Vuodenajat eivät kulje kädetysten kappaleiden tunnelmien kanssa, mutta minkäs teet. Taas ollaan Type O Negativen parissa. Lainailen tässä otteita myös albumilistauksessa läpikäymistäni levyistä.
Life is Killing Me -levy on jokseenkin vakava, jopa surullinen ja masentava, mutta musiikissa on selkeästi iloisempi ote kuin edeltäjissään. Toki se on verhottu bändille ominaisen mustan huumorin kuosiin. Peter Steele oli sitä tehdessä aikaisempaakin masentuneempi, pahassa kokaiini- ja lääkekoukussa eikä muutenkaan jaksanut innostua juuri mistään. Jostain syystä mies kuitenkin heräsi sävellysprosessiin. Omien sanojensa mukaan tekstien tekeminen oli raastavampaa kuin aikoihin, mutta säveltäminen kiinnosti kyllä.
Albumin loppupuolella kuullaan Anesthesia, jota itse pidän jopa albumin parhaana kappaleena. Kauniiden, välillä jopa melkein iloisten sävelien avulla se kertoo esittäjänsä syvästä masennuksesta. Kappale oli niin synkkä, ettei Steele voinut esittää sitä jokaisella keikalla. Kaksi yksinkertaista lausetta kuulostavat julmemmilta kuin koskaan missään.
"I don’t need love,
I don’t feel anything"
Tässä kappaleessa on kaikki, mikä Type O Negativessa on hienoa. Ensinnäkin melodiataju, raskaiden ja kevyiden teemojen nivominen yhteen, julmetun hienot ja harkitus kosketinsoundit. Ja tällä kertaa minulle epätyypillisesti myös sanoituspuoli. Siellä viimeisillä hetkillä kitaristi Kenny Hickey karjuu tuon "I Don't Feel Anything" niin koskettavasti, että kukaan ei ihmettele, vaikkei tätä ole pystynyt joka keikalle tuomaan.
Nautitaan pimeässä syyssäässä. Vettä sataa ja elämä ei voita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti