Tämä ei ole ensimmäinen Type O Negative –biisi, jonka olen kuullut eikä myöskään tärkein tai koskettavin, mutta bändiä jo kauan kuunnelleena on tämä Type O Negativen läpimurtokappale alkanut murtautumaan kohti terävintä kärkeä.
“Signature song of the band”, kuten usein on mainittu, pitää hyvin paikkaansa. Se yhdistää Peter Steelen hiukan häiriintyneet lyriikat hänen mielettömään melodiantajuunsa. Sieltä löytyvät ne raskaat kitarat kielten raapimisineen ja Josh Silverin vähäeleiset ja välillä hyvin erikoisetkin kosketinsoundit ja niillä soitetut kuviot.
Vuonna 1993 ilmestynyt kappale loi suuntaa tietynlaiselle goottiudelle. Se kertoo sanoituksen perusteella tummissa sävyissä viihtyvästä naisesta, mutta se toki voi olla viittaus myös James McNeill Whistlerin Whistler’s Mother –maalaukseen, jonka oikea nimi on Arrangement in Grey and Black No.1. Tässä Whistler on maalannut synkän kuvan äidistään. Äidistään myös Peter Steele usein kertoi kappaleissaan.
Black No. 1 kestää reilun 11 minuuttia. Ei siis mikään perinteinen sinkkubiisi. Se kuitenkin ilmestyessään sai melkoisen kulttimaineen ja toi Type O Negativen kohti maailmanlaajuista menestystä, jonka se seuraavalla October Rust –albumilla lopulta saavutti.
Syksyiseen synkistelyyn sopiva kappale, jonka kertosäettä tahtomattasi hyräilet yhdenkin kuuntelukerran jälkeen.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=vFwYJYl5GUQ[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/710B9xFjNOisQtKtppZE9p?si=Gz9Wo4BRT7aOo03sqBn8nQ[/embed]
maanantai 5. elokuuta 2019
perjantai 2. elokuuta 2019
Ausculto - Viikon Aivoradio 31/2019
”Oasis – The Masterplan: Kokonainen levy minulta tällä kertaa. Se Liamin keikka Helsingissä kutkuttaisi yhä. Masterplan eli B-puolikokoelma on syntisen hyvä.”
A
”Mercyful Fate – Don’t Break The Oath: Paluukeikkojen kunniaksi.”
Spinebrain
”Little River Band - Light of Day: Aussibändi on yksi ehdottomia suosikkejani, yhtye, jonka laulu- ja soittopuoli toimivat mallikkaasti.
Little River Band - Love Letters (live): Onhan se vaan niin kauniisti laulettua.
Carbon Leaf - Grey Sky Eyes: Pilvipalvelun tyrkyttämä bändi Virgianasta. Lomamusaa.
Harri Marstio - Tie: Toukokuussa 1875 Antonin Dvorak sävelsi Serenadin jousiorkesterille (opus 22), jonka teemaa Nino Rota hyödynsi säveltäessään tunnusmelodian Fellinin elokuvaan La Strada vuonna 1954. Kullervo (Tapio Lahtinen kirjoitti Rotan sävellykselle suomenkielisen tekstin Vieno Kekkosen laulettavaksi 1956. Marstion vuoro laulaa kappale levylle oli vuonna 1989.
Procol Harum - Whisky Train: Robin Trower vastasi kappalleen sävellystyöstä ja sen voi kuulla myös kitaratyön määrästä.
Julia Korkman - Oodi (feat. Claes Andersson): Musiikko, kirjalija ja urheilumies sekä yhteiskuntavaikuttaja Claes Anderssonin muistolle.
Loverboy - Prissy Prissy: keskiviikon kuuntelulistaltani orkesteri, joka tuli tutuksi Los Angeles 1984 Olympialevyltä.
Horisont - Just Ain’t Right: Tomi tähän tutusti ja tämähän puuskuttaa kuin Viskijuna.”
Yyte
”Yngwie Malmsteen – Prelude to April: Ynkän sinfonia-levyltä poiminta. Hyvin vähäeleinen kappale ilman suurempia krumeluureja. Loppukesän sateisiin.
Fugees – Ready or Not: Loppukesät tuovat mieleen koulujen alut. Omista aluista on aikaa, mutta kyllä ne muistaa. Fugees on nimenomaan tuota lukioajan musiikkia.
Aavikko – Go and Know: Aavikko mättää elektromusiikkia laadukkaasti. Yleisurheilukisojen taustamusiikkina täysin paikkansa ajavaa materiaalia.
Oceansize – It’s My Tail and I’ll Chase if I Want to: Oceansize on nähty aikanaan Ilosaarirockissa. Bändin live-koreografioiden lisäksi bändissä on aina säväyttäneet myös nerokkaat kappaleiden nimet. ”Se on mun häntä ja jahtaan sitä, jos tahdon!”
Riverside – The Depth of Self-Delusion: Onpa Riverside näilläkin harjuilla useasti pyörinyt. Eikä suotta. kostean sään musiikkia. Melankolista ja hyvin koskettavasti laulettua.
David Bowie – Sue (Or In a Season of Crime): Rumpukompin takia taas. Bowie ei laulajana ole suosikkejani, mutta taiteilijana hyvin merkittävä. Blackstar oli maaginen levy ja on sitä yhä. En ole hetkeen kuunnellut, mutta nyt tuli poikettua senkin parissa.
Lonely Robot – How Bright is the Sun?: Lonely Robot on yhden miehen bändi, joka tekee rauhallista proge-musiikkia. Tästä huokuu brittiläinen musiikintaju.
Alexandra Streliski – Plus Tôt: Sattuman kaupan pihalla käveli vastaan tämä artisti. Ranskan-kanadalainen elokuvasäveltäjä. Oikein kaunista.
Rush – The Spirit of Radio: Tämä kuulostaa hyvältä, koska se on hyvä. Näin on minulle kerrottu.
Ben Matthews – Whiskey Tinged: This is Police -pelin soundtrackilta mafia-musiikkia. Viski ilman jäitä ja tuijottamaan sateisille kaduille.”
T
[embed]https://open.spotify.com/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=WHuOJEDpR9qTHrUsNBb6QQ[/embed]
A
”Mercyful Fate – Don’t Break The Oath: Paluukeikkojen kunniaksi.”
Spinebrain
”Little River Band - Light of Day: Aussibändi on yksi ehdottomia suosikkejani, yhtye, jonka laulu- ja soittopuoli toimivat mallikkaasti.
Little River Band - Love Letters (live): Onhan se vaan niin kauniisti laulettua.
Carbon Leaf - Grey Sky Eyes: Pilvipalvelun tyrkyttämä bändi Virgianasta. Lomamusaa.
Harri Marstio - Tie: Toukokuussa 1875 Antonin Dvorak sävelsi Serenadin jousiorkesterille (opus 22), jonka teemaa Nino Rota hyödynsi säveltäessään tunnusmelodian Fellinin elokuvaan La Strada vuonna 1954. Kullervo (Tapio Lahtinen kirjoitti Rotan sävellykselle suomenkielisen tekstin Vieno Kekkosen laulettavaksi 1956. Marstion vuoro laulaa kappale levylle oli vuonna 1989.
Procol Harum - Whisky Train: Robin Trower vastasi kappalleen sävellystyöstä ja sen voi kuulla myös kitaratyön määrästä.
Julia Korkman - Oodi (feat. Claes Andersson): Musiikko, kirjalija ja urheilumies sekä yhteiskuntavaikuttaja Claes Anderssonin muistolle.
Loverboy - Prissy Prissy: keskiviikon kuuntelulistaltani orkesteri, joka tuli tutuksi Los Angeles 1984 Olympialevyltä.
Horisont - Just Ain’t Right: Tomi tähän tutusti ja tämähän puuskuttaa kuin Viskijuna.”
Yyte
”Yngwie Malmsteen – Prelude to April: Ynkän sinfonia-levyltä poiminta. Hyvin vähäeleinen kappale ilman suurempia krumeluureja. Loppukesän sateisiin.
Fugees – Ready or Not: Loppukesät tuovat mieleen koulujen alut. Omista aluista on aikaa, mutta kyllä ne muistaa. Fugees on nimenomaan tuota lukioajan musiikkia.
Aavikko – Go and Know: Aavikko mättää elektromusiikkia laadukkaasti. Yleisurheilukisojen taustamusiikkina täysin paikkansa ajavaa materiaalia.
Oceansize – It’s My Tail and I’ll Chase if I Want to: Oceansize on nähty aikanaan Ilosaarirockissa. Bändin live-koreografioiden lisäksi bändissä on aina säväyttäneet myös nerokkaat kappaleiden nimet. ”Se on mun häntä ja jahtaan sitä, jos tahdon!”
Riverside – The Depth of Self-Delusion: Onpa Riverside näilläkin harjuilla useasti pyörinyt. Eikä suotta. kostean sään musiikkia. Melankolista ja hyvin koskettavasti laulettua.
David Bowie – Sue (Or In a Season of Crime): Rumpukompin takia taas. Bowie ei laulajana ole suosikkejani, mutta taiteilijana hyvin merkittävä. Blackstar oli maaginen levy ja on sitä yhä. En ole hetkeen kuunnellut, mutta nyt tuli poikettua senkin parissa.
Lonely Robot – How Bright is the Sun?: Lonely Robot on yhden miehen bändi, joka tekee rauhallista proge-musiikkia. Tästä huokuu brittiläinen musiikintaju.
Alexandra Streliski – Plus Tôt: Sattuman kaupan pihalla käveli vastaan tämä artisti. Ranskan-kanadalainen elokuvasäveltäjä. Oikein kaunista.
Rush – The Spirit of Radio: Tämä kuulostaa hyvältä, koska se on hyvä. Näin on minulle kerrottu.
Ben Matthews – Whiskey Tinged: This is Police -pelin soundtrackilta mafia-musiikkia. Viski ilman jäitä ja tuijottamaan sateisille kaduille.”
T
[embed]https://open.spotify.com/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=WHuOJEDpR9qTHrUsNBb6QQ[/embed]
torstai 1. elokuuta 2019
Metallimusiikin olemus – 54. Pimeällä puolella
PINK FLOYD - THE DARK SIDE OF THE MOON (1973)
Tämä albumi tuli arvioitua jo omalla TOP100-albumilistalla. Siksi otan mukaan myös paloja tuosta, kohta viisi vuotta vanhasta arviosta.
Pink Floyd perustettiin vuonna 1965, jolloin David Gilmour ei ollut vielä mukana, vaan kitarahommia hoiti mielenterveytensä kamppaillut Syd Barrett. Barrett joutui lähtemään bändistä vuonna 1968. Gilmour oli tullut bändin jäseneksi vuotta aiemmin.
The Dark Side of the Moon on yhtyeen kahdeksas albumi. Nykyään tämä kuulostaa melkoiselta määrältä, varsinkin jos läpimurtoalbumi tulee vasta näin myöhään. Nykyartistit harvoin saavat kahdeksaa albumia aikaan koko elinaikanaan. Joissain genreissä ei yhtäkään. Metallin puolella se kuitenkin on ollut edelleen vallitseva formaatti.
Soundit levyllä ovat tähänkin päivään nähden aika hyvät. Tällä tarkoitan perussoundeja bändin instrumenteissa. Masterointi riippuu albumiversiosta. Levy koostuu helmistä ja mukana on lisäksi ihan kivoja kiiltäviä kiviä. Heti Breathen urkujen mukaantulo on niin oppikirjamainen kaikkine Leslie-kiertoineen, että ihan kylmät väreet kulkee pitkin selkäpiitä.
Tuo on ollut aikaa, jolloin syntetisaattorit ovat tulleet musiikkiin mukaan. EMS-syntetisoija on ollut kovassa käytössä ja kummallista tavaraa sillä bändi aikaan on saanutkin. Vaihtoehtoisia syntetisaattoreita on ollut vähän, eikä softasynatkaan ole runsaudenpulaa luoneet. Käytettävistä laitteista on otettu irti se mitä on saatu. Tästä kertoo jopa se, että kaikkia nauhoitettuja ääniä ei ole pystytty edes toistamaan silloisilla äänilaitteilla.
David Gilmourin ääni ei ole mikään kaunis, mutta siinä on sellainen vire, että sanoilla on painoa. Dick Parryn saksofoneissa on jotain todella mahtipontista ja eteeristä. Koko bändi vierailijoineen hoitaa tonttiaan parhaan yhteistuloksen varmistamiseksi, ei omien taitojen esittelyn takia.
Metalliin viittaa juuri tuo pikkutarkkuus nauhoituksissa ja laadussa. Kovin raskaita riffejä ei levyltä löydy, mutta sanoituksissa metalliteemoja sivutaan usein. Itse “päälause” sopii mainiosti metallistien pirtaan: “There is no dark side of the Moon really. As a matter of fact, it's all dark.” Metalli-ihmisille Pink Floyd pääsee kuin koira veräjästä, melkein jopa kutsuttuna. En usko, että monellakaan on siitä pahaa sanottavaa, vaikkei se oikeastaan ole kovin progea tai kovin raskasta. Mieluummin kaunista ja maalailevaa.
Vaikuttanut se on niin moniin, että on turha alkaa edes luettelemaan. Metallibändeistä ainakin Godsmack ja vähän rokimpi Gov’t Mule ovat tätä levyä coveroineet. Dream Theaterin Scenes from a Memoryn rakenne on hyvin samanlainen tämän albumin kanssa. Sieltä löytyy gospel-naiset ja saksofonit ja kaikki.
Levyn tunnetuimman kappaleen riffi on alun perin ollut 7/8-osaa, mutta vaihdettu soolon takia 7/4-osaiseksi. Blueskaavaahan sointukierto tottelee, mutta melko kuolematon riffi se silti on. Kappale on tietysti Money.
Niin legendaarinen tämä albumi on, että sitä on paha arvioida. Jos albumi on yksi maailman eniten myytyjä, niin ei se läpeensä huono voi olla. Ei tähän ole muuta keinoa kuin laittaa Money näyttökappaleeksi.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=-0kcet4aPpQ[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/2WT1pbYjLJciAR26yMebkH?si=9Y4ZaOl-SCqry4AXOcZ9wQ[/embed]
Tämä albumi tuli arvioitua jo omalla TOP100-albumilistalla. Siksi otan mukaan myös paloja tuosta, kohta viisi vuotta vanhasta arviosta.
Pink Floyd perustettiin vuonna 1965, jolloin David Gilmour ei ollut vielä mukana, vaan kitarahommia hoiti mielenterveytensä kamppaillut Syd Barrett. Barrett joutui lähtemään bändistä vuonna 1968. Gilmour oli tullut bändin jäseneksi vuotta aiemmin.
The Dark Side of the Moon on yhtyeen kahdeksas albumi. Nykyään tämä kuulostaa melkoiselta määrältä, varsinkin jos läpimurtoalbumi tulee vasta näin myöhään. Nykyartistit harvoin saavat kahdeksaa albumia aikaan koko elinaikanaan. Joissain genreissä ei yhtäkään. Metallin puolella se kuitenkin on ollut edelleen vallitseva formaatti.
Soundit levyllä ovat tähänkin päivään nähden aika hyvät. Tällä tarkoitan perussoundeja bändin instrumenteissa. Masterointi riippuu albumiversiosta. Levy koostuu helmistä ja mukana on lisäksi ihan kivoja kiiltäviä kiviä. Heti Breathen urkujen mukaantulo on niin oppikirjamainen kaikkine Leslie-kiertoineen, että ihan kylmät väreet kulkee pitkin selkäpiitä.
Tuo on ollut aikaa, jolloin syntetisaattorit ovat tulleet musiikkiin mukaan. EMS-syntetisoija on ollut kovassa käytössä ja kummallista tavaraa sillä bändi aikaan on saanutkin. Vaihtoehtoisia syntetisaattoreita on ollut vähän, eikä softasynatkaan ole runsaudenpulaa luoneet. Käytettävistä laitteista on otettu irti se mitä on saatu. Tästä kertoo jopa se, että kaikkia nauhoitettuja ääniä ei ole pystytty edes toistamaan silloisilla äänilaitteilla.
David Gilmourin ääni ei ole mikään kaunis, mutta siinä on sellainen vire, että sanoilla on painoa. Dick Parryn saksofoneissa on jotain todella mahtipontista ja eteeristä. Koko bändi vierailijoineen hoitaa tonttiaan parhaan yhteistuloksen varmistamiseksi, ei omien taitojen esittelyn takia.
Metalliin viittaa juuri tuo pikkutarkkuus nauhoituksissa ja laadussa. Kovin raskaita riffejä ei levyltä löydy, mutta sanoituksissa metalliteemoja sivutaan usein. Itse “päälause” sopii mainiosti metallistien pirtaan: “There is no dark side of the Moon really. As a matter of fact, it's all dark.” Metalli-ihmisille Pink Floyd pääsee kuin koira veräjästä, melkein jopa kutsuttuna. En usko, että monellakaan on siitä pahaa sanottavaa, vaikkei se oikeastaan ole kovin progea tai kovin raskasta. Mieluummin kaunista ja maalailevaa.
Vaikuttanut se on niin moniin, että on turha alkaa edes luettelemaan. Metallibändeistä ainakin Godsmack ja vähän rokimpi Gov’t Mule ovat tätä levyä coveroineet. Dream Theaterin Scenes from a Memoryn rakenne on hyvin samanlainen tämän albumin kanssa. Sieltä löytyy gospel-naiset ja saksofonit ja kaikki.
Levyn tunnetuimman kappaleen riffi on alun perin ollut 7/8-osaa, mutta vaihdettu soolon takia 7/4-osaiseksi. Blueskaavaahan sointukierto tottelee, mutta melko kuolematon riffi se silti on. Kappale on tietysti Money.
Niin legendaarinen tämä albumi on, että sitä on paha arvioida. Jos albumi on yksi maailman eniten myytyjä, niin ei se läpeensä huono voi olla. Ei tähän ole muuta keinoa kuin laittaa Money näyttökappaleeksi.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=-0kcet4aPpQ[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/2WT1pbYjLJciAR26yMebkH?si=9Y4ZaOl-SCqry4AXOcZ9wQ[/embed]
tiistai 30. heinäkuuta 2019
Toomion TOP200-biisit: 169. Cairo - Angels and Rage
Cairosta on vaikea löytää tietoa. Se, kuitenkin tiedetään että bändi oli toiminnassa noihin aikoihin, kun netin musiikki piti ladata itselleen ja sitten kopioida se CD-formaattiin kuunnellakseen.
Conflict and Dreams oli albumi, joka jostain ilmestyi omalle kovalevylle ja varmaan sitä jonkin verran kuuntelinkin. Siltä on kuitenkin jäänyt elämään Angels and Rage -kappale, joka tuo mieleeni ajan, jolloin kaikki proge oli parempaa kuin mikään muu musiikki. Nyt varttuneempana kappaletta kuunnellessa levyn muu musiikki on ajoittan jopa vähän raskassoutuista kuunneltavaa, mutta tämä kipale toimii yhä.
Angels and Ragea vie eteenpäin Jeff Brockmanin nokillaan olevat rummut, Jamie Brownen liikettä tasapainottavat bassolinjat sekä Mark Robertsonin kosketinkikkailut, jotka tuovat mieleen itsensä Keith Emersonin sekopäisyyden. Ja nyt kun muut on lueteltu, niin voidaan mainita myös kitaristi Fuhrman ja laulaja Douglas, jotka eivät epäonnistu hekään. Jostain syystä tämä laadukas bändi ei vaan suurempaan suosioon noussut.
Olen tässä jonkin verran musiikkia kuunnelleena analysoinut kuuntelutottumuksiani niin, että pidän nopeista kappaleista, joissa rummut kulkevat hiukan etukenossa. Tämän lisäksi vaaditaan joku selkeä liidi tai riffi, joka jää päähän. Angels and Ragessa nämä löytyvät molemmat, mutta tuotannon tasosta ei voi plussia antaa. On nimittäin hiukan sellainen merikontissa nauhoitetun oloinen äänimaailma.
Hyvä biisi joka tapauksessa. Sopivan kaoottinen.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=PrAJMNRMrYU[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/7GffNjB7ACeFyO3uaXqjny?si=KvtvzkX9RfixP_1ApNqNNA[/embed]
Conflict and Dreams oli albumi, joka jostain ilmestyi omalle kovalevylle ja varmaan sitä jonkin verran kuuntelinkin. Siltä on kuitenkin jäänyt elämään Angels and Rage -kappale, joka tuo mieleeni ajan, jolloin kaikki proge oli parempaa kuin mikään muu musiikki. Nyt varttuneempana kappaletta kuunnellessa levyn muu musiikki on ajoittan jopa vähän raskassoutuista kuunneltavaa, mutta tämä kipale toimii yhä.
Angels and Ragea vie eteenpäin Jeff Brockmanin nokillaan olevat rummut, Jamie Brownen liikettä tasapainottavat bassolinjat sekä Mark Robertsonin kosketinkikkailut, jotka tuovat mieleen itsensä Keith Emersonin sekopäisyyden. Ja nyt kun muut on lueteltu, niin voidaan mainita myös kitaristi Fuhrman ja laulaja Douglas, jotka eivät epäonnistu hekään. Jostain syystä tämä laadukas bändi ei vaan suurempaan suosioon noussut.
Olen tässä jonkin verran musiikkia kuunnelleena analysoinut kuuntelutottumuksiani niin, että pidän nopeista kappaleista, joissa rummut kulkevat hiukan etukenossa. Tämän lisäksi vaaditaan joku selkeä liidi tai riffi, joka jää päähän. Angels and Ragessa nämä löytyvät molemmat, mutta tuotannon tasosta ei voi plussia antaa. On nimittäin hiukan sellainen merikontissa nauhoitetun oloinen äänimaailma.
Hyvä biisi joka tapauksessa. Sopivan kaoottinen.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=PrAJMNRMrYU[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/track/7GffNjB7ACeFyO3uaXqjny?si=KvtvzkX9RfixP_1ApNqNNA[/embed]
perjantai 26. heinäkuuta 2019
Ausculto - Viikon Aivoradio 30/2019
"Uncle Acid & The Deadbeats - Blood lust: A contemporary classic you should know."
Spinebrain
"Melkoista huisketta on ollut, joten laitetaan kootusti keikoilta mukaan tarttuneita biisejä.
Frank Sinatra - Fly Me to the Moon
Popeda - Repe ja Lissu
Don Huonot - Olemme kuin veljet
Eppu Normaali - Urheiluhullu
Ville Valo & Agents - Paratiisi"
A
"Frankie Valli & Four Seasons - My Eyes Adored You: Toiset ne vaan osaa laulaa puhtaasti ja kauniisti.
Bad Company - With You In a Heartbeat: Toimiko Bad Company ilman Paul Rodgersia? No tässä yksi Brian Howen vokalisoima kappale arvioitavaksi.
Bad Company - Feel Like Making Love: Paul Rodgers oli Bad Companyssa hyvässä seurassa ja äänelleen oikeassa ympäristössä.
Simon Kirke - Melting on Madison: Mm. Free:ssa ja Bad Companyssa rumpuja soittanut Kirke sooloili tähän malliin vuonna 2017.
The Law - Stone: The Law oli Paul Rodgersin ja rumpali Kenney Jonesin projekti ja ainoalla levyllään niin laulun tekijöinä kuin soittajina heidän tukenaan toimi runsaslukuinen joukko nimekkäitä muusikoita kuten mm. Pino Palladino, Chris Rea, Bryan Adams ja David Gilmour.
The Firm - Fortune Hunter: Paul Rodgers sai tähän orkesteriin kavereikseen Jimmy Pagen, Chris Sladen ja Tony Franklinin.
The Jones Gang - Mr. Brown: Piiri pieni pyörii... Yhtyeen kasasivat Lontoossa v. 2001 Robert Hart (viimeinen Bad Company solisti), Kenney Jones (ex-Small Faces -rumpali ja Paul Rodgersin The Law -kumppani) sekä Rick Wills (ex-Foreigner-basisti).
Mamas and Papas - Calfornia Dreaming: Oulussa Qstock ja Vaasassa Vaasa festival... Ratkaisu: No lähdemme Kalajoelle polskuttelemaan ja golfaamaan. Tapani Kansahan teki tästä suomenkielisen version Kalajoen hiekat, mutta kun tämä on vaan parempi."
Yyte
"Dozer - Big Sky Theory: Stoneria. Vähän synkkää, mutta kun antaa aikaa alkaa potkimaan. Sadepäiviin.
Skyharbor - Allure: Djent-musiikki on vähän poistunut jo taakse, mutta ei kaikki genren kappaleet niin kamalia ole. Tässä on sellaista bänditreeneihinajokomppia tarjolla.
Kirka - Leijat: Tähän kappaleeseen viitattiin viikon Metallin olemus -jutussa. Onhan tässä omaperäinen sävellys. Tuo mieleen 1990-luvun alun ja pienoismallit.
Cloudkicker - Let Yourself Be Huge: Anna itsesi olla iso. Kun rumpukomppi lähtee, on kappale väittömästi nostettava muistiin.
Ihana Leijona - Loista vain: Olisiko hiukan Kingston Wallin Shine On Men kaikuja tässä. Ei millään tavalla pahasti. Yöllisiin hämyilyihin.
Dave Weckl - Hard-Wired: Törmäsin sattumalta keskusteluketjuun, jossa pähkäiltiin, onko Dave hankalimpia rumpaleita maailmassa. Tähän en voi ottaa kantaa, mutta taitava hän ainakin on.
Ted Nugent - Out of Control: Miehen näkemykset maailmasta ovat jokseenkin kauheita, mutta soittaa hän silti osaa.
Jaakko Teppo - Mäntypistiäinen: Kyseisiä örvelöitä liikkuu nyt paljon metsissä. Sanat ovat ehtaa Jaskaa, eikä soittokaan ole täysin paskaa.
Hot Chip - I Feel Better: Yksinkertaisuudestaan huolimatta tämä melodia jää päähän. Livenäkin hyvä bändi.
Aerosmith - Hole in My Soul: Ysäriballadien kärkeä. Eikä Toxic Twins sitä ainakaan pahenna. Viimeisille hitaille."
T
[embed]https://open.spotify.com/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=R22vyxzGThCVANLaKWoJ-A[/embed]
Spinebrain
"Melkoista huisketta on ollut, joten laitetaan kootusti keikoilta mukaan tarttuneita biisejä.
Frank Sinatra - Fly Me to the Moon
Popeda - Repe ja Lissu
Don Huonot - Olemme kuin veljet
Eppu Normaali - Urheiluhullu
Ville Valo & Agents - Paratiisi"
A
"Frankie Valli & Four Seasons - My Eyes Adored You: Toiset ne vaan osaa laulaa puhtaasti ja kauniisti.
Bad Company - With You In a Heartbeat: Toimiko Bad Company ilman Paul Rodgersia? No tässä yksi Brian Howen vokalisoima kappale arvioitavaksi.
Bad Company - Feel Like Making Love: Paul Rodgers oli Bad Companyssa hyvässä seurassa ja äänelleen oikeassa ympäristössä.
Simon Kirke - Melting on Madison: Mm. Free:ssa ja Bad Companyssa rumpuja soittanut Kirke sooloili tähän malliin vuonna 2017.
The Law - Stone: The Law oli Paul Rodgersin ja rumpali Kenney Jonesin projekti ja ainoalla levyllään niin laulun tekijöinä kuin soittajina heidän tukenaan toimi runsaslukuinen joukko nimekkäitä muusikoita kuten mm. Pino Palladino, Chris Rea, Bryan Adams ja David Gilmour.
The Firm - Fortune Hunter: Paul Rodgers sai tähän orkesteriin kavereikseen Jimmy Pagen, Chris Sladen ja Tony Franklinin.
The Jones Gang - Mr. Brown: Piiri pieni pyörii... Yhtyeen kasasivat Lontoossa v. 2001 Robert Hart (viimeinen Bad Company solisti), Kenney Jones (ex-Small Faces -rumpali ja Paul Rodgersin The Law -kumppani) sekä Rick Wills (ex-Foreigner-basisti).
Mamas and Papas - Calfornia Dreaming: Oulussa Qstock ja Vaasassa Vaasa festival... Ratkaisu: No lähdemme Kalajoelle polskuttelemaan ja golfaamaan. Tapani Kansahan teki tästä suomenkielisen version Kalajoen hiekat, mutta kun tämä on vaan parempi."
Yyte
"Dozer - Big Sky Theory: Stoneria. Vähän synkkää, mutta kun antaa aikaa alkaa potkimaan. Sadepäiviin.
Skyharbor - Allure: Djent-musiikki on vähän poistunut jo taakse, mutta ei kaikki genren kappaleet niin kamalia ole. Tässä on sellaista bänditreeneihinajokomppia tarjolla.
Kirka - Leijat: Tähän kappaleeseen viitattiin viikon Metallin olemus -jutussa. Onhan tässä omaperäinen sävellys. Tuo mieleen 1990-luvun alun ja pienoismallit.
Cloudkicker - Let Yourself Be Huge: Anna itsesi olla iso. Kun rumpukomppi lähtee, on kappale väittömästi nostettava muistiin.
Ihana Leijona - Loista vain: Olisiko hiukan Kingston Wallin Shine On Men kaikuja tässä. Ei millään tavalla pahasti. Yöllisiin hämyilyihin.
Dave Weckl - Hard-Wired: Törmäsin sattumalta keskusteluketjuun, jossa pähkäiltiin, onko Dave hankalimpia rumpaleita maailmassa. Tähän en voi ottaa kantaa, mutta taitava hän ainakin on.
Ted Nugent - Out of Control: Miehen näkemykset maailmasta ovat jokseenkin kauheita, mutta soittaa hän silti osaa.
Jaakko Teppo - Mäntypistiäinen: Kyseisiä örvelöitä liikkuu nyt paljon metsissä. Sanat ovat ehtaa Jaskaa, eikä soittokaan ole täysin paskaa.
Hot Chip - I Feel Better: Yksinkertaisuudestaan huolimatta tämä melodia jää päähän. Livenäkin hyvä bändi.
Aerosmith - Hole in My Soul: Ysäriballadien kärkeä. Eikä Toxic Twins sitä ainakaan pahenna. Viimeisille hitaille."
T
[embed]https://open.spotify.com/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=R22vyxzGThCVANLaKWoJ-A[/embed]
maanantai 22. heinäkuuta 2019
Metallimusiikin olemus – 53. 46:n eri soittimen voimin
GENTLE GIANT - OCTOPUS (1972)
Proge-musiikkiin kuuluu vahvasti teatraalisuus. Jopa kuunteluystävällisyyden ehdoilla. Kun taide saavuttaa tietyn pisteen, tulee usein tunne että taiteilijat haluavat katsoa, kuinka typerät ratkaisut purevat yleisöön. Yleisöön, joka pitää niitäkin varauksetta taiteena. Musiikissa tuo kikkailu kyllä tuo myös esittäjälleen iloa,koska vaikeiden ja hämärien kappaleiden soittaminen virheettä on siistiä.
Ennen kilttiä jättiläistä, suuri osa bändistä soitti yhdessä Simon Dupree and the Big Sound-yhtyeessä. Tuo yhtye teki kappaleen Kites, jonka Suomessa on Leijat-nimisenä esittänyt Kirka. Gentle Giant oli vähemmän yllättäen nippu multi-instrumentalisteja. Saattoivat olla myös mentalisteja. Esimerkiksi Shulmanin veljekset Derek ja Phil soittivat useita kymmeniä eri soittimia. Kehittivät jopa oman kielisoittimen, shulberryn.
Gentle Giant oli poikkeuksellinen aikakauden proge-bändi. Se ei tehnyt pitkiä sävellyksiä. Teokset olivat neljän-viiden minuutin pituisia. Pääpaino oli albumikokonaisuuksissa ja lavaesiintymisissä. Bändi ei myöskään ollut poliittisesti kantaaottava, kuten useat tuon ajan bändit olivat.
Octopus-albumi alkoi muotoutua siten, että bändi päätti kirjoittaa kappaleen jokaisesta jäsenestään. Ihan loppuun asti ei tainnut tuo rajaus pysyä ja lopulta siitä muotoutui kahdeksan kappaleen mittainen kokonaisuus.
The Advent of Panurge ei ainakaan ole helppo sisäänheittobiisi, vaan vaatii levynaloittajana kuuntelijalta paljon. Oikeastaan metallin (ja jotenkin selväjärkisemmän riffimusiikin) pariin päästään vasta kolmannessa kappaleessa. A Cry for Everyone sisältää raskaampaa kitaraa, mutta on sekin aikamoista kikkailua. Sen lisäksi ehkä River sisältää metallielementtejä. Muuten levy on ainakin allekirjoittaneelle hyvin raskasta kuunneltavaa.
Yes ja Queen ovat bändiä ihailleet. Ja varsinkin jälkimmäisen teatraalisuutta tältä levyltä kyllä löytyy. Myöhempien aikojen Spiral Architect ja Zero Hour ovat samantapaista sovituspuolta käyttäneet. Jordan Rudess lienee ainoita tunnetumpia bändiä coveroineita artisteja.
Kaikki kunnia monilahjakkaille muusikoille, mutta parempaakin musiikkia on. Riverissä on eniten metallia.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=ZLTRRrqwAA8[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/6icDB6wt9kle4AkCoPAtaZ?si=vU7Od2OwTIezSa7GW1kx9Q[/embed]
Kuva: wikipedia.org
Proge-musiikkiin kuuluu vahvasti teatraalisuus. Jopa kuunteluystävällisyyden ehdoilla. Kun taide saavuttaa tietyn pisteen, tulee usein tunne että taiteilijat haluavat katsoa, kuinka typerät ratkaisut purevat yleisöön. Yleisöön, joka pitää niitäkin varauksetta taiteena. Musiikissa tuo kikkailu kyllä tuo myös esittäjälleen iloa,koska vaikeiden ja hämärien kappaleiden soittaminen virheettä on siistiä.
Ennen kilttiä jättiläistä, suuri osa bändistä soitti yhdessä Simon Dupree and the Big Sound-yhtyeessä. Tuo yhtye teki kappaleen Kites, jonka Suomessa on Leijat-nimisenä esittänyt Kirka. Gentle Giant oli vähemmän yllättäen nippu multi-instrumentalisteja. Saattoivat olla myös mentalisteja. Esimerkiksi Shulmanin veljekset Derek ja Phil soittivat useita kymmeniä eri soittimia. Kehittivät jopa oman kielisoittimen, shulberryn.
Gentle Giant oli poikkeuksellinen aikakauden proge-bändi. Se ei tehnyt pitkiä sävellyksiä. Teokset olivat neljän-viiden minuutin pituisia. Pääpaino oli albumikokonaisuuksissa ja lavaesiintymisissä. Bändi ei myöskään ollut poliittisesti kantaaottava, kuten useat tuon ajan bändit olivat.
Octopus-albumi alkoi muotoutua siten, että bändi päätti kirjoittaa kappaleen jokaisesta jäsenestään. Ihan loppuun asti ei tainnut tuo rajaus pysyä ja lopulta siitä muotoutui kahdeksan kappaleen mittainen kokonaisuus.
The Advent of Panurge ei ainakaan ole helppo sisäänheittobiisi, vaan vaatii levynaloittajana kuuntelijalta paljon. Oikeastaan metallin (ja jotenkin selväjärkisemmän riffimusiikin) pariin päästään vasta kolmannessa kappaleessa. A Cry for Everyone sisältää raskaampaa kitaraa, mutta on sekin aikamoista kikkailua. Sen lisäksi ehkä River sisältää metallielementtejä. Muuten levy on ainakin allekirjoittaneelle hyvin raskasta kuunneltavaa.
Yes ja Queen ovat bändiä ihailleet. Ja varsinkin jälkimmäisen teatraalisuutta tältä levyltä kyllä löytyy. Myöhempien aikojen Spiral Architect ja Zero Hour ovat samantapaista sovituspuolta käyttäneet. Jordan Rudess lienee ainoita tunnetumpia bändiä coveroineita artisteja.
Kaikki kunnia monilahjakkaille muusikoille, mutta parempaakin musiikkia on. Riverissä on eniten metallia.
[embed]https://www.youtube.com/watch?v=ZLTRRrqwAA8[/embed]
[embed]https://open.spotify.com/album/6icDB6wt9kle4AkCoPAtaZ?si=vU7Od2OwTIezSa7GW1kx9Q[/embed]
Kuva: wikipedia.org
perjantai 19. heinäkuuta 2019
Ausculto - Viikon Aivoradio 29/2019
29/2019
Mennään albumilinjalla tällä kertaa.
”The Black Keys - Let’s Rock: Lomaviikollani on tullut kuunneltua runsaasti artistien kokonaistuotantantoja (Rod Stewart, Tina Turner, ZZ Top, Paul McCartney, Rolling Stones, 10CC...) Yksi uutuus mahtuu kuitenkin joukkoon Black Keys duon uusin albumi Let’s Rock. Kuten jo albumi nimi kertoo, tämä on rock albumi - musiikkia, jossa on selkeät rockriffit.”
Yyte
”Horisont – About Time: Kyllä, kyllä. Taas Ruotsista. Osaavat vaan tehdä niin helkatin hienosti tällaista vanhahtavaa rokkia. Ei kuitenkaan päälleliimatun laimeasti vaan sävellykset ovat kauttaaltaan harkittuja.”
T
”Juice Leskinen Grand Slam – Kuopio-Iisalmi-Nivala: Juicea ja Rällämiä parhaimmillaan vuonna 1983.”
A
[embed]https://open.spotify.com/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=IFGSCZ2tRnqaZk_ymG76nw[/embed]
Mennään albumilinjalla tällä kertaa.
”The Black Keys - Let’s Rock: Lomaviikollani on tullut kuunneltua runsaasti artistien kokonaistuotantantoja (Rod Stewart, Tina Turner, ZZ Top, Paul McCartney, Rolling Stones, 10CC...) Yksi uutuus mahtuu kuitenkin joukkoon Black Keys duon uusin albumi Let’s Rock. Kuten jo albumi nimi kertoo, tämä on rock albumi - musiikkia, jossa on selkeät rockriffit.”
Yyte
”Horisont – About Time: Kyllä, kyllä. Taas Ruotsista. Osaavat vaan tehdä niin helkatin hienosti tällaista vanhahtavaa rokkia. Ei kuitenkaan päälleliimatun laimeasti vaan sävellykset ovat kauttaaltaan harkittuja.”
T
”Juice Leskinen Grand Slam – Kuopio-Iisalmi-Nivala: Juicea ja Rällämiä parhaimmillaan vuonna 1983.”
A
[embed]https://open.spotify.com/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=IFGSCZ2tRnqaZk_ymG76nw[/embed]
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)