Taannoin löysin mielenkiintoisen sivuston metalliaiheeseen liittyen. Siellä oli artikkeli: "List Of 1000 Albums That Can Help You To Have A Full And Comprehensive Understanding Of Metal Music". Artikkelissa on albumiesimerkein pohdittu musiikin taipumista metallin suuntaan.
Viidennessä Ausculton Musa-Tastingissa kuunneltiin Jäsen T:n mielestä Metallin esi-isät-osion parhaat kymmenen biisiä.
Lista, jolta biisit on valittu:
Elvis Presley - Elvis Presley
Chuck Berry - Berry is on Top
Little Richard - Here's Little Richard
Howlin' Wolf - Moanin' in the Moonlight
Willie Dixon - I Am Blues
Bo Diddley - Go Bo Diddley
Link Wray and The Wraymen - Link Wray and The Wraymen
Dick Dale and his Del-Tones - Surfer's Choice
Bob Dylan - Highway 61 Revisited
The Yardbirds - Having a Rave Up With The Yardbirds
The Sonics - Here Are the Sonics!!!
The Troggs - From Nowhere
Steppenwolf - Steppenwolf
The Kinks - Kinks
Buffalo Springfield - Buffalo Springfield Again
The Gun - Gun
Spooky Tooth - Spooky Two
The Rolling Stones - Sticky Fingers
The Rolling Stones - Exile on Main Street
David Bowie - Rise and Fall of the Ziggy Stardust and the Spiders from the Mars
Tasting-osallistujat:
T – Ausculton jäsen T, illan isäntä, junamatkaaja.
A - Ausculton jäsen MT, metallin suurkuluttaja ensi kertaa maistelemassa.
P – Länkipohjan länkkäri neljättä kertaa analysoimassa.
10/10. Bob Dylan - Ballad of a Thin Man. (1965, Highway 61 Revisited)
Kappale on tehty ja julkaistu vuonna 1965. Kappale on Highway 61 Revisitedin tavallisin kappale, mutta sen sanat ovat oudot. Sehän myös kertoo ulkopuolisesta tai oudosta, erikoisesta ihmisestä. Hyvin vahvoja huhuja on siitä, että kappale kertoisi David Bowiesta. Sen on myös huhuttu kertovan homoseksuaalisuudesta.
https://open.spotify.com/track/0f5N14nB8xi0p3o4BlVvbx
https://www.youtube.com/watch?v=hC4r3QFnmQ8
P: Jos haetaan metallivaikutteita, niin ihan aluksi assosioitui ajatukseni kohti doomia. Tavallaan raskasta ja simppeliä, soinnullisesti alaspäin kulkevaa säveltä. Jos kuvittelisi laulut örinäksi niin päästään tarinallisesti samalle tasolle. Soundaa ihan hyvältä vaikkei ihan saakaan tarinasta selvää. Toisaalta tässä on kaikuja myös puhe/rap-sceneenkin.
T: Joo, Dylanin laulutapa on vähän sellainen. Dylanin kappaleet ei ihan suoraan taida koskaan aueta. Minusta bluesissa on aina jotain siistiä. Bluesissa on minusta myös jotain pahaa. pahempaa kuin örinässä. Tuo kappale kuvaa minusta aika hyvin soundeiltaan eristäytyneisyyttä.
MT: Bob Dylania on vaikea olla sivuuttamatta, kun mietitään populaari rockmusiikin historiaa. Ensinnäkin kyseessä oli biisi, jota en ole koskaan aikaisemmin kuullut. Näin ollen minulla ei ole lähtökohtaisesti siitä mitään vertailupohjaa tai muistijälkeä. Vahvalla blues-viballa tässä minun korvaani mentiin ja surullisuus ja melankolisuus loistavat kevyesti läsnäolollaan. Oletan että tämä musiikki vaatii nimenomaan oikean tilan ja paikan, saunan jälkeen puolihikisenä se ei toiminut täysin tietokoneen ruudulla mutta kyllä tuon mielellään kuunteli. Kovana kertosäemiehenä kaipasin ehkä hieman iskevämpää kertsiä, mutta tälläisenäkin se istui hyvin avaukseksi.
T: 7,77
MT: 8,1
P: 6
Tasting-rating: 7,31/10
9/10. The Gun – Race With The Devil. (1968, Gun)
Gurvitzin veljekset eli myöhemmin Curtisin veljekset, tekivät aikamoisen albumin vuonna 1968. Metallin edelläkävijöitä siinä mielessä, että soolot ovat aika metallimaisia. Myös sinfoniaelementtejä löytyy kiitettävästi. Tätä kappaletta ovat coveroineet Jimi Hendrix ja Judas Priest noin esimerkkinä.
https://www.youtube.com/watch?v=kFyEjUXGE2I
P: Aikalailla tulee Manowar-vibat. Onhan tämä selkeästi johtolanka Saksan metallibändeille. Rock ’n rollin tässä kyllä huomaa, kun toinen kitara sitä jauhaa taustalla koko ajan Toisaalta se myös hivenen häiritsee.
MT: Toi tietty räkäisyys ja riffi laittoivat kyllä jalan heti vipattamaan.
P: Kuulostaa aika ajattomalta soundimaailman suhteen.
T: Tolle ajalle minusta aika kova kitaristi. Enemmän tilu kun ne yleensä tuohon aikaan olivat. Jos metalliin vetää viivaa. Ja lisähuomio erityisesti levyn kansissa, vois olla vaikka mitä örriblackista. Hienoja hirviöitä.
M: Siinä mielessä todellakin ajaton ja varmasti tuohon aikaa pahennusta herättänyt. En ihan ehkä suoraan power metalliin tai true metalliin asti mene, mutta olihan tuossa progea ehkä jotain stonerin esiastetta. Onhan tuo kansitaide Rhapsodya tai Manowaria, nyt löydän sen kyllä.
P: Kansitaiteesta tulee mieleen Sepulturan vanhat.
T: 7,95
MT: 8,37
P: 8,45
Tasting-rating: 8,26/10
8/10. The Gun – Rupert’s Travel. (1968, Gun)
Sama levy, samat jampat. Sävellystaitoja oli sen verran, että tällainen youllknowmyname-mäinen instrumentaalikin onnistui hienosti. Varmasti olisi kiva soittaa. Jää ainakin päähän soimaan.
https://www.youtube.com/watch?v=z58BxC0KbeM
T: Minulla on joku fiksaatio näihin instrumentaaliteoksiin. Elokuvamusiikkia Tarantino-hengessä. Miettikää, vuonna 1968!?! Nämä jätkät on oikeasti olleet edellä aikaansa. Tossakin rumpusetti on aikamoista.
P: Audioslave...Grunge...James Bond... Tämä olis ihan hyvin voinut soida -90 luvulla flanellijampoilla. Loistavan kuulosta kyllä. Mutta metallivaikutteet menevät vahvasti grunge-heavy metal-rock´n roll-blues-puolelle. Siinäpä se sukupuu tais tullakin.
MT: Semmoinen pikku anekdootti, että itse olen oppinut kuuntelemaan instrumentaalimusiikkia vasta 2000-luvulla, joten olen siinä vähän märkäkorva. Mutta onhan tässä James Bondia kyllä selkeesti. itselleni instrumentaaleille pitää antaa aikaa ja tilaa kasvaa, tässä kaikki oli typistetty reiluun kahteen minuuttiin, joten olisi kaivannut biisille hieman lisää elämänkaarta. Olihan se silti harmiton ja semmoinen vaaraton mutta kuitenkin miellyttävä ja ei-ärsyttävä.
T: Minusta tuo oli taas pikkusen liian pitkä, tai siinä ei ihan niin paljon tapahdu. Tai olisi kaivannut vähän muutosta tai dynamiikkaa. Mutta ymmärrän kyllä, että MT:lle postrock-miehenä pitäs olla 12 minuuttia.
T: 8,13
MT: 7,91
P: 8,83
Tasting-rating: 8,29/10
7/10. David Bowie – Starman (1972, The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars)
Kappaleen ei pitänyt alun perin edes mahtua albumille, mutta levy-yhtiön Dennis Katz oli sitä mieltä, että kappaleessa on hittiainesta. Se syrjäytti Chuck Berry-coverin Round and Roundin ja jäi melkoisena klassikkona kaikkien mieleen.
https://open.spotify.com/track/0pQskrTITgmCMyr85tb9qq
https://www.youtube.com/watch?v=sI66hcu9fIs
P: En ole oikein ymmärtänyt tätä biisiä. Ihan ok. Ehkä alistajalasieni kautta huomaan näkeväni glam rock-piirteiden alkua asusteiden osalta. Toisaalta yllättävyyden näkökulmasta vahva Queen-fiilis. Vahva linkki myös The Darknessiin.
T: Tämä on siitä outo biisi, etten välillä siedä sitä. Enkä oikein siedä Bowietakaan. En kuitenkaan koskaan käännä kanavaa, jos tulee. Bowien ääni ei ole kaunis. Mutta onhan se vaikuttanut musiikkiin, vaikkei haluttaiskaan. Metalliin välillisesti ihan helvetisti. Kasvomaalit Kiss Immortal… Kisshän on kertonut ottaneensa maalijutut Bowielta, mutta ne vaan veti sen överiksi. Tähtihän sielläkin on kasvoissa.
MT: Kun kuulin biisin teininä ekan kerran niin ei sitten lähtenyt yhtään, kuten ei mikään muukaan Bowien musa. Viime aikoina, varsinkin herran kuoleman jälkeen, sitä on kyllä veivattu meidän saunassa ahkerasti. Yritän kovasti miettiä mitä metallia tässä on... En kyllä ihan heti löydä oikein mitään. Artistissa on varmasti särmää kyllä, mutta mun korvaan biisissä on enemmänkin semmoista Beatlesia.
T: Enemmän sitä minun mielestä on artistissa. Ei tässä biisissä. Tää on vahingossa kuultuna parempi.
P: Tämä olis edelleen hitti jonkun Coldplayn tekemänä.
T: 8,21
MT: 7,666
P: 5,46
Tasting-rating: 7,11/10
6/10. Buffalo Springfield – Expecting to Fly (1967, Buffalo Springfield Again)
Neil Youngin säveltämä ja esittämä kappale. Nousi Billboardin Hot-listalla sijalle 98. Sen tunnetuimmat esiintymiset lienevät elokuvissa Fear and Loathing in Las Vegasissa sekä vähän uudemmassa Joyssa.
https://open.spotify.com/track/3uVmR6oQq0NluVZXkipKHV
https://www.youtube.com/watch?v=hzMl0-bhNcM
MT: Kaunis ja eteerinen biisi, jonka kuulin nyt ensimmäistä kertaa. Enkä tästäkään heti mitään metallia löydä. Enemmänkin semmoinen diskon viimeiset hitaat-biisi, kieli korvaan ja menoksi.
T: En minäkään ennen metallin olemus-hässäkkää ollut kuullut koko bändistä. Hirveästi tässä on Pink Floydia. Kuitenkin sellainen 6-10 vuotta ennen Pink Floydia. Voisi toisaalta olla myös Porcupine Treetä. Tykkään tuommoisesta musiikista iltaisin.
MT: Jos Porcupine niin miksei myös Blackfield? Tämä oli ihan kiva ja nätti kappale muttei ehkä tunnetasolla jättänyt syviä viiltoja.
P: Sanoituksissa on metallia. Porcupinea minäkin tuossa kuulin. Metallia ei ollut kuin sanoituksissa ja ehkä hiukan tunnelmassa.
T: 8,3
MT: 7,56
P: 5,1
Tasting-rating: 6,99/10
5/10. The Troggs – Wild Thing (1966, From nowhere)
Nousi Billboard listan ykköseksi vuonna 1966. Chip Taylorin säveltämä biisi, jopa levyttämä. Mutta The Troggs teki tämän tunnetuksi. Tämänkin on Jimi coveroinut. Suomessahan tämä on soinut Big Cat (Lion)-patukan mainoksessa.
https://open.spotify.com/track/2cM6hAcaR3zsh2oYYV2MWU
https://www.youtube.com/watch?v=YlLspwQaKqQ
P: Alice Cooper yleisestä tunnelmasta ja sanotuksista mutta hivenen fiiliksellä Led Zeppeliiniin. Selkeästi Black Sabbath-riffityksiä. Tiedä vaikka Iommi olis ollut tällä keikalla ja kuunnellut tarkkana korvana riffitysten merkityksen. Eiks Sabbath samana vuonna perustettu?
MT: No siis autenttisuudesta toki plussaa: pahvilaatikkorummut ja kitarat ilman särkijää sekä nokkafuckinghuilusoolo. Onhan tämä kvlt jo isosti.
T: Se ei muuten mun käsittääkseni ole nokkahuilu, vaan urut. Minusta tuossa on aika paljon seksiä. Sitä olisi ilman lauluakin. Tässäkin on se glam rock-vivahde.
P: Riffien kautta tämä on ehkä lähinnä metallin ydintä.
MT: Joo, toi on lähinnä metalliriffiä niistä mitä ollaan tänään tähän mennessä kuultu.
T: Minä ymmärrän, että tämä on Metallin olemus-listalla siksi, että nämä halus särkeä kitarasoundia. On tässä myös punk-yhteys. Eikä metallia olisi ilman punkia. Eihän toi taitavaa ole.
MT: Eikä tarvikaan olla. Mietipä Kissiä, onko se taitavaa?? No ei. Koko bändihän perustettiin siksi, että jätkät saisi pesää. Simmons on kaatanut semmoiset 2,500 kottaraista.
T: No mitäpä bändiä ei siksi olisi perustettu. Ei Gene Lemmylle pärjää.
T: 8,3
MT: 8,27
P: 8,21
Tasting-rating: 8,26/10
4/10. The Gun – The Sad Saga of the Boy and the Bee (1968, Gun)
Edelleen Gun-levyn materiaalia. Tässä jälleen monimuotoista sävellystyötä sekä omaperäiset sanat, joita ei valitettavasti minun taidoilla netistä löytynyt. Soolo-osio on hieno. Musiikkina olisi aika lähellä oman bändini musiikkia.
https://www.youtube.com/watch?v=2an6dXX-KWk
MT: James Bond meets Pink Floyd meets Jimi Hendrix meets Yes. Hyvin semmoinen elokuvamainen, näen videon jo silmieni edessä. Kitara on vaimeahko taustalla, mutta jouset ovat hienot ja rumpali hoitaa hommansa komeasti... Yritän kovasti miettiä heavy-verrokkia... En löydä heti. Biisinä todella hieno ja semmoinen sarjakuvamainen.
P: Tässä metallivivahteet menevät progen suuntaan. Jos omistaisin vinyylisoittimen olisi pakkohankinta.
T: Tässä on riffeissä mun mielestä jo paljonkin heviä. Jopa jotain Megadethin esiastetta kikkailussa. On tuo kitaristi oikeasti aika taitava. Bumblebee Manowar Extreme…
P: Ai saakeli, kun oli hyvin kaivettu Extremen Pornograffiti ja mehiläinen... Paganini... Ynkkä! Vahva tilutus-scenen luoja. Pojat on klassisensa kuunnelleet.
MT: Äijät keulii siellä nyt. Mutta kyllä minä nuo neoklassisen heavy metallin elementit allekirjoitan.
T: 8,39
MT: 8,58
P: 8,74
Tasting-rating: 8,57/10
3/10. Dick Dale and his Del-Tones – Misirlou Twist (1962, Surfer’s Choice)
Dick Dale oli taustoiltaan libanonilaisen isän ja puolalais-valkovenäläisen äidin lapsi. Hän tuli Jenkkeihin armeijan takia, mutta muutti pian Kaliforniaan surffailemaan. Hän keksi tavallaan kokonaan oman tyylin soittaa. Siihen kuului paljon syntyperänsä mukaisia sävelkuvioita ja omituista soitantaa. Mies ei muuten koko elämänsä aikana juonut alkoholia. Hän myös esiintyi aurinkolasit päässä, koska omasi yliherkät silmät. Kappalehan on tutuksi tullut Tarantinon elokuvasta.
https://open.spotify.com/track/5AUzSx4CEHaRKn2Yfck0NJ
https://www.youtube.com/watch?v=ZIU0RMV_II8
P: Onkohan Timo Tolkki kuunnellut tätä aikoinaan? Toisaalta tämä menee myös Iron Maideniin.
MT: Alkuhan nyt oli sitä Flight Of the bumblebeetä by Manowar. Tässä oli musta jämäkät saundit.
T: Olisko esim. bläkkistä ilman tuota soittotekniikkaa? Sit tuossa oli myös se itämaameininki. Tästä tuli mieleen jopa System of a Down.
T: 8,48
MT: 8,43
P: 7,43
Tasting-rating: 8,11/10
2/10. Bob Dylan – Like A Rolling Stone (1965, Highway 61 Revisited)
Monessa listauksessa maailman parhaaksi pop-kappaleeksi nimetty biisi. Tällä Dylan rikkoi kappaleiden ”kolmen minuutin”-standardin, sillä kappale kestää yli 6min. Mielenkiintoista siinä on myös se, että laulu ja soitto ovat eri lailla jaollisia. Soitto menee neljään ja laulu kolmeen. Se ei ole helppoa tehdä, vaikka yrittäisi. Laulu on klassikko. Siitä tekee klassikon myös sanat ja se, että Dylan itse esittää sen joka kerta hyvin eri tavalla.
https://open.spotify.com/track/3AhXZa8sUQht0UEdBJgpGc
https://www.youtube.com/watch?v=dxLMr784l0Q
P: En nyt oikein löytänyt tästä sitä metallin ydintä... Tämä menee ehkä tähän 1990-2000 vaihteen Bon Jovi-teemaan. Aika kaukaa haettu siis metallivaikutelma. Leslie kyllä pauhaa taustalla, että ehkä se on se linkki. Varsinkin kevyempään ja popahtavampaan tyyliin. Ehkä Leslie määritti kahden tyylisuunnan kehityksen. Toisesta tuli kevyempää Rolling stones, Doors, Bon Jovi, yms. vähän kevyemmät. Oisko se toinen suunta sitten sinne raskaampaan, jopa doomiin menevä suunta?
T: Tää on ehkä vähän liian pitkä, mutta sanat on varmasti Dylanissa se juttu. Jos se on Nobelin saanut, niin onhan se merkittävä hahmo. Onhan se vaikuttanut asenteellaan vaikka mihin. Se, ettei reagoi Nobelin palkintoon ja sit vastaa kohteliaasti, on todella taitavaa kannanottoa. Mahdoton sanoa, onko se tahallaan vai vahingossa tehty. Jotain minkä vois Marilyn Manson tehdä. Metallia tässä ei hirveesti ole. Luulen, että se joka sen metallilistauksen on tehnyt, on miettinyt metallia myös ilmiönä. Ei pelkkänä musiikkina.
P: Meinasin just sanoa, että liikut aika kaukana kunnes nappasin Marilynin helmasta kiinni. Nyt ymmärrän linkin. Toisaalta myös Dylanin hahmo norjametallin mystisiin hahmoihin.
T: Meinasin aiemmin viitata Vikernesiin toisinajattelijana, mutta pidin sitä liian raakana.
MT: Kertsi lähtee, mutta saisi räjähtää vieläkin kovemmin. Mutta on se hieno kappale kuitenkin. Klassikkostatuksensa ansainnut.
T: 8,75
MT: 8,55
P: 8,79
Tasting-rating: 8,70/10
1/10. Steppenwolf – Born to Be Wild (1968, Steppenwolf)
Kappale, jonka merkitys kokonaiselle aikakaudelle on iso. Sen merkitys on todella iso myös moottoripyöräilylle juuri sen takia, että Easy Rider on elokuva, jonka takia kappale tuli tunnetuksi. Soundit ovat rouheat, eikä tästä tietysti rokki paljon paremmaksi tulekaan.
https://open.spotify.com/track/63OFKbMaZSDZ4wtesuuq6f
https://www.youtube.com/watch?v=mLhpXUtxS1c
MT: Heavy metal Thunder!!!!
T: Tämä on ilmeisesti ensiesitys heavy metal-termille.
MT: Onhan tässä vuodeksi 1968 aivan jäätävä meno. Toki motoristit varmasti ovat tehneet biisistä oman Graalin maljansa, mutta onhan tässä nyt metallia niin paljon, että pohjalle jää vain kakkosnelosen vahvuista kettinkiä: on hammondia, melkeinpä blaastirumpua ja ennen kaikkea tunnistettava ja mahtava kitarasoundi.
P: Tämä on se Dylanin Lesliestä lähtenyt toinen linja, jonka juuret menee aina sinne Vikernesin metsikköön. Leslie! Tässä on myös vahva riffitys, joka linkkinä selkeästi metalliin... Sabbath, Zeppelin, jne.
MT: Kyllä! Deep Purple, Uriah Heep, Budgie ja Diamond Head. Tässä on just sitä, mä ajan nyt Harrikkaa ja sitten juon kaljaa! Että mitä sä teet??
T: Bassosoolo ja tuo lopetus. Paljon heviä. Alkukantaista vapautta, pahuutta, äijäilyä. Harlikka ja tie. P:hän sen tietää. Tää on jo pikkupoikana ollut mun mielestä hieno biisi.
P: Tiesin kyllä hetken aikaa... kunnes tuli äijäily ja hippeily, sekä mullan ja kaiken maailman kaarnansyönti.
T: 8,84
MT: 9,15
P: 7,68
Tasting-rating: 8,56/10
Raadin TOP-lista:
1. Bob Dylan – Like a Rolling Stone 8,70
2. The Gun – The Sad Saga of The Boy and Bumblebee 8,57
3. Steppenwolf – Born to be Wild 8,56
4. The Gun – Rupert’s Travel 8,29
5. The Troggs – Wild Thing 8,26
6. The Gun – Race With The Devil 8,26
7. Dick Dale and his Del-Tones – Misirlou Twist 8,11
8. Bob Dylan – Ballad of a Thin Man 7,31
9. David Bowie – Starman 7,11
10. Buffalo Springfield – Expecting to Fly 6,99
torstai 2. helmikuuta 2017
tiistai 31. tammikuuta 2017
Atson Aikakone: 2009 & Anssi Kela - Aukio
Aukio on Anssi Kelan soolouran neljäs albumi. Nummelan (2001) jälkeinen suurmenestys vaihtui pian pienempiin piireihin levyjen Suuria kuvioita (2003) ja Rakkaus on murhaa (2005) jälkeen. Viimeksi mainittua seuranneen neljän vuoden levytauon aikana, vuonna 2008, Kela julkaisi esikoisromaaninsa Kesä Kalevi Sorsan kanssa. Kirjailijanuran käynnistymistä seurannut askelma, levytysrintamapaluuta edustanut Aukio, on monille Kela-faneille herran tuotannon piilotettu jalokivi.
Ensimmäinen maistiainen levyltä saatiin kesäkuussa 2009, kun ilmoille laskettiin Aamu. Kokonainen albumi seurasi 9.9.2009 ja itse sain sen haltuuni, lainaan kaverilta, viikon-pari myöhemmin. Hyvin harvat levyt jättävät sellaisen tuntuman ensitutustumisella kuin Aukio teki.
Aukio on nimittäin konseptialbumi: rakenteeltaan yhtenäinen tarina, jota laulut kuljettavat eteenpäin. Kela on kertonut kirjoittaneensa ensin novellin ja riisuneensa sen sitten yksittäisiin kappaleisiin. Moiseen rakenteeseen pohjautuvia levyjä ei Suomessa ole hirveästi tehty. Huolellinen suunnitteleminen sekä kunnianhimoinen suunnitelma eivät kuitenkaan osuneet suuren yleisön hermoon: Aukiota myytiin lopulta ainoastaan noin 4000 kappaletta. Vertailun vuoksi Nummelaa oli ostettu 157 000 kappaletta: Aukio möi siis 2,5 prosenttia debyytin saldosta... Kela on kertonut Maija Vilkkumaan kuitenkin tokaisseen: ”onhan se suomalaiselle konseptilevylle ihan hyvin!”.
Poikkeuksellista aiempiin Kela-levyihin on myös se, että ensimmäistä kertaa hän on valjastanut albumille soittamaan keikkabändinsä. Kaikilla muilla, myös seuranneilla levytyksillä, hän on huolehtinut itse valtaosasta soittimista. Tällä levyllä kuitenkin tuolloinen yhtye (V. Kela, K. Ketonen, A.Karisalmi, S. Metsberg) pääsee ääneen tuoden mausteensa kivasti: erityisesti Ketosen toiminta rumpujen takana erottuu selkeästi Kelan omasta.
Koska kyseessä on siis konseptialbumi ja jatkuva kertomus, ei juonesta voi paljonkaan paljastaa pilaamatta tarinan kuljettamista. Tällä tavalla rakennetun levyn vahvuudeksi nousevat sanoitukset ja niissä viljellyt viittaukset albumin edeltäviin ja seuraaviin raitoihin, joita ei oikein voi huomata yhden kuuntelukerran perusteella. Jo heti edellä mainitussa Aamu-singlessä on koskettaviakin ennakkokuvia... Harvoin kokonaisuus on tällä lailla, näin selvästi, enemmän kuin osiensa summa.
Yksittäisistä biiseistä nostaisin itse esille jo edellä mainitun ”Aamun”, loppupään selkeitä kitaransoitannollisia viittauksia sisältävän ”Paluun” sekä mainion tunnelman kehittelevän "Romahduksen", josta tarina varsinaisesti lähtee tehokkaasti vyörymään.
Aukio-levyyn siis melkein päättyi Anssi Kelan ura. Niille, jotka sen ovat vaivautuneet kuuntelemaan muuten kuin taustamusiikkina, se on kuitenkin paljastunut helmeksi, jota saa jo jossain määrin metsästää levykaupoista. Ei ole ollut kerran tai kaksi, kun henkilöt, joille olen tätä mainostanut, ovat pitkän harkinnan jälkeen levyn kuunnelleet ja todenneet, että sehän vei mennessään.
https://open.spotify.com/album/7L9LFkwCsNvrgLT3VeE89j
Ensimmäinen maistiainen levyltä saatiin kesäkuussa 2009, kun ilmoille laskettiin Aamu. Kokonainen albumi seurasi 9.9.2009 ja itse sain sen haltuuni, lainaan kaverilta, viikon-pari myöhemmin. Hyvin harvat levyt jättävät sellaisen tuntuman ensitutustumisella kuin Aukio teki.
Aukio on nimittäin konseptialbumi: rakenteeltaan yhtenäinen tarina, jota laulut kuljettavat eteenpäin. Kela on kertonut kirjoittaneensa ensin novellin ja riisuneensa sen sitten yksittäisiin kappaleisiin. Moiseen rakenteeseen pohjautuvia levyjä ei Suomessa ole hirveästi tehty. Huolellinen suunnitteleminen sekä kunnianhimoinen suunnitelma eivät kuitenkaan osuneet suuren yleisön hermoon: Aukiota myytiin lopulta ainoastaan noin 4000 kappaletta. Vertailun vuoksi Nummelaa oli ostettu 157 000 kappaletta: Aukio möi siis 2,5 prosenttia debyytin saldosta... Kela on kertonut Maija Vilkkumaan kuitenkin tokaisseen: ”onhan se suomalaiselle konseptilevylle ihan hyvin!”.
Poikkeuksellista aiempiin Kela-levyihin on myös se, että ensimmäistä kertaa hän on valjastanut albumille soittamaan keikkabändinsä. Kaikilla muilla, myös seuranneilla levytyksillä, hän on huolehtinut itse valtaosasta soittimista. Tällä levyllä kuitenkin tuolloinen yhtye (V. Kela, K. Ketonen, A.Karisalmi, S. Metsberg) pääsee ääneen tuoden mausteensa kivasti: erityisesti Ketosen toiminta rumpujen takana erottuu selkeästi Kelan omasta.
Koska kyseessä on siis konseptialbumi ja jatkuva kertomus, ei juonesta voi paljonkaan paljastaa pilaamatta tarinan kuljettamista. Tällä tavalla rakennetun levyn vahvuudeksi nousevat sanoitukset ja niissä viljellyt viittaukset albumin edeltäviin ja seuraaviin raitoihin, joita ei oikein voi huomata yhden kuuntelukerran perusteella. Jo heti edellä mainitussa Aamu-singlessä on koskettaviakin ennakkokuvia... Harvoin kokonaisuus on tällä lailla, näin selvästi, enemmän kuin osiensa summa.
Yksittäisistä biiseistä nostaisin itse esille jo edellä mainitun ”Aamun”, loppupään selkeitä kitaransoitannollisia viittauksia sisältävän ”Paluun” sekä mainion tunnelman kehittelevän "Romahduksen", josta tarina varsinaisesti lähtee tehokkaasti vyörymään.
Aukio-levyyn siis melkein päättyi Anssi Kelan ura. Niille, jotka sen ovat vaivautuneet kuuntelemaan muuten kuin taustamusiikkina, se on kuitenkin paljastunut helmeksi, jota saa jo jossain määrin metsästää levykaupoista. Ei ole ollut kerran tai kaksi, kun henkilöt, joille olen tätä mainostanut, ovat pitkän harkinnan jälkeen levyn kuunnelleet ja todenneet, että sehän vei mennessään.
https://open.spotify.com/album/7L9LFkwCsNvrgLT3VeE89j
maanantai 30. tammikuuta 2017
Metallimusiikin olemus – 20. Ziggy Stardust eli kun glam rockin keksinyt alter ego saa ihmisestä vallan
Jos puhutaan maailman parhaista rock-levyistä, tulee jonkun suusta varmasti Ziggy Stardust. Levyn koko nimi on The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars(1972). Tekijänä tietenkin viime vuonna edesmennyt David Bowie.
Vuotta aiemmin ilmestynyt Honky Dory oli jo ok, mutta Ziggy Stardust oli läpimurto. Konseptialbumi, joka kertoo avaruudesta Maahan saapuneesta rocktähdestä. Albumin kiertue oli kokonaisvaltainen taideteos. Bowie esiintyi itse Ziggy Stardustina, joka oli meikattu hyvin erikoisesti. Media tosin syytti Bowieta Alice Cooperin kopioinnista. Todellisuudessa tämä oli huhu, sillä Bowie oli inspiroinut hahmon brittirokkari Vince Taylorista ja parista muusta hahmosta. Ziggy Stardustin hahmo oli huumeaddikti ja seksuaalisesti häilyvä. Tämä rooliksi luotu alter ego tahtoi kuitenkin ottaa vallan myös todellisuudessa ja David Bowie eli pitkän aikaa melkoisen huuruista elämää.
Musiikillisesti albumilta löytyy monenmoista rockia ja räimettä. Sen voi aika helposti luokitella glam rockiksi. Riffit ovat tarttuvia ja visuaalinen asu on kimalteleva. Moonage Daydreamissa ja Ziggy Stardustissa on kuultavissa hevielementtejä, It Ain’t Easyssa Led Zeppeliniä ja onhan Suffragette Citykin aika hakkaava rytmiltään. Varsinkin jos torvet ja pianon ottaisi pois. Bowien vokaalit vaihtelevat Starmanin leppoisuudesta joidenkin kappaleiden karjumiseen, josta voi löytää jopa grungen elementtejä. Koko paketissa on ehkä eniten queenmäisyyttä, joka ei myöhempiä aikoja tunteville mikään ihme pitäisi ollakaan. Sieltähän löytyy esimerkiksi Under Pressure.
Metallille levy on varmasti tuonut paljon paljolti David Bowien hahmon takia. Kasvojen maalailua, outoja hiustyylejä ja androgyynisyyttä on myöhemmistä metallihahmoista helppo löytää. King Diamond ja KISS ovat kertoneet Bowien olleen kova vaikutin. Myös Immortalin Abbath on jossain todennut roolihahmonsa olleen sekoitus Bowieta ja Kissiä. Itse näen Marilyn Mansonissa paljon Bowieta. Niin ulkomusiikillisesti kuin musiikillisestikin.
Onko albumi hyvä? Taideteoksena kyllä, tarinana kyllä. Musiikkina se on ehkä hiukan vanhahtavan oloista 1980-luvulla syntyneelle, mutta ehdottomasti paikkansa täällä ansaitsee. Sen vaikutus myöhempään musiikkiin on joka tapauksessa valtava.
Levyn annista kokonaisuutena kertoo ehkä parhaiten Moonage Daydream. Sen live-versiosta näkee muutakin meininkiä aika paljon.
https://www.youtube.com/watch?v=BOWY8hDxNAY
https://open.spotify.com/album/48D1hRORqJq52qsnUYZX56
Vuotta aiemmin ilmestynyt Honky Dory oli jo ok, mutta Ziggy Stardust oli läpimurto. Konseptialbumi, joka kertoo avaruudesta Maahan saapuneesta rocktähdestä. Albumin kiertue oli kokonaisvaltainen taideteos. Bowie esiintyi itse Ziggy Stardustina, joka oli meikattu hyvin erikoisesti. Media tosin syytti Bowieta Alice Cooperin kopioinnista. Todellisuudessa tämä oli huhu, sillä Bowie oli inspiroinut hahmon brittirokkari Vince Taylorista ja parista muusta hahmosta. Ziggy Stardustin hahmo oli huumeaddikti ja seksuaalisesti häilyvä. Tämä rooliksi luotu alter ego tahtoi kuitenkin ottaa vallan myös todellisuudessa ja David Bowie eli pitkän aikaa melkoisen huuruista elämää.
Musiikillisesti albumilta löytyy monenmoista rockia ja räimettä. Sen voi aika helposti luokitella glam rockiksi. Riffit ovat tarttuvia ja visuaalinen asu on kimalteleva. Moonage Daydreamissa ja Ziggy Stardustissa on kuultavissa hevielementtejä, It Ain’t Easyssa Led Zeppeliniä ja onhan Suffragette Citykin aika hakkaava rytmiltään. Varsinkin jos torvet ja pianon ottaisi pois. Bowien vokaalit vaihtelevat Starmanin leppoisuudesta joidenkin kappaleiden karjumiseen, josta voi löytää jopa grungen elementtejä. Koko paketissa on ehkä eniten queenmäisyyttä, joka ei myöhempiä aikoja tunteville mikään ihme pitäisi ollakaan. Sieltähän löytyy esimerkiksi Under Pressure.
Metallille levy on varmasti tuonut paljon paljolti David Bowien hahmon takia. Kasvojen maalailua, outoja hiustyylejä ja androgyynisyyttä on myöhemmistä metallihahmoista helppo löytää. King Diamond ja KISS ovat kertoneet Bowien olleen kova vaikutin. Myös Immortalin Abbath on jossain todennut roolihahmonsa olleen sekoitus Bowieta ja Kissiä. Itse näen Marilyn Mansonissa paljon Bowieta. Niin ulkomusiikillisesti kuin musiikillisestikin.
Onko albumi hyvä? Taideteoksena kyllä, tarinana kyllä. Musiikkina se on ehkä hiukan vanhahtavan oloista 1980-luvulla syntyneelle, mutta ehdottomasti paikkansa täällä ansaitsee. Sen vaikutus myöhempään musiikkiin on joka tapauksessa valtava.
Levyn annista kokonaisuutena kertoo ehkä parhaiten Moonage Daydream. Sen live-versiosta näkee muutakin meininkiä aika paljon.
https://www.youtube.com/watch?v=BOWY8hDxNAY
https://open.spotify.com/album/48D1hRORqJq52qsnUYZX56
tiistai 24. tammikuuta 2017
Metallimusiikin olemus – 19. Huumeiden ja naisseikkailuiden yhteistuloksena syntyi iätön albumiklassikko
The Rolling Stones oli jo aikaisemmilla levyillään saavuttanut maailmanlaajuisen suosion. Briteissähän bändi oli ollut ensimmäisestä julkaisustaan asti kärkinimiä, mutta Sticky Fingers oli lähes jokaisessa maassa listaykkönen. Jotain piti keksiä, joten pojat ottivat ja lähtivät maailmalle nauhoittelemaan tulevaa albumia.
Keith Richards oli vuokrannut asumuksen Nellcôtesta läheltä Nizzaa. Mick Jagger vietti aikaansa uuden morsiamensa kanssa Pariisissa, joten koko poppoo oli sijoittunut Ranskan maalle. Bändin organisatorinen liidaaja ja sovinnaisin jäsen, basisti Bill Wyman, yritti pitää nauhoitukset pyörimässä säännöllisesti. Siitä ei kuitenkaan tahtonut tulla mitään. Tämä johtui pääasiassa Richardsin päivittäiseksi muuttuneesta heroiinin käytöstä ja Jaggerin naisseikkailuista.
Kaikesta kaaoksesta huolimatta parin vuoden nauhoitusten tuloksista saatiin kasattua jopa tuplalevy. Tämä lienee lopulta mitä eniten Jimmy Millerin ja Bill Wymanin ansiota. Kaikesta edellä mainitusta johtuen soundit ja äänitysten taso vaihtelevat kappaleesta toiseen. Käytännössä aineiden läsnäolo on osassa biiseissä enemmän havaittavissa kuin toisissa.
Esimerkkialbumi Exile on The Main Street (1972) oli ja on pirunmoinen klassikko sekä maailmanlaajuinen menestys. Musiikkityyli on blues rockia ja garage rockia ja rock n’ rollia. Metalliin kytkeminen on jälleen haastavaa. Rollareiden blues ei ole niin vaarallista kuin tämän listan alussa olevien blues-artistien blues. Rock on kyllä rosoista, mutta ei varsinaisen raskasta. Ehkä tämä eniten kuitenkin viittaa tuohon rock-maailmaan juuri tekotavoiltaan ja jäsenten alituisella säätämisellä. Tällä albumilla metalliviite voisi olla vaikka Shake Your Hips, joka kuulostaa täysin ZZ Topin vuotta myöhemmin julkaistulta La Grangelta. Sattumaksi tuota ei voine sanoa.
Kuten jo aiemmin on tullut ilmi, Rollarit ovat rockiin vaikuttaneet paljon. Nykymusiikki on sille jotenkin velkaa, halusi tai ei. Albumi ei itselleni iske. Se on liian pitkä, tupla kun on. Muutamia hyviä pistoja, mutta sekava paketti. Jälleen täytyy sanoa, että sen musiikillinen arvo on hyvin paljon kytköksissä omaan aikaansa, jota en ole elänyt.
Biisiesimerkkinä Rip This Joint, josta välittyy levyn musiikillinen tunnelma. Jaggerin liikehdinnästä versus muiden seisoskelusta voi sitten muodostaa käsityksen äänitysten tunnelmasta.
https://www.youtube.com/watch?v=TB-bremDd5k
https://open.spotify.com/album/5T5FSDZHbXIQlwihGwXn3X
Keith Richards oli vuokrannut asumuksen Nellcôtesta läheltä Nizzaa. Mick Jagger vietti aikaansa uuden morsiamensa kanssa Pariisissa, joten koko poppoo oli sijoittunut Ranskan maalle. Bändin organisatorinen liidaaja ja sovinnaisin jäsen, basisti Bill Wyman, yritti pitää nauhoitukset pyörimässä säännöllisesti. Siitä ei kuitenkaan tahtonut tulla mitään. Tämä johtui pääasiassa Richardsin päivittäiseksi muuttuneesta heroiinin käytöstä ja Jaggerin naisseikkailuista.
Kaikesta kaaoksesta huolimatta parin vuoden nauhoitusten tuloksista saatiin kasattua jopa tuplalevy. Tämä lienee lopulta mitä eniten Jimmy Millerin ja Bill Wymanin ansiota. Kaikesta edellä mainitusta johtuen soundit ja äänitysten taso vaihtelevat kappaleesta toiseen. Käytännössä aineiden läsnäolo on osassa biiseissä enemmän havaittavissa kuin toisissa.
Esimerkkialbumi Exile on The Main Street (1972) oli ja on pirunmoinen klassikko sekä maailmanlaajuinen menestys. Musiikkityyli on blues rockia ja garage rockia ja rock n’ rollia. Metalliin kytkeminen on jälleen haastavaa. Rollareiden blues ei ole niin vaarallista kuin tämän listan alussa olevien blues-artistien blues. Rock on kyllä rosoista, mutta ei varsinaisen raskasta. Ehkä tämä eniten kuitenkin viittaa tuohon rock-maailmaan juuri tekotavoiltaan ja jäsenten alituisella säätämisellä. Tällä albumilla metalliviite voisi olla vaikka Shake Your Hips, joka kuulostaa täysin ZZ Topin vuotta myöhemmin julkaistulta La Grangelta. Sattumaksi tuota ei voine sanoa.
Kuten jo aiemmin on tullut ilmi, Rollarit ovat rockiin vaikuttaneet paljon. Nykymusiikki on sille jotenkin velkaa, halusi tai ei. Albumi ei itselleni iske. Se on liian pitkä, tupla kun on. Muutamia hyviä pistoja, mutta sekava paketti. Jälleen täytyy sanoa, että sen musiikillinen arvo on hyvin paljon kytköksissä omaan aikaansa, jota en ole elänyt.
Biisiesimerkkinä Rip This Joint, josta välittyy levyn musiikillinen tunnelma. Jaggerin liikehdinnästä versus muiden seisoskelusta voi sitten muodostaa käsityksen äänitysten tunnelmasta.
https://www.youtube.com/watch?v=TB-bremDd5k
https://open.spotify.com/album/5T5FSDZHbXIQlwihGwXn3X
maanantai 23. tammikuuta 2017
Metallimusiikin olemus – 18. Albumiklassikko, jolla jenkkien blues sulautettiin eurooppalaiseen rock-musiikkiin
The Rolling Stonesia on vaikea mieltää metalliksi. Siellä on kyllä raaempiakin hetkiä, mutta genrehän on vahvasti perinteisen rockin ja bluesin välimailla.
Sticky Fingers julkaistiin vuonna 1971. Se liikkuu pääasiassa tuolla yllä kuvatulla genreotsikolla. Albumilla on legendaarinen farkkujen vetoketju-kansi, jonka suunnitteli Andy Warhol. Albumin on tuottanut jo edellisessä jutussa mainittu Jimmy Miller. Taustat ovat siis enemmän kuin kunnossa. The Whon Pete Townshend löytyy taustalaulajien joukosta, Ry Cooder slide-kitarasta sekä Billy Breston uruista.
Rollarit aiheuttivat ihailua ja pahennustakin. Keith Richards ja Mick Jagger olivat ja ovat vaikuttava kaksikko. Kumpikin on elintavoillaan liikkunut vahvasti rajamailla. Habitus ja kommentit ovat aikojen saatossa tehneet heistä yhden tunnistettavimmista keulahahmoista. Sävellyksissä on monipuolisuutta. Jousisovituksia, siirtymiä, koukkuja. Osasta kappaleista löytyy The Allman Brothersia, jopa Santanaa. Sanoituspuolella jopa pahuutta. Onhan Bitch kappaleen nimenä tuolle ajalle ilmeisen raaka.
Levyn anti metallille pitää hakea hiukan kaukaa kiertäen. Osa kappaleista on riffivetoisia ja Richardsin kitarasoundi on rouhea, mutta komea. Kitarapätkät ovat kaiken kaikkiaan yllättävänkin onnistuneita. Esimerkiksi Sway-biisissä on jopa tilutteleva kitarasoolo. Monesti Richardsia pidetään huonona soittajana, mutta en minä tämän levyn perusteella häntä nyt niin onnettomaksi sanoisi. Onko Kirk Hammett omassa genressään juuri sen kummoisempi? Tekee tarvittavan.
Tältä levyltä en metalli-coverointeja löytänyt. The Rolling Stones on kuitenkin tarkistamattakin monen myöhempien aikojen bändille esikuva tai tien näyttäjä, vaikkei bändit sitä myöntäisikään. Albumina tämä on ihan hyvää rockia. Varmasti omana aikanaan aivan toista luokkaa.
Biisiesimerkkinä Wild Horses, joka toimii ehkä power balladina, jos oikein pinnistää ajattelua metallin suuntaan.
https://www.youtube.com/watch?v=Xb3fZmkzy84
https://open.spotify.com/album/3i3imP9g6gCc6VzeeyduXZ
Sticky Fingers julkaistiin vuonna 1971. Se liikkuu pääasiassa tuolla yllä kuvatulla genreotsikolla. Albumilla on legendaarinen farkkujen vetoketju-kansi, jonka suunnitteli Andy Warhol. Albumin on tuottanut jo edellisessä jutussa mainittu Jimmy Miller. Taustat ovat siis enemmän kuin kunnossa. The Whon Pete Townshend löytyy taustalaulajien joukosta, Ry Cooder slide-kitarasta sekä Billy Breston uruista.
Rollarit aiheuttivat ihailua ja pahennustakin. Keith Richards ja Mick Jagger olivat ja ovat vaikuttava kaksikko. Kumpikin on elintavoillaan liikkunut vahvasti rajamailla. Habitus ja kommentit ovat aikojen saatossa tehneet heistä yhden tunnistettavimmista keulahahmoista. Sävellyksissä on monipuolisuutta. Jousisovituksia, siirtymiä, koukkuja. Osasta kappaleista löytyy The Allman Brothersia, jopa Santanaa. Sanoituspuolella jopa pahuutta. Onhan Bitch kappaleen nimenä tuolle ajalle ilmeisen raaka.
Levyn anti metallille pitää hakea hiukan kaukaa kiertäen. Osa kappaleista on riffivetoisia ja Richardsin kitarasoundi on rouhea, mutta komea. Kitarapätkät ovat kaiken kaikkiaan yllättävänkin onnistuneita. Esimerkiksi Sway-biisissä on jopa tilutteleva kitarasoolo. Monesti Richardsia pidetään huonona soittajana, mutta en minä tämän levyn perusteella häntä nyt niin onnettomaksi sanoisi. Onko Kirk Hammett omassa genressään juuri sen kummoisempi? Tekee tarvittavan.
Tältä levyltä en metalli-coverointeja löytänyt. The Rolling Stones on kuitenkin tarkistamattakin monen myöhempien aikojen bändille esikuva tai tien näyttäjä, vaikkei bändit sitä myöntäisikään. Albumina tämä on ihan hyvää rockia. Varmasti omana aikanaan aivan toista luokkaa.
Biisiesimerkkinä Wild Horses, joka toimii ehkä power balladina, jos oikein pinnistää ajattelua metallin suuntaan.
https://www.youtube.com/watch?v=Xb3fZmkzy84
https://open.spotify.com/album/3i3imP9g6gCc6VzeeyduXZ
perjantai 20. tammikuuta 2017
Metallimusiikin olemus – 17. Spooky Tooth teki biisin, jota syytettiin itsemurhista
Spooky Tooth - Spooky Two (1969)
1960-luvun loppupuolta on tässä jo jonkin verran käsiteltykin. Sieltä ponnisti myös varsin tuntemattomaksi jäänyt Spooky Tooth. Brittibändi, joka liikkui psykedelian ja hard rockin välimaastossa. Yhtyeen erikoisuus oli sen kaksi kosketinsoittajaa, jotka molemmat vastasivat myös laulupuolesta. Mike Harrison hoiteli pianoa ja Gary Wright urkuja. Jälkimmäinen liikkuu soittotyylinsä puolesta hyvin samoilla seuduilla Jon Lordin kanssa. Yhteistyötä hän on kuitenkin tehnyt myöhemmin Beatles-miesten kanssa.
Hammondiin on saatu mukavasti säröä, eli perinteisen hevirockin puolelle mennään. Biisien riffit ovat junnaavia ja sitä kautta jopa stonermaisia piirteitä omaavia. Jompikumpi laulajista kuulostaa aika paljon Purplen Ian Gillanilta ja toinen taas on sekoitus Rob Halfordista ja Ken Hensleystä. Musiikillisesti tulee eniten mieleen kuitenkin Led Zeppelin. Paljon on raakoja kitarariffejä, mutta myös kliiniä puolta on ujutettu kappaleisiin.
Vaikutus metalliin on ehdottomasti tältä urkupuolelta haettavissa. Edellä mainitut nimet osoittavat myös vaikutuksen olleen kohtuullinen näihin enemmän metallisiinkin nimiin. Myös biisi nimeltä Evil Woman on selkeä askel pimeän puolelle.
Albumin kovin hitti lienee Better by You, Better than Me, jolla on jo sitten kovastikin metallikulttuuriin kuuluvaa historiaa. Vuonna 1978 Judas Priest teki kappaleesta versioinnin, jonka takia joutui ihan oikeuteen asti. Vuonna 1990 kaksi nuorta heppua päättivät päättää päivänsä haulikolla, ja Judas Priest haastettiin oikeuteen osasyyllisenä tapahtumaan. Näin siksi, että tässä kappaleessa laulettiin ”Do It”, jonka omaiset näkivät selvänä vaikuttimena itsemurhiin. Bändi todettiin syyttömäksi, mutta levy-yhtiö joutui maksamaan oikeuskuluja 40 000 dollaria. Judas Priest-vokalisti Halford kommentoi tapausta seuraavasti: ”Mitä järkeä bändin on käskeä fanejaan tappamaan itsensä? Sehän ei bisneksen kannalta kovin järkevää ole.”
Albumiesimerkkinä on Spooky Two (1969), joka jatkaa ajan hengen mukaista sekaisuuden linjaa. Muutamia hyviä kappaleita kummasti aseteltuna. Albumin tuottaja kannattaa tässä kuitenkin mainita. Se on Jimmy Miller, joka on tuottanut tämän lisäksi muitakin kohtuullisia levyjä. Esimerkiksi Rollareiden Sticky Fingersin ja Motörheadin Overkillin. Mies kuitenkin kuoli rock-kuoleman – maksa petti.
Biisiesimerkkinä juuri tuo surullisenkuuluisa ”itsemurhabiisi”.
https://www.youtube.com/watch?v=RPEHheZQsb4
https://open.spotify.com/album/7Ehr4tstOQtGR8SILkfhsn
1960-luvun loppupuolta on tässä jo jonkin verran käsiteltykin. Sieltä ponnisti myös varsin tuntemattomaksi jäänyt Spooky Tooth. Brittibändi, joka liikkui psykedelian ja hard rockin välimaastossa. Yhtyeen erikoisuus oli sen kaksi kosketinsoittajaa, jotka molemmat vastasivat myös laulupuolesta. Mike Harrison hoiteli pianoa ja Gary Wright urkuja. Jälkimmäinen liikkuu soittotyylinsä puolesta hyvin samoilla seuduilla Jon Lordin kanssa. Yhteistyötä hän on kuitenkin tehnyt myöhemmin Beatles-miesten kanssa.
Hammondiin on saatu mukavasti säröä, eli perinteisen hevirockin puolelle mennään. Biisien riffit ovat junnaavia ja sitä kautta jopa stonermaisia piirteitä omaavia. Jompikumpi laulajista kuulostaa aika paljon Purplen Ian Gillanilta ja toinen taas on sekoitus Rob Halfordista ja Ken Hensleystä. Musiikillisesti tulee eniten mieleen kuitenkin Led Zeppelin. Paljon on raakoja kitarariffejä, mutta myös kliiniä puolta on ujutettu kappaleisiin.
Vaikutus metalliin on ehdottomasti tältä urkupuolelta haettavissa. Edellä mainitut nimet osoittavat myös vaikutuksen olleen kohtuullinen näihin enemmän metallisiinkin nimiin. Myös biisi nimeltä Evil Woman on selkeä askel pimeän puolelle.
Albumin kovin hitti lienee Better by You, Better than Me, jolla on jo sitten kovastikin metallikulttuuriin kuuluvaa historiaa. Vuonna 1978 Judas Priest teki kappaleesta versioinnin, jonka takia joutui ihan oikeuteen asti. Vuonna 1990 kaksi nuorta heppua päättivät päättää päivänsä haulikolla, ja Judas Priest haastettiin oikeuteen osasyyllisenä tapahtumaan. Näin siksi, että tässä kappaleessa laulettiin ”Do It”, jonka omaiset näkivät selvänä vaikuttimena itsemurhiin. Bändi todettiin syyttömäksi, mutta levy-yhtiö joutui maksamaan oikeuskuluja 40 000 dollaria. Judas Priest-vokalisti Halford kommentoi tapausta seuraavasti: ”Mitä järkeä bändin on käskeä fanejaan tappamaan itsensä? Sehän ei bisneksen kannalta kovin järkevää ole.”
Albumiesimerkkinä on Spooky Two (1969), joka jatkaa ajan hengen mukaista sekaisuuden linjaa. Muutamia hyviä kappaleita kummasti aseteltuna. Albumin tuottaja kannattaa tässä kuitenkin mainita. Se on Jimmy Miller, joka on tuottanut tämän lisäksi muitakin kohtuullisia levyjä. Esimerkiksi Rollareiden Sticky Fingersin ja Motörheadin Overkillin. Mies kuitenkin kuoli rock-kuoleman – maksa petti.
Biisiesimerkkinä juuri tuo surullisenkuuluisa ”itsemurhabiisi”.
https://www.youtube.com/watch?v=RPEHheZQsb4
https://open.spotify.com/album/7Ehr4tstOQtGR8SILkfhsn
torstai 5. tammikuuta 2017
Toomion vuosi 2016
Vuosi 2016. Musiikkia on taas kuunneltu hemmetisti. Last.fm:n rullaamanakin aika monta päivää. Siihen päälle kun lyödään kaikki scrobblaamaton musiikki, on määrä aika hirmuinen. Kuten viime vuonna jo totesin, tulee vuosilistat oikeammiksi aina jälkijunassa. Näin myös 2015 vuoden levyt ovat päivittyneet. Laitan teille piruuttani jälleen kahden viimeisenkin vuoden tilastoja.
Ensin pieni koonti eniten kuunneltuihin artisteihin, albumeihin ja kappaleisiin. Nämä eivät siis ole mielestäni parhaita. Näitä vain olen kuunnellut SCROBBLATTUNA eli Spotifysta eniten. En ole niin pikkutarkka että jaksaisin itse laittaa listaan kaikkea, mitä olen autossa tai YouTubesta kuunnellut.
ENITEN KUUNNELLUT ARTISTIT
Tänä vuonna Type O Negative on ollut kovassa soitossa. Se oli niitä harvoja bändejä, joita kuuntelin läpi vuoden. Jopa Brasilian reissulla, vaikkei se oikeastaan siihen ympäristöön yhtään sopinutkaan. Myös Eppu Normaali on palannut listoille. Miksipä ei? Dream Theaterin paljous johtuu sen jumalattoman pitkästä uudesta albumista.
1. Type O Negative
2. Opeth
3. Dream Theater
4. Leprous
5. Anathema
6. Stam1na
7. Eppu Normaali
8. Gojira
9. Radiohead
10. Soilwork
ENITEN KUUNNELLUT ALBUMIT
Tämä se on aina hullu lista. Stam1na on kärjessä siksi, että albumi on hyvä ja Stam1nan musiikki vaatii aina monta kuuntelukertaa. Aphrodite’s Child jäi kuunteluun vain ja ainoastaan Saimaan keikan takia. Oli sen verran kova cover-veto Four Horsemenista, että piti kuunnella alkuperäistäkin useampaan kertaan. Garden of Delete on siitä hauska, että se oikeasti on jotain, mitä musiikki tulevaisuudessa yhä enemmän tulee olemaan – outoa tämän ikäiselle.
1. Stam1na – Elokuutio
2. Aphrodite’s Child – 666
3. Oneohtrix Point Never – Garden of Delete
4. UNKLE – War Stories
5. Radiohead – A Moon Shaped Pool
6. Saimaa – Matka Mielen Ytimeen
7. Leprous – The Congregation
8. Devin Townsend Project – Trancendence
9. Opeth – Sorceress
10. Katatonia – The Fall of Hearts
ENITEN KUUNNELLUT KAPPALEET
Jätän tässä, kuten aiemmissakin listauksissa kappaleet, joita olen kuunnellut vain jutunkirjoittamismielessä tai esimerkiksi urheilukilpailussa DJ:nä toimiessa. Myös perheeni käyttää tiliäni välillä, joten jätän Sannin tältä listalta pois. Siitäkin huolimatta tylsä on lista, mutta Stam1na on saanut kuuntelua. Burn The Witch on hyvä kärkipaikan pitäjä, koska biisi lienee vuoden paras. Ainakin lähelle.
1. Radiohead – Burn The Witch
2. Stam1na – Mätä Hohtava Omena
3. Stam1na – Pienet Vihreät Miehet
4. Stam1na – Ikoneklasmia
5. Stam1na – Pala Palalta
6. Stam1na – D.S.M.
7. Stam1na – Elokuutio
8. Devin Townsend Project – Failure
9. Klone – Gone Up In Flames
10. Stam1na – Kuudet Raamit
Sitten tämän vuoden parhaiden listauksiin kahta edellistä vuotta muistellen… Aloitamme albumeista ja tällä kertaa laitan biisejäkin. Viime vuonna en niin tainnut tehdä.
VUODEN ALBUMIT 2014
1. Pepe & Saimaa – Saimaa (sijoitus viime tammikuussa 1.)
2. Cynic - Kindly Bent to Free Us (4.)
3. Opeth – Pale Communion (3.)
4. Fallujah – The Flesh Prevails (4.)
5. Saor – Aura (5.)
6. Yann Tiersen – Infinity (6.)
7. The War On Drugs – Lost In The Dream (*)
8. Anathema – Distant Satellites (7.)
9. The Contortionist – Language (8.)
10. Lotus Thief – Rervm (*)
VUODEN ALBUMIT 2015
1. Batushka – Litourgiya (*)
2. Leprous – The Congregation (1.)
3. Blind Guardian – Beyond the Red Mirror (2.)
4. Saimaa – Matka Mielen Ytimeen (8.)
5. Between the Buried and Me – Coma Ecliptic (*)
6. Soilwork - The Ride Majestic (3.)
7. Deafheaven – New Bermuda (4.)
8. Killing Joke - Pylon (*)
9. Paradise Lost – The Plague Within (5.)
10. False - Untitled (*)
Ja näin päästään vuoteen 2016.
VUODEN ALBUMIT 2016
Lista on yllättävä. Kaksi vuosi sitten ennustamaani artistia mahtuu TOP10-albumeihin. Käyn vielä koonnin noista ennustuksista, joten palataan siihen kohta.
1. David Bowie - Blackstar
Enpä olisi uskonut, että David Bowien albumi vaikuttaa näin syvästi. Juu, ennustin sen aika kovaksi, mutta tein sen siksi, että yksi sinkku oli tuolloin jo julkaistu. Albumi on outo sekoitus kuolemaa ja fuusiojazzia sävytettynä totuttelua vaativalla laululla. On ilman muuta selvää, että esittäjän kuolema tuo teokseen ison säväyksen. Mutta taideteoksena koko julkaisu on aivan maaginen, eikä se varmaankaan ole vielä kaikkea paljastanutkaan. Tämä on todella kova levy, mutta sitä ei pysty kuuntelemaan usein.
2. Oranssi Pazuzu - Värähtelijä
Bändihän oli nimenä tuttu. Sen ilmestyminen ulkomaisillekin top-listoille herätti mielenkiinnon niin, että otin ihan työstettäväksi erään pimeän junamatkan aikana. Tämä on jonkinlainen hypnoottinen riitti, kuten Mansikkamaagi taisi todeta Ausculton keskustelussa. Komeaa jälkeä tekee bändi ulkomailla. Soisi suomalaistenkin tämän ymmärtävän.
3. Gojira - Magma
Gojiraa odotettiin kovin. Hyvä levy saatiinkin, mutta ei ehkä ihan niin kova kuin aikaisemmat. Tai sitten se vaatii vielä aikaa. Bändi teki pienen muutoksen musiikissaan, mitä pitää arvostaa, vaikkei siitä itse aina pitäisikään. Niinhän se pitääkin tehdä. Olen aina ollut sitä mieltä, että vaikka Metallican alkupää onkin parempaa kuin loppupää, olisi bändiltä aika hölmöä tehdä vain alkupään kaltaista musiikkia pelkästään siksi, että kuulijat haluavat.
4. Haken - Affinity
Tämän bändin näin livenäkin. Hienosti soittivat, vaikken ihan tällaiselle musiikille livenä parhaiten syty. Albumi promotointeineen on veikeästi stailattu eikä kappaleissakaan ole mitään vikaa. Kikkailumusiikin ja DT:n ystäville.
5. Stam1na - Elokuutio
Stam1nasta oli oletus, ettei se enää ikinä pääse minun listalla hyville sijoille. Onneksi olin väärässä. Tämä on hieno albumi. Sen arvoa lisää se, että jäsen A on tällä saatu kuuntelemaan myös metallia. Ausculto-tiimi alkaa muutenkin olla aivopesty joka suuntaan.
6. Devin Townsend Project - Transcendence
Myös Devin yllätti positiivisesti. Levyllä on pari pirun komeaa biisiä ja hyvää massaa on loputkin. Myös muutama kitarasoolo on siihen suuntaan kuin pitää. Armoton muusikko, jolla kunnianhimo ei lopu. Elämäkerran valmistumista odotellessa.
7. Radiohead – A Moon Shaped Pool
Bändille ominaisesti uusi levy tuli täysin puskista. Hajanainen teos, kuten lähes kaikki bändin muutkin albumit. Siellä on kuitenkin pari niin mammuttimaista sävellystä, että halu nähdä bändi livenä on kasvanut entisestään.
8. Twelve Foot Ninja - Outlier
Kyllä. Bändi on aikaisemmalla levyllään korkealla minun listoilla. Sitten tuli mieleen katsoa, että ovatko tehneet aiemmin mitään. Eivät juuri olleet, mutta uusi levy oli tullut huomaamattani listoille. Musiikki ei ihan ole minun genreä, mutta se on niin hienosti tuotettu ja huumorilla sivelty, etten voi olla pitämättä.
9. Borknagar – Winter Thrice
Porkkana on legenda. Se, että bändi miellyttää edelleen, on ihme. Kymmenes albumi sisältää hienoja norjalaisia vuonometalliteoksia. Huvittavana yksityiskohtana kerrottakoon, että rumpuja soittaa ”liian kaunis mies hevirumpaliksi”.
10. Darkher - Realms
Erikoista, mutta uhkaavaa on tämä Darkher. Naisvokaalit ja hidas tempo. Ei ole nimestään huolimatta oikein metallia. On ehkä enemmän ambientia. Hieno teos jylhillä soundeilla.
Ennustin seuraavaa sakkia kärkeen (suluissa lopullinen sijoitus):
1. Gojira (3.)
2. David Bowie (1.)
3. Deftones (16,)
4. Pearl Jam (-)
5. Red Hot Chili Peppers (19.)
6. Kanye West (49.)
7. Meshuggah (41.)
8. Metallica (33.)
9. Dream Theater (44.)
10. Elton John (45.)
Voipa noista sanasen sanoakin. Deftones oli lopulta aika kova pettymys. Soundimaailma on kyllä hyvä ja grungekin toimii, mutta biisit eivät. Pearl Jam ei saanutkaan ulos albumia. RHCP jatkoi perisyntiään ja teki viisi biisiä liian pitkän levyn, muutenhan se olisikin ylhäällä. Kanye ei lähellekään päässyt sinne, mitä odotin. Tylsempää tavaraa. Meshuggah taas tekee sitä, mitä siltä odotetaan jopa niin tarkasti, ettei se jaksa innostaa. Metallica kun olisi jättänyt puolet biiseistä pois, olisi se ollut aika ylhäälläkin. Lopulta voidaan todeta, että se yllätti positiivisesti, vaikkei top10:in päässytkään. Dream Theater on myös näitä turvonneita teoksia. Aivan liian pitkä. Väliin ehtii nukahtaa parikin kertaa. Elton on laadukas, muttei ihan minun musiikkia.
VUODEN BIISIT 2016
Yhden vuoden aikana huikeaksi klassikoksi kasvaminen vaatii biisiltä paljon, jopa epäreilusti liikaa. Hyvää materiaalia kuitenkin tulee aina. Tässä jonkinlainen listaus näistä.
1. Leonard Cohen - You Want It Darker
Vakuuttavan uran tehneen miehen vakuuttava joutsenlaulu
2. Radiohead - Burn The Witch
Radiohead saa melkein jokaiselle albumille pari aivan loistavaa kappaletta. Tämä on myös sellainen. Greenwood on jälleen onnistunut tekemään kappaleeseen kohtuullisen oudon jousisovituksen.
3. David Bowie - Blackstar
Mies, joka ujutti viimeiselle levylleen kaksi joutsenlaulua: Tämän hänen julkisminälleen ja seuraavan omalle elämälleen.
4. David Bowie - Lazarus
Videon kera kuunneltuna niin koskettava, ettei sitä ihan joka päivä pysty katselemaan.
5. Oranssi Pazuzu - Havuluu
Erikoisen levyn hypnoottisin kappale. Bassokuvio saa pään pyörälle. Se on ansio sekin.
6. Vesala – Rakkaus ja Maailmanloppu
Arvaan, että tätä ihmetellään. Minusta tämä on hyvin tehty kappale. Se on vähemmän PMMP:tä kuin muu levy, ja se osoittaa hyvin sen, miten Paula on äänenkäyttäjänä kehittynyt valtavasti.
7. Miljoonasade – Sähköinen Rouva Maa
Usein on jäsen A:n kanssa puhuttu, kuinka Heikki Salo sortuu liikaan nokkeluuteen teksteissään. Minusta tämä kantaa itsensä. Tässä on lisäksi ihan tarttuva melodia.
8. Twelve Foot Ninja – One Hand Killing
Todella pätevältä proge-metallibändiltä hiukan erilainen, huumorin kautta musiikkia lähestyvä kappale. Se on joka tapauksessa niin helkatin hyvin sovitettu, että kestää kuuntelua.
9. Devin Townsend Project – Offer Your Light
Deviniltä aika epätyyppillisen räimivä kappale. Vaikka muoto on lähempänä power metallia, kuin hänelle tavallista riffittelyä, on tässä osoitus tarttuvan kappaleen tekotaidoista.
10. Oranssi Pazuzu - Lahja
Tässä kappaleessa taas perkussiopuoli on sen verran outo, että jää päiväksi päähän. Oranssi Pazuzu ei ole helppo, mutta loistava se on.
ENNUSTE VUODELLE 2017
Mitäs tältä vuodelta sitten toivoisi? Ehkä vähän vähemmän artistien kuolemia. Tosin ainahan sitä jollekin kovia hahmoja lähtee. Tänä vuonna meni kuitenkin ennätyspaljon tällaista maailmanlaajuisesti tunnettua porukkaa. Listaan alle vielä tämän vuoden TOP 10-levyt.
1. Pain of Salvation
2. Tool
3. Pearl Jam
4. Sigur Rós
5. Eppu Normaali
6. Mastodon
7. U2
8. System of a Down
9. The Offspring
10. Gorillaz
Ensin pieni koonti eniten kuunneltuihin artisteihin, albumeihin ja kappaleisiin. Nämä eivät siis ole mielestäni parhaita. Näitä vain olen kuunnellut SCROBBLATTUNA eli Spotifysta eniten. En ole niin pikkutarkka että jaksaisin itse laittaa listaan kaikkea, mitä olen autossa tai YouTubesta kuunnellut.
ENITEN KUUNNELLUT ARTISTIT
Tänä vuonna Type O Negative on ollut kovassa soitossa. Se oli niitä harvoja bändejä, joita kuuntelin läpi vuoden. Jopa Brasilian reissulla, vaikkei se oikeastaan siihen ympäristöön yhtään sopinutkaan. Myös Eppu Normaali on palannut listoille. Miksipä ei? Dream Theaterin paljous johtuu sen jumalattoman pitkästä uudesta albumista.
1. Type O Negative
2. Opeth
3. Dream Theater
4. Leprous
5. Anathema
6. Stam1na
7. Eppu Normaali
8. Gojira
9. Radiohead
10. Soilwork
ENITEN KUUNNELLUT ALBUMIT
Tämä se on aina hullu lista. Stam1na on kärjessä siksi, että albumi on hyvä ja Stam1nan musiikki vaatii aina monta kuuntelukertaa. Aphrodite’s Child jäi kuunteluun vain ja ainoastaan Saimaan keikan takia. Oli sen verran kova cover-veto Four Horsemenista, että piti kuunnella alkuperäistäkin useampaan kertaan. Garden of Delete on siitä hauska, että se oikeasti on jotain, mitä musiikki tulevaisuudessa yhä enemmän tulee olemaan – outoa tämän ikäiselle.
1. Stam1na – Elokuutio
2. Aphrodite’s Child – 666
3. Oneohtrix Point Never – Garden of Delete
4. UNKLE – War Stories
5. Radiohead – A Moon Shaped Pool
6. Saimaa – Matka Mielen Ytimeen
7. Leprous – The Congregation
8. Devin Townsend Project – Trancendence
9. Opeth – Sorceress
10. Katatonia – The Fall of Hearts
ENITEN KUUNNELLUT KAPPALEET
Jätän tässä, kuten aiemmissakin listauksissa kappaleet, joita olen kuunnellut vain jutunkirjoittamismielessä tai esimerkiksi urheilukilpailussa DJ:nä toimiessa. Myös perheeni käyttää tiliäni välillä, joten jätän Sannin tältä listalta pois. Siitäkin huolimatta tylsä on lista, mutta Stam1na on saanut kuuntelua. Burn The Witch on hyvä kärkipaikan pitäjä, koska biisi lienee vuoden paras. Ainakin lähelle.
1. Radiohead – Burn The Witch
2. Stam1na – Mätä Hohtava Omena
3. Stam1na – Pienet Vihreät Miehet
4. Stam1na – Ikoneklasmia
5. Stam1na – Pala Palalta
6. Stam1na – D.S.M.
7. Stam1na – Elokuutio
8. Devin Townsend Project – Failure
9. Klone – Gone Up In Flames
10. Stam1na – Kuudet Raamit
Sitten tämän vuoden parhaiden listauksiin kahta edellistä vuotta muistellen… Aloitamme albumeista ja tällä kertaa laitan biisejäkin. Viime vuonna en niin tainnut tehdä.
VUODEN ALBUMIT 2014
1. Pepe & Saimaa – Saimaa (sijoitus viime tammikuussa 1.)
2. Cynic - Kindly Bent to Free Us (4.)
3. Opeth – Pale Communion (3.)
4. Fallujah – The Flesh Prevails (4.)
5. Saor – Aura (5.)
6. Yann Tiersen – Infinity (6.)
7. The War On Drugs – Lost In The Dream (*)
8. Anathema – Distant Satellites (7.)
9. The Contortionist – Language (8.)
10. Lotus Thief – Rervm (*)
VUODEN ALBUMIT 2015
1. Batushka – Litourgiya (*)
2. Leprous – The Congregation (1.)
3. Blind Guardian – Beyond the Red Mirror (2.)
4. Saimaa – Matka Mielen Ytimeen (8.)
5. Between the Buried and Me – Coma Ecliptic (*)
6. Soilwork - The Ride Majestic (3.)
7. Deafheaven – New Bermuda (4.)
8. Killing Joke - Pylon (*)
9. Paradise Lost – The Plague Within (5.)
10. False - Untitled (*)
Ja näin päästään vuoteen 2016.
VUODEN ALBUMIT 2016
Lista on yllättävä. Kaksi vuosi sitten ennustamaani artistia mahtuu TOP10-albumeihin. Käyn vielä koonnin noista ennustuksista, joten palataan siihen kohta.
1. David Bowie - Blackstar
Enpä olisi uskonut, että David Bowien albumi vaikuttaa näin syvästi. Juu, ennustin sen aika kovaksi, mutta tein sen siksi, että yksi sinkku oli tuolloin jo julkaistu. Albumi on outo sekoitus kuolemaa ja fuusiojazzia sävytettynä totuttelua vaativalla laululla. On ilman muuta selvää, että esittäjän kuolema tuo teokseen ison säväyksen. Mutta taideteoksena koko julkaisu on aivan maaginen, eikä se varmaankaan ole vielä kaikkea paljastanutkaan. Tämä on todella kova levy, mutta sitä ei pysty kuuntelemaan usein.
2. Oranssi Pazuzu - Värähtelijä
Bändihän oli nimenä tuttu. Sen ilmestyminen ulkomaisillekin top-listoille herätti mielenkiinnon niin, että otin ihan työstettäväksi erään pimeän junamatkan aikana. Tämä on jonkinlainen hypnoottinen riitti, kuten Mansikkamaagi taisi todeta Ausculton keskustelussa. Komeaa jälkeä tekee bändi ulkomailla. Soisi suomalaistenkin tämän ymmärtävän.
3. Gojira - Magma
Gojiraa odotettiin kovin. Hyvä levy saatiinkin, mutta ei ehkä ihan niin kova kuin aikaisemmat. Tai sitten se vaatii vielä aikaa. Bändi teki pienen muutoksen musiikissaan, mitä pitää arvostaa, vaikkei siitä itse aina pitäisikään. Niinhän se pitääkin tehdä. Olen aina ollut sitä mieltä, että vaikka Metallican alkupää onkin parempaa kuin loppupää, olisi bändiltä aika hölmöä tehdä vain alkupään kaltaista musiikkia pelkästään siksi, että kuulijat haluavat.
4. Haken - Affinity
Tämän bändin näin livenäkin. Hienosti soittivat, vaikken ihan tällaiselle musiikille livenä parhaiten syty. Albumi promotointeineen on veikeästi stailattu eikä kappaleissakaan ole mitään vikaa. Kikkailumusiikin ja DT:n ystäville.
5. Stam1na - Elokuutio
Stam1nasta oli oletus, ettei se enää ikinä pääse minun listalla hyville sijoille. Onneksi olin väärässä. Tämä on hieno albumi. Sen arvoa lisää se, että jäsen A on tällä saatu kuuntelemaan myös metallia. Ausculto-tiimi alkaa muutenkin olla aivopesty joka suuntaan.
6. Devin Townsend Project - Transcendence
Myös Devin yllätti positiivisesti. Levyllä on pari pirun komeaa biisiä ja hyvää massaa on loputkin. Myös muutama kitarasoolo on siihen suuntaan kuin pitää. Armoton muusikko, jolla kunnianhimo ei lopu. Elämäkerran valmistumista odotellessa.
7. Radiohead – A Moon Shaped Pool
Bändille ominaisesti uusi levy tuli täysin puskista. Hajanainen teos, kuten lähes kaikki bändin muutkin albumit. Siellä on kuitenkin pari niin mammuttimaista sävellystä, että halu nähdä bändi livenä on kasvanut entisestään.
8. Twelve Foot Ninja - Outlier
Kyllä. Bändi on aikaisemmalla levyllään korkealla minun listoilla. Sitten tuli mieleen katsoa, että ovatko tehneet aiemmin mitään. Eivät juuri olleet, mutta uusi levy oli tullut huomaamattani listoille. Musiikki ei ihan ole minun genreä, mutta se on niin hienosti tuotettu ja huumorilla sivelty, etten voi olla pitämättä.
9. Borknagar – Winter Thrice
Porkkana on legenda. Se, että bändi miellyttää edelleen, on ihme. Kymmenes albumi sisältää hienoja norjalaisia vuonometalliteoksia. Huvittavana yksityiskohtana kerrottakoon, että rumpuja soittaa ”liian kaunis mies hevirumpaliksi”.
10. Darkher - Realms
Erikoista, mutta uhkaavaa on tämä Darkher. Naisvokaalit ja hidas tempo. Ei ole nimestään huolimatta oikein metallia. On ehkä enemmän ambientia. Hieno teos jylhillä soundeilla.
Ennustin seuraavaa sakkia kärkeen (suluissa lopullinen sijoitus):
1. Gojira (3.)
2. David Bowie (1.)
3. Deftones (16,)
4. Pearl Jam (-)
5. Red Hot Chili Peppers (19.)
6. Kanye West (49.)
7. Meshuggah (41.)
8. Metallica (33.)
9. Dream Theater (44.)
10. Elton John (45.)
Voipa noista sanasen sanoakin. Deftones oli lopulta aika kova pettymys. Soundimaailma on kyllä hyvä ja grungekin toimii, mutta biisit eivät. Pearl Jam ei saanutkaan ulos albumia. RHCP jatkoi perisyntiään ja teki viisi biisiä liian pitkän levyn, muutenhan se olisikin ylhäällä. Kanye ei lähellekään päässyt sinne, mitä odotin. Tylsempää tavaraa. Meshuggah taas tekee sitä, mitä siltä odotetaan jopa niin tarkasti, ettei se jaksa innostaa. Metallica kun olisi jättänyt puolet biiseistä pois, olisi se ollut aika ylhäälläkin. Lopulta voidaan todeta, että se yllätti positiivisesti, vaikkei top10:in päässytkään. Dream Theater on myös näitä turvonneita teoksia. Aivan liian pitkä. Väliin ehtii nukahtaa parikin kertaa. Elton on laadukas, muttei ihan minun musiikkia.
VUODEN BIISIT 2016
Yhden vuoden aikana huikeaksi klassikoksi kasvaminen vaatii biisiltä paljon, jopa epäreilusti liikaa. Hyvää materiaalia kuitenkin tulee aina. Tässä jonkinlainen listaus näistä.
1. Leonard Cohen - You Want It Darker
Vakuuttavan uran tehneen miehen vakuuttava joutsenlaulu
2. Radiohead - Burn The Witch
Radiohead saa melkein jokaiselle albumille pari aivan loistavaa kappaletta. Tämä on myös sellainen. Greenwood on jälleen onnistunut tekemään kappaleeseen kohtuullisen oudon jousisovituksen.
3. David Bowie - Blackstar
Mies, joka ujutti viimeiselle levylleen kaksi joutsenlaulua: Tämän hänen julkisminälleen ja seuraavan omalle elämälleen.
4. David Bowie - Lazarus
Videon kera kuunneltuna niin koskettava, ettei sitä ihan joka päivä pysty katselemaan.
5. Oranssi Pazuzu - Havuluu
Erikoisen levyn hypnoottisin kappale. Bassokuvio saa pään pyörälle. Se on ansio sekin.
6. Vesala – Rakkaus ja Maailmanloppu
Arvaan, että tätä ihmetellään. Minusta tämä on hyvin tehty kappale. Se on vähemmän PMMP:tä kuin muu levy, ja se osoittaa hyvin sen, miten Paula on äänenkäyttäjänä kehittynyt valtavasti.
7. Miljoonasade – Sähköinen Rouva Maa
Usein on jäsen A:n kanssa puhuttu, kuinka Heikki Salo sortuu liikaan nokkeluuteen teksteissään. Minusta tämä kantaa itsensä. Tässä on lisäksi ihan tarttuva melodia.
8. Twelve Foot Ninja – One Hand Killing
Todella pätevältä proge-metallibändiltä hiukan erilainen, huumorin kautta musiikkia lähestyvä kappale. Se on joka tapauksessa niin helkatin hyvin sovitettu, että kestää kuuntelua.
9. Devin Townsend Project – Offer Your Light
Deviniltä aika epätyyppillisen räimivä kappale. Vaikka muoto on lähempänä power metallia, kuin hänelle tavallista riffittelyä, on tässä osoitus tarttuvan kappaleen tekotaidoista.
10. Oranssi Pazuzu - Lahja
Tässä kappaleessa taas perkussiopuoli on sen verran outo, että jää päiväksi päähän. Oranssi Pazuzu ei ole helppo, mutta loistava se on.
ENNUSTE VUODELLE 2017
Mitäs tältä vuodelta sitten toivoisi? Ehkä vähän vähemmän artistien kuolemia. Tosin ainahan sitä jollekin kovia hahmoja lähtee. Tänä vuonna meni kuitenkin ennätyspaljon tällaista maailmanlaajuisesti tunnettua porukkaa. Listaan alle vielä tämän vuoden TOP 10-levyt.
1. Pain of Salvation
2. Tool
3. Pearl Jam
4. Sigur Rós
5. Eppu Normaali
6. Mastodon
7. U2
8. System of a Down
9. The Offspring
10. Gorillaz
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)