuullaan vielä dramaattinen riffinpätkä, jota johtavat piano ja saksofoni. Tämänkaltaista soitantaa on aika selkeästi kuultu sittemmin mm. Pepe Willbergin Saimaa-levyllä.
Thunder Road on hieno laulu. Ehdottomasti Brucen top5:ssä.
Kakkosraitana kuullaan tarina E Street Bandin alkuvaiheilta, eli Tenth Avenue Freeze-Out. Vienolla, pikaisella introlla käynnistyvä raita onkin lopulta lähes soulia torvisektioineen. Ei liene sattumaa, että tarinan päähenkilöllä Bad Scooterilla ja Brucella itsellään on samat nimikirjaimet.
Bruce on itsekin todennut, ettei oikein tiedä mitä ”tenth avenue freeze-out” oikeastaan tarkoittaa. Mutta iskevältähän se kuulostaa. Steve Van Zandtin sovittamat torvisektiot istuvat tähän makeasti.
Myös ”Big Man” Clarence Clemons mainitaan laulussa. Tätä käytettiin myös tribuuttina sekä hänelle että toiselle edesmennelle E Street Bandilaiselle Danny Federicille Wrecking Ball –kiertueella 2012/2013.
Tehokkaalla iskutuksella käynnistyvän Nightin myötä meininki kiihtyy lähes bilemittoihin. Clemonsin mallikkaalla fonisuorituksella käynnistyvä ralli asettuu 9.00-17.00 työskentelevän tyypin nahkoihin, jolloin illanvietto on pakoreitti arjen raadannasta. Samaan tapaan kuin monesti aiemminkin ”se yksi” tarjoaa mahdollisuuden karata todellisuudesta: tässä tarinassa se on konkreettista.
You get up every morning at the sound of the bell
You get to work late and the boss man's giving you hell
Till you're out on a midnight run
Losing your heart to a beautiful one
And it feels right as you lock up the house
Turn out the lights and step out into the night
Sävellyksessä on aika paljon modulaatioita, periaatteessa samaa sointukiertoa pyöritetään useammasta sävellajista. Brucen laulamisessa on viime hetken vimmaa varsinkin viimeisessä osiossa:
And you know she will be waiting there
And you’ll find her somehow you swear
Somewhere tonight you run sad and free
Until all you can see is the night
Intro ja outro ovat konkreettiset: näin ollen biisi ei veny livenäkään kovin paljon yli kolmen minuutin.
LP:n A-puoli päättyy pianovetoiseen eepokseen Backstreets. Kyseessä on yksi Brucen uran jylhimmistä lauluista, mutta itse en ole tähän oikein koskaan osannut tarttua. Pikkuhiljaa nyanssit ovat kuitenkin alkaneet löytyä.
Pianointro on klassista Brucea Roy Bittanin sormin. Tarinahan on kaunis ja jokainen kuulija voi pohtia jopa sitä, onko laulussa kertojan ystäväksi mainittu Terry mies- vai naispuolisen henkilön nimi. Sitä ei nimittäin paljasteta missään kohtaa… Tarinassa on vähän samaa kuin edellisen levyn New York-kuvauksissa: teksti ja kohtaukset edellä mennään.
Parasta Backstreetsissä on loppupuolella mollisoinnulla käynnistyvä osa: ”And after all this time / to find we’re just like all the rest / stranded in the park / and forced to confess”. Siinä on sitä tunnetta, jota toivoisi löytyvän muualtakin tästä laulusta.
Jotenkin tässä melodia ja tunnelma jää vähän kolkoksi, vaikkakin fiilis on aistittavissa. Jospa se siitä, pikkuhiljaa tästäkin on kuitenkin tullut sellainen raita ettei tule skipattua läheskään joka kerta kun vastaan tulee.
Seuraavana tuleekin sitten se raita, johon allekirjoittaneen kirjoissa koko Springsteenin ura kulminoituu: Born to Run. Laulu, jota ilman Bruce ei todennäköisesti nykyisellään olisi Bruce. BTR:ää rakenneltiin studiossa pitkään ja hartaasti, ja kyllähän siitä muovautui omanlaisensa rock-historian merkkipaalu.
Teksti on pohjiltaan samankaltainen levyn avaavan Thunder Roadin kanssa: pois on päästävä ja mieluiten sen yhden tietyn tytön, tässä tapauksessa Wendyn, kanssa.
Highway's jammed with broken heroes
On a last-chance power drive
Everybody's out on the run tonight, but
There's no place left to hide
Together Wendy, we can live with the sadness
I'll love you with all the madness in my soul
Oh, someday girl, I don't know when
We're gonna get to that place where we really wanna go
And we'll walk in the sun
But till then, tramps like us, baby, we were born to run
E-kadun bändi soittaa tässä parhaimmillaan. Löytyy kellopeliä, poikkeuksellisesti ainostaan tällä raidalla soittavan Ernest ”Boom” Carterin mainiota rumputyöskentelyä, pianon kilkatusta, alun kitarakuviota sekä ennen kaikkea legendaarinen saksofonisoolo Clarencelta.
Käytännössä Born to Runiin voi yhden biisin muodossa tiivistää Brucen ensimmäisen kolmen levyn kehityksen:
- on sanottu vähintään yhtä paljon asioita kuin ensilevyn teksteissä, mutta vähemmillä sanoilla
- soitto on edelleen rönsyilevää, mutta tarkkaa ja tiukkaa
- sävellys on jäsennellympi, mutta vivahteikas
BTR on se laulu, mistä rock-scenen pitäisi minun mielestäni Bruce Springsteen & the E Street Band muistaa. Tällaista ei toista ole tehty.
She’s the One käynnistyy kosketinkuviolla, johon liittyy pian mukaan Bo Diddley-henkinen beat. Tämä on levyn hengessä tehty rakkauslaulu: kielikuviltaan ja sanoitukseltaan selkeästi Brucen käsialaa. ”With her long hair falling / and her eyes that shine like a midnight sun / oh she’s the one.”
Tämä junnaa hieman paikallaan, mutta se johtuu juurikin em. Bo Diddley-rytmistä. Seassa on jälleen myös saksofonisoolo ja melodiakin on tarttuva. Ei kuitenkaan levyn vahvinta materiaalia meikäläisen korviin.
Levyn päättävän kaksikon tahdon arvostella yhtenä kappaleena, koska oikeastaan kyseessä ovat prologi ja varsinainen stoori. Meeting Across the River nimittäin toimii pohjustuksena, jossa ollaan tekemässä matkaa joen yli toisille huudeille. Voi hyvinkin olla, että kyseessä on reissu New Jerseystä New Yorkiin E Street Bandin kotinurkilla: niin ainakin itse tämän aina sieluni silmin näen.
”Meetingissä” on tiukat paikat, sillä vastassa on kovia tyyppejä. ”Hey Eddie, this guy, he’s the real thing”. Tätä ei kannata tyriä, voi tulla noutaja.
Pianon ja trumpetin kuljettama laulu siirtyy kuin huomaamatta levyn päättävään Junglelandiin. Se käynnistyy vuorostaan pianolla ja viululla, jonka jälkeen tempo kiihtyy ja piano ottaa enemmän roolia.
Junglelandia verrataan usein edellisen levyn päättäneeseen New York City Serenadeen. Ne liikkuvatkin samankaltaisissa maisemissa, mutta ovat muuten aika erilaisia lauluja. Siinä missä NYCS kuvasi pienempiä hetkiä ja havaintoja, ovat Junglelandin tapahtumat levinneet paljon laajemmalle. On tilanteita jengikuvioista Harlemissa rakkaustarinoihin New Jerseyssä: paljon kauniita kuvia, jotka voi nähdä mielessään.
Tekstiä on tässäkin paljon ja tarinan ehdoilla. Tilanteet rakennetaan harkituilla sanavalinnoilla.
The street’s alive
As secret debts are paid
Contacts made, they vanish unseen
Kids flash guitars just like switch-blades
Hustlin’ for the record machine
The hungry and the hunted
Explode into rock’n’roll bands
That face off against each other out in the street
Down in Jungleland
Viidakon laithan ne pätevät maailmassa monesti. ”Lonely-hearted lovers / sturggle in dark corners / desperate as the night moves on / just one look / and a whisper, and they’re gone”. Kitarasoolon jälkeen tulee oma, erillinen osansa, jonka jälkeen tunnelma rauhoittuu ja muuntuu ylväimpään muotoonsa.
Eli Big Manin saksofonisooloon, siihen ikonisimpaan. Minusta on hyvin sanottu, että jos on jokin saksofonisoolo, jolla voisi tilanteen tullen pelastaa maailman, se olisi tämä. Bruce oli legendan mukaan hyräillyt soolon nuotti nuotilta Clarencelle, joka sen sitten oli soittanut talteen omalla, kopioimattomalla touchillaan. Sävellajikin vaihtuu, kun C soittelee elämää suuremman kaksiminuuttisen, jonka jälkeen ilmapiiri muuttuu lähes uhkaavaksi ja todellisuus iskee vasten kasvoja.
Kaksi viimeistä säkeistöä ovat sellaista katurunoutta, että ne voi oikeastaan liittää kokonaisuudessaan tähän arvion päätteeksi. Niihin kiteytyy jotain aika suurta tästä maailmanmenosta. Soitanto ja laulanto kuulostavat liki voimattomilta sen mahdin alla. Todellisuus ja kuvitelmat sekä kohtalokas silmänräpäys hyvien ja huonojen tapahtumien välillä puetaan sanoiksi huikealla tavalla. Tämä on sellainen kohtaus, jota on hankala selittää: se joko aukeaa tai ei. Kymmeniä, ellei satoja, kuunteluita siihen meni itselläkin.
Beneath the city two hearts beat
Soul engines runnin' through a night so tender
In a bedroom locked
In whispers of soft refusal
And then surrender
In the tunnels uptown
The Rat's own dream guns him down
As shots echo down them hallways in the night
No one watches as the ambulance pulls away
Or as the girl shuts out the bedroom light
Outside the street's on fire
In a real death watlz
Between what's flesh and what's fantasy
And the poets down here
Don't write nothin' at all
They just stand back and let it all be
And in the quick of a knife
They reach for their moment
And try to make an honest stand
But they wind up wounded
And not even dead
Tonight in Jungleland
BTR siis päättää Brucen ensimmäisen albumitrilogian. Seuraavana tullut Darkness on the Edge of Town onkin sitten kovasti erilainen levy.
Huomionarvoinen tyylikeino tällä levyllä on myös, että jokaisessa laulussa on eräänlainen ”invitation”, pienimuotoinen pre-intro ennen varsinaista laulua. Ne asettavat tunnelman, joka koko levyllä vallitsee: albumi voisi sijoittua yhteen ”päättymättömään kesäyöhön”, joka käynnistyy Thunder Roadissa Maryn hypätessä kertojan kyytiin ja päättyy Junglelandin draamaan.
Vaikka Born to Runillakin on heikot hetkensä, ovat sen vahvat laulut sitäkin vahvempia. Niitä onkin sitten useita. Thunder Road, Tenth Avenue Freeze-Out, Born to Run sekä Jungleland ovat kaikki Brucen merkittävimpiä lauluja ja toimineet fanisuosikkeina julkaisustaan saakka. Ja kun levyn kokonaiskestokaan ei yllä edes aivan 40 minuuttiin, niin tämän jaksaa myös sujuvasti kuunnella alusta loppuun. Tämä on juuri yksi niistä levyistä, joka kannattaisi joskus valita iltapuhteeksi jonkun hömppäelokuvan sijaan…
http://open.spotify.com/album/43YIoHKSrEw2GJsWmhZIpu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti