Noel Gallagher täyttää tänään 29.5. 50 vuotta. Manchesterilaislähtöinen muusikko muistetaan tietenkin Oasis-yhtyeen lauluntekijänä ja kitaristina sekä sittemmin soolouralta. Tasaisin väliajoin mediassa noteerataan myös yhteenotot pikkuveli-Liamin kanssa, milloin mistäkin aiheesta.
Noel, vaikka onkin vasenkätinen, soittaa kitaraa kuten oikeakätiset. Hän oli roudarina toisen manchesterilaisbändin Inspiral Carpetsin mukana 80-luvun lopulla, kun kuuli Liamin perustaneen The Rain-nimisen yhtyeen. Noel palasi Englantiin ja totesi Liamille tämän bändin olevan ”shite” mutta myös, että pikkuveljessä oli potentiaalia: tämän tulisi vain antaa isoveljen ottaa lauluntekovastuu.
Vuonna 1994 Oasis julkaisi ensilevynsä Definitely Maybe, joka sinkoutui suoraan kotimaassaan listakärkeen ja siitä tuli historian nopeimmin myyty debyyttilevy. Sitä seuranneet (What’s the Story) Morning Glory? ja Be Here Now nostivat yhtyeen maailman johtavaksi rock-yhtyeeksi, josta suunta kylläkin kääntyi nopeasti alaspäin. Bändin toistaiseksi viimeiseksi, seitsemänneksi, studiolevyksi jäi Dig Out Your Soul vuonna 2008. Noel lähti yhtyeestä syksyllä 2009 kyllästyttyään riitelemään Liamin kanssa Pariisin keikan backstagella hetkeä ennen keikkaa.
Soolourallaan Noel Gallagher’s High Flying Birds-bändin kanssa hän on julkaissut kaksi kokopitkää levyä kolmannen ollessa vahvasti työn alla. Molemmat saavuttivat brittien albumilistan kärkipaikan sekä saivat positiivisia arvioita medialta.
Noel on ollut alusta saakka armoton Beatles-fani. Itse olen nähnyt Oasiksen kehityskaaressa paljon samankaltaisuutta Fab Fourin kanssa: alussa ollaan perinteinen rock-bändi, josta siirrytään vahvasti trippihenkisen haahuilun kautta takaisin kohti perinteisempää bändisointia, joka on kuitenkin kuorrutettu uusilla mausteilla kuten eksoottisemmilla soittimilla ja loopeilla. Varsinkin 90-luvun Oasiksen sävellyksissä ja sanoituksissakin on paljon Lennonia & McCartneyta. Onpa Noel todennut myös, että ”jos hän olisi elänyt samoihin aikoihin, hän olisi varmasti kirjoittanut Hey Juden ennen Beatlesia”.
Vaikka mediassakin miestä on syytetty liki vanhojen suosikeiden ryöstöviljelystä, en ainakaan itse mahda mitään sille että Definitely Maybe- sekä (What’s the Story) Morning Glory?-levyt ovat tuttuudessaan syntisen helppoja kuunnella. Jos on yhtään perehtynyt Noelin suosikeihin, voi vaikutteet kuulla selvästi ja kuulijana tiedostaa, että tässä käydään vähän muidenkin lääkekaapilla. Silti noista lauluista nauttii.
Myöhemmällä urallaan Gallagher on kuitenkin päässyt eroon vanhoista pahoista tavoista, myös ulkomusiikillisesti. Soolouran kaksi levyä esittelevät kypsempää näkemystä sekä sävellyksissä että sanoituksissa. Molemmat albumit kuulostavat enemmän ”omalta jutulta” kuin kenenkään kopioinnilta. Omalla kohdalla varsinkin jälkimmäistä Chasing Yesterday-levyä tulee kuunneltua silloin tällöin.
Kokoan tähän loppuun pienen soittolistan, jolta löytyy yksi nosto jokaiselta Oasis-levyltä (joka on vähintään Noelin kirjoittama, osa myös hänen laulamiaan) sekä yhdet laulut myös molemmilta soolouran levyiltä.
https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/5ueoUvFK181LlNnQmIfwZa
maanantai 29. toukokuuta 2017
perjantai 26. toukokuuta 2017
Keikka-arvio: Bon Jovi, Tampere, 26.5.2013
Tässä jälleen eräs keikkaraportti, joka tuli aikanaan julkaistua toisella sivustolla, jota ei enää internetistä löydy. Nyt kun Bon Jovin viimeisimmästä Suomi-keikasta on kulunut päivälleen neljä vuotta, onkin tälle mainio hetki.
----------------------------------------------------------------
Eilen oli ohjelmassa yksi suurimmista suosikeista, Bon Jovi, Tampereen Ratinan stadionilla. Aikaisemmista Jovi-keikoista poiketen tuli tällä kertaa hommattua astetta kalliimpi lippu ns. ”Golden Circle” -alueelle, eli keikkatunnelma oli taattu. Kun sääkin suosi auringon porottaessa täydeltä taivaalta, olivat olosuhteet harvinaisen kohdallaan.
Kysymysmerkkejäkin oli ilmassa. Parilla aiemmalla keikalla Jon Bon Jovin ääni ei ollut oikein kestänyt, ja Bulgariassa keikka oli jouduttu jopa typistämään, sillä herrasta ei meinannut lähteä pihaustakaan. Toinen ja suurempi arvuuttava tekijä oli se, että Richie Sambora ei tällä kertaa olisi mukana. Koska Richie on itselleni yksi merkittävimmistä esikuvista, oli menetys kirpaiseva. Vaikka herraa tuurannut kitaristi Phil X olikin hyvässä vedossa ja hoiti tilanteen ammattilaisen tavoin, päätin jo ennen keikkaa keskittyä alkuperäisen kolmikon (Jon Bon Jovi, rumpali Tico Torres sekä kosketinsoittaja David Bryan) touhuiluun.
Homma lyötiin käyntiin pari minuuttia yli iltakahdeksan. Introvideon jälkeen Tico fillasi rummuillaan käyntiin uuden levyn rallin That's What the Water Made Me. Jon asteli lavalle akustisen kitaran, farkkutakin ja todella 80-lukulaisten aurinkolasien kanssa. Hyvä meininki ja menevä aloitus, tässä liveversiossa oli pitkä outro!
Parin seuraavan biisin osalta käsikirjoitus oli tuttua kauraa jo parilta edelliseltä bändin keikalta. Mutta ei sille mitään mahda, että You Give Love a Bad Name, Born to Be My Baby ja Raise Your Hands ovat mahtavia biisejä, ennenkaikkea ensimmäisenä mainittu. Kertosäkeitä laulettiin kuorossa ja Raise Your Handsissa ei tarvinnut yleisöä kahtaa kertaa käskeä, kyllä ne kädet nousivat!
Seuraavien parin biisin ajaksi tunnelma hieman laantui, kunnes jälleen lyötiin löylyä It's My Lifen muodossa. Tämän aikana Jon kiipeili lavarakennelmissa yleisön eläessä vinhasti mukana koko biisin ajan. Yhdet illan kovimmista yhteislauluista.
Sitten mentiinkin uudelle osastolle parin biisin ajaksi. Ykkössinkku Because We Can on alkanut kummasti kuulostaa paremmalta viime aikoina, ja livenä oli kiva huomata kuinka yleisökin oli tehnyt kotiläksynsä sen osalta. Sen ja What About Now'n vastaanotto osoitti, että uusi levy on tullut kuunneltua.
Bändin ensimmäinen hitti Runaway käynnisti jälleen bailuvaihteen. Todella mahtava versiointi ja draivi oli tässä! We Got It Going On edusti jälleen uudempaa tuotantoa, WGIGO:n liveversio kepittää studioäänityksen selvästi. Keep the Faith puolestaan oli kokenut muodonmuutoksen, kun sen loppuhuipennuksena nähtiin kunnon instrumentaalijami, jonka aikana Jon jopa häipyi lavalta jättäen soittajat valokeilaan. Ennenkaikkea David Bryanin työskentely sai aikaan melkoiset suosionosoitukset, mahtavaa!
Tunnelmaa tasoiteltiin parin seuraavan kappaleen ajan. (You Want to) Make a Memory on uudempaa tuotantoa vuodelta 2007, ja olikin kaunis veto. Biisin sovitus on sellainen, että siinä ei ole mitään ylimääräistä ja sai tuollaisessa stadionympäristössäkin laulun tuntumaan intiimiltä. Vanha suosikki Someday I'll Be Saturday Night puolestaan oli hieman aiemmasta poikkeava, akustinen versio. Jon lauloi hieman matalammalta kuin perinteisesti. Yleisö kuitenkin tykkäsi.
Sitten alettiin lisätä kaasua, kun pääsetti alkoi lähestyä loppuaan. Last Man Standing oli positiivinen yllätys ja harvemmin soitettu biisi, todella hyvää revitystä koko bändiltä. Sitä seurasi pari uudempaa biisiä, kunnes vanha keikkajyrä I'll Sleep When I'm Dead villiinnytti yleisön, ainakin siitä kohti missä itse olin! Paras versio tuosta biisistä, mitä olen kuullut. Bad Medicine rullasi myös niinkuin odottaa sopi, ja Jon otti kunnolla kontaktia yleisöön tämän biisin aikana.
Ykkös-encore alkoi hienolla biisillä In These Arms. Perinteisen kaunis versio, jota seurasi yksi tunnetuimmista, Wanted Dead or Alive. Se biisi ei livenä voi epäonnistua tunnelman nostatuksessa. Have a Nice Day oli puolestaan todella rok ja sisälsi mahtavia efektejä screeneillä, tästä jäi mieleen bändin draivi ja Ticon työskentely. Ensimmäisen encoren viimeinen biisi oli sitten Livin' on a Prayer. Kun kyseessä on yksi maailmankaikkeuden parhaista biiseistä, niin on aina yhtä hienoa kuulla se livenä ja todeta, että on se iskenyt muihinkin. LOAP oli jälleen paras esimerkki siitä, miten Bon Jovi on yleisönsä kanssa yhtä: livemusiikkia parhaimmillaan.
Tässä vaiheessa bändi kävi kumartamassa ja häipyi, mutta palasi hetken kuluttua kun yleisö oli taputtanut ja huutanut riittävästi. Kakkosencoren kattaus olikin todella hieno, ainakin omasta mielestäni. Ensimmäisenä tuli ehkäpä uuden levyn paras biisi I'm With You, jota on soitettu vain pari kertaa tällä kiertueella. Tämän biisin kertosäe muistuttaa vanhoja hittejä, eikä pahalla ollenkaan. Todella hyvä veto! IWY:n jälkeen Jon katseli yleisön toiveplakaatteja, ja totesi yrittävänsä erästä biisiä, kunhan ensin muistelisi miten se menee. Niinpä hän mumisi hetken kitaransa kanssa ja totesi, että ”tästä tietää että on hyvä fiilis, kun soittaa mitä haluaa eikä välitä mistään muusta”. Vuorossa oli uuden levyn What's Left of Me, yksi albumin parhaista ja todella harvoin kiertueella soitettu, vain pari kertaa ennen tätä. Hienosti bändi klaarasi tämänkin! Toisen encorekattauksen päätösbiisi oli kuitenkin se, joka kruunasi tämän keikan henkilökohtaisesti allekirjoittaneelle. Hetken aikaa biisiä arvottuaan Jon totesi, että ”entäpä jos vedetään These Days”, ja niinpä David Bryan aloittikin biisin piano-intron. Hieno, ajaton klassikkobiisi, jonka näkemisestä oli tullut haaveiltua monta vuotta. Tuolta These Days -levyltä soitetaan ylipäätään biisejä liian harvoin, tämäkin esitys sen todisti. Mahtava versio, ja kuten sanottua, henkilökohtaisella tasolla illan selkeästi mieleenpainuvin.
TD:n jälkeen porukka kävi jälleen kumartamassa ja kiittämässä yleisöä, mutta päätyivät soittamaan vielä yhden hitin. Lopetusbiisiksi valikoitui Always, jonka yleisö otti jälleen vastaan melkoisella rakkaudella. Kenelläpä ei tuohon biisiin liittyisi henkilökohtaisia muistoja, sellaisella hartaudella sitä laulettiin mukana. Hieno lopetus hienolle keikalle ja ennenkaikkea mahtavalle loppuhuipennukselle!
Astellessani stadionilta pois oli fiilis positiivisen yllättynyt. Vaikka Samboran puuttuminen epäilytti paljolti etukäteen, pysyi show kasassa hyvin. Phil X ja Bobby Bandiera hoitivat kitarahommat, eivät toki yltäneet Richien tasolle, mutta homma soundasi riittävän hyvältä. Kun Sambora puuttui, oli Jon Bon Jovin pakko olla paljon kontaktissa yleisön kanssa ja pidettävä energiaa yllä, ja siinä hän onnistuikin paremmin kuin aiemmilla näkemilläni bändin keikoilla. Myös David Bryan oli liekeissä ja ilo soittamiseen paistoi miehen olemuksesta koko keikan ajan. Ja taustalaulut lähtivät todella mallikkaasti ja olivat miksauksessa ilahduttavan pinnassa, hienoa David!
Kokonaisuudessaan jälleen New Jerseyn pojilta hieno keikka ja hintansa väärti. Toivottavasti tulevat jälleen joskus näihin maisemiin, varmasti tulee lähdettyä tarkastamaan. Rok!
YouTube-soittolista keikalta kuvatuista omista kännykkävideoista löytyy tästä.
Biisilista, Bon Jovi, Ratinan Stadion, 26.5.2013:
1. That's What the Water Made Me
2. You Give Love a Bad Name
3. Born to Be My Baby
4. Raise Your Hands
5. Lost Highway
6. Captain Crash & the Beauty Queen From Mars
7. It's My Life
8. Because We Can
9. What About Now
10. Runaway
11. We Got It Going On
12. Keep the Faith
13. (You Want to) Make a Memory
14. Someday I'll Be Saturday Night
15. Last Man Standing
16. We Weren't Born to Follow
17. Who Says You Can't Go Home
18. I 'll Sleep When I'm Dead
19. Bad Medicine (+ pätkä Doorsin Roadhouse Bluesia)
Encore:
20. In These Arms
21. Wanted Dead or Alive
22. Have a Nice Day
23. Livin' on a Prayer
Encore 2:
24. I'm With You
25. What's Left of Me
26. These Days
Encore 3:
27. Always
----------------------------------------------------------------
Eilen oli ohjelmassa yksi suurimmista suosikeista, Bon Jovi, Tampereen Ratinan stadionilla. Aikaisemmista Jovi-keikoista poiketen tuli tällä kertaa hommattua astetta kalliimpi lippu ns. ”Golden Circle” -alueelle, eli keikkatunnelma oli taattu. Kun sääkin suosi auringon porottaessa täydeltä taivaalta, olivat olosuhteet harvinaisen kohdallaan.
Kysymysmerkkejäkin oli ilmassa. Parilla aiemmalla keikalla Jon Bon Jovin ääni ei ollut oikein kestänyt, ja Bulgariassa keikka oli jouduttu jopa typistämään, sillä herrasta ei meinannut lähteä pihaustakaan. Toinen ja suurempi arvuuttava tekijä oli se, että Richie Sambora ei tällä kertaa olisi mukana. Koska Richie on itselleni yksi merkittävimmistä esikuvista, oli menetys kirpaiseva. Vaikka herraa tuurannut kitaristi Phil X olikin hyvässä vedossa ja hoiti tilanteen ammattilaisen tavoin, päätin jo ennen keikkaa keskittyä alkuperäisen kolmikon (Jon Bon Jovi, rumpali Tico Torres sekä kosketinsoittaja David Bryan) touhuiluun.
Homma lyötiin käyntiin pari minuuttia yli iltakahdeksan. Introvideon jälkeen Tico fillasi rummuillaan käyntiin uuden levyn rallin That's What the Water Made Me. Jon asteli lavalle akustisen kitaran, farkkutakin ja todella 80-lukulaisten aurinkolasien kanssa. Hyvä meininki ja menevä aloitus, tässä liveversiossa oli pitkä outro!
Parin seuraavan biisin osalta käsikirjoitus oli tuttua kauraa jo parilta edelliseltä bändin keikalta. Mutta ei sille mitään mahda, että You Give Love a Bad Name, Born to Be My Baby ja Raise Your Hands ovat mahtavia biisejä, ennenkaikkea ensimmäisenä mainittu. Kertosäkeitä laulettiin kuorossa ja Raise Your Handsissa ei tarvinnut yleisöä kahtaa kertaa käskeä, kyllä ne kädet nousivat!
Seuraavien parin biisin ajaksi tunnelma hieman laantui, kunnes jälleen lyötiin löylyä It's My Lifen muodossa. Tämän aikana Jon kiipeili lavarakennelmissa yleisön eläessä vinhasti mukana koko biisin ajan. Yhdet illan kovimmista yhteislauluista.
Sitten mentiinkin uudelle osastolle parin biisin ajaksi. Ykkössinkku Because We Can on alkanut kummasti kuulostaa paremmalta viime aikoina, ja livenä oli kiva huomata kuinka yleisökin oli tehnyt kotiläksynsä sen osalta. Sen ja What About Now'n vastaanotto osoitti, että uusi levy on tullut kuunneltua.
Bändin ensimmäinen hitti Runaway käynnisti jälleen bailuvaihteen. Todella mahtava versiointi ja draivi oli tässä! We Got It Going On edusti jälleen uudempaa tuotantoa, WGIGO:n liveversio kepittää studioäänityksen selvästi. Keep the Faith puolestaan oli kokenut muodonmuutoksen, kun sen loppuhuipennuksena nähtiin kunnon instrumentaalijami, jonka aikana Jon jopa häipyi lavalta jättäen soittajat valokeilaan. Ennenkaikkea David Bryanin työskentely sai aikaan melkoiset suosionosoitukset, mahtavaa!
Tunnelmaa tasoiteltiin parin seuraavan kappaleen ajan. (You Want to) Make a Memory on uudempaa tuotantoa vuodelta 2007, ja olikin kaunis veto. Biisin sovitus on sellainen, että siinä ei ole mitään ylimääräistä ja sai tuollaisessa stadionympäristössäkin laulun tuntumaan intiimiltä. Vanha suosikki Someday I'll Be Saturday Night puolestaan oli hieman aiemmasta poikkeava, akustinen versio. Jon lauloi hieman matalammalta kuin perinteisesti. Yleisö kuitenkin tykkäsi.
Sitten alettiin lisätä kaasua, kun pääsetti alkoi lähestyä loppuaan. Last Man Standing oli positiivinen yllätys ja harvemmin soitettu biisi, todella hyvää revitystä koko bändiltä. Sitä seurasi pari uudempaa biisiä, kunnes vanha keikkajyrä I'll Sleep When I'm Dead villiinnytti yleisön, ainakin siitä kohti missä itse olin! Paras versio tuosta biisistä, mitä olen kuullut. Bad Medicine rullasi myös niinkuin odottaa sopi, ja Jon otti kunnolla kontaktia yleisöön tämän biisin aikana.
Ykkös-encore alkoi hienolla biisillä In These Arms. Perinteisen kaunis versio, jota seurasi yksi tunnetuimmista, Wanted Dead or Alive. Se biisi ei livenä voi epäonnistua tunnelman nostatuksessa. Have a Nice Day oli puolestaan todella rok ja sisälsi mahtavia efektejä screeneillä, tästä jäi mieleen bändin draivi ja Ticon työskentely. Ensimmäisen encoren viimeinen biisi oli sitten Livin' on a Prayer. Kun kyseessä on yksi maailmankaikkeuden parhaista biiseistä, niin on aina yhtä hienoa kuulla se livenä ja todeta, että on se iskenyt muihinkin. LOAP oli jälleen paras esimerkki siitä, miten Bon Jovi on yleisönsä kanssa yhtä: livemusiikkia parhaimmillaan.
Tässä vaiheessa bändi kävi kumartamassa ja häipyi, mutta palasi hetken kuluttua kun yleisö oli taputtanut ja huutanut riittävästi. Kakkosencoren kattaus olikin todella hieno, ainakin omasta mielestäni. Ensimmäisenä tuli ehkäpä uuden levyn paras biisi I'm With You, jota on soitettu vain pari kertaa tällä kiertueella. Tämän biisin kertosäe muistuttaa vanhoja hittejä, eikä pahalla ollenkaan. Todella hyvä veto! IWY:n jälkeen Jon katseli yleisön toiveplakaatteja, ja totesi yrittävänsä erästä biisiä, kunhan ensin muistelisi miten se menee. Niinpä hän mumisi hetken kitaransa kanssa ja totesi, että ”tästä tietää että on hyvä fiilis, kun soittaa mitä haluaa eikä välitä mistään muusta”. Vuorossa oli uuden levyn What's Left of Me, yksi albumin parhaista ja todella harvoin kiertueella soitettu, vain pari kertaa ennen tätä. Hienosti bändi klaarasi tämänkin! Toisen encorekattauksen päätösbiisi oli kuitenkin se, joka kruunasi tämän keikan henkilökohtaisesti allekirjoittaneelle. Hetken aikaa biisiä arvottuaan Jon totesi, että ”entäpä jos vedetään These Days”, ja niinpä David Bryan aloittikin biisin piano-intron. Hieno, ajaton klassikkobiisi, jonka näkemisestä oli tullut haaveiltua monta vuotta. Tuolta These Days -levyltä soitetaan ylipäätään biisejä liian harvoin, tämäkin esitys sen todisti. Mahtava versio, ja kuten sanottua, henkilökohtaisella tasolla illan selkeästi mieleenpainuvin.
TD:n jälkeen porukka kävi jälleen kumartamassa ja kiittämässä yleisöä, mutta päätyivät soittamaan vielä yhden hitin. Lopetusbiisiksi valikoitui Always, jonka yleisö otti jälleen vastaan melkoisella rakkaudella. Kenelläpä ei tuohon biisiin liittyisi henkilökohtaisia muistoja, sellaisella hartaudella sitä laulettiin mukana. Hieno lopetus hienolle keikalle ja ennenkaikkea mahtavalle loppuhuipennukselle!
Astellessani stadionilta pois oli fiilis positiivisen yllättynyt. Vaikka Samboran puuttuminen epäilytti paljolti etukäteen, pysyi show kasassa hyvin. Phil X ja Bobby Bandiera hoitivat kitarahommat, eivät toki yltäneet Richien tasolle, mutta homma soundasi riittävän hyvältä. Kun Sambora puuttui, oli Jon Bon Jovin pakko olla paljon kontaktissa yleisön kanssa ja pidettävä energiaa yllä, ja siinä hän onnistuikin paremmin kuin aiemmilla näkemilläni bändin keikoilla. Myös David Bryan oli liekeissä ja ilo soittamiseen paistoi miehen olemuksesta koko keikan ajan. Ja taustalaulut lähtivät todella mallikkaasti ja olivat miksauksessa ilahduttavan pinnassa, hienoa David!
Kokonaisuudessaan jälleen New Jerseyn pojilta hieno keikka ja hintansa väärti. Toivottavasti tulevat jälleen joskus näihin maisemiin, varmasti tulee lähdettyä tarkastamaan. Rok!
YouTube-soittolista keikalta kuvatuista omista kännykkävideoista löytyy tästä.
Biisilista, Bon Jovi, Ratinan Stadion, 26.5.2013:
1. That's What the Water Made Me
2. You Give Love a Bad Name
3. Born to Be My Baby
4. Raise Your Hands
5. Lost Highway
6. Captain Crash & the Beauty Queen From Mars
7. It's My Life
8. Because We Can
9. What About Now
10. Runaway
11. We Got It Going On
12. Keep the Faith
13. (You Want to) Make a Memory
14. Someday I'll Be Saturday Night
15. Last Man Standing
16. We Weren't Born to Follow
17. Who Says You Can't Go Home
18. I 'll Sleep When I'm Dead
19. Bad Medicine (+ pätkä Doorsin Roadhouse Bluesia)
Encore:
20. In These Arms
21. Wanted Dead or Alive
22. Have a Nice Day
23. Livin' on a Prayer
Encore 2:
24. I'm With You
25. What's Left of Me
26. These Days
Encore 3:
27. Always
perjantai 19. toukokuuta 2017
”1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään” – B:lla alkavat artistit.
”1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään” on Robert Dimeryn toimittama musiikkikirja, josta B:llä alkavat artistit kahlasin läpi. Vastaan tuli monenlaista levyä, niin hyviä, keskivertoja kuin sysihuonojakin. Tässä pieni tiivistelmä levyistä, sekä mielestäni parhaista biiseistä niillä. Parhaat biisit löytyvät soittolistasta tekstin lopussa.JOKAISEN PITÄISI TÄMÄ LEVY OMISTAA!
1. Buckley, Jeff – Grace (1994, alternative rock)
“Myös laulajan traagisella kohtalolla puolittain ratsastava levy. Tällä kertaa se laulaja oli tosiaankin taitava.”
NÄMÄ LEVYT VOI KUUNNELLA USEASTI
2. Bowie, David – Rise & Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars (1972, glam rock)
“Hyvä teos varmasti aikanaan. Oikeastaan vain Starman pomppaa biisinä ylös.”
3. Björk – Debut (1993, electronic pop)
“Muutama hullun kova biisi ja sitten sellaista björkmäistä taidekilkuttelua.”
4. Black Sabbath – Black Sabbath (1970, heavy metal)
“Huojuntaa laadussa ja sävellyksissä, jopa soitossa, mutta on tällä myös hetkensä.”
5. Black Sabbath – Paranoid (1970, heavy metal)
“Tässä on eniten Black Sabbathia. Ehkä johtuu noista hiteistä.”
6. Blood, Sweat & Tears - Blood, Sweat & Tears (1968, rock)
“Tuttuja sävelkulkuja big band-hengessä ja hyvällä groovella. Oikein hyvää meininkiä. Autoon sopivaa.”
7. Björk – Vespertine (2001, electronica)
“Eteeristä huttua, ei niin hyvä kuin aiemmat.”
8. Beck – Sea Change (2002, alternative rock)
“rauhallista ja kaunista, jopa pearl jam tyyppistä maalailua. Beckiä parhaimmillaan.”
9. Brubeck, Dave – Time Out (1959, cool jazz)
“Hyvää perusjazzia, alkupää jopa huippua. ”
10. Big Brother & the Holding Company – Cheap Thrills (1968, blues rock)
“Kyllä Janisin ääni oli maineensa veroinen, ihan äänen takia tämä täällä kannattaa olla.”
11. Bon Jovi – Slippery When Wet (1986, hard rock)
“tukkarockin kulmakiviä, mutta alkupuolen jälkeen lähinnä kylmänväreitä herättävää tekokovaa hempeilyä.”
12. Black Crowes – Shake Your Money Maker (1990, southern rock)
“Hyvää etelän bluesrockia. Mukavaa mätkettä.”
13. Beck – Guero (2005, alternative rock)
“Jännittäviä ja ehdottoman omaperäisiä kitarariffejä. ”
14. Basie, Count – The Atomic Mr. Basie (1958, swing)
“Vanhaa big-band-jazzia. meininkiä. Oikein mukavaa.”
15. Bee Gees – Odessa (1969, pop)
“Korkealta laulettu konseptialbumi, joka ehkä vaatisi tarkkaa sanojen seuraamista.”
16. Buena Vista Social Club - Buena Vista Social Club (1997, son cubano)
“Hieno tarina. Juuri sitä kuubalaista musiikkia, mitä sen kuuluukin olla. Tälle on paikkansa.”
17. Boston – Boston (1976, hard rock)
“AOR-musiikkia ennen kuin se oli AOR-musiikkia. Aivan hyvää peruskauraa.”
NÄMÄ ALBUMIT KANNATTAA AINAKIN KERRAN KUUNNELLA
18. Baez, Joan – Joan Baez (1960, folk)
“Kantaaottavaa nainen ja kitara-laulantaa. Hetkittäinen menee syvällekin, sillä Joan osaa laulaa.”
19. Beatles – Abbey Road (1969, rock)
“Legenda. Vähän sekava kuitenkin.”
20. Beta Band – Heroes to Zeros (2004, electronic)
“Kummallista musiikkia. Hirvittävän tavallista, mutta ei kuitenkaan. On niin outo, että voi olla, että paikka täällä on oikeus ja kohtuus.”
21. Bad Company – Bad Company (1974, hard rock)
“Perusrockia.”
22. Booker T & the MGs – Green Onions (1962, r&B)
“Alkukantaista urkumusiikkia. Blues-henki huokuu ja sikari tuoksuu. Teemailtoihin taustalle.”
23. Boards of Canada – Music Has the Right to Children (1998, electronica)
“Omalla laillaan legendaarinen kilkutusbändi. Vähän soundit ovat vanhahkot, mutta on tämä varmasti uranuurtaja tällä alalla.”
24. Black Sabbath – Vol 4 (1972, heavy metal)
“Epätasainen albumi legendaarisilla kansilla. Muutama hämmentävän huonosti soitettu kohta.”
25. Beck, Jeff – Truth (1968, blues rock)
“Vanhaa rokkia, ihan aikansa mukaista.”
26. Buckley, Tim – Goodbye & Hello (1967, folk rock)
”Tunteellista ja vakuuttavaa laulutyötä ja mahtipontisia sävellyksiä.”
27. Björk – Medúlla (2004, vocal)
“Äänenkäyttöä parhaimmillaan, mutta biiseinä toki aika epäselkoja. ”
28. Beta Band – Hot Shots II (2001, electronic)
“Helpompaa Radioheadia, myös vähän keskinkertaisempaa. Ei ihan kanna albumimittaa asti.”
29. Beastie Boys – Ill Communication (1994, hip hop)
“Legenda, muta pidemmän päälle rasittava.”
30. Blur – Blur (1997, indie rock)
“Semittäistä brittirokkia. Joku tässä on vain niin angstia. Ei jaksa enää.”
31. Blue Nile – A Walk Across the Rooftops (1984, sophisti-pop)
“Kasarimeininkiä aika rauhallisella otteella. Ei pahakaan.”
32. Bees – Sunshine Hit Me(2002, indie rock)
“Erikoista musiikkia. Zero 7 tulee jotenkin mieleen. Sellaista chillailua ska-otteella. Hyvin rauhallista.”
33. Blue Cheer – Vincebus Eruptum (1968, psychedelic rock)
“Osittain rasittavaa esi-stoneria. On siellä hyvääkin ja paikan listalla tavallaan ymmärtää.”
34. Big Black – Atomizer (1986, noise rock)
“Raastavaa punkia. Aika höyryvetoinen tunnelma. Ei ihan onnetonta. Huonot soundit.”
35. Big Star – Third (1978, power pop)
“Liian pitkä levyllinen kantrirokkia. Tai jotain sellaista helppoa. Vähän liian helppoa.”
36. Belle & Sebastian – If You’re Feeling Sinister (1996, chamber pop)
“Liian iloista ja siloista indiepoppia. Varmaan tyylissään maailman kärkeä, mutta tylsää on.”
37. Beatles – Beatles (1968, rock)
“Myös legenda. En ole vielä sisäistänyt”
38. Beatles – Sgt Pepper’s Lonely Hearts Club Band (1967, rock)
”Kappaleina ei minun makuuni, mutta kunnianhimoisuudessaan tärkeä levy.”
39. The Band – The Band (1969, roots rock)
”Aika rasittavalla laululla varustettua musiikkia.”
40. Bowie, David – Low (1977, art rock)
” B-puolen Ambientia voisi kuunnella levyllisen. Eikä tämä läpeensä kehno ole muutenkaan.”
41. Buffalo Springfield – Again (1967, psychedelic rock)
“Tylsää kantripohjaista rokkia. Ei pelasta Young ja Stillskään tätä. Tylsää on. Ei voi mitään.”
42. Bonnie Prince Billy – I See a Darkness (1999, indie rock)
“Sellaista tasapaksua akustista indie-folkia. Tällaisia bändejä on arviolta miljoonia.”
43. Beastie Boys – Licensed to Ill (1986, rap rock)
“Oivaltavia lainailuja rocklegendoista, mutta osa biiseistä on aikamoisen rasittavia.”
44. The Byrds – The Notorious Byrd Brothers (1968, psychedelic rock)
“Parempaa ja vauhdikkaampaa Byrdsiä. Ehkä Crosbyn poislähtö teki vain hyvää.”
45. Black, Frank – Teenager of the Year (1994, alternative rock)
“Vähän liian pitkä albumillinen sekavasti koostettua punk pop rockia. Hyviäkin paloja on.”
46. Beau Brummels – Triangle (1967, folk rock)
“Psykedelian ja hyvän välimaastossa pyörivää aikansa musiikkia. Kyllä tämä varmaan paikkansa listalla ansaitsee.”
47. Banhart, Devendra – Rejoicing in the Hands (2004, indie folk)
“Folkia. Outoa.”
48. Brel, Jacques – Olympia ’64 (1967, chanson)
“Ranskalaisen musiikin perikuva. Live-levytys ei soundeiltaan ole parasta, mutta onhan tuossa yritystä.”
49. Blur – Modern Life is Rubbish (1993, britpop)
“Brittirokkia, perus-sellaista. Keskinkertaista ollut minulle aina. Muutamia hyviäkin riffejä on.”
50. Big Star – # 1 Record (1972, power pop)
“Kantrimaista rockia. Ei ihan hirvittävää, mutta hivenen tylsähköä kyllä.”
51. Baker, Anita – Rapture (1986, quiet storm)
“Kunnon kasarisiirappia.”
52. Bush, Kate – The Sensual World (1989, art rock)
“Sitä samaa nauhattoman basson säestyksellä. Leijumista jossain eteerisissä maailmoissa.”
53. Beatles – Rubber Soul (1965, folk rock)
“Tämäkään ei ole sävellystyön merkkiteos. Liian monta rallattelua. Ei eleanorerigbyjä.”
54. Beatles – Revolver (1966, rock)
“Legendaarista rockia. Muutamia hyviä sävellyksiä, muutama psykedelian prototyyppi ja paljon turhaa.”
55. Bee Gees – Trafalgar (1971, soft rock)
“Hienoja jousisovituksia, vaatisi ehkä tarkempaa tutustumista. Ehdottomasti levy joka listalle kuuluu.”
56. Brown, James – Live at the Apollo (1963, soul)
“Ei oikeastaan ollut sitä mitä odotin. Rauhallista ja hiljaista. On varmasti parempiakin levytyksiä tältä mieheltä.”
57. Bush, Kate – Hounds of Love (1985, art pop)
“Folk-fantasialauleskelua. Enemmän sitä, mistä Bush tunnetaan. Himpun epätasapainoinen vain.”
58. Beck – Odelay (1996, alternative rock)
“Aikamoisen sekavaa kilkutusta ja laahausta. Ei niin hyvä kuin guero.”
59. Bad Brains – I Against I (1986, hardcore punk)
“HC-punk-kaahausta. Eihän tähän pysty.”
60. Basement Jaxx – Remedy (1999, house)
“Liian vanhaa Jaxxia.”
61. Burman, Rahul Dev – Shalimar (1975, soundtrack)
“Bolliwood-elokuvan soundtrack. Miltä lie ajalta? Tarvitsisi sen elokuvan taustalle. Varmasti siihen sopii hyvin.”
62. Beatles – A Hard Day’s Night (1964, rock)
“Pikkusen liian Beatlesiä. Liian vanha soundi. Hyviä sävellyksiä osin, mutta liikaa rillumareitä.”
63. Burning Spear – Marcus Garvey (1975, reggae)
“Jotain alkukanta-reggaeta. Ihan jees. Reggaeksi.”
64. Badly Drawn Boy – Hour of Bewilderbeast (2000, indie folk)
“Folkia. Ei jaksa.”
65. Byrds – Fifth Dimension (1966, folk rock)
“Kantrirokkia. Mainstreamia mulle, mutta aikanaan varmaan ollut jotenkin uraauurtavaa.”
66. Beach Boys – Today! (1965, orchestrated rock)
“Beach boys-höttö jatkuu. Muutamia hyviä pätkiä, mutta onhan tämä aika yksinkertaista.”
67. Byrds – Mr. Tambourine Man (1965, folk)
“Ei huippua kokonaan, mutta pari hyvää sävellystä.”
68. Bowie, David – Aladdin Sane (1973, glam rock)
“progressiivisillä jazz-pianoilla siivitettyä erikoispoppirokkia. Muutama hyvä pätkä, mutta happoista on.”
69. Blondie – Parallel Lines (1978, pop rock)
“Pop rockia naislaululla. Muutama radiohitti ja loppu peruskamaa. Äänessä on aikamoista kantrisävyä.”
70. Bush, Kate – Dreaming, the (1982, art rock)
“Äänenkäytöllä kikkailua. Ei montakaan klassikkosävellystä. Mutta jopa karjuntaa sisältävää naislaulua.”
71. Bowie, David – ‘Heroes’ (1977, art rock)
“Kasarisoundia ennen kasikytlukua. Pahan kuuloisia soundeja, outoja kitarajuttuja ja pari hyvää instrumentaalia.”
72. Belle & Sebastian – Tigermilk (1996, indie pop)
“Samaa tylsähköä, vähän liian iloista musiikkia. En tiedä miksei sytytä. Liian helppoa.”
73. Burke, Solomon – Rock ‘n’ Soul (1964, R&B )
“Soulin alkuajoissa ollaan. Vähän liian imelää minun makuun. Hidasta blues-soulia.”
74. Bowie, David – Hunky Dory (1971, glam rock)
“Eipä paljon mistään kotoisin ilman Life in Marsia. ”
75. Beastie Boys – Paul’s Boutique (1989, alternative hip hop)
“Ei niin hyvä kuin Licensed to Ill. Liian rasittavaa räppiä rasittavilla äänillä ja hyvin itseään toistavalla räp-melodialla.”
NÄIHIN ÄLÄ KOSKE!
76. Bragg, Billy & Wilco – Mermaid Avenue (1998, folk rock)
“Kantria ja folkia. Wilco pelastaa paljon Braggin karmaisevalta ääneltä. Aika tylsää joka tapauksessa.”
77. Band – Music from Big Pink (1968, americana)
“Ei vaan iske tämä laulu.”
78. Bowie, David – Station to Station (1976, art rock)
“70-luvun lopun ihmepoppia. Liian vähän nyansseja, monotonista ja kummaa. Tässäkin levyssä on kuitenkin yksi helmi.”
79. Beach Boys – Pet Sounds (1966, progressive pop)
“Surffendaalia. Turhan kaukaa historiasta minulle.”
80. Buckley, Tim – Greetings from LA (1972, funk)
“Taidepläjäys. Ihmeellistä scat-soolottelua ja sekoilevia sävellyksiä. Hajanainen teos.”
81. Badu, Erykah – Mama’s Gun (2000, neo soul)
“kammottavaa R&B:tä”
82. Buzzcocks – Another Music in a Different Kitchen (1978, punk rock)
“Alkupunkia. Osittain jopa kuunneltavaa. Rasittavaakin mahtuu joukkoon.”
83. Beatles – With the… (1963, rock and roll)
“Ei kovinkaan ihmeellinen albumi. Kopiokappaleita, eikä mitään järkevää linjaa.”
84. Ben, Jorge – África Brasil (1976, world music)
“Oikeastaan sellaista maailmanmusiikkia, jota ei jaksa pitkään kuunnella. Taustalla menee, mutta tällaista on tehty niin paljon, ettei aiheuta erikoisia värähdyksiä.”
85. Blur – Parklife (1994, britpop)
“Alku lähtee lupaavasti, mutta sitten se lopahtaa aika raskassoutuiseksi ja häiritseväksi brittirockiksi. Joku ei Blurissa vaan kanna riittävän pitkälle.”
86. Buckley, Tim – Happy Sad (1969, folk jazz)
“Keskinkertaista länkötystä. Hyvin 70's. “
87. The Boo Radleys – Giant Steps (1993, psychedelic pop)
“Ja taas on keskinkertaista brittipoppia. Tylsää on. Taitaa kuitenkin olla kirjoittajan lempilapsi.”
88. Bowie, David – Young Americans (1975, blue-eyed soul)
“Tylsää poppia. Ei jumankauta, että tylsää. ”
89. Bragg, Billy – Talking with the Taxman About Poetry (1986, rock)
“Rasittavantyyppistä irkkufolkkia huonolla laululla ja pitkäveteisillä poliittisilla kannanotoilla.”
90. Beach Boys – Surf’s Up (1971, progressive pop)
“Sitä samaa lainelautailua.”
91. Bukem, LTJ – Logical Progression (1996, electronic)
”Vanhaa ja todella vanhan kuuloista elektronista tanssimusiikkia. Baskeri vinoon ja keltaset lasit päähän. Ei helvetti”.
92. Bauhaus – Mask (1981, gothic rock)
“Kamottavaa ölötystä. Musiikki ei periaatteessa ole täysin kamalaaa, mutta laulu on.”
93. Barrett, Syd – Madcap Laughs (1970, psychedelic folk)
“Kamala.”
94. Black Flag – Damaged (1981, hardcore punk)
“Raastavaa ja hirvittävää punkia, jossa on kyllä temponvaihtelupuolella jotain omaperäistäkin. Soundit vaan ovat niin paskat. Legenda, mutta ei tämä musiikkina kummoista ole.”
95. The Byrds – Sweetheart of the Rodeo (1968, country rock)
“Niin perinteistä kantria että hirvittää ja meinaa solmiokivi mennä kurkkuun. Hyi helevetti!”
96. Butthole Surfers – Locust Abortion Technician (1987, hardcore punk)
“Olipa hirveää äänisaastetta. Älkää testatko. ”
97. Birthday Party – Junkyard (1982, post-punk)
“Hirvittävää paskaa, laulo Nick Cave tai ei. Ihan persettä mölinää.”
98. B52s – B52s (1979, new-wave)
”On tämä oikeasti lähes kamalinta mitä voi olla.”
https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/2O775vD7Imk2cDdZFjIq1X
tiistai 9. toukokuuta 2017
Keikka-arvio: Bruce Springsteen & the E Street Band, Turku 7.-8.5.2013
Bruce Springsteenin viimeisimmistä Suomen keikoista tuli juuri kuluneeksi neljä vuotta. Kirjoittelin aikoinani toiselle sivustolle keikkaraportit molemmista tuolloin nähdyistä Turun keikoista, mutta koska tuota sivustoa ei enää ole, katosivat tekstitkin bittiavaruuteen. Nyt lienee hyvä hetki laittaa ne jälleen näkösälle. Hienoja keikkoja on mukava muistella. Tässä siis jäsen A:n keikkamielenmaisemaa neljä vuotta sitten.
BRUCE SPRINGSTEEN & THE E STREET BAND - TURKU 7.-8.5.2013
7.5:
Ykköskeikka. Tuli keikkauran ensimmäinen isompi jonotussessio, kun koko tiistaipäivä meni jonottaessa HK Areenan ympäristössä heti, kunhan junalta ja hotellilta sinne selvisi. Homman juoni oli, että hallin läheisyydessä annettiin halukkaille jonotusnumerot (kirjoitettiin tussilla käteen sekä erilliseen nimilistaan ylös) ja näiden numeroiden pohjalta järjestäydyttiin jonoihin keikalle astelemista varten. Tämä pittiporukka sai myös parhaat keikalle, olihan seisomakatsomo jaettu aidalla kahteen osaan. Etumpaan pittiin otettiin kuulemma 650 henkeä, itsellä oli numero 355.
Tällä kertaa itse hallissa ei mennyt kuin puolitoista tuntia ennen keikan alkua, ja se aika meni lähinnä ihmetellessä hallin pienuutta: omalla ylimääräisellä istumapaikkalipullakin, joka oli ylähyllyille sivukatsomossa, olisi nähnyt mainiosti. Mutta huiput olivat paikat kentän tasossakin.
Suunnilleen 20 yli seitsemän alkoi sitten tapahtua. Valot pois, yleisö kannustaa ja porukka astelee lavalle. Bruce itse tietysti viimeisenä ja kysäisee että "ollaankos valmiita?" Max Weinberg löi käyntiin uutuuslevyn ykkössinglen We Take Care of Our Own, varma keikanavausbiisi joka sai itselle ainakin heti hymyn huulille meininkinsä puolesta. Heti tuntui kuitenkin ettei kaikki ole ihan sataprosenttisesti kohdallaan; liekö johtunut omasta paikasta, mutta laulun miksaus tuntui olleen vähän pielessä, soundi oli ihmeen puuroinen.
Seuraavaksi biisiksi arvottiin lennosta Two Hearts, Riveriltä vuodelta 1980. Tässä sekä kahdessa seuraavassa (No Surrender -> My Lucky Day) oli hienoa yhteispeliä Springsteeniltä ja Steve Van Zandtilta, pisti ihan naurattamaan kun jätkillä oli niin hauskaa! Sitten pari uutta biisiä Wrecking Ballin ja Death to My Hometownin muodossa, ennen kuin siirryttiin ensimmäisen keikan huippuvaiheisiin.
Hungry Heart oli jäänyt viime kesänä Stadionilla väliin, mutta nyt se oli keikan ensimmäinen todella huippuveto. Yleisö lauloi (huom. suomalainen yleisö lauloi!) ensimmäisen säkeistön ja kertsin kokonaan Brucen kehotuksesta, ja sisälsipä biisi myös ensimmäisen livenä todistamani crowd surfingin, kun Springsteen kuljetettiin yleisön käsien päällä takaisin lavalle hänen otettuaan kontaktia täyteen HK Areenaan. Hungry Heartia seurasi toinen mahtava, vanha veto - Spirit In the Night. Novellinomainen biisi, jossa saksofonin varressa heilunut Jake Clemons pääsi valokeilaan. Paljon kontaktia yleisön kanssa sisälsi tämä.
Settilistan numero 9 oli sitten paikallinen erikoisuus. Bruce asteli klassikko-Telecasterinsa ja huuliharpun kanssa mikin ääreen, kiitteli faneiltaan saamasta lahjasta ja sanoi tunnistavansa muutamia kasvoja eturivistä. This Hard Land oli omistettu suomalaisten fanclubille, joka oli jälleen tehnyt hienoa työtä Suomen keikkojen eteen. Todella harvoin vedetty juttu.
Jos oli stadionilla viime vuonna Back In Your Arms upein veto, niin eilisiltana tuon tittelin sai The River. Hallin valot pimennettiin ja huuliharppu-/kitaraintro tunnelmoitiin ilmoille. Todella hieno versiointi, Bruce eli laulun tarinassa mukana todella intiimisti ja lopun falsetto-haahuilu ja huuliharppuoutro kruunasivat päivän parhaan esityksen. Kerrassaan herkkä, upeaa…
Sitten alkoikin osio, jonka biisit vedettiin yleisön toivekylteistä. Melkoisia ylläreitä tulikin: ensimmäisenä ainoastaan Essential-kokoelman kolmoslevyltä löytyvä From Small Things (Big Things One Day Come), rokki jonka Bruce antoi Dave Edmundsille vuonna 1980. Itsekin tuli tätä kuunneltua varsinkin vuonna 2009 oikein enemmänkin, oli ensimmäisiä harvinaisuuslöytöjä meikäläisen Bruce-uralla. Toisena requestina oli Pink Cadillac, jonka levyversio on tuntunut vähän tahmealta mutta livenä, torvisektion hulppealla riffillä höystettynä, toimii! Myös kolmas yleisön toive Brilliant Disguise oli hieno, varsinkin kun kyseessä oli biisin ensiesitys koko kiertueella! Minkäänlaista tahmeutta ei vedossa kuitenkaan ollut.
Brilliant Disguisen jälkeen tuli lennosta tehokas pari Because the Night -> She's the One. Because the Night sisältä aina mahtavaa soitantaa, Bittanin piano ja Lofgrenin kitara ennenkaikkea pääosissa. Harmi vain, että Nilsillä oli jotain kitaraongelmia ja lopun muuten hulppeassa soolossa oli vähän soundi hukassa. She's the Onessa yleisö oli yllättävän hyvin mukana!
Pay Me My Money Down oli vähän kaksijakoinen veto. Bruce lupasi ennen spiikissä, että kun biisiä on kulunut 90 sekuntia, niin koko halli olisi ylhäällä penkeistään jammailemassa mukana. Ja niinhän he olivatkin! Mutta kun tuli soolojen ja jammailujen aika, sävellajin vaihtuessa samalla, tuntui kuin koko biisi olisi vähän uinahtanut. Torvisektion pojilla ainakin soolot tuntuivat olevan vähän hakusessa ja Brucekin näytti tyytymättömältä. Mitäs ihmettä, eikö tämä menekään ihan niinkuin elokuvissa, tuli mieleen itselle. Onneksi Pomolla on noita keikkatrikkejä takataskussaan, joilla yleisön saa mukaan. Bändin soittajat catwalkille jonoon, perään sekaan muutama tyyppi yleisöstä ja tanssimaan katsomon seassa kiertävälle rampille. Käyhän se noinkin, yleisö oli ihan pähkinöinä.
Seuravaksi tuli perusvetoja Darlington Countyn ja Shackled and Drawnin muodossa, Waitin' On a Sunny Dayssä pääsi jälleen pikkupoika laulamaan niinkuin aiemminkin (tosin tänä vuonna tämä osio oli hienompi, kaksinkertainen viimeinen kertsi, tuuletteluja Brucen kanssa ja This Hard Land -foorumipaidan esittelyä kameroille).
Pääsetin loppu oli myös perinteinen. Itse tosin koin jännän välähdyksen kahdesta viimeisestä biisistä. Voisi hyvinkin olla symbolista, että vuoden 1978 Badlandista siirryttiin saumattomasti nykyhetkeen ja Land of Hope and Dreamsiin…
Encoren alussa saatiin vielä yksi toivebiisi: Working on a Dream -levyltä löytyvä Queen of the Supermarket. Tätä on parjattu paljon, mutta itse tykkään sen poppisoundista ja tuollaisena akustisena esityksenä se oli mukavan tunteikas. Vaikka Bruce naureskelikin sen olevan "masterpiece", niin seuraava biisi sitä todella oli: Thunder Road, yksi parhaista vedoista koko iltana. Hieno stoori ja soitto sopivan tiukkaa. Outron saksofoni oli parasta Jake Clemonsia.
Encoren lopusta jäi peruskeikan vaikutelma, niin hyviä biisejä kuin Born to Run, Dancing in the Dark ja Tenth Avenue Freeze-Out ovatkin. Hienosti rokkasivat kaikki kuitenkin. DITDin aikana lavalle pääsi myös suomalaistyttö, jolle ojennettiin kitara kouraan ja hän pääsikin vetämään biisin lopun yhdessä Brucen ja bändin kanssa. Neiti näytti aika hämmentyneeltä!
Hieno oli siis ensimmäisen illan pläjäys. Kakkosiltaan on kyllä odotuksia ladattu, jos samoista askelmerkeistä jatketaan… Vielä vähän lisää vanhempia juttuja ja jotain The Promiselta/Lucky Townilta, niin avot!
Ensimmäisen keikan videoita löytyy klikkaamalla tästä.
1. We Take Care Of Our Own
2. Two Hearts
3. No Surrender
4. My Lucky Day
5. Wrecking Ball
6. Death To My Hometown
7. Hungry Heart
8. Spirit In The Night
9. This Hard Land
10. The River
11. From Small Things (Big Things One Day Come)(request)
12. Pink Cadillac (request)
13. BRILLIANT DISGUISE (request) (tour premiere)
14. Because The Night
15. She's The One
16. Pay Me My Money Down (Band and fans doing a conga sort of dance around the back of the pit!)
17. Darlington County
18. Shackled And Drawn
19. Waitin' On A Sunny Day
20. The Rising
21. Badlands
22. Land of Hope And Dreams
23. Queen Of The Supermarket (acoustic) (request)
24. Thunder Road
25. Born To Run
26. Dancing In The Dark
27. Tenth Avenue Freeze-Out
-------------------------------------------------------
8.5.:
Kakkoskeikalle lähtökohdat olivat huomattavan erilaiset kuin edeltävälle päivälle. Keikkapaikalle pääsi suoraan hotellilta ilman 7 tunnin matkustuksia ja bändin maineen tuntien myös keikka tulisi olemaan täysin poikkeava. Tällä kertaa oma jonotusnumero oli 203, joten kohennusta ykköskeikkaan oli huomattavasti.
Itse jonotus sujui jouhevammin kuin edellisenä päivänä ja tulipa siinä sivussa turistua myös briteistä saapuneen tyypin kanssa, joka totesi olevansa "pilalle hemmoteltu" saatuaan todistaa Brucea vuodesta 1975. Turkuun hän oli tullut keikkapaikan takia, sillä Brittien keikoillaan Springsteen kiertää pääasiassa suuria stadioneita. HK Areenahan oli tämän kiertueen pienin esiintymispaikka yleisömäärässä mitattuna…
Sen pidemmittä puheitta itse keikkaan. Oma paikka tällä kertaa suunnilleen 3. rivissä lavan oikeassa reunassa suoraan Stevie Van Zandtin ja Garry W. Tallentin edessä. Järkkäriltä saadut korvatulpat olivat huippujuttu: ne korvissa soundimaailma parantui huomattavasti. Kaikki kitarat erottuivat ja laulut myös.
Heti show'n avaus oli komea. Olin päivällä käynyt ostamassa ainoan itseltä hyllystä puuttuneen E Street Band -levyn "Magic", ja hotellilla sen sisälehtistä lueskellessa mietin että jos siltä levyltä jotain tulisi, niin olisi hienoa… Joten keikan avauskaksikko napsahti aikalailla kohdilleen! Ensin I'll Work For Your Love (Bruce soolona akustisen ja huuliharpun kanssa) ja perään Long Walk Home: nyt ollaan liikkeellä täysin eri linjalla ykkösiltaan nähden. Nämä biisit eivät nimittäin ole ykköshittejä tai tunnetuimpia juttuja, vaan fanien suosikkeja. Kolmos- ja nelosbiiseillä hypättiin rokkivaihteelle The River -levyn kaksikolla The Ties That Bind -> Out in the Street. "Ties" on omia suosikkeja tuolta levyltä, avausbiisinä asettaa levyn tunnelman kohdilleen. OITS puolestaan ei ole koskaan oikein iskenyt, mutta nyt yleisö innostui siitä yllättävän paljon, hienoa livemeininkiä!
Sitten oli vuorossa illan ensimmäinen toivekylttiveto. Atlantic City potki jylhästi, Max rumpujen takana oli elementissään, Van Zandtilla mandoliini. Tässä oli hienoa yhteissoittoa, kun bändi fillaili vuoron perään älyttömän tyylikkäästi. Ja onhan se sanoitukseltaankin hieno: "Everything dies, baby that's a fact / but maybe everything that dies someday comes back".
Seuraavat kolme (Wrecking Ball, Death to My Hometown, Hungry Heart) olivat toisintoa ensimmäiseltä keikalta ja toimivat yhtä hienosti jälleen. Hungry Heartissa yleisö lauloi jopa äänekkäämmin kuin edellisellä kerralla.
Sitten alkoikin todellinen kylttienkeräyssessio. Ja nyt saatinkiin mahtavaa tavaraa. Alkuun kaksi biisiä ensimmäiseltä levyltä (Blinded by the Light -> Does This Bus Stop at 82nd Street?), joissa torvisektio pääsi kunnolla oikeuksiinsa. Bus Stopissa oli jälleen paljon sooloja ja lopussa perkussiobattle Weinbergin ja Everett Bradleyn välillä, järkyttävän hyvä bilebiisi. Seuraavana vuorossa ollut Ain't Good Enough for You oli itselle koko reissun parhaita vetoja. Nyt tuli sitä The Promise -kamaa jota edellisen päivän keikan jälkeen toivottiin. Ja kun kyseessä on ollut oma suosikki tuolta levyltä aina sen julkaisusta asti, niin meikäläinen oli aivan myyty tuon esityksen jälkeen. Ja ne torvisektiot, taas…
Mutta viimeinen toiveveto oli se todellinen manna faneille: kaikkien aikojen ensimmäinen liveveto biisistä Wages of Sin. Tämä on julkaistu Tracks-albumilla, joka koostuu sessioista ylijääneistä biiseistä ja b-puolista, vuonna 1998. Alunperin se nauhoitettiin vuonna 1982 Born in the U.S.A. -levylle, ja nyt se soitettiin belgialaiselle fanille, joka oli Brucen mukaan kantanut toivekylttiä "jokaisella Brucen keikalla". Ei olisi uskonut, että ennen vetämätön biisi on kyseessä, niin hieno versio siitä saatiin. Tuntui kuin yleisö olisi vaipunut jonkinlaiseen hiljaiseen hurmokseen, aivan hiljaa kuunneltiin tuota haikeankaunista laulua.
Ja samassa tunnelmassa jatkettiin kun vuoroon tuli The River. Upea oli tämäkin kuten edellisenäkin iltana.
Youngstown rykäisi käyntiin raskaamman vaiheen. Mahtava biisi alunperin akustispainotteiselta The Ghost of Tom Joad -albumilta (1995), mutta E Street Band vetää tämän raskaspoljentoisena rokkina, jossa Nils Lofgren pääsee kitaran kanssa revittämään outrossa kunnolla. Yksi keikan parhaista vedoista! Perään kaksi muuta kitarabiisiä Murder Incorporated (tässä oli hyvä draivi ja lopussa Brucen ja Steven kitaralikkien vaihtoa!) ja Johnny 99, jossa nähtiin sooloja vähän joka soittajalta ja osa torvisektion pojista pääsi lavan etuosaan jammailemaan. Open All Nightissa sitten otettiin lähes koko bändi revittelemään boogiewoogieta aivan yleisön eteen. Ei muuten uskoisi, kun kuuntelee biisin levyversiota, jossa ei ole käytännössä muuta kuin sähkökitarariffi…
Pääsetin loppu oli samankaltainen kuin ykkösiltana, ainoana uutena biisinä oli Lonesome Day. Tänään tämän osuuden flow oli kuitenkin jollain tavalla parempi ja saumattomampi. Waitin' on a Sunny Dayssa lavalle nostettu poika yllätti kaivamalla taskustaan paperille kirjoitetun räpin ja räppäämällä sen Weinbergin kompin päälle. Bruce näytti alkuun todella hämmentyneeltä, mutta kun homman juoni valkeni, niin häntä ja muuta bändiä nauratti aikalailla!
Encoren alkuun saatiin vielä yksi todellinen hienous, Racing in the Street. Pitkä ja kaunis versio, jossa tuntui että lopun pianovetoinen osuus ei lopu koskaan. Roy Bittanilta huikeaa soittoa, yleisö kuunteli hiirenhiljaa…
Keikan loppuun lyötin vielä viimeinen rokkivaihe silmään. Niinkuin viime vuoden Helsingin muisteluissa tuli sanottua, niin tämmöisessä E Street Band on kovin kone mitä löytyy. Eikä siihen nytkään ollut vastaan sanomista. Varsinkin Born in the U.S.A. ja Born to Run ovat semmoisia jyriä, että harvassa on tuollaiset biisit. Dancing in the Dark ja Tenth Avenue Freeze-out olivat samanlaisia varmoja fiiliksennostattajia kuin edellisiltana ja loppuun saatiin vielä yksi hauskanpitobiisi American Landin muodossa.
Toisen keikan videoita löytyy klikkaamalla tästä.
Loppukumarrusten jälkeen Bruce totesi vielä, että "see you soon!". Toivottavasti, sillä kyllä tätä ryhmittymää vielä voisi lähteä katsomaan. Keikasta saisi fiiliksen irti, vaikka ei ymmärtäisi musiikista mitään, niin mukaansa imaiseva esiintyjä on kyseessä. Ja kaikille bändeissä soittaville olisi suotavaa käydä katsomassa näiltä tyypeiltä, että miten vedetään maailman paras rock 'n' roll -show!
Keikat voisi vetää pakettin vielä muutamalla lauseella. Tiistai-illan ykköskeikka oli näin jälkikäteen katsottuna jonkinlainen lämmittely, aivan yhtä kovaan hurmokseen ei päästy kuin kakkosiltana. Molemmilla keikoilla kuitenkin oli omat vahvuutensa ja esityksinähän show't poikkesivat toisistaan täysin. Molemmat mahtavia rokkielämyksiä!
BRUCE SPRINGSTEEN & THE E STREET BAND - TURKU 7.-8.5.2013
7.5:
Ykköskeikka. Tuli keikkauran ensimmäinen isompi jonotussessio, kun koko tiistaipäivä meni jonottaessa HK Areenan ympäristössä heti, kunhan junalta ja hotellilta sinne selvisi. Homman juoni oli, että hallin läheisyydessä annettiin halukkaille jonotusnumerot (kirjoitettiin tussilla käteen sekä erilliseen nimilistaan ylös) ja näiden numeroiden pohjalta järjestäydyttiin jonoihin keikalle astelemista varten. Tämä pittiporukka sai myös parhaat keikalle, olihan seisomakatsomo jaettu aidalla kahteen osaan. Etumpaan pittiin otettiin kuulemma 650 henkeä, itsellä oli numero 355.
Tällä kertaa itse hallissa ei mennyt kuin puolitoista tuntia ennen keikan alkua, ja se aika meni lähinnä ihmetellessä hallin pienuutta: omalla ylimääräisellä istumapaikkalipullakin, joka oli ylähyllyille sivukatsomossa, olisi nähnyt mainiosti. Mutta huiput olivat paikat kentän tasossakin.
Suunnilleen 20 yli seitsemän alkoi sitten tapahtua. Valot pois, yleisö kannustaa ja porukka astelee lavalle. Bruce itse tietysti viimeisenä ja kysäisee että "ollaankos valmiita?" Max Weinberg löi käyntiin uutuuslevyn ykkössinglen We Take Care of Our Own, varma keikanavausbiisi joka sai itselle ainakin heti hymyn huulille meininkinsä puolesta. Heti tuntui kuitenkin ettei kaikki ole ihan sataprosenttisesti kohdallaan; liekö johtunut omasta paikasta, mutta laulun miksaus tuntui olleen vähän pielessä, soundi oli ihmeen puuroinen.
Seuraavaksi biisiksi arvottiin lennosta Two Hearts, Riveriltä vuodelta 1980. Tässä sekä kahdessa seuraavassa (No Surrender -> My Lucky Day) oli hienoa yhteispeliä Springsteeniltä ja Steve Van Zandtilta, pisti ihan naurattamaan kun jätkillä oli niin hauskaa! Sitten pari uutta biisiä Wrecking Ballin ja Death to My Hometownin muodossa, ennen kuin siirryttiin ensimmäisen keikan huippuvaiheisiin.
Hungry Heart oli jäänyt viime kesänä Stadionilla väliin, mutta nyt se oli keikan ensimmäinen todella huippuveto. Yleisö lauloi (huom. suomalainen yleisö lauloi!) ensimmäisen säkeistön ja kertsin kokonaan Brucen kehotuksesta, ja sisälsipä biisi myös ensimmäisen livenä todistamani crowd surfingin, kun Springsteen kuljetettiin yleisön käsien päällä takaisin lavalle hänen otettuaan kontaktia täyteen HK Areenaan. Hungry Heartia seurasi toinen mahtava, vanha veto - Spirit In the Night. Novellinomainen biisi, jossa saksofonin varressa heilunut Jake Clemons pääsi valokeilaan. Paljon kontaktia yleisön kanssa sisälsi tämä.
Settilistan numero 9 oli sitten paikallinen erikoisuus. Bruce asteli klassikko-Telecasterinsa ja huuliharpun kanssa mikin ääreen, kiitteli faneiltaan saamasta lahjasta ja sanoi tunnistavansa muutamia kasvoja eturivistä. This Hard Land oli omistettu suomalaisten fanclubille, joka oli jälleen tehnyt hienoa työtä Suomen keikkojen eteen. Todella harvoin vedetty juttu.
Jos oli stadionilla viime vuonna Back In Your Arms upein veto, niin eilisiltana tuon tittelin sai The River. Hallin valot pimennettiin ja huuliharppu-/kitaraintro tunnelmoitiin ilmoille. Todella hieno versiointi, Bruce eli laulun tarinassa mukana todella intiimisti ja lopun falsetto-haahuilu ja huuliharppuoutro kruunasivat päivän parhaan esityksen. Kerrassaan herkkä, upeaa…
Sitten alkoikin osio, jonka biisit vedettiin yleisön toivekylteistä. Melkoisia ylläreitä tulikin: ensimmäisenä ainoastaan Essential-kokoelman kolmoslevyltä löytyvä From Small Things (Big Things One Day Come), rokki jonka Bruce antoi Dave Edmundsille vuonna 1980. Itsekin tuli tätä kuunneltua varsinkin vuonna 2009 oikein enemmänkin, oli ensimmäisiä harvinaisuuslöytöjä meikäläisen Bruce-uralla. Toisena requestina oli Pink Cadillac, jonka levyversio on tuntunut vähän tahmealta mutta livenä, torvisektion hulppealla riffillä höystettynä, toimii! Myös kolmas yleisön toive Brilliant Disguise oli hieno, varsinkin kun kyseessä oli biisin ensiesitys koko kiertueella! Minkäänlaista tahmeutta ei vedossa kuitenkaan ollut.
Brilliant Disguisen jälkeen tuli lennosta tehokas pari Because the Night -> She's the One. Because the Night sisältä aina mahtavaa soitantaa, Bittanin piano ja Lofgrenin kitara ennenkaikkea pääosissa. Harmi vain, että Nilsillä oli jotain kitaraongelmia ja lopun muuten hulppeassa soolossa oli vähän soundi hukassa. She's the Onessa yleisö oli yllättävän hyvin mukana!
Pay Me My Money Down oli vähän kaksijakoinen veto. Bruce lupasi ennen spiikissä, että kun biisiä on kulunut 90 sekuntia, niin koko halli olisi ylhäällä penkeistään jammailemassa mukana. Ja niinhän he olivatkin! Mutta kun tuli soolojen ja jammailujen aika, sävellajin vaihtuessa samalla, tuntui kuin koko biisi olisi vähän uinahtanut. Torvisektion pojilla ainakin soolot tuntuivat olevan vähän hakusessa ja Brucekin näytti tyytymättömältä. Mitäs ihmettä, eikö tämä menekään ihan niinkuin elokuvissa, tuli mieleen itselle. Onneksi Pomolla on noita keikkatrikkejä takataskussaan, joilla yleisön saa mukaan. Bändin soittajat catwalkille jonoon, perään sekaan muutama tyyppi yleisöstä ja tanssimaan katsomon seassa kiertävälle rampille. Käyhän se noinkin, yleisö oli ihan pähkinöinä.
Seuravaksi tuli perusvetoja Darlington Countyn ja Shackled and Drawnin muodossa, Waitin' On a Sunny Dayssä pääsi jälleen pikkupoika laulamaan niinkuin aiemminkin (tosin tänä vuonna tämä osio oli hienompi, kaksinkertainen viimeinen kertsi, tuuletteluja Brucen kanssa ja This Hard Land -foorumipaidan esittelyä kameroille).
Pääsetin loppu oli myös perinteinen. Itse tosin koin jännän välähdyksen kahdesta viimeisestä biisistä. Voisi hyvinkin olla symbolista, että vuoden 1978 Badlandista siirryttiin saumattomasti nykyhetkeen ja Land of Hope and Dreamsiin…
Encoren alussa saatiin vielä yksi toivebiisi: Working on a Dream -levyltä löytyvä Queen of the Supermarket. Tätä on parjattu paljon, mutta itse tykkään sen poppisoundista ja tuollaisena akustisena esityksenä se oli mukavan tunteikas. Vaikka Bruce naureskelikin sen olevan "masterpiece", niin seuraava biisi sitä todella oli: Thunder Road, yksi parhaista vedoista koko iltana. Hieno stoori ja soitto sopivan tiukkaa. Outron saksofoni oli parasta Jake Clemonsia.
Encoren lopusta jäi peruskeikan vaikutelma, niin hyviä biisejä kuin Born to Run, Dancing in the Dark ja Tenth Avenue Freeze-Out ovatkin. Hienosti rokkasivat kaikki kuitenkin. DITDin aikana lavalle pääsi myös suomalaistyttö, jolle ojennettiin kitara kouraan ja hän pääsikin vetämään biisin lopun yhdessä Brucen ja bändin kanssa. Neiti näytti aika hämmentyneeltä!
Hieno oli siis ensimmäisen illan pläjäys. Kakkosiltaan on kyllä odotuksia ladattu, jos samoista askelmerkeistä jatketaan… Vielä vähän lisää vanhempia juttuja ja jotain The Promiselta/Lucky Townilta, niin avot!
Ensimmäisen keikan videoita löytyy klikkaamalla tästä.
1. We Take Care Of Our Own
2. Two Hearts
3. No Surrender
4. My Lucky Day
5. Wrecking Ball
6. Death To My Hometown
7. Hungry Heart
8. Spirit In The Night
9. This Hard Land
10. The River
11. From Small Things (Big Things One Day Come)(request)
12. Pink Cadillac (request)
13. BRILLIANT DISGUISE (request) (tour premiere)
14. Because The Night
15. She's The One
16. Pay Me My Money Down (Band and fans doing a conga sort of dance around the back of the pit!)
17. Darlington County
18. Shackled And Drawn
19. Waitin' On A Sunny Day
20. The Rising
21. Badlands
22. Land of Hope And Dreams
23. Queen Of The Supermarket (acoustic) (request)
24. Thunder Road
25. Born To Run
26. Dancing In The Dark
27. Tenth Avenue Freeze-Out
-------------------------------------------------------
8.5.:
Kakkoskeikalle lähtökohdat olivat huomattavan erilaiset kuin edeltävälle päivälle. Keikkapaikalle pääsi suoraan hotellilta ilman 7 tunnin matkustuksia ja bändin maineen tuntien myös keikka tulisi olemaan täysin poikkeava. Tällä kertaa oma jonotusnumero oli 203, joten kohennusta ykköskeikkaan oli huomattavasti.
Itse jonotus sujui jouhevammin kuin edellisenä päivänä ja tulipa siinä sivussa turistua myös briteistä saapuneen tyypin kanssa, joka totesi olevansa "pilalle hemmoteltu" saatuaan todistaa Brucea vuodesta 1975. Turkuun hän oli tullut keikkapaikan takia, sillä Brittien keikoillaan Springsteen kiertää pääasiassa suuria stadioneita. HK Areenahan oli tämän kiertueen pienin esiintymispaikka yleisömäärässä mitattuna…
Sen pidemmittä puheitta itse keikkaan. Oma paikka tällä kertaa suunnilleen 3. rivissä lavan oikeassa reunassa suoraan Stevie Van Zandtin ja Garry W. Tallentin edessä. Järkkäriltä saadut korvatulpat olivat huippujuttu: ne korvissa soundimaailma parantui huomattavasti. Kaikki kitarat erottuivat ja laulut myös.
Heti show'n avaus oli komea. Olin päivällä käynyt ostamassa ainoan itseltä hyllystä puuttuneen E Street Band -levyn "Magic", ja hotellilla sen sisälehtistä lueskellessa mietin että jos siltä levyltä jotain tulisi, niin olisi hienoa… Joten keikan avauskaksikko napsahti aikalailla kohdilleen! Ensin I'll Work For Your Love (Bruce soolona akustisen ja huuliharpun kanssa) ja perään Long Walk Home: nyt ollaan liikkeellä täysin eri linjalla ykkösiltaan nähden. Nämä biisit eivät nimittäin ole ykköshittejä tai tunnetuimpia juttuja, vaan fanien suosikkeja. Kolmos- ja nelosbiiseillä hypättiin rokkivaihteelle The River -levyn kaksikolla The Ties That Bind -> Out in the Street. "Ties" on omia suosikkeja tuolta levyltä, avausbiisinä asettaa levyn tunnelman kohdilleen. OITS puolestaan ei ole koskaan oikein iskenyt, mutta nyt yleisö innostui siitä yllättävän paljon, hienoa livemeininkiä!
Sitten oli vuorossa illan ensimmäinen toivekylttiveto. Atlantic City potki jylhästi, Max rumpujen takana oli elementissään, Van Zandtilla mandoliini. Tässä oli hienoa yhteissoittoa, kun bändi fillaili vuoron perään älyttömän tyylikkäästi. Ja onhan se sanoitukseltaankin hieno: "Everything dies, baby that's a fact / but maybe everything that dies someday comes back".
Seuraavat kolme (Wrecking Ball, Death to My Hometown, Hungry Heart) olivat toisintoa ensimmäiseltä keikalta ja toimivat yhtä hienosti jälleen. Hungry Heartissa yleisö lauloi jopa äänekkäämmin kuin edellisellä kerralla.
Sitten alkoikin todellinen kylttienkeräyssessio. Ja nyt saatinkiin mahtavaa tavaraa. Alkuun kaksi biisiä ensimmäiseltä levyltä (Blinded by the Light -> Does This Bus Stop at 82nd Street?), joissa torvisektio pääsi kunnolla oikeuksiinsa. Bus Stopissa oli jälleen paljon sooloja ja lopussa perkussiobattle Weinbergin ja Everett Bradleyn välillä, järkyttävän hyvä bilebiisi. Seuraavana vuorossa ollut Ain't Good Enough for You oli itselle koko reissun parhaita vetoja. Nyt tuli sitä The Promise -kamaa jota edellisen päivän keikan jälkeen toivottiin. Ja kun kyseessä on ollut oma suosikki tuolta levyltä aina sen julkaisusta asti, niin meikäläinen oli aivan myyty tuon esityksen jälkeen. Ja ne torvisektiot, taas…
Mutta viimeinen toiveveto oli se todellinen manna faneille: kaikkien aikojen ensimmäinen liveveto biisistä Wages of Sin. Tämä on julkaistu Tracks-albumilla, joka koostuu sessioista ylijääneistä biiseistä ja b-puolista, vuonna 1998. Alunperin se nauhoitettiin vuonna 1982 Born in the U.S.A. -levylle, ja nyt se soitettiin belgialaiselle fanille, joka oli Brucen mukaan kantanut toivekylttiä "jokaisella Brucen keikalla". Ei olisi uskonut, että ennen vetämätön biisi on kyseessä, niin hieno versio siitä saatiin. Tuntui kuin yleisö olisi vaipunut jonkinlaiseen hiljaiseen hurmokseen, aivan hiljaa kuunneltiin tuota haikeankaunista laulua.
Ja samassa tunnelmassa jatkettiin kun vuoroon tuli The River. Upea oli tämäkin kuten edellisenäkin iltana.
Youngstown rykäisi käyntiin raskaamman vaiheen. Mahtava biisi alunperin akustispainotteiselta The Ghost of Tom Joad -albumilta (1995), mutta E Street Band vetää tämän raskaspoljentoisena rokkina, jossa Nils Lofgren pääsee kitaran kanssa revittämään outrossa kunnolla. Yksi keikan parhaista vedoista! Perään kaksi muuta kitarabiisiä Murder Incorporated (tässä oli hyvä draivi ja lopussa Brucen ja Steven kitaralikkien vaihtoa!) ja Johnny 99, jossa nähtiin sooloja vähän joka soittajalta ja osa torvisektion pojista pääsi lavan etuosaan jammailemaan. Open All Nightissa sitten otettiin lähes koko bändi revittelemään boogiewoogieta aivan yleisön eteen. Ei muuten uskoisi, kun kuuntelee biisin levyversiota, jossa ei ole käytännössä muuta kuin sähkökitarariffi…
Pääsetin loppu oli samankaltainen kuin ykkösiltana, ainoana uutena biisinä oli Lonesome Day. Tänään tämän osuuden flow oli kuitenkin jollain tavalla parempi ja saumattomampi. Waitin' on a Sunny Dayssa lavalle nostettu poika yllätti kaivamalla taskustaan paperille kirjoitetun räpin ja räppäämällä sen Weinbergin kompin päälle. Bruce näytti alkuun todella hämmentyneeltä, mutta kun homman juoni valkeni, niin häntä ja muuta bändiä nauratti aikalailla!
Encoren alkuun saatiin vielä yksi todellinen hienous, Racing in the Street. Pitkä ja kaunis versio, jossa tuntui että lopun pianovetoinen osuus ei lopu koskaan. Roy Bittanilta huikeaa soittoa, yleisö kuunteli hiirenhiljaa…
Keikan loppuun lyötin vielä viimeinen rokkivaihe silmään. Niinkuin viime vuoden Helsingin muisteluissa tuli sanottua, niin tämmöisessä E Street Band on kovin kone mitä löytyy. Eikä siihen nytkään ollut vastaan sanomista. Varsinkin Born in the U.S.A. ja Born to Run ovat semmoisia jyriä, että harvassa on tuollaiset biisit. Dancing in the Dark ja Tenth Avenue Freeze-out olivat samanlaisia varmoja fiiliksennostattajia kuin edellisiltana ja loppuun saatiin vielä yksi hauskanpitobiisi American Landin muodossa.
Toisen keikan videoita löytyy klikkaamalla tästä.
Loppukumarrusten jälkeen Bruce totesi vielä, että "see you soon!". Toivottavasti, sillä kyllä tätä ryhmittymää vielä voisi lähteä katsomaan. Keikasta saisi fiiliksen irti, vaikka ei ymmärtäisi musiikista mitään, niin mukaansa imaiseva esiintyjä on kyseessä. Ja kaikille bändeissä soittaville olisi suotavaa käydä katsomassa näiltä tyypeiltä, että miten vedetään maailman paras rock 'n' roll -show!
Keikat voisi vetää pakettin vielä muutamalla lauseella. Tiistai-illan ykköskeikka oli näin jälkikäteen katsottuna jonkinlainen lämmittely, aivan yhtä kovaan hurmokseen ei päästy kuin kakkosiltana. Molemmilla keikoilla kuitenkin oli omat vahvuutensa ja esityksinähän show't poikkesivat toisistaan täysin. Molemmat mahtavia rokkielämyksiä!
maanantai 8. toukokuuta 2017
Keikka-arvio: 30 vuotta Kelaa - Anssi Kela, Helsingin Jäähalli, 6.5.2017
Keikkareissut Helsinkiin ovat melkoisia seikkailuja idästä päin, mutta onneksi niihin on viime vuosina alkanut kehittyä jonkinlainen rutiini. Niinpä kyytiin klo 6:17 Joensuusta lähtevään junaan ja suuntima kohti pääkaupunkia. Matka meni leppoisasti tietokonetta räpläten ja levyjä kuunnellen: Litku Klemetin Juna Kainuuseen sekä Tuomari Nurmion Dumarillumarei olivat soittolistalla, esimerkiksi.
Helsingin päässä levykauppakierroksen, hotellille asettumisen ja akkujen lataamisen jälkeen oli matka käyvä sitten jo kohti Nordenskiöldinkadun jäähallia. Saavuin paikalle noin klo 17.35, ulko-ovien auetessa klo 18. Tässä vaiheessa jonoa oli viitisentoista metriä, mutta viisarien lähestyessä tasapykälää letka venyi reilusti pidemmäksi. Ensimmäisten päästyä sisään oli hallin puolella edelleen soundcheck käynnissä, mutta yleisöä ei varsinaiseen katsomoon päästetty. Niinpä jonottaminen jatkui hallin sisällä vielä vajaan tunnin ajan, mutta soitonkojeistuksen yhteydessä kuultiin ensimaistiaiset päivän isosta jäähallisoundista esimerkiksi biisien Parasta aikaa ja Kasarin lapsi merkeissä.
Lämmittelybändinä kuultiin puolituntinen setti Pimeys-kokoonpanolta. Viime vuosina usein puhuttu bändi olikin oikein vakuuttava ja ammattitaidollaan vakuuttava stemmalauluineen ja useiden instrumenttien hallinnallaan.
Anssi Kelan show käynnistyi videotauluille ilmaantuneella laskurilla, joka laski sekunteja 10 minuutista alaspäin. Viiden minuutin kohdalla kovaäänisistä alkoi soida Kelan ennakkoon mainostama syntetisaattoriteos, joka kasvatti jännitettä mukavasti valojen välkehtiessä levottomasti. Biisin lopulla viime vuosilta tuttu bändimiehistö (Tuomas Wäinölä, kitara; Ville Kela, rummut; Saara Metsberg, koskettimet; Antti Karisalmi, basso) asteli paikoilleen, veli-Kelaa lukuunottamatta päällään mustat viitantapaiset. Juuri ennen keikkaa valojen välkkyessä tuli mieleen, että voisi olla hyvinkin mahdollista että ne toimivat jonkinlaisena harhautuksena eikä itse Anssi tulisikaan lavalle sieltä, mistä ensimmäisenä olettaisi. Näin olikin, sillä bändin käynnistäessä soitantonsa itse tirehtööri ilmaantui rumpujen taakse korokkeelle aloittaen keikan JVG-cover Kasarin lapsella.
Alkuosa biisilistasta kulki pääosiltaan tuttuja latuja: Milla löi bileet käyntiin perinteisen mallikkaasti ja kuultiin myös esimerkiksi allekirjoittaneen sukupolvelle jo jonkinlainen sukupolvikokemus Puistossa sekä uudemmat hitit artistin nimikkolevyltä (2013) eli Miten sydämet toimii ja Levoton tyttö. Myös Karhun elämää oli edelleen mahtava AOR-pläjäys. Levottomassa tytössä Kela onnistui katkaisemaan kitarastaan hihnan hypätessään Wäinölän kanssa rumpukorokkeelta ja sitä paikkailemaan tarvittiin kaksi teknikkoa jeesusteippeineen.
Ensimmäiseen yhdeksään biisiin mahtui kaksi erityisen herkullista palaa. Ensimmäinen niistä oli kolmantena biisinä kuultu Suuria kuvioita, vuonna 2003 julkaistun albumin nimiraita. Olipa rouhea! Sitä biisiä on soiteltu viime vuosina silloin tällöin tämän kokoonpanon toimesta, mutta edellä mainittua "Karhun elämää" seurasi spiikki, jossa Anssi totesi bändin soittavan biisin, jota ei oltu nykyisen bändin kanssa soitettu kertaakaan, ja joka ylipäätään oli meinannut vuosien saatossa päästä unohtumaan sekä soittajilta että yleisöltä, vaikka soikin aikanaan paljon radiossa. Karhusaari oli kokenut myös hieman muodonmuutosta vuosikymmenen aikana saaden ylleen säröä ja voimaa. Mainiota!
Sitten tapahtui jotain hyvin springsteenmäistä: Kela lähetti bändin tauolle ja jatkoi akustisen kitaran kanssa. Kaksi sisarta ja Mikan faijan BMW olivat piristäviä kuulla näin. Näiden välissä kuultiin myös pätkä ensimmäistä lauluntekijän itse kirjoittamaa laulua Väärällä tiellä sekä pitkiä spiikkejä artistin uralta. Viime aikoina bändin keikoilla on kuultu myös niin kutsuttu Hetken laulu: satunnaisesta wikipedia-artikkelista paikan päällä sävelletty biisi. Normaalisti tämän ohjelmanumeron ”prompterin telineenä” on toiminut yleisön edustaja, mutta koska nyt yleisö oli aidan takana, tarvittiin tehtävään joku muu. Lavalle ilmestyikin Darth Vader kahden stormtroopperin kanssa ja kuultiin laulu Finlandia Trophysta; tämä oli mielikuvaa huomattavasti parempi numero.
Akustisen setin lopussa nähtiin hienoa elävän musiikin ja käsikirjoittamattomuuden näytettä. Yleisöstä esitettiin kaksi toivetta: Kissanpäivät ja Älä mene pois. Näiden välillä käytiin huutoäänestys, jonka jälkimmäinen voitti. Kirjoittelin Facebookiin keikkaa odotellessa, että toivottavasti kuultaisiin Rakkaus on murhaa-levyltä biisejä, joita ei ole aiemmin kohdalle sattunut. Nyt niitä saatiin siis parikin Karhusaaren ja ÄMP:n myötä. Tällä hetkellä, junassa Helsingistä poispäin istuessa keikan jälkeisenä päivänä, Älä mene pois on päällimmäisenä mielessä keikan vedoista. Hieno, siis vain akustisella kitaralla säestetty versio.
Bändin tullessa takaisin lavalle siirryttiin tukevasti viime vuosien materiaaliin. Loppuosa varsinaisesta setistä sisälsi esimerkiksi TV-coverit 2080-luvulla ja Minä olen muistanut, joista jälkimmäisessä mentiin yllättävän syviin tunnelmiin. Näiden välissä Kela esitti kolme uudehkoa omaa lauluaan, joista Piirrä minuun tie pääsi hieman yllättämään. Mystinen kappale. Minä olen muistanut-numeron jälkeen kuultiin pienet soitinsoolot, joista ensimmäisessä Kela itse släppäili bassoa (tätä olisi voinut jopa venyttää hieman pidemmäksi!) sekä jälkimmäisessä velipoika paukutteli rumpuja massiivisesti.
Kaksi viimeistä ennen encorea olivat varsinaista jäähallimateriaalia. Nostalgiaa kulkee kuin juna ja lopun modulaatiossa ja ennenkaikkea kitarasoolossa oli oikein hyvää mäiskettä. 1972 puolestaan on, totta kai, Kelan isoimpia biisejä ja kantaa helposti jäähallikeikallakin, tällä kertaa loppupuolella kuultiin jopa normaalia huomattavampaa yleisön mukaan piiskaamista. Välittömästi biisin loputtua ”oli kiva nähdä”-rivin jälkeen bändi häipyi lavalta palatakseen minuutin kuluttua.
Encorena kuultiin jälleen TV-materiaalia, Hassisen koneen Rappiolla. Sekaan oli ujuteltu hieman We Will Rock You-säveliäkin. Rappion jälkeen kuultiin iltaman ainoa Aukio-levyn biisi Aamu, jonka kuulee mielellään aina. Kaksi viimeistä kappaletta olivat molemmat kymmeneen minuuttiin kellottuneet Nummela ja Parasta aikaa. Nummelan aikana, artistin kehotuksesta, yleisöön kohosivat kännyköiden taskulamput kuin näyttäväksi tähtitaivaaksi. Nummela on kasvanut parina viime vuonna keikkabiisinä maagiseksi. Viimeisenä kuultiin siis Parasta aikaa, joka sekin venyi ja venyi kertoen selvästi artistin ajatuksista tuona hetkenä, suursuosiosta pizzerioiden nurkkien kautta jäähallilavalle.
Näin oli keikka ohi kahden ja puolen tunnin esiintymisen jälkeen. Hieno, artistinsa, joka on ansainnut asemansa työnteolla, näköinen iltama.
Tässä koko illan biisilista:
Aloitusaika 20.05
1. Kasarin lapsi (JVG cover)
2. Milla
3. Suuria kuvioita (!)
4. Puistossa
5. Miten sydämet toimii?
6. Levoton tyttö
7. Flowers on the Steps of Eduskuntatalo (eli kitarabattle)
8. Karhun elämää
9. Karhusaari (!)
-bändi pois, Anssi soolona akustisen kanssa-
10. Kaksi sisarta
11. Väärällä tiellä (ensimmäinen oma biisi)
12. Mikan faijan BMW
13. Hetken laulu: Fnlandia Trophy
14. Älä mene pois (!!)
-bändi takaisin-
15. 2080-luvulla (Sanni cover)
16. Petri Ruusunen
17. Piirrä minuun tie
18. Musta tuntuu multa
19. Minä olen muistanut (Kim Lönnholm cover)
20. Basso- ja rumpusoolo
21. Nostalgiaa
22. 1972
---encore---
23. Rappiolla (Hassisen kone cover)
24. Aamu
25. Nummela
26. Parasta aikaa
Lopetusaika 22.37
Videoita keikalta löytyy tästä linkistä.
Helsingin päässä levykauppakierroksen, hotellille asettumisen ja akkujen lataamisen jälkeen oli matka käyvä sitten jo kohti Nordenskiöldinkadun jäähallia. Saavuin paikalle noin klo 17.35, ulko-ovien auetessa klo 18. Tässä vaiheessa jonoa oli viitisentoista metriä, mutta viisarien lähestyessä tasapykälää letka venyi reilusti pidemmäksi. Ensimmäisten päästyä sisään oli hallin puolella edelleen soundcheck käynnissä, mutta yleisöä ei varsinaiseen katsomoon päästetty. Niinpä jonottaminen jatkui hallin sisällä vielä vajaan tunnin ajan, mutta soitonkojeistuksen yhteydessä kuultiin ensimaistiaiset päivän isosta jäähallisoundista esimerkiksi biisien Parasta aikaa ja Kasarin lapsi merkeissä.
Lämmittelybändinä kuultiin puolituntinen setti Pimeys-kokoonpanolta. Viime vuosina usein puhuttu bändi olikin oikein vakuuttava ja ammattitaidollaan vakuuttava stemmalauluineen ja useiden instrumenttien hallinnallaan.
Anssi Kelan show käynnistyi videotauluille ilmaantuneella laskurilla, joka laski sekunteja 10 minuutista alaspäin. Viiden minuutin kohdalla kovaäänisistä alkoi soida Kelan ennakkoon mainostama syntetisaattoriteos, joka kasvatti jännitettä mukavasti valojen välkehtiessä levottomasti. Biisin lopulla viime vuosilta tuttu bändimiehistö (Tuomas Wäinölä, kitara; Ville Kela, rummut; Saara Metsberg, koskettimet; Antti Karisalmi, basso) asteli paikoilleen, veli-Kelaa lukuunottamatta päällään mustat viitantapaiset. Juuri ennen keikkaa valojen välkkyessä tuli mieleen, että voisi olla hyvinkin mahdollista että ne toimivat jonkinlaisena harhautuksena eikä itse Anssi tulisikaan lavalle sieltä, mistä ensimmäisenä olettaisi. Näin olikin, sillä bändin käynnistäessä soitantonsa itse tirehtööri ilmaantui rumpujen taakse korokkeelle aloittaen keikan JVG-cover Kasarin lapsella.
Alkuosa biisilistasta kulki pääosiltaan tuttuja latuja: Milla löi bileet käyntiin perinteisen mallikkaasti ja kuultiin myös esimerkiksi allekirjoittaneen sukupolvelle jo jonkinlainen sukupolvikokemus Puistossa sekä uudemmat hitit artistin nimikkolevyltä (2013) eli Miten sydämet toimii ja Levoton tyttö. Myös Karhun elämää oli edelleen mahtava AOR-pläjäys. Levottomassa tytössä Kela onnistui katkaisemaan kitarastaan hihnan hypätessään Wäinölän kanssa rumpukorokkeelta ja sitä paikkailemaan tarvittiin kaksi teknikkoa jeesusteippeineen.
Ensimmäiseen yhdeksään biisiin mahtui kaksi erityisen herkullista palaa. Ensimmäinen niistä oli kolmantena biisinä kuultu Suuria kuvioita, vuonna 2003 julkaistun albumin nimiraita. Olipa rouhea! Sitä biisiä on soiteltu viime vuosina silloin tällöin tämän kokoonpanon toimesta, mutta edellä mainittua "Karhun elämää" seurasi spiikki, jossa Anssi totesi bändin soittavan biisin, jota ei oltu nykyisen bändin kanssa soitettu kertaakaan, ja joka ylipäätään oli meinannut vuosien saatossa päästä unohtumaan sekä soittajilta että yleisöltä, vaikka soikin aikanaan paljon radiossa. Karhusaari oli kokenut myös hieman muodonmuutosta vuosikymmenen aikana saaden ylleen säröä ja voimaa. Mainiota!
Sitten tapahtui jotain hyvin springsteenmäistä: Kela lähetti bändin tauolle ja jatkoi akustisen kitaran kanssa. Kaksi sisarta ja Mikan faijan BMW olivat piristäviä kuulla näin. Näiden välissä kuultiin myös pätkä ensimmäistä lauluntekijän itse kirjoittamaa laulua Väärällä tiellä sekä pitkiä spiikkejä artistin uralta. Viime aikoina bändin keikoilla on kuultu myös niin kutsuttu Hetken laulu: satunnaisesta wikipedia-artikkelista paikan päällä sävelletty biisi. Normaalisti tämän ohjelmanumeron ”prompterin telineenä” on toiminut yleisön edustaja, mutta koska nyt yleisö oli aidan takana, tarvittiin tehtävään joku muu. Lavalle ilmestyikin Darth Vader kahden stormtroopperin kanssa ja kuultiin laulu Finlandia Trophysta; tämä oli mielikuvaa huomattavasti parempi numero.
Akustisen setin lopussa nähtiin hienoa elävän musiikin ja käsikirjoittamattomuuden näytettä. Yleisöstä esitettiin kaksi toivetta: Kissanpäivät ja Älä mene pois. Näiden välillä käytiin huutoäänestys, jonka jälkimmäinen voitti. Kirjoittelin Facebookiin keikkaa odotellessa, että toivottavasti kuultaisiin Rakkaus on murhaa-levyltä biisejä, joita ei ole aiemmin kohdalle sattunut. Nyt niitä saatiin siis parikin Karhusaaren ja ÄMP:n myötä. Tällä hetkellä, junassa Helsingistä poispäin istuessa keikan jälkeisenä päivänä, Älä mene pois on päällimmäisenä mielessä keikan vedoista. Hieno, siis vain akustisella kitaralla säestetty versio.
Bändin tullessa takaisin lavalle siirryttiin tukevasti viime vuosien materiaaliin. Loppuosa varsinaisesta setistä sisälsi esimerkiksi TV-coverit 2080-luvulla ja Minä olen muistanut, joista jälkimmäisessä mentiin yllättävän syviin tunnelmiin. Näiden välissä Kela esitti kolme uudehkoa omaa lauluaan, joista Piirrä minuun tie pääsi hieman yllättämään. Mystinen kappale. Minä olen muistanut-numeron jälkeen kuultiin pienet soitinsoolot, joista ensimmäisessä Kela itse släppäili bassoa (tätä olisi voinut jopa venyttää hieman pidemmäksi!) sekä jälkimmäisessä velipoika paukutteli rumpuja massiivisesti.
Kaksi viimeistä ennen encorea olivat varsinaista jäähallimateriaalia. Nostalgiaa kulkee kuin juna ja lopun modulaatiossa ja ennenkaikkea kitarasoolossa oli oikein hyvää mäiskettä. 1972 puolestaan on, totta kai, Kelan isoimpia biisejä ja kantaa helposti jäähallikeikallakin, tällä kertaa loppupuolella kuultiin jopa normaalia huomattavampaa yleisön mukaan piiskaamista. Välittömästi biisin loputtua ”oli kiva nähdä”-rivin jälkeen bändi häipyi lavalta palatakseen minuutin kuluttua.
Encorena kuultiin jälleen TV-materiaalia, Hassisen koneen Rappiolla. Sekaan oli ujuteltu hieman We Will Rock You-säveliäkin. Rappion jälkeen kuultiin iltaman ainoa Aukio-levyn biisi Aamu, jonka kuulee mielellään aina. Kaksi viimeistä kappaletta olivat molemmat kymmeneen minuuttiin kellottuneet Nummela ja Parasta aikaa. Nummelan aikana, artistin kehotuksesta, yleisöön kohosivat kännyköiden taskulamput kuin näyttäväksi tähtitaivaaksi. Nummela on kasvanut parina viime vuonna keikkabiisinä maagiseksi. Viimeisenä kuultiin siis Parasta aikaa, joka sekin venyi ja venyi kertoen selvästi artistin ajatuksista tuona hetkenä, suursuosiosta pizzerioiden nurkkien kautta jäähallilavalle.
Näin oli keikka ohi kahden ja puolen tunnin esiintymisen jälkeen. Hieno, artistinsa, joka on ansainnut asemansa työnteolla, näköinen iltama.
Tässä koko illan biisilista:
Aloitusaika 20.05
1. Kasarin lapsi (JVG cover)
2. Milla
3. Suuria kuvioita (!)
4. Puistossa
5. Miten sydämet toimii?
6. Levoton tyttö
7. Flowers on the Steps of Eduskuntatalo (eli kitarabattle)
8. Karhun elämää
9. Karhusaari (!)
-bändi pois, Anssi soolona akustisen kanssa-
10. Kaksi sisarta
11. Väärällä tiellä (ensimmäinen oma biisi)
12. Mikan faijan BMW
13. Hetken laulu: Fnlandia Trophy
14. Älä mene pois (!!)
-bändi takaisin-
15. 2080-luvulla (Sanni cover)
16. Petri Ruusunen
17. Piirrä minuun tie
18. Musta tuntuu multa
19. Minä olen muistanut (Kim Lönnholm cover)
20. Basso- ja rumpusoolo
21. Nostalgiaa
22. 1972
---encore---
23. Rappiolla (Hassisen kone cover)
24. Aamu
25. Nummela
26. Parasta aikaa
Lopetusaika 22.37
Videoita keikalta löytyy tästä linkistä.
tiistai 2. toukokuuta 2017
Metallimusiikin olemus – 33. Roturajoja ja soittoteknisiä raja-aitoja rikkoen
THE JIMI HENDRIX EXPERIENCE - ELECTRIC LADYLAND (1968)
The Jimi Hendrix Experience julkaisi kolmannen ja viimeisen albuminsa vuonna 1968. Electric Ladyland oli USA:n listaykkönen ja varsinkin Jimin kuoleman jälkeen sen arvo on noussut lähes debyyttialbumin tasolle.
Jimi ei ollut enää basisti Noel Reddingin kanssa kovin lämpimissä väleissä, koska halusi itse päättää kaikesta tehtävästä. Jimihän soittaa albumilla monen kappaleen bassot itse. Jimin ”diktatuuriin” väsyi myös tuottaja Chas Chandler. Levytyssessiot olivat pitkiä ja studiossa lappasi porukkaa äänittämässä ties minkälaisia pieniä osuuksia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että Jimi ei olisi tiennyt mitä halusi. Hän vain tavoitteli täydellisyyttä. Esimerkiksi Gypsy Eyesista nauhoitettiin 50 eri ottoa. Toisaalta rankasta juhlimisesta johtuen valmista tuli hitaasti.
Albumilla Jimi kumppaneineen lähestyy vielä enemmän rockin psykedeelisiä puolia ja osa materiaalista on hyvin kokeellista. Albumi siis ratsastaa enemmän erikoisilla sävellyksillä ja tuotannollisilla ratkaisuilla kuin tarttuvilla sävellyksillä. Toki levylle mahtuu muutamia ajattomia klassikoita, kuten esimerkiksi maailman ehkä paras coverointi All Along The Watchtower.
Electric Ladyland ammentaa tunnelmia mieluummin bluesista kuin hard rockista. Eräänlainen synkän bluesin ja raskaan kitaroinnin kombinaatio tekee tuotoksesta metallimaisen, jos niitä sävyjä tästä haluaa etsiä. Myös Jimin studiokokeilut ja albumikokonaisuuksien varaan vannovat periaatteet tulevat tässä hyvin näkyviin. Tupla-albumi on aina iso pala purtavaksi, mutta tässä tapauksessa se on jotenkin onnistunut. Pitää myös huomioida se, että jo aiemmilla albumeillakin loistanut rumpali Mitch Mitchell on tällä teoksella vielä aiempaakin paremmassa vedossa.
Vaikka Jimi halusi ehdottomasti olla huomion keskipiste, ei hän halunnut tehdä sitä halvalla. Electric Ladylandin ensimmäisen britti-painoksen kansiksi oli laitettu kuva, jossa on parikymmentä nuorta naista alasti. Mies kertoi sen olevan ”oikeastaan kaikkea muuta kuin itse halusi”. Näinpä useimmiten näkee kannet, jossa on vain kuva Jimin päästä.
Jimin itsensä vaikutusta metalliin käytiin läpi jo viimeksi. Soittoteknisesti mies aina muistetaan, mutta harvoin otetaan esiin sitä, että Jimi oli tummaihoinen kitaristi maailmassa, jossa rotujen välillä oli hyvin iso kuilu. Omalla talentillaan Jimi Hendrix sai tuon ihonväriaspektin unohtumaan. ”Luuletko, että kitaraa soittamalla voi parantaa maailmaa?”, kysyi Eppu Normaali aikoinaan. Jimin perusteella tähän voi helposti vastata kyllä.
Esimerkkikappaleena tällä kertaa Voodoo Child (Slight Return), koska tuossa kappaleessa on eniten sitä ”metallia”, mitä Jimin kerrotaan musiikkiin tuoneen.
https://www.youtube.com/watch?v=IZBlqcbpmxY
https://open.spotify.com/album/5z090LQztiqh13wYspQvKQ
Kuva: newchanneleklablog.com
The Jimi Hendrix Experience julkaisi kolmannen ja viimeisen albuminsa vuonna 1968. Electric Ladyland oli USA:n listaykkönen ja varsinkin Jimin kuoleman jälkeen sen arvo on noussut lähes debyyttialbumin tasolle.
Jimi ei ollut enää basisti Noel Reddingin kanssa kovin lämpimissä väleissä, koska halusi itse päättää kaikesta tehtävästä. Jimihän soittaa albumilla monen kappaleen bassot itse. Jimin ”diktatuuriin” väsyi myös tuottaja Chas Chandler. Levytyssessiot olivat pitkiä ja studiossa lappasi porukkaa äänittämässä ties minkälaisia pieniä osuuksia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että Jimi ei olisi tiennyt mitä halusi. Hän vain tavoitteli täydellisyyttä. Esimerkiksi Gypsy Eyesista nauhoitettiin 50 eri ottoa. Toisaalta rankasta juhlimisesta johtuen valmista tuli hitaasti.
Albumilla Jimi kumppaneineen lähestyy vielä enemmän rockin psykedeelisiä puolia ja osa materiaalista on hyvin kokeellista. Albumi siis ratsastaa enemmän erikoisilla sävellyksillä ja tuotannollisilla ratkaisuilla kuin tarttuvilla sävellyksillä. Toki levylle mahtuu muutamia ajattomia klassikoita, kuten esimerkiksi maailman ehkä paras coverointi All Along The Watchtower.
Electric Ladyland ammentaa tunnelmia mieluummin bluesista kuin hard rockista. Eräänlainen synkän bluesin ja raskaan kitaroinnin kombinaatio tekee tuotoksesta metallimaisen, jos niitä sävyjä tästä haluaa etsiä. Myös Jimin studiokokeilut ja albumikokonaisuuksien varaan vannovat periaatteet tulevat tässä hyvin näkyviin. Tupla-albumi on aina iso pala purtavaksi, mutta tässä tapauksessa se on jotenkin onnistunut. Pitää myös huomioida se, että jo aiemmilla albumeillakin loistanut rumpali Mitch Mitchell on tällä teoksella vielä aiempaakin paremmassa vedossa.
Vaikka Jimi halusi ehdottomasti olla huomion keskipiste, ei hän halunnut tehdä sitä halvalla. Electric Ladylandin ensimmäisen britti-painoksen kansiksi oli laitettu kuva, jossa on parikymmentä nuorta naista alasti. Mies kertoi sen olevan ”oikeastaan kaikkea muuta kuin itse halusi”. Näinpä useimmiten näkee kannet, jossa on vain kuva Jimin päästä.
Jimin itsensä vaikutusta metalliin käytiin läpi jo viimeksi. Soittoteknisesti mies aina muistetaan, mutta harvoin otetaan esiin sitä, että Jimi oli tummaihoinen kitaristi maailmassa, jossa rotujen välillä oli hyvin iso kuilu. Omalla talentillaan Jimi Hendrix sai tuon ihonväriaspektin unohtumaan. ”Luuletko, että kitaraa soittamalla voi parantaa maailmaa?”, kysyi Eppu Normaali aikoinaan. Jimin perusteella tähän voi helposti vastata kyllä.
Esimerkkikappaleena tällä kertaa Voodoo Child (Slight Return), koska tuossa kappaleessa on eniten sitä ”metallia”, mitä Jimin kerrotaan musiikkiin tuoneen.
https://www.youtube.com/watch?v=IZBlqcbpmxY
https://open.spotify.com/album/5z090LQztiqh13wYspQvKQ
Kuva: newchanneleklablog.com
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)