Albumilta These Days (1995).
Keep the Faith oli siis ollut ensiaskel aikuisemman Bon Jovin suuntaan. Noina vuosina grunge nousi tyylilajina jalustalle tuoden myös muuhun rock- ja pop-musiikkiin tummempia sävyjä. Vuoden 1995 levyllään These Days Bon Jovi vei omalla kohdallaan nuo vivahteet pisimmälle: 80-luvun tukkahevi oli muisto vain ja tilalla sävykkäät tekstit sekä tunnelmalliset sävellykset.
Albumin nimibiisi on jälleen Jonin ja Richien yhteistä työtä. ”These days” on sanaparina sellainen, että sille pitääkin luoda tällainen isosti maalaileva teksti sekä huolella rakennettu sovitus. Väittäisinpä, että tällä albumilla sanoitukset ovat bändin parhaita ja These Days niiden kärkipäässä yksittäisenä biisinä: käsitellään kaiken hetkellisyyttä, kodittomuutta ja viattomuuden päättymistä. Ainoastaan kertosäkeessä korkealle nousevat laululinjat ovat jäänne 80-luvulta.
Hiljalleen vahvistuvalla, kummittelevalla pianolla sekä kitara-arpeggiolla käynnistyvä biisi ei ole sävellyksesti ihmeellinen mutta sovitus pelaa biisin pussiin. Monilta osin C-D-Em-pohjainen sointukierto on kuultu monissa biiseissä, mutta tässä nuo soinnut on maustettu sus2-äänillä, jotka luovat niiden päälle oman kimalteensa. Sekä välillä kuultava kitarasoolo että lopun outro ovat sellaisia, joista en itse vaihtaisi nuottiakaan. Niissä ei soiteta liikaa eikä liian vähän. Lisäksi varsinaisen soolon kitaratone on juuri sopivan Stratocaster: säröä on, mutta sopivan muromaisen rouheasti.
Tekstissä käsitellään siis sitä, kuinka maailma pyörii näinä päivänä eri ihmisten silmin. Ensimmäisessä säkeistössä kertoja itse näkee kadulla irtolaisen ja pohtii, päätyykö itse joskus samanlaiseksi; toisessa lauletaan tytöstä, joka lähti yksin maailmalle etsimään onneaan päätyen lopulta motelliin mukanaan matkalaukullinen unelmia; kolmannessa kerrotaan tarina Jimmystä, joka ei enää jaksanut vaan hyppäsi ikkunasta alas, koska esikuvansakin kuolivat nuorina saavutettuaan hetkellisen huumansa.
Kertosäkeet yksinkertaistavat kappaleen teeman: näinä päivinä maailma on entistä kovempi ja erittelevämpi eikä oikoteitä ole. Yksi, hienovarainen muunnos kappaleen tekstissä kuitenkin luo siihen komean ajatuksen kehittelyn: yksi rivi muuntuu kappaleen neljän kertosäkeen aikana lopulta lohdulliseen, toivoa tuovaan muotoon.
Nothing lasts in this graceless age → love don't last in this graceless age → even innocence has caught the midnight train → there ain't no time to waste.
Yksinkertaistettuna kyseessä on tarina haaveista ja ihmisten matkasta kohti niiden toteutumista läpi hankalien aikojen.
Jos aiemmin listalla ollut Wild is the Wind oli itselle Jovi-keikkauran kohokohta, on myös These Days Ratinassa 2013 aika ylhäällä sillä listalla. Pitkällä encore-setissä kuultiin koskettava versio tästä kappaleesta, jota jarrutti vain hieman se, ettei itse R. Sambora ollut enää paikalla.
https://www.youtube.com/watch?v=vzQRTn77Crk
perjantai 28. lokakuuta 2016
torstai 27. lokakuuta 2016
TOOMION TOP100: 3. Devin Townsend - Physicist
Tuottaja: Devin Townsend
Julkaistu: 26.6.2000
Levy-yhtiö: HevyDevy
80. Japanissa. Samat soittajat kuin Strapping Young Ladissa.
Tämä albumi on ehkä suurin taitekohta minun musiikin kuuntelussa. Paljon se on vaikuttanut myös omaan soittotyyliin, vaikkei sitä mitenkään voi kosketinsoitinlevyksi kutsuakaan. Levyn ostin pelkästään erikoisen kansitaiteen takia. Progeilu oli silloin hyvin jees, joten luulin tätäkin kitaratilutteluksi. Sitä se ei ihan ollut. Kaikki oli muuttunut.
Levy mäjähtää käyntiin singermäisellä Namastella. Mitään sellaista en ollut kuullut. Toki Slayerit ja muut kohkaukset olivat tuttuja, mutta tämä oli muuta. Seuraavat kappaleet taotaan sellaista kyytiä sisään, että levyn päättävä Planet Rain kuulostaa hitaalta.
Energiaa ja raivoa on kannen alla niin, että osa pursuaa yli. Miksaus on outo. Devin Townsend itse ei sanojensa mukaan levystä tykkää juuri sen miksauksen takia. Itselleni se oli juuri se lamauttava asia. Muistan kun ensi kertaa otin CD:n kotelostaan ja työnsin soittimeen. Tarkoitus oli leppoisasti siivoilla huonetta teknisen kitarakikkailun lomassa. Siivosin huoneeni noin puolessa tunnissa. Sellainen energia soittimesta levisi.
Sävellykset ovat rautaa, tai tässä tapauksessa jotain sähkösinkittyä terästä. Toisena kuultavan Victimin alku on kohtuullisen jämäkkää tuuttausta. Miten lie Gene Hoglan pystyy paukuttamaan rumpuja sillä habituksella ja maiharit jalassa? Lopputuloksesta päätellen ilmeisen vaivattomasti, mutta ihmetellä sitä silti täytyy. Sanoituspuoli kertoo varmasti jostain muusta, mutta minulle se on täydellistä musiikkia juoksukisaan valmistautumiseen. Lähtöön kutsuvan pillin jälkeinen kahden minuutin jännitys tiivistyy lähes sietämättömäksi ennen kuin starttipistooli laukeaa.
Material on hiukan positiivisempi perussävyltään. Sen mainiot torvet ovat juuri sitä ”jotain uutta”, mitä albumi musiikilliseen ajatusmaailmaani toi. Seuraavana tuleekin albumin huippukohtia eli Kingdom. Kai Devin itsekin Kingdomista jonkin verran tykkää, koska on sen uudelleen levyttänyt Epicloudille. Tämä alkuperäinen on vaan kovin paljon parempi versio. Tässä on enemmän hiomatonta särmää.
Kingdomissa on monta erinomaista yksityiskohtaa. Esimerkiksi sen raivokkaan säkeistön taustalla toimivat rummut. Kannattaa myös kuunnella 1.15 alkavan säkeistön välissä oleva pieni, mutta helvetin tärkeä isku kupuun. Tuotannollista nerokkuutta. Samalla kun lauletaan mahtipontiseen musiikkiin poikkeavasti, niin toimiihan se:
Devinin mieletön äänenkäyttökapasiteetti tulee lähes parhaiten esiin The Complexissa, jonka ensimmäisen säkeistön aikana kuullaan kaikki mahdolliset tavat käyttää ääntä. Tässäkin kappaleessa rumpalimies Hoglan on mukana, jotenkin herrojen yhteistyö vain toimii pirun komeasti.
Irish Maiden ja Jupiter ovat vähän välipaloja, vaikka eivät huonoja olekaan. Varsinkin Jupiterissa on osoitus Devinin kyvystä säveltää tarttuvia melodioita. Kappaleen keskivaiheilla voi kuvitella laulajaksi Björkin ja siitä sitten hyvin sujuvasti siirrytään menevään ja rosoiseen rokkiin. Levyn viimeinen virallinen kappale Planet Rain viekin jo osittain tulevan Terrian maailmaan. Planet Rainista äiti sanoi, että sen tempo sopisi rivakkaan siivoamiseen.
Levystä huokuu stressi ja mitan täyteen tuleminen. Vaikka tekijä ei itse levystä perustakaan, on se minulle todellinen merkkipaalu. Progea voi olla ilman niplaamista. Moni tuohon asti kuuntelemani taidokkaasti soitettu musiikki oli hyvin erottelevaa. Tämä albumi antoi mahdollisuuden etsiä nyansseja tasaisemmastakin äänivallista. Ennen tätä tuli kuunneltua kaikkia soittimia erikseen. Tästä eteenpäin aina vain enemmän kokonaisuuden hahmottamiseen pyrkien. Se oli vapauttavaa. Tällä levyllä termi ”äänivalli” on nimittäin hyvin lähellä konkretisoitua.
Kuuntele missä vain, mutta eritoten autossa vaarallista ylinopeutta ajaen ja muuta liikennettä vaarantaen.
PARHAAT HETKET
Kingdom – Antaa parhaan kuvan koko albumin keskiarvosta.
Death – Tässä on jotain. En tiedä mitä, mutta jotain.
EI LÄHDE
Nimenomaan lähtee.
https://open.spotify.com/album/1VJu4UCjfFLwCGAIjQK9Fa
Julkaistu: 26.6.2000
Levy-yhtiö: HevyDevy
80. Japanissa. Samat soittajat kuin Strapping Young Ladissa.
Tämä albumi on ehkä suurin taitekohta minun musiikin kuuntelussa. Paljon se on vaikuttanut myös omaan soittotyyliin, vaikkei sitä mitenkään voi kosketinsoitinlevyksi kutsuakaan. Levyn ostin pelkästään erikoisen kansitaiteen takia. Progeilu oli silloin hyvin jees, joten luulin tätäkin kitaratilutteluksi. Sitä se ei ihan ollut. Kaikki oli muuttunut.
Levy mäjähtää käyntiin singermäisellä Namastella. Mitään sellaista en ollut kuullut. Toki Slayerit ja muut kohkaukset olivat tuttuja, mutta tämä oli muuta. Seuraavat kappaleet taotaan sellaista kyytiä sisään, että levyn päättävä Planet Rain kuulostaa hitaalta.
Energiaa ja raivoa on kannen alla niin, että osa pursuaa yli. Miksaus on outo. Devin Townsend itse ei sanojensa mukaan levystä tykkää juuri sen miksauksen takia. Itselleni se oli juuri se lamauttava asia. Muistan kun ensi kertaa otin CD:n kotelostaan ja työnsin soittimeen. Tarkoitus oli leppoisasti siivoilla huonetta teknisen kitarakikkailun lomassa. Siivosin huoneeni noin puolessa tunnissa. Sellainen energia soittimesta levisi.
Sävellykset ovat rautaa, tai tässä tapauksessa jotain sähkösinkittyä terästä. Toisena kuultavan Victimin alku on kohtuullisen jämäkkää tuuttausta. Miten lie Gene Hoglan pystyy paukuttamaan rumpuja sillä habituksella ja maiharit jalassa? Lopputuloksesta päätellen ilmeisen vaivattomasti, mutta ihmetellä sitä silti täytyy. Sanoituspuoli kertoo varmasti jostain muusta, mutta minulle se on täydellistä musiikkia juoksukisaan valmistautumiseen. Lähtöön kutsuvan pillin jälkeinen kahden minuutin jännitys tiivistyy lähes sietämättömäksi ennen kuin starttipistooli laukeaa.
Tällä levyllä termi ”äänivalli” on nimittäin hyvin lähellä konkretisoitua.
Material on hiukan positiivisempi perussävyltään. Sen mainiot torvet ovat juuri sitä ”jotain uutta”, mitä albumi musiikilliseen ajatusmaailmaani toi. Seuraavana tuleekin albumin huippukohtia eli Kingdom. Kai Devin itsekin Kingdomista jonkin verran tykkää, koska on sen uudelleen levyttänyt Epicloudille. Tämä alkuperäinen on vaan kovin paljon parempi versio. Tässä on enemmän hiomatonta särmää.
Kingdomissa on monta erinomaista yksityiskohtaa. Esimerkiksi sen raivokkaan säkeistön taustalla toimivat rummut. Kannattaa myös kuunnella 1.15 alkavan säkeistön välissä oleva pieni, mutta helvetin tärkeä isku kupuun. Tuotannollista nerokkuutta. Samalla kun lauletaan mahtipontiseen musiikkiin poikkeavasti, niin toimiihan se:
”OK, I know, I missed it
The point I mean, I missed it good
And if I could
Good God I would”
Devinin mieletön äänenkäyttökapasiteetti tulee lähes parhaiten esiin The Complexissa, jonka ensimmäisen säkeistön aikana kuullaan kaikki mahdolliset tavat käyttää ääntä. Tässäkin kappaleessa rumpalimies Hoglan on mukana, jotenkin herrojen yhteistyö vain toimii pirun komeasti.
Irish Maiden ja Jupiter ovat vähän välipaloja, vaikka eivät huonoja olekaan. Varsinkin Jupiterissa on osoitus Devinin kyvystä säveltää tarttuvia melodioita. Kappaleen keskivaiheilla voi kuvitella laulajaksi Björkin ja siitä sitten hyvin sujuvasti siirrytään menevään ja rosoiseen rokkiin. Levyn viimeinen virallinen kappale Planet Rain viekin jo osittain tulevan Terrian maailmaan. Planet Rainista äiti sanoi, että sen tempo sopisi rivakkaan siivoamiseen.
Levystä huokuu stressi ja mitan täyteen tuleminen. Vaikka tekijä ei itse levystä perustakaan, on se minulle todellinen merkkipaalu. Progea voi olla ilman niplaamista. Moni tuohon asti kuuntelemani taidokkaasti soitettu musiikki oli hyvin erottelevaa. Tämä albumi antoi mahdollisuuden etsiä nyansseja tasaisemmastakin äänivallista. Ennen tätä tuli kuunneltua kaikkia soittimia erikseen. Tästä eteenpäin aina vain enemmän kokonaisuuden hahmottamiseen pyrkien. Se oli vapauttavaa. Tällä levyllä termi ”äänivalli” on nimittäin hyvin lähellä konkretisoitua.
Kuuntele missä vain, mutta eritoten autossa vaarallista ylinopeutta ajaen ja muuta liikennettä vaarantaen.
PARHAAT HETKET
Kingdom – Antaa parhaan kuvan koko albumin keskiarvosta.
Death – Tässä on jotain. En tiedä mitä, mutta jotain.
EI LÄHDE
Nimenomaan lähtee.
https://open.spotify.com/album/1VJu4UCjfFLwCGAIjQK9Fa
keskiviikko 26. lokakuuta 2016
BON JOVI - 7 ILMAN SLIPPERYÄ: Dry County
Albumilta Keep the Faith (1992).
1980-luvun taituttua 90-luvun puolelle Bon Jovi oli ensimmäistä kertaa tauolla. Kahden mega-luokkaista menestystä saavuttaneen albumin ja maailmankiertueen jälkeiset lieveilmiöt olivat paitsi polttaneet jäsenten liekit loppuun, myös vaurioittaneet heidän sisäisiä suhteitaan. Bändin lähtiessä työstämään viidettä albumiaan Jon Bon Jovi otti entistä enemmän vastuuta sukunimeään kantavasta yhtyeestä: manageri vaihtoon, bändin ulkoasu ja ulosanti päivitykseen varttuneempaa maailmaa kohti sekä ylipäätään päätäntävalta tekemisistä itselle.
Jon kävi vuonna 1991, ennen Keep the Faith-levyn sessioita, ajelemassa moottoripyörällään ympäri Yhdysvaltoja. Noilta matkoilta heränneiden ajatusten jälkeen hän palasi kirjoittamaan lauluja, joiden joukkoon lukeutui myös Dry County: albumiltaan jopa kuudentena singlenä julkaistu ja edelleen bändin levytyshistorian pisin laulu. Albumiversio kestää 9 minuuttia ja 52 sekuntia.
Biisi onkin albuminsa materiaalista selkein irtiotto neljän aiemman levyn suurilta osin tietyllä tapaa pintaliitäviin kappaleisiin. ”Dry county” tarkoittaa öljystä kuivaksi pumpattua maata kappaleen kertoessa tarinan siitä, kuinka öljytuotannon hiipuminen vaikuttaa siitä toimeentulonsa saaviin. Biisin Wikipedia-sivulla todetaan, että kyseessä on ”eeppinen balladi, joka sisältää useita nousuja, kliimakseja ja sooloja biisien kuten ”Free Bird”, ”Child in Time”, ”Stairway to Heaven”, ”Telegraph Road”, ”I Want You (She's So Heavy” ja ”Jungleland” tapaan."
Kuten kestosta voi päätellä, ottaa ”Dry Countylle” aikansa rakentua. Kuullaan pitkiä säkeistöjä, draamattisia osanvaihtoja ja useita sooloja, joissa myös kosketinsoittimet pääsevät esille. Albumin tuottaneen ja ensi kertaa niissä tehtävissä Bon Joville toimineen Bob Rockin sormenjälki kuuluu erityisesti rumpusoundeissa, joissa voi kuulla kaikuja esim. Metallican Blackista, joka julkaistiin edeltävänä vuonna.
Tekstinä tämä oli ensimmäisiä yhteiskunnallisuutta sivuavia Jovi-kappaleita. Köyhiä ja hankalia aikoja kuvataan synkeästi. Hankala kuvitellakaan, että tämä teos olisi ollut millään aiemmilla yhtyeen levyillä, sillä sisällöstä välittyy myös selvästi tekijöidensä henkinen kasvu. Sanoitus itsessään on Jon Bon Jovin parhaita: tyhjäkäyntiä on vähän ja ideat ruokkivat kuulijan ajatuksia.
Bon Jovi pääsee bändinä soittamaan ”Dry Countyssa” vahvuuksillaan. Jonin vahvuudesta tulkitsijana noihin aikoihin ei tarvinne enää lisätä mitään. Samboran kitara (kuulostaa Stratocasterilta) soi tällä ja seuraavalla levyllä parhaimmillaan ja esimerkiksi vajaan viiden minuutin kohdalla kuultava ensimmäinen sekä minuuttia myöhemmin kuultava toinen soolo ovat esimerkkejä kahdesta toisistaan poikkeavasta mutta silti tunnistettavasta pätkästä. Tuohon jälkimmäiseen sooloon tapahtuva nostatus korottaa myös sekä David Bryanin että Tico Torresin hetkeksi vetämään bändiä.
Monet mieltävät, aivan oikeutetusti radiohittien perusteella, Bon Jovin luultavasti melko yksinkertaiseksi poprock-koneeksi. Varsinkin 1990-luvulla bändi kuitenkin teki myös huomattavasti syvemmille ulapoille ajelehtinutta materiaalia, josta tämä kappale on vahvimpia esimerkkejä. Kestonsa ja nyanssiensa puolesta se voi olla jopa hankala pala jäsentää ensikuunteluilla, mutta auetessaan maalautuu hyvinkin kauniisti, joskin pohjavireeltään harmaan surulliseksi.
https://www.youtube.com/watch?v=8UX-G_JSmio
1980-luvun taituttua 90-luvun puolelle Bon Jovi oli ensimmäistä kertaa tauolla. Kahden mega-luokkaista menestystä saavuttaneen albumin ja maailmankiertueen jälkeiset lieveilmiöt olivat paitsi polttaneet jäsenten liekit loppuun, myös vaurioittaneet heidän sisäisiä suhteitaan. Bändin lähtiessä työstämään viidettä albumiaan Jon Bon Jovi otti entistä enemmän vastuuta sukunimeään kantavasta yhtyeestä: manageri vaihtoon, bändin ulkoasu ja ulosanti päivitykseen varttuneempaa maailmaa kohti sekä ylipäätään päätäntävalta tekemisistä itselle.
Jon kävi vuonna 1991, ennen Keep the Faith-levyn sessioita, ajelemassa moottoripyörällään ympäri Yhdysvaltoja. Noilta matkoilta heränneiden ajatusten jälkeen hän palasi kirjoittamaan lauluja, joiden joukkoon lukeutui myös Dry County: albumiltaan jopa kuudentena singlenä julkaistu ja edelleen bändin levytyshistorian pisin laulu. Albumiversio kestää 9 minuuttia ja 52 sekuntia.
Biisi onkin albuminsa materiaalista selkein irtiotto neljän aiemman levyn suurilta osin tietyllä tapaa pintaliitäviin kappaleisiin. ”Dry county” tarkoittaa öljystä kuivaksi pumpattua maata kappaleen kertoessa tarinan siitä, kuinka öljytuotannon hiipuminen vaikuttaa siitä toimeentulonsa saaviin. Biisin Wikipedia-sivulla todetaan, että kyseessä on ”eeppinen balladi, joka sisältää useita nousuja, kliimakseja ja sooloja biisien kuten ”Free Bird”, ”Child in Time”, ”Stairway to Heaven”, ”Telegraph Road”, ”I Want You (She's So Heavy” ja ”Jungleland” tapaan."
Kuten kestosta voi päätellä, ottaa ”Dry Countylle” aikansa rakentua. Kuullaan pitkiä säkeistöjä, draamattisia osanvaihtoja ja useita sooloja, joissa myös kosketinsoittimet pääsevät esille. Albumin tuottaneen ja ensi kertaa niissä tehtävissä Bon Joville toimineen Bob Rockin sormenjälki kuuluu erityisesti rumpusoundeissa, joissa voi kuulla kaikuja esim. Metallican Blackista, joka julkaistiin edeltävänä vuonna.
Tekstinä tämä oli ensimmäisiä yhteiskunnallisuutta sivuavia Jovi-kappaleita. Köyhiä ja hankalia aikoja kuvataan synkeästi. Hankala kuvitellakaan, että tämä teos olisi ollut millään aiemmilla yhtyeen levyillä, sillä sisällöstä välittyy myös selvästi tekijöidensä henkinen kasvu. Sanoitus itsessään on Jon Bon Jovin parhaita: tyhjäkäyntiä on vähän ja ideat ruokkivat kuulijan ajatuksia.
Down in dry county
They're swimming in the sand
Praying for some holy water
To wash the sins from off our hand
Here in dry county
The promise has run dry
Where nobody cries
And no one's getting out of here alive
Bon Jovi pääsee bändinä soittamaan ”Dry Countyssa” vahvuuksillaan. Jonin vahvuudesta tulkitsijana noihin aikoihin ei tarvinne enää lisätä mitään. Samboran kitara (kuulostaa Stratocasterilta) soi tällä ja seuraavalla levyllä parhaimmillaan ja esimerkiksi vajaan viiden minuutin kohdalla kuultava ensimmäinen sekä minuuttia myöhemmin kuultava toinen soolo ovat esimerkkejä kahdesta toisistaan poikkeavasta mutta silti tunnistettavasta pätkästä. Tuohon jälkimmäiseen sooloon tapahtuva nostatus korottaa myös sekä David Bryanin että Tico Torresin hetkeksi vetämään bändiä.
Monet mieltävät, aivan oikeutetusti radiohittien perusteella, Bon Jovin luultavasti melko yksinkertaiseksi poprock-koneeksi. Varsinkin 1990-luvulla bändi kuitenkin teki myös huomattavasti syvemmille ulapoille ajelehtinutta materiaalia, josta tämä kappale on vahvimpia esimerkkejä. Kestonsa ja nyanssiensa puolesta se voi olla jopa hankala pala jäsentää ensikuunteluilla, mutta auetessaan maalautuu hyvinkin kauniisti, joskin pohjavireeltään harmaan surulliseksi.
https://www.youtube.com/watch?v=8UX-G_JSmio
tiistai 25. lokakuuta 2016
BON JOVI - 7 ILMAN SLIPPERYÄ: Wild is the Wind
Albumilta New Jersey (1988).
Bändin kotikaupungin mukaan nimetty New Jersey (1988) seurasi kaksi vuotta yhtyeen maailmaan maineeseen singauttaneen Slippery When Wetin perään. Siltä irrotettiin viisi singleä, joista jokainen nousi Billboardin Hot 100-listan top-kymppiin. Wild is the Wind ei noihin lohkaisuihin kuitenkaan lukeutunut.
Richie Samboran akustisella, jopa flamencomaisella, tahtilajeista irrallisella kitarakoruilulla käynnistyvä ja ensimmäisessä säkeistössä saman aikaisesti pehmeään mutta paineistavaan sykkeeseen asettuva kappale rakentuu Jovi-tuotannossa ainutkertaisesti. Säkeistöissä taustalla tikittävä Tico Torresin rim-shot sekä pahaenteinen syntetisaattori yhdistyvät aina pimeään E-molliin sävellajina.
Säkeistön ja kertosäkeen välisissä neljässä tahdissa vaihdetaan A-molli-sävellajin sointuihin ja kappale lähtee kertosäkeeseen sen askelmerkeistä. Sävellajin muutoksesta johtuvan tunnelmanvaihdoksen voi aistia. Biisin huippukohta on kuitenkin itselleni ylivoimaisesti kertosäkeen ns. ”häntä”: F-G-Am-soinnuilla liki maanisesti toistettu ”wild is the wind / wild is the wind / you gotta understand, baby / wild is the wind”. Nyt kuunnellessa tuntuu myös, että kitarasoolo nojailee intron tapaan espanjalaishenkiseen tunnelmaan ollen samalla kuitenkin vahvan dramaattinen jatke muulle äänimaailmalle.
Wild is the Windin taustalta löytyvät paitsi Bon Jovi-tehokaksikko Jon Bon Jovi ja Richie Sambora, myös heidän helmillään usein tavattava Desmond Child. Childin käden- ja korvanjälki onkin kuultavissa kertosäkeen melodioissa. Lisäksi tekijälistalta löytyy Jovi-piireissä harvinaisempi nimi Diane Warren, jonka CV:stä löytyy kuitenkin suuri määrä hittejä 1980-luvulta alkaen: Warren on kirjoittanut lauluja mm. Alice Cooperille, Eric Claptonille, Aerosmithille (I Don't Want to Miss a Thing!) sekä Cherille.
Jon Bon Jovi oli yhtyeen ensimmäisen aktiivisen ajanjakson aikana tällaisten ihmissuhde-/erolaulujen tulkitsijana parhaimmillaan. Rivit kuten ”You wanted more from me / than I could ever be” tai ”I couldn't be the one / to make your dreams come true / that's why I had to run / 'though I needed you” ovat Jonin laulamia emotionaalisesti tuskaisia. Yksi biisin hämmentävimmistä kohokohdista on se, kuinka hän kertosäkeen lähtiessä tokaisee ”baby!” kuin viimeisenä tehokeinonaan.
Tämä kappale on myös oman Bon Jovi-keikkakokemusten listani kärjessä. Kesäkuun 2011 Helsingin-keikalla (sillä, jolla Jon rikkoi polvensa) yhtye päätti palkita sadetta uhmanneen soittamalla encoren loppupuolella tämän vuosien saatossa hyvin harvoin kuullun biisin. Jokainen, joka on keikalla kuullut suosikkiyhtyeensä soittavan harvinaisemman suosikkikappaleensa, tietää tuon tunteen.
https://www.youtube.com/watch?v=4WLosslUr2Q
Bändin kotikaupungin mukaan nimetty New Jersey (1988) seurasi kaksi vuotta yhtyeen maailmaan maineeseen singauttaneen Slippery When Wetin perään. Siltä irrotettiin viisi singleä, joista jokainen nousi Billboardin Hot 100-listan top-kymppiin. Wild is the Wind ei noihin lohkaisuihin kuitenkaan lukeutunut.
Richie Samboran akustisella, jopa flamencomaisella, tahtilajeista irrallisella kitarakoruilulla käynnistyvä ja ensimmäisessä säkeistössä saman aikaisesti pehmeään mutta paineistavaan sykkeeseen asettuva kappale rakentuu Jovi-tuotannossa ainutkertaisesti. Säkeistöissä taustalla tikittävä Tico Torresin rim-shot sekä pahaenteinen syntetisaattori yhdistyvät aina pimeään E-molliin sävellajina.
Säkeistön ja kertosäkeen välisissä neljässä tahdissa vaihdetaan A-molli-sävellajin sointuihin ja kappale lähtee kertosäkeeseen sen askelmerkeistä. Sävellajin muutoksesta johtuvan tunnelmanvaihdoksen voi aistia. Biisin huippukohta on kuitenkin itselleni ylivoimaisesti kertosäkeen ns. ”häntä”: F-G-Am-soinnuilla liki maanisesti toistettu ”wild is the wind / wild is the wind / you gotta understand, baby / wild is the wind”. Nyt kuunnellessa tuntuu myös, että kitarasoolo nojailee intron tapaan espanjalaishenkiseen tunnelmaan ollen samalla kuitenkin vahvan dramaattinen jatke muulle äänimaailmalle.
Wild is the Windin taustalta löytyvät paitsi Bon Jovi-tehokaksikko Jon Bon Jovi ja Richie Sambora, myös heidän helmillään usein tavattava Desmond Child. Childin käden- ja korvanjälki onkin kuultavissa kertosäkeen melodioissa. Lisäksi tekijälistalta löytyy Jovi-piireissä harvinaisempi nimi Diane Warren, jonka CV:stä löytyy kuitenkin suuri määrä hittejä 1980-luvulta alkaen: Warren on kirjoittanut lauluja mm. Alice Cooperille, Eric Claptonille, Aerosmithille (I Don't Want to Miss a Thing!) sekä Cherille.
Jon Bon Jovi oli yhtyeen ensimmäisen aktiivisen ajanjakson aikana tällaisten ihmissuhde-/erolaulujen tulkitsijana parhaimmillaan. Rivit kuten ”You wanted more from me / than I could ever be” tai ”I couldn't be the one / to make your dreams come true / that's why I had to run / 'though I needed you” ovat Jonin laulamia emotionaalisesti tuskaisia. Yksi biisin hämmentävimmistä kohokohdista on se, kuinka hän kertosäkeen lähtiessä tokaisee ”baby!” kuin viimeisenä tehokeinonaan.
Tämä kappale on myös oman Bon Jovi-keikkakokemusten listani kärjessä. Kesäkuun 2011 Helsingin-keikalla (sillä, jolla Jon rikkoi polvensa) yhtye päätti palkita sadetta uhmanneen soittamalla encoren loppupuolella tämän vuosien saatossa hyvin harvoin kuullun biisin. Jokainen, joka on keikalla kuullut suosikkiyhtyeensä soittavan harvinaisemman suosikkikappaleensa, tietää tuon tunteen.
https://www.youtube.com/watch?v=4WLosslUr2Q
BON JOVI - 7 ILMAN SLIPPERYÄ: Only Lonely
Albumilta 7800° Fahrenheit (1985).
7800° Fahrenheit oli Bon Jovin toinen studioalbumi bändin nimeä kantaneen, edellisenä vuonna julkaistun debyytin jälkeen. Noihin aikoihin yhtye oli ns. “hair rock”-imagonsa kanssa vielä matkalla maineeseen eivätkä kaksi ensimmäistä levyä tuottaneet jälkipolville megahitiksi kuin ensimmäisen singlen Runawayn. 7800° Fahrenheit on kuitenkin kaksikosta se, joka on kokonaisuutena vahvempi ja johon itsellä tulee palattua useammin. Only Lonely oli levyn ensimmäinen singlejulkaisu.
Kuten todettua, bändi on tässä vielä matkalla Slippery When Wetin tai New Jerseyn iskusävelmiin. Biisi kuitenkin kantaa melodiansa ja, kuitenkin, tutulta Bon Jovilta kuulostavien dramaattisten sointukulkujen voimin. 80-luvun soundille ominaisesti syntetisaattorit ovat vahvat (David Bryania omimmillaan) ja Samboran kitarat kuulostavat juuri tuon vuosikymmenen puolivälistä repäistyiltä.
Levytysuransa ensimmäisellä vuosikymmenellä Jon Bon Jovi pystyi vakuuttamaan kuulijansa laulusuorituksillaan, ja niin hän tekee tässäkin. Kertojan selvitellessä välejään itsensä sekä puoliskonsa kanssa kuulija voi liki tuntea puukon kääntyvän omassa haavassaankin.
Itselleni herää biisistä mielikuva. On helppo nähdä 80-lukulainen nuori, ajan hengen mukaisesti tukka tytöillä tuperaattuna ja pojilla takatukkana leijaillen, astelemassa lumisateen kastellessa kadulla sydän särkyneenä, tämä biisi korvalappustereoissa soiden.
https://www.youtube.com/watch?v=Y-JjefRlMCQ
7800° Fahrenheit oli Bon Jovin toinen studioalbumi bändin nimeä kantaneen, edellisenä vuonna julkaistun debyytin jälkeen. Noihin aikoihin yhtye oli ns. “hair rock”-imagonsa kanssa vielä matkalla maineeseen eivätkä kaksi ensimmäistä levyä tuottaneet jälkipolville megahitiksi kuin ensimmäisen singlen Runawayn. 7800° Fahrenheit on kuitenkin kaksikosta se, joka on kokonaisuutena vahvempi ja johon itsellä tulee palattua useammin. Only Lonely oli levyn ensimmäinen singlejulkaisu.
Kuten todettua, bändi on tässä vielä matkalla Slippery When Wetin tai New Jerseyn iskusävelmiin. Biisi kuitenkin kantaa melodiansa ja, kuitenkin, tutulta Bon Jovilta kuulostavien dramaattisten sointukulkujen voimin. 80-luvun soundille ominaisesti syntetisaattorit ovat vahvat (David Bryania omimmillaan) ja Samboran kitarat kuulostavat juuri tuon vuosikymmenen puolivälistä repäistyiltä.
Levytysuransa ensimmäisellä vuosikymmenellä Jon Bon Jovi pystyi vakuuttamaan kuulijansa laulusuorituksillaan, ja niin hän tekee tässäkin. Kertojan selvitellessä välejään itsensä sekä puoliskonsa kanssa kuulija voi liki tuntea puukon kääntyvän omassa haavassaankin.
Itselleni herää biisistä mielikuva. On helppo nähdä 80-lukulainen nuori, ajan hengen mukaisesti tukka tytöillä tuperaattuna ja pojilla takatukkana leijaillen, astelemassa lumisateen kastellessa kadulla sydän särkyneenä, tämä biisi korvalappustereoissa soiden.
https://www.youtube.com/watch?v=Y-JjefRlMCQ
maanantai 24. lokakuuta 2016
Bon Jovi - 7 ilman Slipperyä
Bon Jovi julkaisee uransa 13. studiolevyn This House is Not for Salen perjantaina, marraskuun neljäntenä päivänä. Koska yhtye on ollut omalla musiikin kuluttajan polullani merkittävässä roolissa päätin kirjoittaa pienen juttusarjan, jossa pureudun seitsemään omasta mielestäni kiinnostavaan Bon Jovi-kappaleeseen aiemmin Atson Aikakoneessa käsitellyn Slippery When Wet-levyn ulkopuolelta. Näin ollen listalta puuttuvat esim. You Give Love a Bad Name, Livin' on a Prayer sekä Wanted Dead or Alive.
Kappaleet tulevat julki kronologisessa järjestyksessä. Toivottavasti ne tarjoavat vaihtoehtoista katsantokantaa Bon Joviin usein kuultujen klassikoiden ulkopuolelta. Juttusarja käynnistyy pian: tervetuloa seuraan!
Kappaleet tulevat julki kronologisessa järjestyksessä. Toivottavasti ne tarjoavat vaihtoehtoista katsantokantaa Bon Joviin usein kuultujen klassikoiden ulkopuolelta. Juttusarja käynnistyy pian: tervetuloa seuraan!
TOOMION TOP100: 4. Magyar Posse - Random Avenger
Tuottaja: Magyar Posse
Julkaistu: 17.5.2006
Levy-yhtiö: Verdura Records
Suomen listan 27.
Saarijärvi. Olimme menossa bänditreeneihin 2014 vuoden Tammikuussa. Perinteisten Loppiaisen bänditreenin konsepti oli vähän muuttumassa, koska vakirumpalimme ei ollut tulossa. Basisti oli tulossa rumpaliksi ja tarkoituksena oli tehdä erilaista musiikkia. Veljeni löi tämän levyn autossa soittimeen ja sanoi, että "pitäskö tehdä jotain tällaista?"
Siitä hetkestä lähtien Random Avenger on ollut yksi kaikkien aikojen levyistä. Miksi? Sanopa se. Ei tässä tavallaan ole mitään mielettömän erikoista, jos instrumentaalimusiikki ei jo itsessään sitä ole. Kaikki soundit ja sävelet ovat oikealla lailla synkroonissa. Albumissa on jotain taiteellistakin. Sitä sen on varmasti hiukan tarkoituksellakin haluttu olevan, mutta ei se millään lailla musiikkia pilaa. Kansitaide on sekin outoa, mutta täsmällistä. Linjassa musiikin kanssa. Koulun näyttämöstä ehdottoman iso plussa.
Whirpool of Terror and Tension avaa levyn ja rikkoo aivoradion. Se nimittäin jää toistamaan tuota ensimmäistä riffiä vähintään yhdeksi päiväksi. Kappaleen video on palkittu parissakin yhteydessä, eikä ihan suotta. Kymmenen vuotta vanhaksi levyksi se luotaa pelottavan hyvin tässäkin ajassa vahvana elävää jännitystä. Sudden Death jatkaa uhkaavaa tunnelmaa samaan tapaan päähän jäävällä kosketinkuviolla. Hetkiseksi kotirintaman kaihomielisyyteen vie Black Procession.
Koko albumi liikkuu minun mielikuvituksessani syttyvän sodan teemoissa. Se on kuin nykyaikaisen mykkäelokuvan soundtrack. Se on jopa niin hyvä, ettei tarvitse kuvitusta. Harvoin voi sanattomalla musiikilla kertoa näin paljon.
European Loverin huomaamattoman valssin tahdissa kulkeva dramaattisuus tanssittaa niin vahvasti eteenpäin, että sen melodian taustalla kulkevat bassolinjat meinaavat jäädä huomaamatta. Magyar Posse luottaa simppelin progressiivisiin kitara- ja syntikkariffeihin, joita se taiten värittää viuluin, naisäänin ja kellon tarkkuudella toimivan rytmiryhmän avulla. Tästä mainiona esimerkkinä toimii Intercontinental Hustle, joka lopussa muuttuu hyvinkin kaoottiseksi. One by One tarjoaa hetkiseksi aselepoa, kunnes Popzag palauttaa albumin takaisin vauhtiin. Ei kuitenkaan ihan niin tummasävyisenä.
Levykokonaisuutena tämä on yksi kovimpia suomalaisia teoksia.
Bändin kitarasoundi on maailman paras. Se taipuu mihin tahansa. Tauot ja siirtymät tulevat kuin ensilumi syksyllä. Odotettuna, mutta odottamatta. Tauot vievät yllättävyydestään huolimatta täysin luonnolliseen jatko-osaan. Sandra Mahlamäen viulu on Magyar Possen musiikkiin ujutettu todella pehmeästi.
Soittokaan ei tavallaan ole ylivirtuoosimaista. Se on riittävän taidokasta. En kiellä, etteivätkö he olisi taitavia soittajia. Tällä kertaa he vain saavat yhteistuloksena aikaan jotain kovin kiehtovaa. Musiikki on progressiivista, mutta silti sulavaa. Siitä on saatu raskasta ilman säriseviä kitaroita. Se on kaunista, vaikka käytössä onkin aika kovia soundeja ja kulmikkaita melodioita. Musiikissa on jonkinlaista kohtalokasta draamaa. Se menisi täysin elokuvien taustalle. Elokuvamusiikista bändi varmaan on vaikutteita hakenutkin. Kukapa ei? Tahtomattaankin.
Kappaleet ovat samankaltaisia, mutta silti täysin erilaisia toistensa kanssa. Levykokonaisuutena tämä on yksi kovimpia suomalaisia teoksia. Maailmalla tätä pidetään erityisen tyylikkäänä tuotoksena. Aliarvostettu se mielestäni silti on.
Levyn optimaalisin kuuntelutila on kovalla pakkasella ja auton kyydissä. Mielellään paljon lunta ja pimeää.
PARHAAT HETKET
Whirpool of Terror and Tension – Nimensä mukaisesti luo ilmoille niin tiiviin jännityksen, jotta sitä voisi leikata veitsellä.
Sudden Death – Hyvä jatko, eikä puristuksen tunne hellitä hetkeksikään.
EI LÄHDE
Ei tästä kovalla kuuntelullakaan löydä murtumakohtaa.
https://www.youtube.com/watch?v=metVCJfFjto
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)