Earth Day oli ilmestymisvuoden tapaus monessakin mediassa. Se mainittiin useamman kriitikon toimesta vuoden metallibiisinä. Minulle se on useammankin vuoden metallibiisi, ellei jopa biisi. Mieletön joka tapauksessa.
Yksi niistä musiikillisista heräämisistä tapahtui tämän biisin myötä. ”Ai näinkin voi tehdä?”
”So just shut your face and take a seat, Because after all, you’re just talking meat…”
Tällä on erityinen paikka joensuulaisen yleisurheiluväen sydämissä. Tämä nimittäin avaa kaikki Joensuun Katajan yleisurheilukisat.
Kappaleena se on tärkeä, mutta se ei kuitenkaan yllä niin koskettaviin sfääreihin, että nousisi ylemmäs. Ainakaan usein.
Biisin sävelsi laulaja-kosketinsoittaja David Paich uudella CS-80-syntikallaan. Sanat kertovat ihmisen rakkaudesta jotain paikkaa, tässä Afrikkaa, kohtaan. Rumpali Jeff Porcaro oli kuitenkin sitä mieltä, että kappale on korni, jos siinä ei jotenkin painoteta nimenomaan valkoisen miehen roolia ja sitä, kuinka voi tuntea kaipuuta johonkin esim. televisiossa näkemäänsä.
Vaikka Steve Lukather ja basisti Mike Porcaron eivät tästä pitäneetkään, niin minä pidän. Erittäin ehjä kappale.
Tämä artisti ei ole muuten itselleni lähtenyt,
mutta tässä kappaleessa on jotain mullistavaa. Nainenhan on äänensä ansiosta
ollut jonkinlainen seksisymboli, eikä hän rumakaan liene, mutta tässä
kappaleessa ei ole siitä kyse. Tai tavallaan on, mutta soundimaailma se tässä
puhuttelee.
Väliosan soolottelusta tulee alkuaikojen
Frusciante mieleen. Eikä se ole paha. En olisi tätä uskonut, jos olisi 10
vuotta sitten pitänyt sanoa. Oli aikoinaan myös rohkeaa julkaista tämä lähes 10
minuutin sinkku. Parasta kappaleessa on silti sen epäkesko liidivaihe siellä,
missä moni pop-biisi jo loppuu.
En kuuntele tätä usein, mutta joku tässä vaikuttaa niin, että melkein on kyynel silmässä.
Topi on varmaan minun ikäluokan juttu. Se koskettaa aina. Siinä maistuu minun ja vanhempieni sukupolven murros.
Junat ovat jotenkin sivujuonteessa seuranneet minua koko elämäni ja siksi sanoitukset osuvat.
Vähän hätäinen tämä kyllä on, mutta se kuuluu rautalankamusiikkiin. Pulliaisen kaoottista kitarointia voisi tosin olla enemmänkin. Myös rummut ovat aika lailla mukavasti hallussa tässä.
Tämä on niitä kappaleita, kun ajetaan SM-viesteistä kotiin joskus 23.30 Karvion kanavan kohdalla. Mutta eniten tämä soi muistojeni lapsuuden kesäilloissa.
Korkeushyppääjä Osku Torro teki vuonna 2014 minulle pirullisen tempun ja suositteli Leprous-bändiä. Olenkin siitä asti sitä kuunnellut, vaikka uusin materiaali ei ihan osukaan.
Norjalainen Ihsahnin taustabändi on tehnyt sellaista jälkeä, että on jo pääbändiään suositumpi.
Minulle kosketinsoittajana nuo kosketinsoundit kyllä merkkaavat aika paljon. Tämän kappaleen väliosa on mieletön. Kuvitelkaa siihen kaksimetrinen laulaja. Ei ole helppoa, mutta totta.
Kyllä tämä on parhaimmillaan pakkaskelillä, autolla bänditreeneihin ajaessa. Kovaa pitää soida.
Kuten on aiemminkin tullut ilmi, on teini-iän hierojani Arto opettanut
minulle paljon musiikista. Ensimmäisellä kerralla hieronnassa soitettiin Deep
Purplea, toisella kerralla kysyttiin, että ”onkos tämä tuttu?”. Silloin lähti
soimaan Rainbown Rising.
Kosketinsooloilulla alkavassa kappaleessa oli jotain hienoa
Stratovariusta kuuntelevalle pojanklopille. Tässä oltiin sen power metal -musiikin
alkusijoilla. Ikinä en ole pitänyt Blackmoresta kitaristina, mutta säveltäjänä
on mies paikallaan.
Rising-albumin kansi on muuten minusta yksi kaikkien aikojen
tyylikkäimpiä. Varsinkin vinyylin kantena.
Tarot Woman on pääasiassa nostalgiaa, mutta paljon on siinä myös polkevaa voimaa ja ikonisia muusikoita.
Kun kesä kääntyy ja tulee syksy, tämä kappale alkaa väkisin
pyrkimään soittolistoille.
Tällaisia kappaleita on jenkeissä sata. Mutta kellään muulla
ei ole Vedderiä laulamassa. Jos pelkkiä lauluääniä haetaan, niin tässä ollaan
TOP10:ssä minun mittareillani.
Mikähän se tässä se kovin juttu on? Ehkä kitarasoolot. Tai
kokonaisuus.
Tähän kappaleeseen sisältyy paljon hyviä yleisurheiluhetkiä ja -retkiä, jotka myös nostavat sen arvoa.
